Swami Vivekananda

Käytännöllinen jooga

Kaikki ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat ihanteita. Niillä ei ole kuitenkaan arvoa, ellei niitä voida soveltaa käytäntöön. Ihanteemme ja uskomme pitää seurata meitä työpaikallemme ja täyttää mielemme työssämme. Todelliseen toimintaan yhdistyy ikuinen rauhallisuus, sellainen mielen tyyneys, joka ei häiriinny vaan pysyy tasapainossa, vaikka lähellä tapahtuisi mitä tahansa. Mitä vähemmän intohimoa on toiminnassa, sitä paremmin teemme työtä. Jos kuitenkin päästämme tunteemme valloilleen, tuhlaamme paljon voimaa, järkytämme hermojamme, hämmennämme mielemme ja suoritamme vain hyvin vähän hyödyllistä työtä. Voimaa, jota olisi pitänyt käyttää työhön, onkin kulunut tunteilemiseen, josta ei ole mitään hyötyä. Vain siinä tapauksessa, että pysymme rauhallisina, voimme käyttää koko voimamme hyvään ja hyödylliseen työhön. Ihminen, joka suuttuu, vihaa tai päästää valloilleen muita intohimoja, repii itsensä kappaleiksi eikä tee mitään hyödyllistä. Vain ymmärtäväinen, rauhallinen, anteeksiantava, sovitteleva ja tasapainoinen mieli suorittaa suurimman työtaakan.

Ihanteemme ovat korkealla ns. käytännöllisen elämän tuolla puolen. Ihmisluonnossa on kaksi taipumusta, joista toinen pyrkii soveltamaan ihanteen käytäntöön ja toinen tahtoo kohottaa elämän ihanteen tasolle, saattaa elämän sulautumaan ihanteeseen. Tarkastelkaamme lähemmin näitä molempia taipumuksia.

Jokaisen ihmisen työteho on rajoitettu, joten hän voi suorittaa vain jotakin tiettyä työtä. Tästäkin ehkä suuri osa on huonoa, ja siihen on kätkettynä jonkin intohimon tarkoituksellista voimaa, kuten vihaa, kateutta ja itsekkyyttä. Kun sitten joku ihminen tulee hänelle julistamaan jotakin ihannetta, jonka tavoittamisen ensimmäisenä vaatimuksena on itsekkyydestä luopuminen tai itsensä tyydyttämisen jättäminen, ajattelee tuo ihminen, että kyseinen ihanne on epäkäytännöllinen. Jos kuitenkin joku esittää sellaisen ihanteen, joka soveltuu tuon henkilön itsekkyyteen, sanoo hän iloisesti yhtyvänsä siihen heti. Hän ajattelee, että tuo on minun ihanteeni, se on oikea ja käytännöllinen. Omaa mielipidettä pidetään ainoana hyväksyttävänä. Kuten sanaa "oikeaoppinen" käytetään erilaisissa tapauksissa ilmaisemaan ko. henkilön mielipidettä, samoin käytetään sanaa "käytännöllinen" ilmaisemaan sitä, minkä hyväksyy ja mitä pitää ainoana oikeana. Minun oppini on oikeaa oppia, mutta sinun oppisi on väärää. Samoin sanotaan sanasta "käytännöllinen". Sitä, minkä omalta kohdaltani hyväksyn ja voin helposti suorittaa, pidän käytännöllisenä. Tämä näkemys on siitä syystä vaarallinen, että se saattaa meidät helposti tinkimään ihanteistamme. Se on meille ainaisena kiusauksena.

Sen sijaan ihmisluonnon toinen taipumus kohottautua ihanteen tasolle kannustaa meitä ikuisesti ponnistamaan eteenpäin. Jos veljeys on ihanteena, tulee meidän pyrkiä olemaan veljellisiä sanan syvimmässä mielessä. Veljeyden ydin on siinä, että koska olemme olemukseltamme kaikki samaa jumaluutta ja kuulumme samaan elämän ykseyteen, olemme jumalia. Tämä on korkea ihanne, ja se tuntuu saavuttamattomalta. Olemme kuitenkin todellisuudessa jumalia, vaikka suuri harha ja lukuisat esteet estävät tuota jumalaa pääsemästä ilmenemään. Meidän tulee siis poistaa nuo esteet. Aste asteelta saavutamme mahdollisuuden toteuttaa ihanteemme, jumaluutemme yhä paremmin. Toteutamme veljeysihanteen olemalla veljiä keskenämme, joka merkitsee, että rakastamme toisiamme vajavaisuuksistamme, erilaisista käsityksistä ja mielipiteistä huolimatta. Me emme silloin väheksy toveriamme siitä syystä, että hän ajattelee eri tavalla kuin me, emmekä tuomitse hänen tapaansa nähdä asioita ja suhtaudu häneen yliolkaisesti hänen "vääristä" käsityskannoistaan huolimatta. Sen sijaan koetamme ymmärtää, että tuo on hänen nykyinen kokemuksensa elämästä. Näin hyvä tahto välillämme voi ylläpitää luottamuksen ja kunnioituksen erilaisista asennoitumisistamme huolimatta.

Tarvitsemme ihanteita ja uskomme tuonpuoleiseen, olkoon käsityksemme siitä mikä tahansa ja olkoon jumala persoonallinen tai persoonaton, maailmanjärki jne. Meillä täytyy kuitenkin olla luottamus jumaluuteemme. Kristityt usein sanovat, että se joka ei usko persoonalliseen jumalaan, on jumalan kieltäjä, mutta itämainen vedantisti sanoo jumalankieltäjäksi sitä, joka ei usko omaan jumaluuteensa. Usein tämä jumaluus näyttää kaukaiselta ja saavuttamattomalta, mutta lähemmin ajatellessamme huomaamme, että se on meissä, että olemme olleet sitä koko ajan, vaikka emme ole asiaa käsittäneet. Kaikki universumin voimat ovat jo meissä mahdollisuuksina, lepotilassa. Kun käsitämme tämän, ymmärrämme, että pimeys ja heikkous eivät olekaan todellisia. Verhot vain peittävät jumaluutemme ja estävät sen ilmenemisen. Poistakaamme verhot, niin jumaluus loistaa kirkkaana. Näemme, että ei ole syntiä, on vain erehdyksiä, jotka johtuvat tietämättömyydestä. Emme siis saa ajatella ja sanoa, että olemme kurjia syntisiä, joilla ei ole voimaa tehdä sitä tai tätä. Näin ajatellen luomme uuden renkaan, joka sitoo meidät maalliseen. Sen tähden jokainen, joka ajattelee olevansa heikko, on väärässä, sillä hän lisää sen kautta maailman ajatteluun vahingollisen ajatuksen. Näin ollen meidän täytyy muistaa, että sovellamme nykyisen elämämme ihanteemme mukaiseksi, jotta todellinen, oikea elämänihanteemme, joka on aina ollut olemassa, pääsee ilmenemään. Verho verhon jälkeen putoaa sielustamme pois, ja sielumme puhtaus pääsee loistamaan ikuisella puhtaudellaan, rakkaudellaan ja voimallaan. Niin nykyinen elämämme sulautuu yhdeksi ikuisen elämän kanssa.

On olemassa ykseys, ja siitä syystä missään ei ole kahta, ei kahta elämää eikä kahta erilaista elämää molempia maailmoja (taivaallista ja maallista) varten. On vain yksi elämä, yksi maailma, yksi olemassaolo. Kaikki on tässä yhdessä. Erotus on asteessa eikä laadussa. Myöskään meidän elämiemme välillä ei ole muuta eroavuutta kuin aste. Tästä syystä meillä ei ole oikeutta itsetyytyväisinä katsoa alas toisia olentoja, jotka eivät ole yhtä pitkälle kehittyneitä kuin me. Älkäämme tuomitko ketään. Jos voimme tarjota naapurillemme auttavan käden, tehkäämme niin. Ellemme, ristikäämme kätemme ja siunatkaamme hänen tiensä, joka ei ole sama kuin omamme, ja antakaamme hänen kulkea omaa tietään. Alas repiminen ja tuomitseminen ei ole oikea tapa tehdä työtä. Tuhlaamme voimiamme tuomitessamme toisia. Arvostelu ja tuomitseminen kuluttaa hukkaan voimiamme, ja joskus tulemme huomaamaan, että kaikki näkevät saman asian, että he joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä lähenevät samaa ihannetta sekä että ero olikin ainoastaan ilmaisutavassa.

Emme pääse erehdyksistämme ajattelemalla, että olemme heikkoja, ja sairaudesta ajattelemalla, että olemme sairaita, vaan ajattelemalla voimaa ja terveyttä. Opettakaamme itsellemme ja toisille sitä voimaa, joka on jo meissä ja heissä. Sen sijaan että sanoisimme "olemme syntisiä", sanokaamme että "olemme puhtaita ja täydellisiä ja se jota sanomme synniksi, ei kuulu meihin". Synti on sangen alhainen itseilmaisun aste. Ilmentäkäämme itsemme korkeammassa asteessa. Älkäämme sanoko, että "ei, en voi", sillä olemme ikuisuusolentoja. Aika ja paikka eivät ole mitään tähän todelliseen luonteeseemme verrattuna, sillä olemme kaikkivoipia. Korkeimpaan itseemme uskomisen ihanne on suureksi avuksi. Jos tämä usko, että taivasten valtakunta on meissä itsessä, olisi yleisempi, harjoitettaisiin maailmassa ehkä paljon vähemmän julmuutta ja olisi myös vähemmän kurjuutta. Ihmiskunnan historiasta näemme, että suuriksi tulleilla ihmisillä on aina ollut suuri usko itseensä. Vakuuttuneina siitä, että heistä tulee suuria, he ovat tulleet suuriksi. Kun ihminen laskeutuu niin alas kuin mahdollista, tulee silloinkin aika, jolloin hän jo pelkästä epätoivosta saa itseluottamusta, alkaa nousta ylöspäisellä kaarella ja oppii uskomaan itseensä. On tietenkin parempi omata itseluottamusta jo alun perin, sillä miksi meillä täytyisi olla nämä katkerat kokemukset oppiaksemme uskomaan itseemme.

Kuunnelkaamme oman "atmamme", oman korkeamman itsemme ääntä. Kaikukoon tajunnassamme päivin ja öin sisäinen ääni, joka sanoo, että olemme sieluja. Kerratkaamme tämä itsellemme päivällä ja yöllä, kunnes se tunkeutuu joka soluumme ja täyttää jokaisen veripisaramme. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Toiminta seuraa ajatusta. Kun olemme täyttäneet itsemme ihanteilla, tulee toimintamme erinomaiseksi, jumalantäyteiseksi ajatuksemme avulla, sillä jos aine on voimakasta, on ajatus kaikkivoipaa.

Käyttäessämme erottamiskykyä joka hetki ja jokaisessa teossa opimme tekemään eron oikean ja väärän, toden ja valheen välillä. Kaikki mikä palvelee puhtautta ja ykseyttä, on totuutta. Rakkaus on totta ja viha on valhetta, koska rakkaus luo ykseyttä ja viha edistää moninaisuutta. Viha erottaa ihmisen toisesta ja on siitä syystä valhetta. Se hajottaa voiman, se erottaa ja hävittää. Mutta rakkaus sitoo ja edistää ykseyttä. Rakkaus on olemassaolo, itse jumala. Kaikki on tämän yhden rakkauden ilmennystä joko pienemmässä tai suuremmassa määrässä. Ero on ainoastaan asteessa eikä laadussa. Siitä syystä meidän tulee arvostella tekojamme sen mukaan, edistävätkö ne erillisyyttä vai ykseyttä. Jos tekomme palvelevat erillisyyttä, tulee meidän luopua niistä, mutta jos ne edistävät ykseyttä, ne ovat hyviä ja voimme jatkaa niitä. Samoin on ajatustemme kanssa. Meidän tulee tarkastella niitä, edistävätkö ne erillisyyttä ja moninaisuutta vai ykseyttä yhdistäen sielun toiseen sieluun ja vahvistaen keskinäistä yhteisvastuuta ja yhteenkuuluvuutta. Jos ajatuksemme tekevät tätä, viljelkäämme niitä, mutta elleivät, luopukaamme niistä, koska ne ovat vääriä ja virheellisiä.

Upanishadeissa sanotaan jumalasta, että se jumala, jota tuntemattomana palvomme on sama, jota palvomme lähimmäisissämme. Mitä tahansa tiedämme, tapahtuu Itsen kautta. Missä on käytännöllisempi jumala kuin edessäni, lähimmäisessäni oleva, jonka näen ja joka on läsnä jokaisessa olennossa ja joka on todellisempi kuin omat tunteeni. Sillä sinä naapurini, veljeni, olet Hän, aina läsnä oleva kaikkivaltias Jumala, sieluni sielu. Hän on ykseys, kaikkiyhteys, kaiken elämän ja olemassaolon todellisuus. Ykseyden suuri ihanne on kehittynyt ja muodostunut universaaliksi rakkaudeksi.

Meidän täytyy tutkia näitä asioita ahkerasti välttääksemme vaaroja. On ensinnäkin tärkeää selvittää asian älyllinen puoli, vaikka äly merkitsee vähemmän kuin sydän, joka on tärkeä, sillä sydämen välityksellä näemme jumalan. Äly on vain tien puhdistaja sekä samalla työntekijä ja järjestysmies. Älyn tehtävä on pysäyttää harhaan meneminen ja selvittää hämmennys ajatuselämässämme. Äly on sokea eikä se voi liikkua. Sillä ei ole käsiä eikä jalkoja. Tunne on se puoli tajunnassamme, joka tekee työtä ja joka liikkuu nopeammin kuin sähkö tai mikä tahansa voima. Omaamamme tunne vahvistuu, käy jumalan kaltaiseksi, kohoaa korkeimmalle huipulle aina siihen asti, kunnes sielu tuntee yhteyden kaikessa, kunnes se tuntee jumalan itsessään ja toisissa. Tätä ei äly voi koskaan saavuttaa. "Puhuttujen sanojen eri selitykset ja selvittävien oppikirjojen erilaiset menetelmät ovat oppineiden ilonaiheita, mutta ne eivät lunasta sielua", sanoo Tuomas Kempiläinen. Samaa sanoo jokainen pyhä mies. Äly on välttämätön erehdysten välttämiseksi, mutta sielun todellinen apu lähtee tunteesta, rakkaudesta. Tunnetko toisten puolesta? Jos sen teet, kasvat ykseydessä. Ellet, voit olla vaikka syntynyt maailman älykkäimmäksi ihmiseksi, mutta et kuitenkaan tule miksikään, sillä olet ja jäät vain kuivaksi älyniekaksi. Mutta jos sinussa elää tunne, niin vaikka et osaisi lukea mitään kirjaa etkä osaisi mitään kieltä, olet oikealla tiellä, sillä jumala on sinussa. Tunteminen on elämää, voimaa, vitaliteettia, joita ilman ei mikään älyllinen toiminta voi saavuttaa jumalaa. Äly on ikään kuin jäsen, jolla ei ole liikuntakykyä. Vasta kun siihen astuu tunne, joka saattaa sen liikkeelle, se voi tehdä työtä toisten hyväksi.

Olkaamme vapaita. Älkäämme toivoko mitään keneltäkään. Jos katsomme taaksepäin elämäämme, huomaamme, että olemme aina turhaan odottaneet apua toiselta, ulkopuoliselta. Sitä apua ei ole tullut. Kaikki saamamme apu on tullut meille sisältäpäin omalta itseltämme. Miksi toivoisimme ulkopuolista apua, kun meissä itsessämme on kaikki, mitä tarvitsemme, kun olemme kaikki. Niinpä on turha etsiä ulkopuolista jumaluutta, koska meissä itsessämme on tuo jumaluus. Kun tämän käsitämme, tulemme onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Maailma muuttuu meille murheen laaksosta ja ikuisesta vankilasta ilon leikkikentäksi, taivaaksi. Näin vapautunut ihminen näkee laajentuneella näkökyvyllään. Hänelle tämä elämä on universaalista elämää taivaineen kaikkineen, ja yksi ja sama elämä jatkuu läpi syntymien ja kuolemien. Valaistunut näkee jumalan kaikissa ihmiskasvoissa, ja meidän inhimilliset olosuhteemme ovat tulleet jumalallisiksi.

Jumala on kaikki. Hän on kaikessa. Kuka voi sanoa, että Jumala on tuntematon? Olemme löytäneet Hänet ikuisesti. Hän on kaikkialla ikuisesti tunnettu ja palvottu. Me elämme Hänessä.

Tästä johtuu, että toisenlaatuiset palvelusmuodot kuin omamme, eivät ole erehdystä. Meidän tulee muistaa, että ne, jotka palvelevat Jumalaa seremoniallisten ja muotomenojen välityksellä, olkoon nuo menot miten alkeellisia tahansa, eivät ole väärässä. Nuo menot ovat siirtymistä totuudesta totuuteen, alemmasta ylempään. Pimeys on vähemmän valoa, paha on vähemmän hyvää, epäpuhtaus on vähemmän puhtautta.

Me emme voi nähdä toisia erilaisina kuin itse olemme. Siispä meidän tulisi katsoa lähimmäistämme rakkauden silmillä, myötätunnolla tietäen, että hän kulkee samaa tietä, jota olemme vaeltaneet. Jos olemme vapaita, tiedämme, että toiset ovat sitä myös ennemmin tai myöhemmin. Jos olemme todella puhtaita, niin miten voisimme nähdä epäpuhtauden? Sillä sitä, mitä on sisässämme, on myös ulkopuolellamme. Emme voi nähdä epäpuhtautta kuin siinä tapauksessa, että meissä on sitä sielussamme. Totuus on meissä itsessämme, koska se on perintöosamme. Meidän on vain ilmennettävä sitä ja vapautettava se toimistaan. Meissä on rauhaa, ja me säteilemme sitä vain sikäli kuin meillä on rauha sydämessämme.

Meidän tulisi oppia ymmärtämään ero idealistin ja realistin välillä. Jälkimmäinen näkee ainoastaan ilmiömaailman tapahtumat ja asiat, mutta idealisti tarkkailee ilmenemätöntä. Todellinen idealisti voi näkemyksessään vapautua vaihtelevista ja ohimenevistä aatteista, joten muuttuva maailmankaikkeus on lakannut hänelle olemasta, ja hän voi sanoa näkevänsä vain muuttumattoman. Realisti sitä vastoin näkee vain muuttuvan. Hänelle muuttumaton on olematonta, eikä hän voi olla oikeutettu sanomaan, että hänen näkemyksensä on todellinen. Tästä ajattelutavasta päädymme siihen, että aate persoonallisesta jumalasta ei ole riittävä. Kuten on miljoonia ihmisiä, jotka uskovat persoonalliseen jumalaan, on myös miljoonia, joita tämä ei voi tyydyttää ja joiden mielestä uskonto ei ole tarpeeksi laaja ja syvä, ja niin he jättävät uskonnon.

Meidän täytyy astua korkeammalle, persoonattomaan käsitykseen. Tämä ei merkitse sitä, että hävittäisimme persoonallisen näkemyksen, että todistaisimme, että persoonallista jumalaa ei ole olemassa, vaan meidän täytyy tunkeutua persoonattomaan voidaksemme ilmaista persoonallisen, sillä persoonaton on paljon korkeampi yleistäminen kuin persoonallinen, koska vain persoonaton voi olla rajoittamaton persoonallisen ollessa aina rajoitettu. Näin ajatellen emme hävitä persoonallista, vaan säilytämme sen. Usein luulemme, että jos omaksumme aatteen persoonattomasta, omaksumme samoin aatteen persoonattomasta ihmisolennosta ja persoonallinen menetetään. Mutta emme voi todistaa yksilön olemassaoloa, paitsi vetoamalla universaaliin, todistamalla, että tämä yksilö on todella universaali. Jos ajattelemme yksilön erilliseksi kaikesta muusta universumissa, tuo päätelmämme ei voi kestää, sillä sellaista mahdollisuutta ei ole olemassakaan. Eri uskonnoilla on olemassa yhteinen oppi sanonnassa: "en minä, vaan sinä". Tähän sisältyy ajatus "unohda itsesi". Tämä on ensimmäinen opetus, jota niin jumalan tunnustaja kuin jumalan kieltäjä, kristitty tai muslimi julistaa. On ilmeistä, että tämän opetuksen tarkoituksena on hävittää pieni persoonallinen itse, jotta todellinen itse tämän kautta kasvaisi ja pääsisi ilmenemään.

Kaksi voimaa on rinnakkain vaikuttamassa. Toinen sanoo "minä" ja toinen "ei minä". Nämä voimat eivät ilmene vain ihmisessä, vaan myös eläimissä aina pienimpään matoseen saakka. Eläimen "ei minä" uhraa itsensä pelastaakseen pentunsa. Raainkin ihminen, joka ei epäile ottaa henkeä lähimmäiseltään, voi luultavasti ilman epäilystä uhrata henkensä pelastaakseen kuolemasta nälkää näkevän vaimonsa ja lapsensa. Nämä kaksi voimaa tekevät työtä kautta koko luomakunnan: missä näet toisen, siellä on toinenkin vaikuttamassa. Toinen on itsekkyys, toinen epäitsekkyys. Toinen on ottamista, toinen antamista. Toinen on antamista, toinen luovuttamista. Koko luomakunta alhaisimmasta ilmennyksestä korkeimpaan on näiden kahden voiman taistelukenttänä.

Mitä oikeutta on näin ollen jollakin yhteiskunnan osalla sijoittaa koko luomakunnan kehitys riippuvaiseksi ainoastaan toisesta näistä voimista, kilpailusta ja taistelusta? Millä oikeudella voivat näin ajattelevat perustaa koko universumin työskentelyn himon, taistelun ja kilpailun varaan? Emme voi kieltää näiden olemassaoloa, mutta emme voi myöskään kieltää toisen ryhmän voimien työskentelyä. Voiko kukaan ihminen kieltää, että rakkaus, "ei minä", tuo luovuttava ja jakava ominaisuus ei olisi universumin ainoa positiivinen voima? Toinen voima on vain tämän rakkauden voiman väärään johdettu täyttymys, sillä rakkauden voima synnyttää kilpailun ja kilpailun perusta on rakkaudessa. Pahan todellinen alkusyy on epäitsekkyys. Pahan luoja on hyvä, ja niin lopputulos on myös hyvä. Se on vain hyvän voiman harhaan kulkeutumista. Murhaajalla esimerkiksi voi olla hyvä tarkoitus murhan kautta pelastaa oma lapsensa. Hänen rakkautensa on kuitenkin rajoittunut vain tähän lapseen jättäen huomioimatta universumin miljoonat ihmiset. Näin on myös sodan laita. Sota on rajoitettua, yksipuolista rakkautta ja uhraamista, oman maan ja kansan puolustamista samalla kun se on mitä kauheinta rakkauden lain rikkomista ja julmuutta. Rakkaus on kuitenkin sama niin rajoitettuna kuin rajoittamattomanakin.

Näin päädymme siihen, että koko universumia määräävänä voimana, missä tahansa se ilmeneekin, on yksi ja sama ihmeellinen asia, epäitsekkyys, antaminen, rakkaus, joka on olemassaolon ainoa elävä voima. Tästä syystä korostan vain ykseyttä, koska emme voi hyväksyä universumissa olevan vaikuttamassa kaksi eri voimaa, hyvä ja paha. Kysymys on vain asteesta, sillä jos pidämme kiinni siitä, että rajoitettuna sama kaunis ja ihmeellinen rakkaus ilmenee pahana ja huonona, voimme tämän avulla ilmaista koko universumin ilmenemisen rakkauden, tuon yhden ainoan voiman avulla. Ellemme hyväksy tätä näkemystä, täytyisi meidän otaksua, että universumi ilmenee kahden voiman, hyvän ja pahan, rakkauden ja vihan vastakohtaisten voimien toiminnassa. Nähdäkseni edellinen näkemys on yhden ainoan voiman, hyvän, rakkauden toiminnassa universumin olemassaolon luonnollinen ja järkevä selitys.

Moraalin ja epäitsekkyyden korkein ihanne käy käsi kädessä korkeimman metafyysisen käsityksen kanssa. Meidän ei tarvitse mataloittaa käsitystämme etiikasta ja moraalista, vaan päinvastoin meidän täytyy omata korkeimmat filosofiset ja tieteelliset käsitykset löytääksemme todellisen moraalin ja etiikan perustan. Inhimillinen tieto ei vastusta inhimillistä hyvinvointia. Päinvastoin tieto yksinään lunastaa meidät jokaisessa elämän tilanteessa – tiedossa on palvelusta. Mitä enemmän tiedämme, sitä parempi meille, koska sitä paremmin voimme palvella. Kaiken näennäisesti pahan syy on rajoittamattoman rajoitusta. Rakkaus, joka rajoittuu pieneen kanavaan, näyttää pahalta, vaikka se lopullisesti päätyy Jumalan ilmennykseen. Kaiken näennäisesti pahan alkusyy on meissä itsessämme. Älkäämme luulko, että olemme sellaisessa tilanteessa, josta emme voi päästä ilman ulkopuolista apua. Apu ei tule ulkoa. Se tulee vain meistä itsestämme. Meidän täytyy tehdä tehottomaksi se, mitä olemme aikaansaaneet erehdystemme kautta. Meidän täytyy repiä irti se syiden verkko, jonka olemme itsemme ympäri kutoneet, ja voima tähän repimiseen on meissä itsestämme. Olemme kaikkien ennen elettyjen elämiemme – sekä hyvien että pahojen – yhteistulos. Olemme tehneet paljon erehdyksiä, mutta ilman niitä emme olisi sitä mitä olemme. Mutta koska hyvyys ja puhtaus ovat osa luonnettamme, jota ei koskaan voida hävittää, kasvaa lopuksi tekemistämme erehdyksistä voima, joka saa meidät voittamaan erehdyksemme ja näennäisen heikkoutemme, syntimme, tietämättömyytemme. Näin valo pääsee loistamaan ihmissielussa, ja lopuksi me ilmennämme jumaluuttamme, elämän ykseyttä, todellista Itseä.

Poiminto kirjasta Practical Vedanta

Alkukielinen teos: https://www.vivekananda.net/PDFBooks/PracticalVedanta.pdf


Etusivu Eri uskonnot