V. H. V.

"Näin puhui Zarathustra"

"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen eläisi".

Näin huudahtaa ylväästi ja voimakkaasti suuri saksalainen ajattelija Nietzche kirjassaan "Näin puhui Zarathustra". Tuskin viime vuosisata on luonut toista niin mahtavaa järkeilijää ja innoittajaa kuin on Nietzsche. Hän seisoo keskellä kristikuntaa sinä miehenä, joka varmimmin ja itsetietoisimmin on noussut täydelliseen kapinaan sovinnaista kristillisyyden ihannetta vastaan ja sen sijaan nostanut nähtäväksi "yli-ihmisen" kuvan ja aatteen.

"Minä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotain, joka täytyy tulla voitetuksi. Mitä olette tehneet voittaaksenne hänet?

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on matoa. Kerran olitte apinoita ja vielä nytkin on ihminen suurempi apina kuin yksikään apina.

Yli-ihminen on maan tarkoitus... Minä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset, älkääkä uskoko niitä, jotka puhuvat teille ylimaallisista toiveista. He ovat elämän halveksijoita, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin maa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!"

Zarathustra-teos, joka äskettäin [v. 1907] on ilmestynyt suomennettuna, on suurenmoisen innoituksen hedelmä. Se on suorasanaista runoutta, monin paikoin kauneudessa vertaistaan hakevaa. Mutta se on kirjoitettu "verellä ja mietelausein" eikä ole tarkoitettu "lukevia laiskureita" varten. Nietzsche itse sanoo toivovansa sanojensa ympärille häkkejä ja aitauksia, etteivät siat ja kiihkoilijat pääsisi hänen puutarhojaan sotkemaan.

Kuinka moni ihminen onkaan ottanut tämän merkillisen kirjan käteensä ja tuntenut sen avulla kohoutuvansa ikään kuin vapaaseen huimaavaan korkeuteen, missä "ilma on ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä". Nietzsche on ajattelija, joka on tyystin ratkaissut kaikki siteet perinnäisten uskojen ja käsitysten väliltä ja uskaltanut seisoa aivan yksin, omaan henkeensä luottaen, ihmisiä ja jumalia pelkäämättä. Hänen kirjansa läpi käy riemuisa vapaudenhuuto, hän uhmailee kaikkia lakeja ja sääntöjä taivaan alla. Hän on mennyt kauemmaksi kuin kukaan muu länsimaissa on tohtinut, individualismin eli yksilöitymisen tietä.
Nietzche on itse käsittänyt oman ihmisihanteensa kristillisen ihanteen täydeksi vastakohdaksi: alistumisen sijaan itsensä ylentäminen, heikkouden sijaan vahvuus, pelon sijasta äärimmäinen rohkeus, lähimmäisrakkauden sijaan ainoastaan yli-ihmisen rakkaus. Mielihyvällä jokainen syvemmin ajatteleva voi lukea Zarathustra-kirjaa, sillä uuden ihanteen ihanuus estää tekijää loukkaamasta "vanhaa" ihannetta. Runouden laki tekee sen, että jokainen häpäisevä tai vihamielinen sana vaikuttaisi häiritsevästi, jos siinä olisi pienikin merkki persoonallisesta katkeruudentunteesta. Ainoastaan silloin runoilija voi pistää ja kipeästi pistää, kun hän tähtää omiinkin heikkouksiinsa.

"Totisesti, saastainen virta on ihminen. Meri vaaditaan siihen, että voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta. Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.

Mikä on suurin hetki, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki. Hetki, jolloin teidän onnennekin inhottaa teitä sekä myös järkenne ja hyveenne.

Hetki, jolloin te sanotte: Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys, saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni pitäisi vanhurskauttaa itse olemassaolo!

Hetki, jolloin te sanotte: Mitä on minun järjestäni! Haluaako se tietoa niin kuin jalopeura ravintoa?

...Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä en näe vielä, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja hiiltä.

...Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole risti, mihin naulitaan se, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini ei ole ristiinnaulitsemista.

Ei teidän syntinne vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta kohti. Mikä ihmisessä on suurta, on se, että hän on silta eikä päämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se, että hän on ylimeno ja meno perikatoon.

Minä rakastan suuria halveksijoita, koska he ovat suuria kunnioittajia ja kaipuun nuolia toiselle rannalle."

Joka osaa tunkeutua "paradoksien" eli "tahallisten mielettömyyksien" taakse niiden henkeen ja tarkoitukseen, voi löytää monta viisauden helmeä, joita niin selvästi tuskin kukaan ennen Nietzscheä on ilmaissut. Mahtava voima ilmenee tässä teoksessa, runoilijan tunne on hehkuva ja hänen hengentarmonsa järkkymätön. Mistä hän on saanut tuon voiman ja innostuksen julistamaan aatteita, jotka hän itse käsittää aivan vastakkaisiksi kaikelle perinnäiselle uskonnolle ja moraalille? Ajattelematon kristitty ei voi tähän vastata muuta kuin että hän epäilemättä on pahan hengen riivaama, varsinkin kun hän lukee Nietzschen omia sanoja teoksensa synnystä: "Jos olisi hiukan taikauskoinen, niin tuskin todellakaan saattaisi torjua luuloa olevansa vain väkevämpien voimien ruumiillistumana, puhetorvena, meediona. Jotakin tulee äkkiä sanomattomalla varmuudella ja hienoudella näkyväksi, kuultavaksi, jotakin, joka vavisuttaa ja järkyttää syvimmin mieltä. Kuulet – et etsi. Salamana välähtää ajatus, välttämättömästi, vitkastelematta muotonsa ottaneena – minulla ei ole milloinkaan ollut valitsemista. Ihastus, jonka suunnaton jännitys joskus puhkeaa kyynelvirraksi, täydellinen oman itsensä ulkopuolella oleminen, onnensyvyys, missä tuskallisin ja synkein ei tunnu vastakohdalta. Kaikki tapahtuu korkeimmassa määrin epävapaasti, mutta kuitenkin ikään kuin vapaudentunteen myrskyssä, ehdottomasti, jumalallisuudesta. Ei voi hevin saada liian suurta käsitystä sellaisen inspiraation rajuvoimaisuudesta." Zarathustran ensimmäisistä osista on kukin saanut lopullisen muotonsa noin kymmenen päivän kuluessa.

Miten tämä inspiraatio on selitettävä? Teosofia opettaa meitä aina etsimään totuutta vastakkaistenkin käsitysten takaa. Me tunnustamme, ettei totuus ole mihinkään kaavaan eli muotoon sidottu vaan että se aina pukeutuu uusiin muotoihin aikakaudesta aikakauteen. Se on elämää eikä paikallaan oloa. Me voimme tunnustaa senkin, että Nietzschelle oli annettu julistettavaksi sanoma, joka oli häntä itseään suurempi ja mahtavampi. Hänen annettiin tietäjän silmällä nähdä yli-ihmisen ylpeä vapaus ja täydellinen voitonriemu, ja hän sai tehtäväkseen julistaa tätä sanomaa jumalanpelon ja synnintunnon orjuuttamalle aikakaudelle. Kristus-ihanne on siksi suuri, ettei se ole tästä julistuksesta kärsivä vaan nousee sen yli ja sulattaa sen itseensä!

Zarathustran saattamana voi ajatteleva ihminen nousta huimaaviin järjenkorkeuksiin, mutta on yksi tie, jota myöten on vaarallista seurata häntä: siinä, missä hän tahtoo kulkea ohi säälin kuilun, Zarathustra on itselleen vilpitön ja sen tähden hän ei tahdo peitellä mitään. Hän tunnustaa suorin sanoin, että hän näkee edessään pohjattomalta näyttävän syvyyden – säälin kärsivää ihmiskuntaa kohtaan – eikä hän tahdo siihen heittäytyä. Harva ihminen täällä länsimailla on niin syvästi tajunnut uhrautumisen äärettömän vaatimuksen. Sen tähden me pikkuihmiset emme voi tuomita Nietzsheä, vaikka tämä onkin kauhistuen kääntynyt pois syvänteen luota ja palanut itseyden valoisille kukkuloille oman viisautensa ja onnensa riemuun. Elämä antaa kunkin mennä tiensä loppuun ja kokea perille asti sen, mitä hän kokea tahtoo.

Niissä lauseissa, jotka edellä toistamme, oli juuri puhe "säälin rististä", ja vaikka runoilija ensin toivoo vanhurskauden ja järjen kasvamista, niin hän sääliin tullessaan sanookin: "Minun säälini ei ole ristiinnaulitsemista". Hän ei tahdo tietää säälistä vaan pyrkii sen ohi. Koko kirjan läpi kulkee tämä sävel, taistelu sääliä vastaan, joka tahtoisi tukahduttaa hänet.

Siinä on Kristus-ihanne suurempi tätä korkeinta yksilöitymisen ihannetta, että Kristus on uskaltanut mahdottoman, heittäytynyt siihen kuiluun, joka tuntuu pohjattomalta, antanut oman henkensä ja – löytänyt sen. Eikä tämä merkitse ainoastaan, että yksi on sen tehnyt, vaan että meidän jokaisen on kerran tultava samaan kohtaan – saman äkkijyrkänteen partaalle, jolloin kysytään: tahdotko antaa kaikkesi? Sen tähden me tulemme yhä uudestaan maan päälle, jotta me viimeinkin näkisimme, ettei ole olemassa mitään muuta todellista elämää kuin se elämä, jonka katoamista ei tarvitse pelätä. Ja tehtävämme on jo nyt alkaa valmistua tätä hetkeä varten, jonka saapumista koko luomakunta ikävöiden odottaa.

Tietäjä – tammikuu 1909


Etusivu

Filosofia