Reinald Witters

Kolme Sofian etsijää

osa I

Jakob Böhmen tie

Me kaikki olemme — tietoisesti tai tiedottomasti — etsimässä Sofiaa. Harvat nimittävät omaa etsimistään tällä nimellä, mutta tuskin on olemassa ketään, jolle kadonneen yhteyden kaipuu olisi täysin tuntematon. Opimme tuntemaan kolme Sofian etsijää, Jacob Böhmen, Novaliksen ja Vladimir Solovjevin.

Heti aluksi kohtaamme Böhmellä miehen ja naisen välisen vastakohdan syntymisen. Alkuihmisessä, Raamatun Aadamissa, olivat molemmat sukupuolet vielä sitoutuneena ykseydeksi. Mutta hän vajosi uneen, unohti olemuksensa paremman osan ja rupesi sille uskottomaksi. Sen tähden Jumalan piti luoda hänelle seuralainen — "sillä ei ole hyvä, että ihminen on yksin". — "Mutta milloin alkuperäinen Aadam herää jälleen?" kysyy Böhme. Hän kärsi siitä, että hänen aikalaisensa olivat kokonaan unohtaneet kysymykset ihmiskunnan luomisen alkujuurista. Omalla etsimisen tiellään hän kohtasi Sofian salaisuuden.

Novaliksen lapsimorsian oli jopa nimeltään Sophie. Tämän välityksellä hänestä tuli runoilija ja filosofi. Syvälliset Maria-laulut ja Hengelliset laulut kuuluvat tämän kohtaamisen hedelmiin. Samaan aikaan hän kuvasi luontoa tutkivaa Saisin oppipoikaa etsimässä taivaallista neitsyttä, Isistä. Nimet Sofia, Madonna ja Isis liittyivät hänen mielessään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Vladimir Solovjev oli jo yhdeksänvuotiaana ensimmäisen kerran kohdannut näyssä Sofia-olemuksen. Nuorena opiskelijana hän lähti etsimään Sofiaa, kohdatakseen hänet vihdoin jälleen Lontoossa ja sittemmin Kairossa. Hän salasi näitä kokemuksiaan, kunnes hän elämänsä lopussa kertoi niistä. Siten tämä etsiminen oli hänelle voima, josta hän koko elämänsä ajan ammensi filosofiselle luomiselleen ja sosiaalisille aloitteilleen. Mutta jos hän odotti, että hän elävässä elämässä konkreettisesti kohtaisi ihmisen nimiltä Sofia, niin hän joutui kerta kerralta katkerasti pettymään.

Jokaiseen mainittuun ajattelijaan pätee sama, että hän merkitsi monelle syvällisemmälle ihmiselle eräällä tavalla kuin salaista vihjettä. Jokainen heistä siis edusti jotakin sellaista, jota pidettiin välttämättömänä henkisenä virikkeenä.

Jakob Böhmen (1575-1624) elämäkerrasta

Böhmen kotiseudulla Lausitzissa ja siihen rajoittuvassa Sleesiassa eli 1500- ja 1600-luvun vaihteessa joukko katumuksen saarnaajia ja mystisten oppisuuntien jäseniä. Odotettiin uutta uskonpuhdistusta, laajaa henkistä uudistumista, ja etäännyttiin ’muurikirkosta’.

Silloin esiintyi esim. aatelinen Caspar von Schwenckfeld (1489-1561), joka halusi luottaa sisäiseen ääneen. Vuonna 1525 hän oli joutunut Lutherin kanssa kiistaan ehtoollisopin problematiikasta. Hän edusti ’taivaallista filosofiaa’. Schwenkfeldiläiset saivat Sleesiasta ja Etelä-Saksasta huomattavan kannattajajoukon. He eivät halunneet antaa sitoa itseään Lutherin tavalla sanaan eivätkä sakramenttiin, vaan luottaa hengen vapaaseen vaikuttamiseen. He antoivat arvoa omantunnon vapaudelle ja suvaitsevaisuudelle. Sotapalvelua ja valaa he sitä vastoin eivät hyväksyneet. 1600-luvulla heitä vainottiin ankarasti, kunnes he lopulta vuonna 1734 muuttivat Pennsylvaniaan, missä vielä nykyään on joitakin seurakuntia ja n. 2500 jäsentä.

Luterilainen pappi Valentin Weigel (1533-1588) piti itseään ’Hengenkirkon’ palvelijana, jossa Kristusta voi lähestyä ilman kirjoja ja kirjoituksia. Tähän aikaan oli Sleesia myös Paracelsuksen (1493-1541) oppilaiden keskus. Hänen kirjoituksiaan kopioitiin täällä ahkerasti. Görlitzissä vallitsi vuosikymmeniä ennen 30-vuotisen sodan alkua ’paracelsiaaninen’ ja ’pansofinen’ ilmapiiri. Näissä maisemissa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Jakob Böhme, filosophus teutonicus.

Hänen vanhempansa elivät Alt-Seidenbergissa lähellä Görlitzin kaupunkia ja kuuluivat varakkaaseen talonpoikaissukuun. Kun Jakob eli vanhempiensa luona, hänen täytyi muiden kylän poikien kanssa usein paimentaa lehmiä. Tältä ajalta kertoo hänen elämäkerran kirjoittajansa Frankenberg erikoisen tapahtuman. Jakob oli kerran etääntynyt muista tovereistaan tavallista kauemmaksi ja oli joutunut syrjäiselle vuorelle nimeltään Landeskrone (’Maan kruunu’). Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän löysi neljä hakattua kiveä ja keskeltä eräänlaisen oviaukon. Yksinkertaisuudessaan hän asteli sisään ja näki siellä suuren astian täynnä rahaa. Hän säikähti sitä, mutta ei koskenut siihen, vaan lähti kiireesti pois. Myöhemmin hän nousi useasti samalle vuorelle, mutta ei koskaan enää löytänyt ovea avoinna. Frankenberg, joka Böhmen opastamana tuli tälle paikalle, näki tässä tapahtumassa "enteen hänen henkisestä portistaan, joka johtaa kätkettyyn hengen ja luonnon aarrekammioon". Tämän kokemuksen yhteydessä ei ole kaukana ajatella eräänlaista vihkimystä syvyyden valtakuntaan. Böhme on usein todistanut kosmoksen ja Jumalan syvyydestä. 1

Koska poika oli hentorakenteinen, vanhemmat uskoivat, että työ maatalossa olisi hänelle liian raskasta ja antoivat hänen oppia suutarin ammatin. Kun hän sitten työskenteli Görlitzissä oppipoikana ja oli kerran yksin työpajassa, hänet yllätti vieras, joka teki arvokkaan vaikutelman, vaikka ei ollutkaan hienosti pukeutunut. Hän vaati pojalta parin kenkiä, mutta tällä ei ollut vielä lupaa myydä mitään ja ehdotti sen tähden hyvin korkean hinnan. Vieras maksoi sen epäröimättä ja lähti kenkineen ulos. Hetken kuluttua oppipoika kuuli, että häntä kutsuttiin nimeltä: "Jakob, tule ulos!" Pelästyksestä huolimatta hän meni ulos kadulle. Silloin tuo vakavan ystävällinen mies tarttui valoa säihkyvin silmin häntä oikeaan käteen, katseli lujasti ja vahvasti häntä silmiin ja sanoi: "Jakob, sinä olet pieni, mutta sinusta tulee suuri ja aivan toinen ihminen ja mies, niin että maailma tulee ihmettelemään sinua…"

Seuraavina vuosina nuori kisälli on vaeltamassa maailmaan, sydän täynnä syviä kysymyksiä maailman ja ihmisen olemuksesta. Minne hän tulikin, siellä ihmiset olivat alkaneet ajatella uudella tavalla siitä lähtien, kun Luther oli uskonkysymyksissä luottanut kristityn ihmisen vapauteen. Ensimmäiset uskonsodat olivat järkyttäneet ihmismieliä, he kokivat ristiriidan sen välillä, mikä oli yksilön suhde uskoon ja mikä oli maallisen vallan menettelytapa uskonnollisella alueella. Samaan aikaan levisivät rosenkreutzilaisten, alkemistien ja Paracelsuksen oppilaiden ajatukset, ja moni yritti ymmärtää niitä ja hyväksyä niitä ajatusmaailmaansa.

Se oli pitkän aikakauden loppu ja uuden alku, suurten odotusten aikaa — verrattavissa siihen ihmiskunnan kriisiin kuusitoista vuosisataa aikaisemmin, jolloin puusepänkisälli vaelsi Palestiinan halki ja suuresti kärsien koki oman aikansa rikkinäisyyden ja rappion — ennen kuin hän lopulta saapui Jordanin kasteen tapahtumaan.

Vaellusvuosiensa lopussa Jakob Böhme palasi Görlitziin takaisin ja saavutti oikeuden perustaa suutarimestarin työpajan. Samana vuonna hän meni naimisiin ja osti talon kaupungin ulkopuolelta.

Seuraavana vuonna, 1600, syntyi hänen ensimmäinen poikansa. Tämä on myös ajankohta, jolloin hän kokee ensimmäisen suuren näkynsä: neljännestunnissa hänelle ilmestyvät maailmanluomisen salaisuudet, luonnon ja ihmisen yhteenkuuluvuus ja maailman harmonia. Tämä kokemus sai alkunsa silmäyksestä kirkkaasti valaistuun, loistavaan tina-astiaan. Tämä innoitti häntä kirjoittamaan ensimmäisen teoksensa Aurora.

Henkisiä kokemuksia

Usein Böhme kirjoittaa, että salama yhdistää ihmissielun jumaluuden sisimpään. Tätä kokemusta ei tunne kuka tahansa. On hyvin ymmärrettävää, että se joka ei sitä tunne, kieltää sen olevan inhimillisesti mahdollista. Jo vanhalta ajalta lähtien tällaista kokemusta kuvataan ekstaasiksi. Ratkaisevaa on, tapahtuuko se täydessä — tai tarkemmin sanottuna kohotetussa tietoisuudessa vai ei. Kun se Böhmellä tapahtui ensimmäistä kertaa, hän riensi luontoon tarkistamaan, pysyisikö tämä uusi näkeminen myös aistimaailmassa. Hänen ilokseen asia oli näin.

Kymmenen vuotta hän viettää kokonaan vetäytyneenä omiin oloihinsa ja työstää vaikutelmiaan. Kanssaihmiset tuntevat hänet vain ahkerana melankolisena suutarina. Sisäinen näkeminen kertaantuu usein sinä aikana, vaikka ei aina samalla voimalla. Erikoisesti häntä askarrutti pahan olemassaolo maailmassa, että se niin usein voittaa ja riemuitsee siitä, ja että kaikilla maailman aloilla näyttää vallitsevan ristiriitoja, jotka Jumalan pitää hyväksyä. Näin ollen näyttää ihmissielulle olevan mahdotonta käsittää jumalallisen luomistahdon yhtenäisyyttä, ja siksi se vaipuu syvään melankoliaan. Tämä sieluntila on kuitenkin todellisen syvällisen tietoisuuden ja viisauden edellytys. Mutta se ei saa jäädä siihen! Sillä ei ole tarkoitettu ainoastaan määrättyä sielunlaatua, temperamenttia, vaan olotilaa josta täytyy oppia taistelemaan itsensä vapaaksi. "Ennen tiedostamiseni aikaa olin myös sellainen. Kävin kovaa taistelua, kunnes sain jalon kranssini. Sitten opin vasta tiedostamaan, miten Jumala ei asustakaan ulkoisessa sydämessä, vaan sielun keskuksessa, itsessä. Silloin sen vasta havaitsin… Näin on myös käynyt suurten pyhimysten kohdalla, että heidän on täytynyt kauan taistella jalosta ritarikruunustaan."2 Siten Böhmelle ritarillinen taistelu merkitsee edellytystä, että sielu oppii irrottautumaan melankolian ’surutalosta’.

Kymmenentenä vuotena ensimmäisestä suuresta näystään Böhme koki vielä kerran suuren ilmestyksen. Siihen saakka hän ei ollut puhunut eikä kirjoittanut näystään mitään. Voimme kuitenkin olla vakuuttuneita siitä, että hän jatkuvasti on koettanut lukea kaikkia mahdollisia kirjoja, joissa hän arveli olevan kuvauksia, jotka viittasivat hänen kokemustensa suuntaan. Niitä oli tietenkin vähän. Ainakin tämä etsiminen on varmaan ollut apuna selvyyteen pääsemisessä siitä, kuinka vaikeata on saattaa arkipäivän sanoiksi yliaistisia kokemuksia. Myös uurastus sopivien ajatusten ja sanojen löytämiseksi oli ’ritarillinen taistelu’. Vuonna 1612, kahdentenatoista vuonna ensi-ilmestyksensä jälkeen, hän alkoi kirjoittaa tammikuun alusta päivittäin helluntaihin saakka. Silloin syntyi ’Die Morgenröte im Aufgang’ (’Aamu alkaa sarastaa’), ’muistiinpanoja’ (Memorial), niin kuin hän sitä itse nimitti, jottei unohtaisi koettua. Sanan ’Aurora’ liittivät oppineet ystävät myöhemmin kirjan nimeen.

Böhme kirjoitti heti kaikki puhtaaksi eikä korjannut myöhemmin mitään. Se on ymmärrettävää, kun ajattelee että hän aluksi kirjoitti vain itselleen. Ei jokainen ymmärrä hänen kieltää, hän mainitsee, siihen tarvitaan nimittäin määrättyä sydämen valoa. Edellytyksenä ymmärtämiselle hän pitää alttiutta katumukselle (Bussfertigkeit). Me sanoisimme ehkä nykyään: itsetietoisuutta tai itsekasvatusta. Vaikka hän halusikin ensin kirjoittaa vain itselleen, ystävät lainasivat hänen muistiinpanojaan ja kopioivat niitä, mikä ei jäänyt vaille kohtalokkaita seurauksia.

Böhmen ilmestykset olivat liian vallankumouksellisia ollakseen herättämättä vastustusta. Kaupungin pääpastori Gregor Richter häpäisi vaatimattoman suutarin julkisesti saarnastuolilta kauheana kerettiläisenä. Tätä ennen Böhme oli myynyt työpajansa ja aloittanut vaimonsa kanssa lankojen kauppaamisen. Tässä työssä hän liikkui paljon maaseudulla ja hänen ajatussuuntansa herätti suurta kiinnostusta lääkäreiden ja maa-aateliston taholla.

Georg Richterin aloitteesta Böhme vangitaan ja kaupunginraati kuulustelee häntä. Böhmen pitää luvata, ettei hän enää kirjoita, ja hänet päästetään vapaaksi. Se osoitti jälleen puhdasoppisuuden pelon uskovaisten itsenäistä ja välitöntä hengenkokemusta kohtaan. Kaikkea, mikä menee Raamatun ja uskontunnustuksen ohi, pidetään vaarallisena. Mystikolle ovat nämä uskonnon ainekset vain ulkokuorta. ’Unio mystica’ yhdistää hänet jumaluuden sisimmän ytimen kanssa.

Mutta vastustaja ei pysy lupauksissaan, vaan harjoittaa edelleen Böhmeä ja hänen kannattajiaan vastaan suunnattua kiihotustyötä. Lopulta ei hänkään pitäydy kiellossa. Viiden vuoden kuluttua hän tarttuu taas sulkakynään. On vuosi 1618 — kolmikymmenenvuotisen sodan puhkeamisen ajankohta! "Jos ei luokseni olisi tullut jumalaapelkääviä ihmisiä, jotka kaikesta sydämestään ja oikeassa kristillisessä mielessä olisi kääntyneet puoleeni ja rukoilleet, en varmaan olisi antanut kenellekään mitään."

Ihmeellinen oli tuottavuus hänen kuutena viimeisenä elinvuotenaan! On olemassa paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat vahvistusta hänen ajatuksistaan. Toisaalta hän tietää tarkkaan, että hänen ilmestyksensä vähenevät, jos hän ei vaivaudu kirjoittamaan niitä muistiin. Hänen teosofiset lähetyskirjeensä (Theosophische Sendbriefe) syntyvät nyt, ja monet muut kirjoitukset, jotka olivat hänen esikoisteostaan syventäviä ja täydentäviä tekstejä. "Jos olisi mahdollista tarttua kaikkeen ja kirjoittaa niistä, niin siitä tulisi ehkä kolme kertaa enemmän ja syvemmistä perustoista, mutta niin ei voi olla. Sen tähden tehdään enemmän kuin yksi kirja, enemmän kuin yksi filosofia ja alati syvempi, siten että sellaista, mitä yhdessä kirjassa ei ole käsitelty, on löydettävissä toisesta kirjasta." — Kun hän nyt yrittää kuvata sieluntapahtumia, jotka ovat johdattaneet häntä kokemuksiinsa, silloin hän sijoittuu selvästi ’Imitatio Christi’ (Kristuksen seuraaminen) ­traditioon.

Sen jälkeen kun hänen ystävänsä ensimmäisen kerran julkaisivat jotakin hänen kirjoituksistaan painossa, häntä vastaan hyökättiin myös herjauskirjoituksilla. Mutta nyt hän oli rohkeampi ja tarpeeksi taitava puolustautumaan. Hän on vastustajilleen jopa kiitollinen, että he pakottavat hänet ilmaisemaan itsensä vielä selvemmin, ja kutsuu heitä ’Jumalan pakotusvasaraksi’. Nyt ei mikään auktoriteetti enää estä häntä kirjoittamasta tai opettamasta.

Hänen vihollistensa katkeruus kuitenkin kasvaa. Etunenässä on aina pastori Richter. Uudestaan Böhmeä kuulustellaan kaupunginraadissa, ja hänen tulee ei toivottuna henkilönä ainakin ajoittain lähteä kaupungista. Böhme on tottelevainen ja ottaa yhteyttä Dresdeniin siinä toivossa, että sikäläinen vaaliruhtinas olisi hänen asialleen suosiollinen, mutta siellä ei synny selvää päätöstä. Hänen päävihollisensa Richter kuolee elokuussa, ja lokakuussa Böhme palaa takaisin Görlitziin vakavasti sairaana. Pian sen jälkeen hänkin kuolee. Roskaväki häpäisee vielä hänen hautansa, jonka hänen ystävänsä olivat hänelle omistaneet.

Böhmen ajatuksia Sofiasta

Jos me haluamme luoda itsellemme kuvan Böhmen taivaallista Sofiaa koskevista ajatuksista, niin meidän on palattava takaisin aina luomisen alkuun, alkuihmisen ideaan saakka: Raamatun Aadamiin. Tässä mielessä Böhmen sanoman rikkaus ja itsenäisyys on erittäin hämmästyttävä. Mistä hän voi tietää sen kaiken? Hänhän on näkijä, joka omien sanojensa mukaan voi tunkeutua jumaluuden sisimpään syntymään saakka.

"Tässä valossa minun henkeni on nähnyt kaiken läpi, tunnistanut kaikessa luodussa, sekä yrteissä että ruohossa, Jumalan, kuka hän on ja minkälainen hän on ja mikä on hänen tahtonsa. Niin myös on tässä valossa minun tahtoni kasvanut voimakkaasti kuvaamaan Jumalan olemusta."

Hänen näkevä kokemisensa ja tieto tuova todistamisensa muodostavat henkisen harjoitustien, joka mahdollistaa hänen nousemisensa askel askeleelta ylöspäin. "Minulle on näytetty Jaakobin tikapuut, joita pitkin olen noussut taivaaseen asti"

Näin hän kuvaa kolminaisuutta keskellä luomisprosessia ja taivaallista Sofiaa suhteessaan kolmiyhteiseen Jumalaan. Enkelit eivät olisi koskaan voineet tiedostaa Jumalaa ja hänen luomakuntaansa samalla tavalla kuin ihminen. "Tämä koko maailma on suuri ihme, eivätkä enkelit koskaan olisi tiedostaneet Jumalan viisautta [Sofiaa]. Sen tähden Isän luonto ryhtyi luomaan sitä olentoa [ihmistä], jotta suuret ihmeet tulisivat julki." Ja niin voivat enkelit ja ihmiset tiedostaa, mitä kaikkea on ollut Hänen voimassaan. Niin tässä ihmiskunta tulee jumalallisen itsetuntemuksen elimeksi.

Jumala loi ihmisen ja tuli itse ihmiseksi: ensimmäinen Aadam ja Kristus, uusi Aadam, kuuluvat sisäisesti täysin yhteen. Kristus valmistaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden saavuttaa jälleen paratiisillisen puhtauden. Kaiken luodun läpi virtaa ja elävöittää Logos Johanneksen evankeliumin alun mielessä. Olemassaololla on Logos-rakenne. Mutta useammin Böhme kuvaa tällä kohtaa taivaallisen Sofian toimintaa: Ilmaiseehan luotu maailma Jumalan viisauden. Sofia ei silti ole neljäs jumalallinen olento, vaan jumalallisten voimien täyteys niiden luomistyössä. Kaikessa maailmankaikkeuden, Jumalan ja ihmisen viisaudessa väreilee Sofian olemus — niin kuin kieli nimenomaisesti ilmaisee puhuessaan kosmosofiasta, teosofiasta ja antroposofiasta.

Niin kuin Sofialla on osansa luomisessa, niin on hänellä osansa myös ensimmäisessä ihmisessä, Aadamissa, hänen alkuperäisessä kauneudessaan ja täydellisyydessään. Sofia oli Aadamissa tämän alkuperäisessä suuressa rakkaudessaan Jumalaan. Sofia oli neitseellinen osa hänen yksineuvoisessa sielussaan. Sofian osallisuuden tähden Aadam oli jumalankaltainen luoja. Jos nykyaikainen ihminen mystisessä valaistuksessa pystyy kohoamaan Jumalan olemukseen, niin hän saa siitä vielä nytkin kiittää sitä, että taivaallinen Sofia on elänyt erottamattomassa ykseydessä alkuihmisen kanssa.

Kohtaamme siis Böhmellä ajatuksen alkuihmisestä, joka ei vielä ollut laskeutunut kaksisukupuoliseksi. Androgyynisiä ihmis- ja jumalolentoja esiintyy monien kansojen uskomuksissa. Euroopan kulttuurissa ovat tutuimmat esitykset tästä Platonin ’Pidoissa’ ja Kabbalassa. Tuskin Böhme on tuntenut niitä.

Voimme myös ajatella C.G.Jungia, joka on paljon tutkinut Böhmen ajatuksia syvyyspsykologiaansa luodessaan ja on kehittänyt käsitteet ’animus’ ja ’anima’. Tarkoittaahan anima sielun sisäisessä suhteessa näiden kahden poolin välillä oikeastaan Sofia-voimia, Sofia-taipumusta ihmisessä!

Niin kauan kuin Sofia eli Aadamissa, hän hallitsi luonnonkielen, hän pystyi löytämään olentojen nimet. Se oli alkukieli, jota kaikki ihmiset ymmärsivät.

Syntiinlankeemusta edelsi Lusiferin lankeaminen kosmisena tragediana. Näin ihmisen osalle ei satu suurin syy.

Aluksi Aadam ei vielä elänyt ajassa, vaan ikuisuudessa. Hän ei tuntenut yötä ja päivää, eikä unta ja valvetilaa. Kun hän oppi nukahtamaan, niin hän oli aikaisemmin jo pudonnut pois Jumalan rakkaudesta ja Jumalan tietoisuudesta. Silloin Sofia väistyi hänen luotaan ja hän oli yksin. Kun Aadam heräsi unesta, hän ei ollut enää sama kuin ennen, ei enää yksineuvoinen (androgyyni). Sen tähden hän tarvitsi Eevan seuralaisekseen. "Ei ole hyvä, että Aadam on yksin", sanotaan. Nyt syntyi kaksi sukupuolta, jotka ovat riippuvaisia toisistaan ja kaipaavat toisiaan.

Mielenkiintoinen on Katarina Emmerichin kuvaus tästä asiasta. Myös hänen esityksensä mukaan Sofia-neito oli ennen syntiinlankeemusta Aadamin osa ja vetäytyi sitten pois ’kuin valoisa pilvi’. Häntä kutsutaan siinä myös Jumalan siunaukseksi, jonka Aadam menetti syntiinlankeemuksessa.3

Böhme kysyy, milloin alkuperäinen Aadam herää jälleen. Vastaus kuuluu: Kun hän taas yhtyy neitseelliseen osaansa, taivaalliseen Sofiaan. Sitten hän palaa kotiinsa alkuperäiseen Jumalan-rakkauteen. Golgatan uhrin vuoksi tämä on mahdollista. Paavali viittaa siihen, kun hän kutsuu Kristusta ’uudeksi Aadamiksi’.

Se joka ottaa Kristuksen vastaan, voi yhdessä hänen kanssaan voittaa takaisin taivaallisen Sofian. Kun opetuslapset olivat kokoontuneet helluntaina ja Pyhä Henki oli laskeutunut heihin, niin että he jälleen löysivät kielen, sanotaan jälleen kaikuneen tuon alkukielen, jota Aadam puhui Paratiisissa ja jota kaikki ihmiset ymmärsivät. Tässä helluntaikielessä vaikuttaa Sofia.

Vanhoissa taivaaseenastumisen tapahtumaa esittävissä miniatyyreissä ja ikoneissa kohtaamme Herran äidin opetuslasten ja kahden valkoisiin vaatteisiin pukeutuneen nuorukaisen välissä. Nuorukaiset viittaavat ylöspäin, missä Kristus katoaa pilviin. Opetuslapset seisovat aivan kuin he sanoisivat: "Me seisomme tässä hämmästyneinä emmekä ymmärrä vielä mitään. Mutta Herramme äiti on meidän kanssamme, ja niin luotamme siihen, että meille jonakin päivänä selviää kaikki." Kymmenen päivää myöhemmin, helluntaina, se toteutuu. Nämä tapahtumat ja yhteydet huomioon ottaen monet ovat jo tunnistaneet Herran äidissä Taivaallisen Sofian inkarnaation.4

Jakob Böhme liitti Aurora-teokseensa myöhemmin seuraavan tekijän tilinteon: 

Jumala on antanut minulle tietämisen. En minä, joka olen Minä, tiedä sitä, vaan Jumala tietää sen minussa. Viisaus (Sofia) on hänen morsiamensa, ja Kristuksen lapset ovat Kristuksessa, viisaudessa, myös Jumalan morsian. Kun näin Kristuksen henki elää Kristuksen lapsissa ja Kristuksen lapset ovat rypäleitä Kristuksen viinipuussa ja he ovat hänen kanssaan yksi keho, ja myös Kristuksen henki, niin kenen on tieto? Onko se minun vai Jumalan? Enkö minä sitten Kristuksen hengessä voisi tietää, mistä tämä maailma on luotu, koska minussa asuu Hän, joka on sen luonut? Eikö hän sitä tietäisi? Niin minä kärsin, enkä halua tietää mitään, minä joka olen Minä, osana tietämisen synnyttäjää, vaan minun henkeni on hänen puolisonsa, jossa hän synnyttää tietämisen siinä määrin, kuin hän haluaa. 

Böhmen ajatusten vaikutukset jälkimaailmassa

Böhmen ajatuksia ja kirjoituksia vaalivat hänen ystävänsä hartaasti. Yllättävän pian ne levisivät moniin maihin. Hollanti ja Englanti olivat siinä tärkeässä asemassa. 1600-luvun lopussa ja seuraavan alussa kukoisti Sofia-mystiikka ja -lyriikka, johon liittyvät sellaiset nimet kuten Johann Georg Gichtel, Gottfried Arnold ja Angelus Silesius. Suurten Sofia-ystävien joukossa Venäjällä, — kuten Vladimir Solovjov, Pavel Florenski, Nikolaj Berdjajev ja Serjei Bulgakov — ei ole ketään, joka ei suurella kiitollisuudella mainitsisi Böhmeä.

Viitteet

1. Ks. Wehr s.20

2. Ks. Wehr s.48

3. Ks. Debus s. 133 ja 148

4. Ks. kirjoittajan arvostelu S. Prokofjevin kirjasta "Die himmlische Sofia und das Wesen Anthroposophia" Takojassa 4/1996.

Kirjallisuus:

1. Jakob Böhme: Aurora oder Morgenröte im Aufgang. Hrsg. Von Gerhard Wehr. Insel 1992

2. Michael Debus: Maria-Sophia. Das Element des Weiblichen im Werden der Menschheit. Stuttgart 2000

3. Florian Roder: Novalis. Die Verwandlung des Menschen. Leben und Werk Friedrich von Hardenbergs. Stuttgart 2/2000

4. Rudolf Steiner: Die Mystik im Aufgange des neuzeitlichen Geisteslebens und ihr Verhältnis zur modernen Weltanschauung. Berlin 1901 (lukuisat uudet painokset)

5. Gerhard Wehr: Jakob Böhme in Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. Hamburg (Rowohlts Monographien) 1971.

Julkaistu Takoja-lehdessä (3/2003)


Kolme Sofian etsijää

osa II

Novalis Sofian oppilaana

Nykyään nuoret ihmiset jälleen lähestyvät kysymystä Sofian olemuksesta. Menneisyydessä tämä on elänyt pikemminkin kätkettynä virtana, sisäisenä hengen­traditiona, jossa Sofiasta tiedettiin. Edellisessä osassa esiteltiin Jakob Böhmeä, joka yhtäkkisessä näyssä neljännestunnissa näki koko luomistapahtuman. Siinä yhteydessä hän huomasi, miten välttämätön kolminaiselle Jumalalle luomistyössä oli taivaallinen Sofia, jumalallinen viisaus.

Hänen nähdessään ihmisen perimmäisen alkusynnyn siihen sisältyi myös ihmisen kehityksen päämäärä, ja siinä hän näki myös Sofian, ’miehisen neitsyen’, jossa oli jälleen ykseytenä viattomuus (neitseellisyys) ja minä-voima (miehisyys):

"Siinä ei missään muodossa ole miestä eikä naista, vaan kaikki ovat enkelten kaltaisina, miehisinä neitsyinä, ei tyttärinä eikä poikina, ei veljinä eikä sisarina, vaan kaikki yhtä sukupuolta Kristuksessa, kaikki vain yhtenä niin kuin puu oksineen, ja kuitenkin omaehtoisina luomuksina, mutta Jumalan täyttäminä." – Niin hän havaitsi Sofian vaikutusvoiman yksilöllisen ihmisen mikrokosmoksessa ja vastaavasti koko luomisprosessissa makrokosmoksessa.

Vladimir Solovjov, jota aiomme esitellä seuraavassa numerossa, koki 9-vuotiaana – saman ikäisenä kuin Dante ensi kertaa kohtasi Beatricen – henkisen havainnon Sofiasta, joka herätti hänessä koko loppuelämän ajaksi ehtymättömän kaipuun.

Friedrich von Hardenberg (1772–1801) – Novalis-nimisenä kirjailijana tunnettu – kohtasi tämän olennon hyvin nuoren, vieläpä Sofia-nimeä kantavan tytön – Sophie von Kühnin – välityksellä. Tästä kohtaamisesta tuli ratkaiseva käännekohta hänen elämässään.

Lapsuus, nuoruus ja opinnot1

Hardenbergin suku johti alkujuurensa Saksan keisari- ja ritarikauden aikoihin 1100-luvulle. Sukuhaara, johon isä kuului, ei ollut varakas. Elämä Oberwiederstedtin kartanossa, jossa Friedrich syntyi esikoisena, tuntuu olleen varsin vaatimatonta. Isä oli vaihtelevan elämän jälkeen mennyt uudelleen naimisiin 20-vuotiaan köyhtyneen aatelisnaisen kanssa menetettyään ensimmäisen vaimon. Hän synnytti tähän saakka lapsettomalle miehelle yksitoista lasta, jotka suurimmaksi osaksi kuolivat varhain: vain yksi heistä eli äitiään kauemmin, 44-vuotiaaksi. Isässä yhdistyi askeettinen ankaruus ja koleerinen temperamentti, minkä johdosta äiti sai avioliitossaan kärsiä paljon.

Friedrich oli ensimmäisinä elinvuosinaan äidin erityinen huolen kohde, koska hän oli hintelä ja kehityksestä jäljessä. Vasta eräs sairastuminen 9-vuotiaana aiheutti muutoksen. Kun lapsi oli toipunut kovasta vatsataudista, näytti hänen henkensä heränneen; hänestä tuli opinhaluinen ja hän osallistui vilkkaasti ympärillään olevaan elämään.

Friedrich von Hardenberg noin 15-vuotiaana (tuntemattoman tekijän aikalaispiirros noin vuodelta 1787).

Tuona aikana hänen isänsä antoi hänet väliaikaisesti pojan sedän, Saksalaisen ritarikunnan piirijohtajan (’komturin’), hoitoon lähelle Braunschweigia. Pöytäkeskusteluissa ja monipuolisessa kirjastossa poika oppi tuntemaan uusimmat ajatussuuntaukset, varsinkin valistuksen. Verrattuna vanhempiensa pietistiseen ajattelutapaan se merkitsi huomattavaa avartumista. Vuodesta 1785 lähtien perhe eli Weissenfelsissä, missä Friedrich kävi latinalaista koulua, kunnes hänellä lopulta v. 1795 muutaman kuukauden Eislebenissä oleskelun jälkeen oli mahdollisuus käydä kymnaasi loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi.

Saman vuoden lokakuussa 18-vuotias nuorukainen ilmoittautui lakitieteen opiskelijaksi Jenan yliopistoon. Kaupungissa oli 4500 asukasta ja 800 ylioppilasta ja se oli Hallen jälkeen suurin Keski-Saksan alueella. Tärkeämpää silti oli, että Weimarista käsin Goethe piti huolen opettajien pätevyydestä. Tuolloin 31-vuotias Friedrich Schiller itse innosti kuulijoitaan maailmanhistorian opiskeluun. Hän luennoi silloin valtiohistoriaa ja ristiretkien historiaa. Vähän aikaa sitä ennen hän oli tullut julkisuuteen Don Carlos ­näytelmällään, jossa ylistettiin ystävyyden arvoa, kun taas hänen runonsa "Taitelijat" ja "Kreikan jumalat" esittivät olennaisia kysymyksiä taiteen ja uskonnon merkityksestä ihmisyhteisölle.

Tammikuussa 1791 Schiller sairastui vaikeasti. Schillerin käly Carolina von Wolzogen kirjoitti tältä ajalta: "Monet hänen kuulijoistaan tarjoutuivat ystävällisellä nuoruudeninnolla hoitamaan sairasta ja olemaan avuksi yövalvonnoissa. Hardenberg, myöhemmin tutuksi tullut Novalis-nimellä, osoitti syvää myötätuntoa ja pääsi silloin ensi kertaa Schilleriä tuttavallisen läheiseksi."

Novalis pelkää, että hän Jenassa omistautuisi liikaa kaunokirjallisuudelle ja rupeaisi kaunosieluksi, siksi hän päättää seuraavana vuonna lähteä Leipzigiin. Mutta tämä kaupunki, jossa vielä eli ranskalaisen rokokoon ilmapiiri, ei varmaankaan ollut hänen tarkoituksilleen onnellinen valinta. Opiskelijat tapasivat mieluummin tyttöystäviään sen sijaan, että olisivat opiskelleet. Myös Hardenberg antoi houkutella itseään uskaliaisiin rakkausseikkailuihin.

Pysyvää voittoa hänelle merkitsi kuitenkin ystävyys Friedrich Schlegelin (1772–1829) kanssa, joka vaistosi ikätoverissaan merkittävän lahjakkuuden, joka vasta oli etsimässä ratkaisevaa omaa suuntaansa. Värikkäästi hän kuvaa veljelleen August Wilhelmille ystäväänsä seuraavasti: "Hän ei etsi totuutta, vaan kauneutta. Hänen lempikirjailijoitaan ovat Platon ja Hemsterhuys. Villin tulisesti hän esitti minulle eräänä iltana, ettei maailmassa olisi mitään pahaa ja kaikki olisi taas lähestymässä jälleen kultaista aikakautta. En ole milloinkaan nähnyt sellaista nuoruudeniloa..." Näin olivat molemmat ystävät löytäneet toisensa, jotka ajanmittaan antoivat romantiikan ajattelusuuntaukselle sisältöä ja syvyyttä.

Vuoden kuluttua Hardenberg oivalsi, että hän oli ruvennut uudestaan uskottomaksi lakitieteen opinnoilleen, tällä kertaa rakkaussuhteen vuoksi. Hän muutti Wittenbergiin, mikä oli tarpeeksi ikävä paikka, mutta sopiva saadakseen opintonsa pian päätökseen. Isä toivoi hänelle virkamiehen paikkaa suolakaivoksilla ja järjesti hänet auskultantiksi Tennstedtissä piirijohtaja Justin toimistoon. Novalis otti jälleen yhteyttä ystäväänsä Friedrich Schlegeliin ja oli nyt tyytyväinen siitä, että hän oli oppinut omaksumaan niin epämiellyttäviä asioita kuin Saksin maan hallintolait. "Olen Wittenbergissä luopunut melkein kokonaan rakkaista harrastuksistani... Jokaisella päivällä oli suunnitelmansa ja toiveensa. Toivomukset eivät minua paljon kiusanneet, siirsin ne mielestäni suoritettujen tutkintojen jälkeiseen tulevaisuuteen. Ensimmäisen arvostelun jälkeen olin päässyt hyvän askeleen eteenpäin. Koulun pedanttisuus oli voitettu ja minä olin 22-vuotiaana vapaa, iloinen ja rohkea." Kun hän oli vuoden ahkeroinut oli hän suoriutunut opinnoista parhain arvosanoin. "Lähdin yhtäkkiä pois Wittenbergistä", hän jatkaa, "ollakseni yksin itseni kanssa. Nuoruuden meluista olen saanut tarpeeksi. Täällä odotan rauhassa kohtaloni kutsua, sillä elämäni on jo valmis. Minulla on vain yksi tarkoitus – se on kaikkialla saavutettavissa, missä voin toimia..." Sillä aikaa kun Hardenberg nämä rivit kirjoittaa, hän on vielä perheensä piirissä Weissenfelsissä, eikä varmaan aavistanut, miten nopeasti kohtalo oli täyttyvä.

Kohtalonomainen kohtaaminen

Onnellinen sattuma oli johdattanut Friedrichin Grüningeniin, jossa hän tutustui sen asukkaisiin ja kukoistavaan tyttöparveen. Pian hän vei sinne veljensäkin. He kohtasivat siellä monissa asioissa samanlaisia olosuhteita, joihin he olivat kotonaan tottuneet ja kokivat siten eräänlaista perhesukulaisuutta. Siellä vallitseva elämäntunnelman välittömyys puhutteli heitä eniten. Jotakin alkuperäisestä ihmiskunnan viattomuudesta, tilkka paratiisia tuntui siellä säilyneen. He nimittivät paikkaa ’elysiumiksi’.

Tässä ympäristössä Sophie merkitsi runoilijalle varsinaista keskipistettä. Muutamien kuukausien kuluttua hän oli suostutellut tytön menemään kanssaan naimisiin.

Onnellisina hetkinään hän saattoi esitellä pikku kertomuksessa itsensä, miten eräs hänen ystävistään häiden jälkeen kerran tulisi heille kylään ja kohtaisi heidän kotinsa. Siitä voidaan todeta, mitä ominaisuuksia hän erikoisesti arvosti pikku morsiamessaan. "Hän, jota pidin tyttönä, onkin nainen. Mitä sulous ja siveellisyys mielenkiintoisina pitävät sisällään, yksinkertaisuutta, monivivahteisuutta, järjestystä ja toimintaa, rakkautta ja humaanisuutta, luontoa ja hienotunteisuutta, taidetta ja makua – kaikkea tätä on tämän naisen ihmeitä tekevä käsi koonnut yhteen."

Pikku Sophie itse ei varmaankaan ollut täysin tietoinen, mitä tunteita hän saattoi toisessa ihmisessä herättää. Mutta kaikessa lapsenomaisuudessaan hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä hänen edessään olevassa henkilössä herätti tämän parhaat tarkoitukset, ja sitä kutsuttiin "tutkivaksi omatunnoksi". Tässä tuntui olevan arvoituksellista voimaa, ja kun runoilija kerran kysyi tämän vanhemmalta sisarelta selitystä hänen olemuksestaan, tämä ei kyennyt siihen vastaamaan. Hän tunsi että nuorempi sisar eli hänen vaikutuspiirinsä yläpuolella aivan toisella saralla.

Ei ole vaikeata luoda itselleen kuvaa, minkälaisen suosion runoilija tässä ympäristössä sai osakseen. Hän oli liikkunut maailmalla, opiskellut eri paikoissa ja tutustunut merkittäviin henkilöihin. Hänen opintojensa päätös ja ensimmäinen toiminta ammatissa antoivat hänelle jonkin verran itsetuntoa. Hän oli seurallinen ja innostava, mutta ei tunkeileva, ja pukeutui vaatimattomasti. Koska kartanossa aina elettiin varsin erillään muusta maailmasta, niin sellaisen hahmon täytyi herättää vilkasta mielenkiintoa.

Me emme saa kuvitella, että pikku Sophie olisi jo elänyt nuoren tytön rakkaustunteiden pyörteessä. Tosin hän pian odotti ilomielin joka viikko nuoren vapaaherran tuloa, mutta ajatukset morsiudesta ja avioliitosta olivat vielä todella kaukana eikä hänen pikku kirjoituksistaan löydy riviäkään, joka voisi osoittaa rakkaudentunnustusta. Koska hän oli vasta 12-vuotias oppiessaan tuntemaan kosijansa ja sulhasensa ja kuoli kaksi päivää viidennentoista syntymäpäivänsä jälkeen, on tämä varsin luonnollista. Hän ei voinut sitoutua lopullisesti. Hänen täytyi ensin herätä omaan vapauteensa, ennen kuin hän osasi päättää ja tehdä oikean valinnan.

Päätös

“Sophie olkoon suojelushenkeni“, kaiverrus Novaliksen kihlasormuksessa, jossa on Sophie von Kühnin kuva.

Jos toisaalta Novalis itse halusi kuvata heidän suhdettaan ’rakkaudeksi’, niin ei tämä sana tähänkään oikein sopinut. Hänen veljensä Erasmus arvioi aivan oikein kun hän kirjoitti: "Sinun sydämesi on mitä suurimmassa määrin vastaanottava ja avoin vaikutelmalle, jonka luonnon korkein ihanne, kaunis viaton tyttö, saa aikaan jokaisessa ihmisessä, jolla on tunnetta ja joka aistii hienovaraisesti." Siten runoilijassa heräsi pian hartauden tuntu, joka tytön sairauden aikana ja kuoleman jälkeen entisestäänkin vahvistui.

Mikä eniten hänessä hämmästyttää, on päätös, jolla hän kuin yhdellä iskulla katkaisi yhteytensä muihin sitoumuksiin siitä lähtien kun hän kohtasi Sophien. Hän, joka ennen sinkosi joka suuntaan, hän, joka yhdessä veljiensä kanssa mellasti Weissenfelsissä ja lähiseuduilla ja joka vielä päivää ennen tätä kohtaamista liehitteli neljän naapurin kaunottaren kanssa, teki nyt äkkikäännöksen kaikesta tästä. "Neljännestunti on määrännyt minulle uuden suunnan." Hänen omista sanoistaan voimme ymmärtää, miten hän ihmettelee, että hän niin äkkiä tunsi tehneensä oikean sitoumuksen.

Friedrich Schlegel, joka puolitoista vuotta oli vaiennut, saa tietää ystävänsä muutoksesta vasta yllättävän myöhään eräässä kirjeessä Dürrenbergistä 8.7.1796. Siinä kerrotaan seitsemästä neljännesvuodesta, jolloin suhde Sophie von Kühniin on pysynyt muuttumattomana. "Minun kohtaloni on tehnyt suuren epikronismin", hän alkaa kertomuksensa. Tämä ilmaisu merkitsee pysähtymistä, vahvistumista ja kestämistä. Hän on siis luopunut varhaisempien vuosiensa ympäriinsä samoilevasta etsimisestä. Tietoisena siitä, että hänen ystävänsä syytti häntä usein hänen epävakaisesta elämäntavastaan, hän jatkaa: "Näin helpoksi sinä et olisi, asioiden luonnollisen kulun mukaan, odottanut tämän luonteenpiirteen oikaisua. Yhtäkaikki, nyt olet päässyt tästä kanssani selvyyteen. Seitsemän neljännesvuotta olen olennaisesti ollut yksi ja sama – sillä olen niin kauan ollut vakaa ja reilut viisi neljännesvuotta – sitoutunut. Tällä hetkellä vakuutan, että minä nyt samoin kuin ensimmäisenä tuntina ajattelen – ja olen varmaankin vakavampi, hauraampi, lujempi ja lämpimämpi. Kerron enemmän suullisesti. Minun lempiopintojeni nimi on sama kuin morsiameni. Sophie hän on nimeltään – filosofia on elämäni sielu ja avain omimpaan itseeni. Tämän tuttavuuden myötä olen itse myös tähän opintosuuntaan sulautunut. Minä tunnen kaikessa yhä enemmän ylevät osat yliluonnollisesta kokonaisuudesta, johon minun täytyy kasvaa ja jonka pitää muodostua minuuteni runsaudeksi. Enkö kärsisi kaikkea mielelläni, kun kerran rakastan... ja rakastaisin enemmän, kuin muutaman vaaksan pituista hahmoa tilassa ja rakastan pitemmän aikaa kuin kestää elämän soitinkielen värähtely."

Nyt hänen varsinainen olemuksensa tulee näkyviin, hänen yksilöllisyytensä, jota me kutsumme Novalikseksi. Ritter-Schaumburgia seuraten voidaan ajatella seuraavasti:2 Novalis uskoi vahvasti tuonpuoleiseen maailmaan ja on ilmaissut Sophien kuoleman jälkeen perusteellisesti ajatuksia jälleensyntymisen mahdollisuudesta. Jos me uskomme, että me emme kuoleman jälkeen mene vain tuonpuoleiseen maailmaan, vaan jo ennen syntymäämme olimme tuonpuoleisessa – onko yksi näistä ilman toista edes ajateltavissa? – silloin meidän täytyy myös pitää mahdollisena, että emme ole kompuroineet vailla aavistusta maanpäälliseen elämään, vaan että me ennen syntymää olemme tehneet suunnitelman toiveiden rajoissa olevasta ja mahdollisesta elämänkulusta, niin että me olemme käsittäneet päämääriksi tulevan elämän ratkaisevat tapahtumat ja nyt syntymän jälkeen tavoittelemme niitä.

Sellaista suunnitelmaa me emme ole voineet yksin laatia, koska se ei koske yksin meitä, vaan meidän on täytynyt laatia ne yhdessä muiden kanssa. Meidän on täytynyt kuulua jo ennen syntymäämme johonkin yhteisöön siinä maailmassa, ja sopusoinnussa sen kanssa olemme asettaneet päämäärämme ja päätöksemme. Tulemme siis maan päälle jo yhteisön jäseninä. Onko ihme, että me täällä alhaalla tapaamme jälleen ja tervehdimme ystäviämme ja rakkaitamme?

Novaliksen kaltaisen täysin hereisen luonteen kohdalla meidän tulee pitää mahdollisena, että hän on asettunut maaelämään selkeän suunnitelman kanssa säilyttäen sitä alitajunnassaan ja sieltä käsin aina uudelleen muistutuksen saatuaan on muistanut päämääränsä ja kutsumuksensa. Miten hänen lävitseen täytyikään myrskytä kun hän nyt odottamatta kohtasi sellaisen entisen yhteisön jäsenen, lisäksi vielä tutun ja rakkaan! "Geniuksen ääneksi" Novalis sitä nimittää, "Soihduksi ylös korkeampaan olemiseen." Ihmettelemmekö vielä sanoja, jotka hän antoi kaivertaa kihlasormukseensa "Sofia olkoon minun suojelushenkeni"? Niiden tuli seurata häntä elämän loppuun saakka.

"Ihmeelliset osat yliluonnollisesta kokonaisuudesta"

"Minun lempiopintoni ovat nimeltään sama kuin morsiameni. Sophie on hänen nimensä – filosofia on elämäni sielu ja avain omaan itseeni. Tuttavuutemme alusta saakka olen täysin sulautunut näihin opintoihin..." Filosofia oli grüningeniläisten arkikielessä hänen morsiamensa pilkkanimi. Mutta muiden leikinlasku merkitsi Hardenbergille pyhää vakavuutta. Viisauden rakkautta – sillä sitähän tuo nimi tarkoittaa – hän etsi, aitoa viisautta, joka oli mahdollisimman lähellä runoutta ja uskontoa.

"Minä tunnen kaikessa yhä enemmän ylevät osat yliluonnollisesta kokonaisuudesta, johon minun täytyy kasvaa ja jonka pitää muodostua minuuteni runsaudeksi. Enkö kärsisi kaikkea mielelläni, kun kerran rakastan..." Se joka kirjoitti nämä luonteenomaiset sanat ystävälleen, ei tiennyt vielä, että sumentumattoman onnen aika jo oli kerta kaikkiaan ohi. Sophie oli jo 4 heinäkuuta 1796 viety ensimmäiseen leikkaukseensa Jenaan eikä hän koskaan tulisi paranemaan tästä sairaudesta.

Tennstedtissä hänelle jäi päivittäin noin kolme tuntia omaa aikaa työnsä rinnalla piirihallituksessa. Hän kirjoittaa veljelleen: "Välttämättömät johdanto-opiskelut tulevaa elämääni varten, olennaiset aukot tiedoissani ja tarpeelliset ajatusvoimieni harjoitukset yleensäkin vievät minulta suurimmaksi osaksi nämä tunnit." Hän oli tutustunut Fichten kirjoituksiin aina heti niiden julkaisemisen jälkeen ja oli myös tutustunut kirjoittajaan henkilökohtaisesti sekä päätti käyttää hyväkseen hänen filosofiaansa omien ajatusvoimiensa vahvistamiseksi. Fichte oli vapauden filosofina tavattoman ajankohtainen, mutta minuuden filosofina hän puhutteli erikoisesti nuorten sielua ja muistutti heitä mahdollisuuksien mukaan käyttämään hyväkseen ja kehittämään omia taipumuksiaan ja kykyjään.

Hardenberg liikkui alun alkaen hyvin itsenäisesti näissä ajatusrakennelmissa, mutta hänen oli vaikeata "selvitä näistä abstraktioiden kiemuroista". Ennen kaikkea hänen mielestään näytti "rakkauden ajatus" niistä kokonaan puuttuvan, "kaikkeuden yksi ainoa", kuten hän sitä myöhemmin nimitti.

Joka tapauksessa hän päätti nyt hyvin ankarasti tarttua teroittamaan ajatuskykyään, koska hän tarkkaan tiesi, että hän tarvitsisi sitä itsetiedostamiseensa. "Se jolta oma itsensä puuttuu, hänet voi parantaa vain se, että hänelle määrätään lääkkeeksi oma itsensä." Henkinen laatu, jonka Novalis siten oli saavuttanut, tekee hänet meidän identiteettiä etsivänä aikanamme aivan erikoisen arvokkaaksi ja ajankohtaiseksi.

Itsevihkimys

Kirjeet ja päiväkirjat tältä ajalta todistavat merkittävästi, minkälaisia muutoksia kokee hänen suhteensa morsiameensa tämän kuoleman jälkeen. Novalis vaatii itseltään, että hän toteuttaa ne moraaliset vaatimukset, jotka vainaja hänelle asettaa. Toisaalta hän kokee innostuksen hetkiä haudalla. Kuukausimääriä hän tuntee olevansa vielä vilkkaassa sielullisessa kosketuksessa Sophieen. Näitä kokiessaan hän ei alistu pelkästään kärsimään, vaan läpäisee vapaasta tahdosta säännönmukaisen koulutustien. Sen päässä tapahtuu Kristuksen kohtaaminen.

Runollisessa muodossa peilautuvat näiden kuukausien kokemukset hänen romaaninsa sanoista: "Kuolevainen vavahtelee perustoissaan, mutta kuolematon alkaa loistaa kirkkaammin ja tiedostaa itsensä".

Näinä päivinä hän kirjoittaa mentorilleen, piirinhallituksen johtajalle Just’ille (29.3.1797):

"En kiellä, että minä vieläkin pelkään tuota kauheata sydämen luutumista, tuota sielun riutumista, tämä taipumus kätkeytyy luonnossani muiden joukkoon. Pehmeäluontoiseksi syntyneenä on minun älyni vähitellen kasvanut ja on huomaamatta syrjäyttänyt sydämen tiluksiltaan. Sophie palautti sydämelle kadotetun valtaistuimen. Kuinka helposti voisi hänen kuolemansa antaa herruuden jälleen tuolle vallananastajalle, joka sitten varmasti kostaen hävittäisi sydämen. Sen epämääräistä kylmyyttä olen jo kovin saanut tuntea, mutta minut pelastaa vielä näkymätön maailma ja sen voima, joka tähän saakka on minussa uinunut. Ajatus Jumalasta tulee minulle joka päivä rakkaammaksi..."

Merkittävää on tässä tekstissä, että Sophie nuorukaisen sielussa puolustaa sydämen ääntä kylmää älyä vastaan. Tämän tunteen kautta hänen luottamuksensa sitoutuu näkymättömään maailmaan, jonka voima tähän saakka on uinunut hänessä. Aina rakkaammin hän suuntaa ajatuksensa Jumalaan. Näinä viikkoina Hardenbergin on täytynyt päättää pysyä uskollisena edesmenneelle morsiamelleen. Mitä voidaan sanoa ’rakkaudeksi ensi silmäyksellä’ hänen kohdallaan, oli kohtalonomaista, mutta tämän vaativan askeleen ottaminen oli oman vapaan tahdon ratkaisu. Tämä oli edellytyksenä sitä seuraavalle vaiheelle, mitä voidaan kutsua Novaliksen itsevihkimykseksi.

Sofia-elämys

"Vain sydämellä näkee hyvin." (Saint-Exupéry)

Voimme kysyä itseltämme, mitä morsian syvemmässä mielessä on merkinnyt Novalikselle. Jo runossa ’Alku’ (Anfang), jonka hän kirjoittaa heti ensimmäisen kohtaamisen jälkeen, sävähtää aihe, joka myös myöhemmin liittyy Sophieen. Hän kokee hänet nähdessään ihmiskunnan tulevaisuudenkuvan.

"Ihmiskuntaan uskominen olisi

vain iloisen hetken huvia...?"

hän kysyy jo runon alussa, mutta sen loppu

huipentuu sanoihin:

"Sinä et ole huumausta – sinä suojelushengen ääni,

sinä näky, joka teet meidät kuolemattomiksi,

ja sinä tietoisuus arvosta,

joka vasta yksitellen täällä tunnistetaan.

Kerran ihmiskunta tulee olemaan, mitä Sophie minulle

nyt merkitsee – täydellinen, siveellinen sulous –

silloin sen korkeampaa tietoisuutta

ei enää luulla viinin usvaksi."

Sophiessa hän havaitsee tulevan ihmiskunnan ihannekuvan ja kokee siinä oman arvonsa nousevan, korkeamman tietoisuuden ja lopulta "siveellisen sulouden". Se johtaa omantunnon äänestä, josta me edellä puhuimme, vielä eteenpäin.

Samoina kuukausina hän kirjoittaa lohduttavan kirjeen veljelleen, joka kärsii masennuksesta, käyttäen seuraavia sanoja: "Jos olet pahoilla mielin, niin ajattele ihmiskuntaa, jota sinä olet. Taivaallinen neito seisoo kukkuloilla ja ojentaa kätensä kohottaakseen Sinut kärsivällisyyden laaksosta."

Me saamme olettaa, että Novaliksella nämä sanat kirjoittaessaan oli mielessään Sophie. Hän merkitsi hänelle ihanteellisen ihmiskunnan harmonista kuvaa. Tälle aiheelle hän jää uskolliseksi, kun hän tytön kuoleman jälkeen kirjoittaa päiväkirjaansa: "Minun pääasiallinen tehtäväni tulisi olla: saattaa kaikki suhteeseen hänen ihannekuvaansa nähden." (18.5.1797) Ja vielä puoli vuotta myöhemmin hän esittää: "Taidetta tulee muuntaa Sophieksi ja päinvastoin" (joulukuussa 1797).

Hän ei siis kohtaa hänessä – kuten hänen kihlasormuksensa mietelause ilmaisee – ainoastaan omaa, vaan koko ihmiskunnan suojelushengen. Sitä paitsi onhan ihmiskunnan tulevaisuus hänen runoutensa ja ajatustensa pääaiheita yleensäkin. ’Ofterdingenin’ toisen osan tuli johdattaa Sophien maahan, joka olisi samalla uusi Jerusalem, todellinen ihmisenarvoinen maa.

Kun hän saattaa henkisesti Sophiensa haudan kynnyksen yli, niin hänestä tulee uusi Orfeus, joka rakentaa ihmiskunnalle sillan vainajien maahan. Tämä on ainutkertainen ominaisuus, joka erottaa hänet muista Sofian etsijöistä. Voisiko minun uskollisuuteni vainajiin olla esimerkkinä kanssaihmisille?, hän kysyy itseltään. Eikö kuoleman uhkaavan naamion taakse kätkeydykin korkeampi henkinen elämä? Kunpa hän voisi opettaa aikalaisiaan näkemään kuoleman naamion läpi! Se oli tehtävä, jonka hän itselleen nyt asetti.

Myöhemmin Sofia muuttuu madonnaksi, mutta ensin kuitenkin Isis-yönjumalattareksi. Sisäisestä pakosta runoilija joutui kirjoittamaan ’Yön hymnit’ (Hymnen an die Nacht). Hän oppi ylittämään yön ja kuoleman kynnyksen korkeammasta minästään tietoisena. Tässä tapahtumassa Sofia-elementti muuttui Novaliksen mielessä ajatuksesta, jonka hän oli muodostanut itselleen viehättävän neidon – Sophie von Kühnin – kuvasta, korkeamman olennon kohtaamiseksi. Taivaallinen Sofia ilmestyi hänelle.

* * * * *

Mikä ihmistä odottaa näennäisesti niin läpäisemättömän kuoleman verhon takana, onkin oma korkeampi minä. Heti kun joku sen tajuaa, hän saavuttaa aivan uuden suhteen tähän kynnykseen. Odotusta täynnään oleva ilo on uusi tunnelma, joka siitä syntyy.

Valitsemme kaksi sitaattia ’Yön Hymneistä’:

"Mikä meidät on painanut syvään suruun,

vetää meidät nyt suloisella kaiholla täältä puoleensa.

Kuolemassa ikuinen elämä tuli tietoon.

Sinä olet kuolema ja teet meidät vasta terveeksi."

"Häihin Kuolema kutsuu –

lamput palavat kirkkaasti –

neidot ovat paikalla –

öljystä ei ole puutetta..."

Tällaisena esittäytyy tässä pyhäin häiden kuva, joka keskiaikaisessa mystiikassa ja alkemiassa oli hyvin tuttu aihe. Sieltä Novalis sen tunsi.

* * * * *

Vihkimys tapahtuu aina armosta. Mutta ilman sielun vapaaehtoista sisäistä valmistautumista se ei voi toteutua. Novaliksella se on pitkä monivaiheinen prosessi. Se alkaa tutustumisella ja onnellisina hetkinä. Se jatkuu sairauden aikana ja pelkona morsiamen elämän säilymisen puolesta. Hänen kuolemansa myötä tapahtumiin tulee dramaattinen vakavuus. Yksinäisyyden- ja kuolemankokemukset läpäisevät runoilijan sielun puhdistavalla voimalla.

Vaikka hänen kirjeensä todistavat luopumisesta, alistumisesta ja mitä syvimmästä surusta, hän toisaalta tuntee itsessään olevan jotakin mitä häntä auttaa. "Olen täysin tyytyväinen: Voiman, joka kohottaa yli kuoleman, olen saavuttanut aivan uudelleen. Olemukseni on omaksunut yhtenäisyyden ja muodon – tuleva olotila itää jo minussa."

Morsiamen kuoleman jälkeisenä aikana hän pitää päiväkirjaa katkeamattomana meditaationa omasta minuudesta. Mihin hän sillä pyrkii, on selkeän järkevä itsetutkiskelu. Hän yrittää kohdata oman itsensä vieraana henkilönä. Hän nimittää sitä ’itsensä vieraaksi tekemiseksi’. Hän tavoittelee korkeamman minuutensa tietoisuutta ja kutsuu tuona aikana johdonmukaisesti edesmennyttä "paremmaksi itseydekseen". Sophie on todella hänen suojelushenkensä, joka auttaa häntä saavuttamaan korkeamman minänsä.

Tämän puhdistumisen ja selkiintymisen kautta sielu muodostaa vähitellen maljan, johon henkinen maailma asteittain voi laskeutua ja ilmestyä siinä. Jakob Böhmen sielussa sukeltaa esiin liljan kuva. Novaliksessa kohtaamme hänen luonteensa mitä edullisimmat edellytykset. Se on viattomuus, jonka Friedrich Schlegel jo havaitsi hänessä ensi kertaa hänet tavatessaan, jotakin sielun neitseellisyyttä, "Novaliksen sisintä länsimaista jooga-hyvyyttä" (Joga-Gutsein), kuten Rudolf Steiner sitä nimittää.3 Siksi hän voi saada yhteyden Sofian olemukseen.

Siten hän saattoi kokea, että Sofia johdatti hänet Kristuksen luo. "Xstus ja Sofia", luemme hänen päiväkirjansa lopussa. Haudalla koetun Imaginatiivisen näyn jälkeen oli tämä vielä paljon syvempi salainen kokemus. Sen myötä alkavat uskonnolliset kokemukset, joita on ikuistettu ’Hymneihin’ ja ’Hengellisiin lauluihin’. Rakastettu johdatti hänet Kristuksen luo. Se saa hänet huudahtamaan: "Ja niin Kristus on oikeastaan maailman sydän!"

Sofian ilmentyminen runoudessa

"Sofia ei vallitse yksin luonnossa, vaan myös
ihmisten taiteessa ja tieteissä loputtomana lähteenä."
(Gottfried Arnold )4

Lopuksi tahdomme vielä viitata siihen, millä tavalla Sofia-hahmo elää Novaliksen teoksissa. Sofia-virtauksen rinnalla on Novaliksella myös havaittavissa  Logos-virtaus. Edellinen saa ilmaisunsa runoudessa, jälkimmäinen ennen kaikkea hänen filosofisissa fragmenteissaan. Siksi on syytä omistautua tässä nimenomaan runoudelle.

Neidon etsiminen (’Saisin oppipojat’)

Romaanikatkelmassa henkii aito egyptiläinen tunnelma. Siinä kuvataan Isis-olennon tavoittelua luonnon sieluna. Oikeastaan kaikki luomakunnan olennot rakastavat ihmistä ja haluavat palvella häntä. Luonto ei sisällä mitään vierasta, millä ei olisi vastinetta ihmisen sisimmässä. Suurenmoinen tie sisimpään, josta Novalis oli puhunut myös fragmenteissaan, johdattaa lopulta luonnon sielun, Sofia-neidon luo. Sinne ei kuitenkaan löydä kukaan, joka ei todella rupea etsimään tietä sinne. Tuo ihmeellinen olento on kätkettynä luonnon esineiden ja olioiden taakse.

Usko edesmenneen morsiamen näkymättömään läsnäoloon täyttää hiljaisen, sisäänpäin kääntyneen oppipojan ja antaa kaiken, mikä on outoa, tulla hänelle läheiseksi ja runsaasti yhteyksiä kytkeväksi. Opettaja-hahmoon on piirretty idealisoiva kuva geognostikko Werneristä, keräilevästä ja järjestelevästä tutkijasta, joka ohjasi Freibergissä Novaliksen opintoja. Saisin oppipoika jatkaa:

"Niin kuin opettajan ei minun ole koskaan käynyt. Minut kaikki johdattaa itseeni takaisin. Minua ilahduttavat ihmeelliset möykyt ja kappaleet saleissa, mutta minusta tuntuu, kuin ne olisivat vain kuvia, verhoja, koristeita, jotka ovat kokoontuneet jumalallisen ihmekuvan ympärille, ja tämä minulla on aina ajatuksissani. ... On aivan kuin niiden tulisi näyttää minulle tie, jonka päässä seisoo syvään uneen vaipunut neito, jonka luo henkeni halajaa."

Hengellinen anti

Friedrich von Hardenberg, Novaliksena tunnettu ­- veistos hänen haudallaan Weissenfelsissä.

Jos Novaliksen Fragmentit ilmestyessään saivat osakseen lämpimän vastaanoton ja Kukkatomua-kokoelma (’Blütenstaub’) tuli varhaisromantikkojen piirissä pian eräänlaiseksi ohjelmakirjoitukseksi, niin hänen ’Hengelliset laulunsa’, ’Marian laulut’ ja ’Yön hymnit’ herättivät suuresti hämmästystä ja oudoksuntaa. Mutta ihmisten keskuudessa, joilla oli omia henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia, runot, joissa hän ilmaisee uuden uskonsa, hyväksyttiin ja ne tulivat ymmärretyiksi. Vanhempiensa kotona hän oli tosin saanut vakaan uskonnollisen kasvatuksen, mutta ilman hänen omia sisäisiä kokemuksiaan hänestä ei ikinä olisi tullut "Hengellisten laulujen" runoilijaa. Hartauden tunne, joka valtasi hänet Sofiaa ajatellessaan jo tämän eläessä, laajeni nyt yhä.

Neitsyt Mariassa Novalis näkee sielun peilissä jokaisen ihmisen ja koko ihmiskunnan ihannekuvan. Dresdenissä Novalis sai ihmetellä miten eräs merkittävimmistä taiteilijoista oli maalannut ihmiskunnan tulevaisuuden kuvan: ’Sikstiiniläismadonnan’. Hän kysyy: "Oliko Rafael sielunmaalaaja? Mitä se tarkoittaa?" Osasiko tämä apostoli kuvataiteilijoiden joukossa maalata muuntuvan, jalostuvan sielun?

Madonnankuva lähtökohtanaan Novalis saattoi katsella ihmiskunnan menneisyyteen (Adam-Sofia) ja tulevaisuuteen (ihmispari ’Ehtoollishymnin’ lopussa). Kristuksen elämän hän näkee aikain keskikohdassa. Siihen sisältyivät tapahtumat Jumalan ihmiseksi tulemisesta (syntymä Betlehemissä) ihmisen Jumalaksi tulemiseen (Golgata). "Historia on evankeliumi."

Ääretön perspektiivi aukeni hänelle kaukaiseen tulevaisuuteen saakka, jolloin sukupuolet katoavat yhdeksi ja ihmissielu jälleen nousee Sofian tasolle. Hän oli varma, että kerran ihmiskunnan olisi mahdollista saavuttaa jäälleen viattomuuden ja paratiisin olotila.

Itsensä muuntaja

Kun Novalis oli väliaikaisesti keskeyttänyt luonnontutkija-romaanin ’Saisin oppipojat’, hän otti työn alle ’Heinrich von Ofterdingenin’, runouden romaanin. Se elää kaikissa osissaan runollis-uskonnollisessa ilmapiirissä, joka päätapahtumien valossa läpäisee kaikki joukkoon sirotellut runot, unet, sadut, kertomukset jne. Heti sen ensi sivuilla Heinrich näkee unta sinisestä kukasta, joka ennustaa hänelle hänen tulevan rakastettunsa Mathilden, jonka hän todella sitten kohtaa Augsburgissa. Koko ensimmäinen osa esittää matkaa, jolla sankari muuttuu ja kehittyy. Voidaan sanoa, että tämä yksilön muuntumisprosessi, ihmiseksi kasvaminen, on tämän romaanin varsinainen ydinasia. Mutta sankari on Sofian oppilas ja päämääränä on sielun samaistuminen yliluonnolliseen neitsyeen.

Meidän täytyy tyytyä näihin vähiin esimerkkeihin; niiden lukemattomien kohtien tutkiminen, missä neito Sofia esiintyy Novaliksen tuotannossa, veisi varmaan enemmän kuin sata sivua. Lopetamme sanoihin, joihin päättyy satu Eroksesta ja Fabelista ja samoin ensimmäinen osa Ofterdingen-romaanista:

"Ohitse kulki pitkä tuskan uni

Sofia on sydänten ikipapitar."

Viitteet

1. Takojassa 1/2001 olen esittänyt tarkempia yksityiskohtia Novaliksen elämästä ja kirjallisesta toiminnasta. Siinä oli keskeisenä aiheena hänen elämäntyönsä arviointi, jossa runouden rinnalla tuli esittää ajattelijan kehitystä ja hänen fragmenttiensa merkitystä. Tässä omistaudumme hänen Sofian etsintäänsä.

2. Seuraavissa kappaleissa seurataan Ritter-Schaumburgin teoksesta, Novalis ja hänen ensimmäinen morsiamensa S.64–66.

3. Puhe Köln, 29.12.1912.

4. Vapaasti siteerattuna Roder 2000, s.277, mukaan.

Kirjallisuus

Reinald Witters, Novalis – Friedrich von Hardenberg. Takoja 1/2001

Kirja Novaliksesta, toimittanut Maija Pietikäinen, Goetheanistisen taiteen yhdistys, Helsinki 2002 (sisältää paitsi yllä mainitun Takoja-artikkelin runoja, kirjeitä, pienempiä artikkeleita sekä kahden sadun käännökset: ’Hyasintti ja Ruusunkukka’ ja ’Eros ja Fabel’).

Florian Roder, Novalis – Die Verwandlung des Menschen, Stuttgart (Urachhaus) (2)2000.

edellinen, Menschwerdung des Menschen. Der magische Idealismus im Werk des Novalis, Stuttgart (Mayer) 1997.

Heinz Ritter-Schaumburg, Novalis und seine erste Braut, Stuttgart 1986.

Friedrich Hiebel, Novalis, Bern und München (2)1972.

Rudolf Meyer, Novalis. Das Christus-Erlebnis und die neue Geistesoffenbarung, Stuttgart 1954.

Gerhard Schulz, Novalis in Selbstzeugnissen und Bilddokumenten, Rowohlt 1969.

Sergej O.Prokofieff, Ewige Individualität. Zur karmischen Novalis-Biographie. Dornach 1987.

Novalis Schriften. Die Werke Friedrich von Hardenbergs 1–4, Darmstadt 1960–1975.


Kolme Sofian etsijää

osa III

Solovjov kohtaa taivaallisen Sofian

Sofia Venäjällä

Kaikkialla Venäjällä kohtaamme kirkkoja ja kappeleita, jotka on pyhitetty pyhälle Sofialle, niin että ulkomainen vierailija väkisinkin tulee kysyneeksi, miksi juuri tälle hahmolle annetaan näin ylevä merkitys. Edellytyksenä tälle arvostukselle voidaan viitata venäläisen ihmisen suureen rakkauteen maata kohtaa. Ennen kristinuskon vastaanottamista vallitsi kaikkialla slaavilaisten kansojen keskuudessa äidillisen maanjumalattaren kunnioitus. Se on eräs vaikutuskenttä, joka myöhemmin tulee olemaan Sofialla.1

Kaksi asiaa herättää huomiota kristinuskon tulon suhteen. Ensimmäisen on suuri Sofian-tuntija Pavel Florenski esittänyt eräässä kirjeessään seuraavasti: "Mitä Sofiaan tulee, haluan välittömästi muistuttaa, että me Jumalan tahdosta olemme täysin Sofian kaltaisia, yksinkertaisesti siitä syystä, että olemme ortodokseja. Pyhä Konstantinus-Kyrill, filosofi, joka hengessä synnytti venäläisen kirkon, valitsi unessa seitsenvuotiaana ystävättärekseen kuninkaallisen Sofian. Palvellen häntä koko elämänsä ajan hän koki tämän armon ja sai häneltä lahjakkuutensa. Venäjän ortodoksinen usko on olemukseltaan Sofian lahja. Sofia-ikoni on vanhin venäläinen ikoniluomus ylipäätään."

Se joka tuntee tarinat kristinuskon tulosta, Venäjän kasteesta, muistaa varmaan miten Kiovan hallitsija lähetti sanansaattajansa kaikkiin maihin, keräämään kokemuksia uudesta uskosta. Vaikuttavimmin tiesivät kertoa ne, jotka olivat käyneet Konstantinopolissa Hagia Sofiassa. "Me uskoimme olevamme taivaassa, kun osallistuimme siellä jumalanpalvelukseen", he kertoivat. Siten tämä rakennus on ollut välittömästi venäläisten kirkkojen esikuva.

Jos nyt ajattelemme Venäjän tehtävää tulevalla kulttuurikaudella, niin kohtaamme siinä myös kysymyksen Sofian merkityksestä ihmiskunnan tiennäyttäjänä sen kehitystiellä. Tämä kehitys johdatti Atlantiksen jälkeisellä ajalla alkuviisaudesta pelkistettyyn älyllisyyteen päätyäkseen tulevaisuudessa uudistettuun, kauttaaltaan kristillistyneeseen universaaliin yleismaailmalliseen viisauteen.

Vladimir Solovjov

16.1.1853–13.8.1900

Kaikki Solovjovin tavanneet on valloittanut tämän tavallisuudesta poikkeava lahjakkuus. Todennäköisesti hänessä oli yhdistyneenä näennäiset vastakohtaisuudet: hän oli näkemyksellinen mystikko ja terävästi ajatteleva filosofi, hän osasi valottaa ongelmia selkeästi ja myös koota niitä suuriksi kokonaisuuksiksi. Hänellä näyttää olleen vakaumus siitä, että ihmisellä ei ole syytä olla kovinkaan ylpeä älystään. Eräässä Dostojevski-puheessaan hän puhuu niistä ihmisistä, jotka eivät taivu tosiasiallisuuksien mahtiin, vaan asettavat sitä vastaan totuuteen ja hyvyyteen uskomisen henkisen voiman. Hän muotoilee seuraavan ajatuksen: "Se, joka ei kykene tähän tekoon, ei voi tehdä ihmiskunnan hyväksi mitään eikä hänellä ole siihen mitään sanottavaa. Ulkoisiin tosiasioihin kahlehditut ihmiset elävät vieraasta elämästä eivätkä he luo elämää. Uskon ihmiset luovat elämää. He ovat niitä, joita kutsutaan uneksijoiksi, utopisteiksi ja narreiksi, mutta he ovat itse asiassa profeettoja, todella parhaita ihmisten joukossa ja ihmiskunnan johtajia."

Rudolf Steiner on puhunut erittäin myönteisesti Vladimir Solovjovista ja hänen tavastaan ajatella.2 Hän sanoo, että pitää palata takaisin yhdeksännelle vuosisadalle Scotus Eriugenaan löytääkseen vastaavanlaisen kielen ja sellaista sielun sydämellisyyttä ajattelussa kuin on Solovjovilla. Nykyään ei löydä sellaista enää mistään. "Solovjovissa voi tuntea hengenvalon, joka aikaisempina vuosisatoina on loistanut ja joka Euroopassa on menettänyt valovoimansa. On tunnettavissa, miten ensimmäiset kristilliset impulssit ovat säilyneet idässä, ja miten ne ovat lännessä kehittyneet edelleen, mutta ovat samalla langenneet abstraktiseen kylmyyteen. Täytyy muistaa, miten idän ja lännen ajattelu voivat hedelmöittää toisiaan ja miten niiden välisestä vastakkainasettelusta voi syntyä jotakin korkeampaa. Solovjov idän miehenä puhuu käsitteillä, jotka ovat vaihtelevampia ja elävämpiä kuin läntisen ajattelijan voivat olla. Samalla hän myös viittaa aktiivisempaan ajatusten liikehdintään. Onhan hän moderni filosofi, mutta samalla viisas muinaisten käsitteiden mielessä. Kaikessa tässä on jotain, mikä aiheuttaa, että nykyaikana Solovjovista on tullut lännessä ja Keski-Euroopassa erittäin tärkeä persoonallisuus."

Hienostuneiden ja sivistyneiden vanhempien lapsena Solovjov kasvoi tasapainoisessa ja hyvin vaalitussa ilmapiirissä lähellä Moskovaa, missä hänen isänsä oli arvostettu historian professori. Hänen suuri lahjakkuutensa ilmeni jo opintojen nopeassa suorituksessa päätökseen. Hän aloitti ensin kuuntelemalla luentoja fysiikassa ja matematiikassa, mutta päätti pian omistautua historian ja filosofian opinnoille ja opiskeli samalla teologisessa akatemiassa. 22-vuotiaana hän oli suorittanut maisterintutkinnon ja saanut oikeuden dosentin virkaan. Hän piti filosofian dosenttina Moskovan yliopistossa ensimmäiset luentonsa aiheesta ’Metafysiikka ja positiivinen tiede’. Samaan aikaan hän opetti yliopiston ’korkeammalla naistenkurssilla’ Platonin filosofiaa.

Puoli vuotta myöhemmin hänet lähetettiin ulkomaille tieteellisiin tutkimuksiin. Hän valitsi Lontoon, jossa hän vietti päivänsä pääasiassa British Museumin kirjastossa. Tuona aikana nuori filosofi sai kokea hyvin ratkaisevia henkisiä elämyksiä, joihin jatkossa palaamme.

Ihmisjumaluudesta

Hänen kaksitoista luentoaan ihmisjumaluudesta paaston aikana vuonna 1878 olivat hänen uransa kohokohta. Monenlaatuisen kuulijakunnan edessä 25-vuotias filosofi todisti yleispätevyytensä. Hän oli läpikäynyt vilkkaan kiinnostuksen kauden luonnontieteitten parissa ja oli sen jälkeen filosofisissa opinnoissaan kulkenut tien vasemmistohegeliaanien piiristä itse Hegeliin, sieltä sitten Spinozaan, Schellingiin ja Schopenhaueriin, päätyäkseen lopulta Eduard von Hartmannin ’Alitajunnan filosofiaan’. Viime kädessä hän käytti läntisten filosofien ajatuksia ainoastaan valaistakseen oman mielenkiintonsa ydinkysymyksiä: Kristus-tapahtumaa ja miten se saataisiin modernissa kulttuurissa uudelleen sen oikeaan arvostettuun asemaan. Ja niin hänessä tapahtui ’paluu lapsuutensa ikoneihin’. Pitkän aikaa hänen päämääränään oli yhdistää filosofia, tiede ja uskonto ja siten antaa kristinuskolle uusi muoto. Sitä, mihin tuli pyrkiä, hän nimitti ’vapaaksi tieteelliseksi teosofiaksi’.

Sofia-ikoni Novgorodin koulun mukaan.

Näissä esitelmissä hän käsitteli monia uuden ajan filosofian ongelmia ja epäili niiden oikeutetusta ja laajakantoisuutta. Erikoisesti hän käsitteli kysymystä, miten tulisi ajatella jumaluuden ja ihmisyyden yhteenkuuluvuutta (siitä johtui sana "jumal-ihmisyys" esitelmäsarjan otsikossa). Vaikutti siltä, kuin eräs viisas kirkkoisä vanhoilta ajoilta olisi vielä kerran tuonut tietoisuuden valoon ne kysymykset, jotka ovat askarruttaneet ensimmäisissä suurissa Nikean kirkolliskokouksissa 324/5 ja 327/8. Esitelmöitsijä tuntui edellyttävän, että hänen kuulijansa olisivat yhtä perehtyneitä esillä oleviin filosofisiin ja uskonnollisiin ongelmiin ja yhtä kiinnostuneet niiden ratkaisemiseen kuin hän itse. He kuuntelivatkin uskollisesti koko ajan. Mikä olikaan esitelmöitsijässä ja hänen aiheessaan erikoista, että niin runsas kuulijakunta saapui joka päivä paikalle? Hän puhui palavan innostuneena ja sisäisellä varmuudella, kuin valaistuksen kokenut. Vaikuttava ulkoinen hahmo, parta ja pitkät mustat hiukset, ovat varmaan tehneet unohtumattoman vaikutuksen useimpiin kuulijoihin.

Muutamat esimerkit antakoot vaikutelman hänen ajattelu- ja todistelutavastaan. Heti ensimmäisen esitelmän alussa hän kuvaa aikansa tottumuksia ja ajattelutapaa. "Minä en aio riidellä nykyisten uskonnon vastustajien kanssa – koska he ovat oikeassa. Minä sanon, että kaikki jotka meidän aikanamme kieltävät uskonnon ovat oikeassa, sillä olotila, jossa uskonto tällä hetkellä on, haastaa kieltäytymään siitä; eihän se todellakaan ole sitä, mitä sen pitäisi olla." Muinainen uskonnollinen elämäntapa oli lähtöisin Jumalasta, nykyinen lähtee ihmisestä. Kummatkaan eivät kulje tietään loppuun, vaan jäävät puolitiehen. Mitenkähän mahtoivat kuulijat kavahtaa, kun puhuja sanoi: "Perinteisellä uskonnon muodolla on alkunsa uskossa Jumalaan, mutta se ei vie sitä loppuun saakka. Nykyajan epäuskonnollinen sivilisaatio alkaa uskolla ihmiseen, mutta sekään ei pysy johdonmukaisena eikä toteuta uskoaan loppuun saakka. Nämä molemmat uskonsuunnat, usko Jumalaan ja usko ihmiseen, löytävät toisensa, jos ne johdonmukaisesti läpivietyinä ovat toteutuneet – täydellisessä ja laajakantoisessa jumalihmisyyden totuudessa."

Näin kaikui jo toisen luennon loppuosassa koko sarjan pääteema ja tie sen ratkaisua kohti tuli näkyvin. Toisin sanoen: perinteisessä uskonnossa ihminen ei pääse oikeuksiinsa. Molemmat puolet ovat kadottaneet oikean avaimen: jumal-ihmisen: so. Jumalan ihmisessä ja ihmisen Jumalassa.

Myös materialistinen maailmankatsomus, niin oikeutettua kuin se onkin omalla alallaan, sai terävää kritiikkiä: "Epäilemättä täytyy kaikessa, mitä on olemassa, olla mekaaninen puolensa siinä, mitä tieteen tulee antautua tutkimaan, mutta vain tämän yhden osan todellisuuden tunnustaminen olisi suunnatonta mielivaltaa. Missä mekaanisuus lakkaa, siellä ovat myös kokemusperäisen tieteen rajat. Saako siitä muka seurata, että kokemusperäisen tieteen rajat ovat yleensäkin kaiken tietämisen rajat? Siinä on ilmeisesti suuri katko loogisessa ajattelussa, minkä voi saada aikaan vain sellainen pää, joka on täysin ennakkomielipiteen vallassa."

Kohokohtansa saavuttavat nämä luennot vasta seitsemännessä ja kahdeksannessa, joissa Solovjov puhuu Sofiasta. Tämän hahmon sisäinen kuva näyttää antavan hänen ajatuksilleen siivet. Tosin ei idealismin aikana kehiteltyjä käsitteitä, joita Solovjov käyttää, ole hetkessä helppoa jäljittää: "Kristuksen jumalallisessa organismissa on vaikuttava ja yhdistävä periaate, joka itsensä kautta ilmaisee absoluuttisesti olevaisen ykseyden, Sana tai Logos. Toinen ykseys, luotu ykseys, tunnetaan kristillisessä teosofiassa nimellä Sofia. Kun me yleensäkin absoluuttisessa erotamme tämän itseyden sellaisenaan – se tarkoittaa absoluuttisesti olemassa olevaa – sen sisällöstä ja sen olemuksesta tai ideasta, silloin me pidämme Logosta edellisen oikeana ilmaisuna, ja toisena Sofiaa, joka siten on esille tuotu, todelliseksi tullut idea. Ja niin kuin olevainen, joka eroaa ideastaan, samalla myös on ykseys sen kanssa, niin on Logos eri kuin Sofia, mutta sisäisesti sitoutunut siihen. Sofia on jumalallisuuden keho, jumalaisen ykseysprinsiipin läpäisemä jumaluuden aines. Tämän ykseyden itsessään toteuttaja tai itsessään kantava Kristus on täysin jumalallinen organismi, joka on sekä universaali että yksilöllinen, sekä Logos että Sofia."

Ikään kuin halutakseen puolustautua yleisen uskonnon harjoittajia vastaan filosofimme viittaa vielä lopuksi tämän sisällöltään painavan kappaleen jälkeen traditioon: "Kun Sofiasta puhutaan olennaisena jumaluuden aineksensa, niin se ei merkitse kristilliseltä näkökannalta uusien jumalien tuomista. Sofia-ajatus on aina ollut kristinuskossa; ja vielä enemmän, se oli jopa ennen kristinuskoa olemassa. Vanhassa testamentissa on kokonainen Salomonin kirja, jonka nimi on ’Sofia’. Tämä kirja ei kuulu kanonisiin kirjoituksiin, mutta tunnetusti voimme myös Salomon kanonisesta Saarnaajan kirjasta löytää Sofia-idean kehittelyn. - - Sofia sanoo itsestään: ’Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua.’ (Sananlaskut 8, 22). Toisin sanoen hän on idea, joka Herralla oli mielessään luomistyössään ja jonka hän myös toteuttaa. Uudessa testamentissa löydämme myös tämän ilmaisun apostoli Paavalin lausumana, vieläpä suorassa suhteessa Kristukseen."

Vaikka Sofialla on kansan perinteisessä hartaudessa suuri osuus, ei ajattelijoiden joukossa Venäjällä esiintynyt ketään, joka olisi antanut hänelle niin suuren merkityksen. Solovjovin jälkeen aloittavat Pavel Florenski ja Sergei Bulgakov tiiviin sofiologia-toiminnan, joka huolimatta bolsevistisen ajan vaikeuksista on säilynyt nykypäiviin saakka.3

Ystävyys Dostojevskin kanssa

Kohtalonomaista on ollut, että lukemattomien kuulijoiden joukossa Solovjovin luennoilla oli läsnä kaksi sen ajan Venäjän kuuluisinta persoonallisuutta. Toisistaan tietämättä osallistuivat Dostojevski ja Tolstoi niihin, edellinen säännöllisesti, jälkimmäinen usein. Kuten Dostojevskin toinen vaimo muistelmissaan kertoo, oli pariskunnan huomiota herättänyt, että heidän ystävänsä Strachov ei huomannut heitä tälle muuten ominaisten tapojensa vastaisesti. Kun hänet asetettiin tilille asiasta, niin hän vastasi, että hän oli ollut Leo Tolstoin seuralaisena paikalla. Tolstoi oli vaatinut häneltä, ettei esittelisi häntä kenellekään. "Mitä, Tolstoi oli läsnä?", kysyivät Dostojevskit yllättyneenä. Kuinka mielellään he olisivatkaan tutustuneet ihailtuun kirjailijaan! Näiden kahden suuren kohtalontiet leikkasivat toisensa, mutta he eivät kohdanneet toisiaan. Kolme vuotta myöhemmin Dostojevski ei enää ollut elävien joukossa.

Esitelmöitsijän kirjailija oli oppinut tuntemaan jo vuosia aikaisemmin. Vuonna 1873 kirjoittaa Dostojevskin vaimo: "Solovjov oli kirjoittanut miehelleni kirjeen ja vieraili kutsustamme meillä. Hän teki meihin lumoavan vaikutelman, ja mitä useammin mieheni tapasi hänet ja keskusteli hänen kanssaan, sitä enemmän hän mieltyi nuorukaiseen. Kerran mieheni kertoi syyn, miksi hän oli kiintynyt häneen niin: ’Te muistutatte erästä ihmistä, joka nuoruudessani on vaikuttanut minuun suuresti. Te muistutatte häntä kasvonpiireiltänne ja luonteeltanne niin, että joskus luulen, että hänen sielunsa olisi siirtynyt teihin’."

Vuoden 1878 paastonajan esitelmien päätyttyä syntyy aito ystävyys. Kun toukokuussa samana vuonna kuolee Dostojevskin kolmevuotias poika Aljosa, Solovjov ottaa syvästi osaa suruun pojan kuoleman johdosta. Samaan aikaan Dostojevski suunnittelee viimeistä romaaniaan Karamazovin veljekset. Yhdessä he keskustelevat kaikista kysymyksistä. Nuorimman veljen nimeksi tulisi Aljosa, vasta poistuneen lapsen mukaan. Myös apokalyptisen Suurinkvisiittori-kertomuksen alkuideat lienevät syntyneet siihen aikaan. Lopulta lähtevät molemmat Solovjovin ehdotuksesta matkaan Optina Pustyn luostariin Keski-Venäjällä, tutustuakseen Starez Ambrosiukseen. Sieltä Dostojevski tuo mukanaan surevalle vaimolleen viisaan sielunpaimenen lohdutuksen menetetyn lapsen kuolemasta.

Mutta millainen oli näiden hengenruhtinaitten yhteinen matka? Mitä merkitsi ikuiselle epäilijälle Dostojevskille Solovjovin läheisyys, jolle Jumalan olemassaolo ja Kristus-kokemus olivat niin ehdottoman itsestään selviä! Ilman tätä suhdetta eivät hahmot Starez Sosima ja Aljosa olisi ollenkaan ajateltavissa! Mutta myös Solovjov oli onnellinen, kun hän sai kokea, että osa hänen vakaumuksestaan sai Dostojevskin kynästä taiteellisen muodon.

Solovjovin puheet Dostojevskin muistolle

Kun Dostojevski kuoli, Solovjovia pyydettiin puhumaan hänen haudallaan. Se olikin luonnollista hänen läheisen suhteensa vuoksi Dostojevskin perheeseen. Kahtena seuraavana vuonna syntyi vielä muita, yhteensä kolme muistopuhetta, joista saa vaikutelman, että niillä Solovjov haluaa herättää kirjailijan oikeaa ymmärtämistä. Onko Solovjov sijoittanut oman modernin taiteilijan ihanteensa Dostojevskin henkilökuvaan? Dostojevskin hahmoista ja kirjeistä puhuu toki ikuinen epäily! Ne ovat sellaisen ihmisen sanoja, joka haluaisi uskoa, mutta ei löydä kestävän varmuuden peruskalliota, johon voisi tarttua. Kuinka toisenlainen onkaan Solovjov! Hänelle Kristus-kokemus merkitsi absoluuttista varmuutta, jota hän yritti kaikkialla tunnistaa tai virittää kanssaihmisissään ja viedä sosiaaliseen todellisuuteen. Tämä toive johdattelee hänen puhettaan seuraavasti: "Mutta vaikka hänen sielunsa kykeni niin palavasti antamaan vastauksia kaikkeen mitä hän kohtasi, niin hän kuitenkin tunnusti aina vain ensimmäisenä ehdottoman tärkeänä asiana yhtä, johon kaiken muun tuli vain sopeutua. Pääajatus, jota Dostojevski kaikella luovuudellaan palveli, oli kristillinen aate koko ihmiskunnan vapaasta yhdistymisestä, koko maailman käsittävästä veljeydestä Kristuksen nimeen."

Edelleen Solovjov on sitä mieltä, että kaikkea sosiaalista, kansalaisoikeuksia ja kansojen oikeutta koskevaa toimintaa ei saisi antaa pahoille, kristillisyyttä vastustaville aineksille. Siitä ihmiset vain riitaantuisivat. "Mutta sellaisten ihmisten kuin Dostojevskin ansio ja merkitys on siinä, että he eivät kumarru ulkoisten tosiasioiden mahdin eteen eivätkä palvele niitä. He osaavat asettaa karua tosiasiallisuuden valtaa vastaan uskon henkisen voiman totuuteen ja hyvään, siihen, minkä tulisi olla olemassa."

Kolmannessa puheessa hän toteaa, että useimmat sosiaalisten ihanteiden edustajat perustavat ajatukseen, että ensin vallitsevat olotilat ja niiden edustajat pitäisi syrjäyttää – heistä tulee siis murhaajia. Tärkeämpää kuin määritelmä, mitä sosiaalista olotilaa tulisi tavoitella, tuntuu puhujalle merkitsevän kysymys, kuka yleensä on kyvykäs toteuttamaan tällaisen uuden järjestyksen. Sosiaalisen idean hyväksi ei kukaan voi toimia, joka ei ole valmis ensin työskentelemään omassa itsessään. – Jos tiedostetaan, mitä 35 vuotta myöhemmin ja sitä seuraavana aika Venäjällä tapahtui, täytyy järkyttyneenä todeta, miten ajankohtaisia nämä muistuttavat ajatukset tuona aikana olivat.

Välikohtaus

Kuukauden kuluttua Dostojevskin kuolemasta keisari Aleksanteri II saa surmansa attentaatissa. Se sattui aikaan, jolloin Solovjovilla oli monenlaista julkista tieteellistä ja pedagogista toimintaa. Tuon traagisen tapahtuman johdosta hän piti temperamenttisen puheen, jossa hän ehdotti, että uuden tsaarin tulisi kristillisenä yksinvaltiaana luopua murhaajien kuolemantuomiosta. Onnettomasta sattumasta pääsyyllisellä oli sama sukunimi kuin puhujalla, vaikka ei ollut samaa sukua. Keisari, jolle kerrottiin tästä asenteesta, loukkaantui filosofin rohkeasta ehdotuksesta ja antoi tiedottaa hänelle, että hänen tulisi erota virastaan. Tähän päättyi Solovjovin yliopistoura. Siitä lähtien hän toimi vapaana kirjailijana.

Näin oli myös hänen ensimmäinen luomiskautensa päättynyt. Nuoruuden lennokkuudessaan hän oli halunnut puhua yliaistillisesta todellisuudesta, siinä määrin kuin se oli avautunut hänelle omien henkisten kokemusten ja filosofisten mietiskelyjen perusteella. Seuraavina vuosina hän pyrki julkaisuissa ja neuvotteluissa vaikuttamaan julkiseen elämään niin, että se lähenisi kristillis-moraalisia periaatteita. Silloin ilmestyi hänen teoksensa ’Elämän henkiset perustat’ (1889). Samaan aikaan hän neuvotteli ortodoksisen ja roomalais-katolisen kirkon edustajien kanssa ja piti päämääränään vaikuttaa uskonsuuntien lähentymiseen vuosisatoja kestäneen jakautumisen jälkeen.

Kun hän lopulta näissäkin odotuksissaan pettyi, keräsi hän vielä kerran voimansa viimeistä suurta pääteosta varten. Sen nimi oli ’Hyvän oikeutus’ (1897), ja se oli moraalifilosofia, terävästi ajateltu fenomenologinen tutkimus. Kun Hegel aikoinaan oli kirjoittanut ’Hengen fenomenologian’ (1807), niin tämä oli inhimillisen sielun fenomenologia. Solovjov aloitti ihmissielun moraalisista lähtökohdista, jotka hän näki kolmijakoisena: 1) Häpeä, joka ei salli ihmisen vajota oman tasonsa alle; 2) myötätunto, joka ei ulotu ainoastaan kanssaihmisiin, vaan myös eläimiin ja koko luontoon; 3) kunnioitus eli hartaus suhtautumisessa Jumalaan. Näille kolmelle periaatteelle hän rakensi pitkälti yli 500 sivua käsittävän moraalifilosofiansa, jossa korkeammilla tietoisuuden asteilla häpeästä kehittyy omatunto.

Kohtaamisia

Emme voi ymmärtää hänen väsymätöntä aktiivisuuttansa emmekä hämmästyttävää vaikutustaan muihin ihmisiin, ennen kuin tiedämme ottaa huomioon ja arvioida niitä erikoisia kokemuksia, jotka antoivat virrata Solovjoviin tällaisia tavallisuudesta poikkeavia voimia. Nämä olivat uskonnollisia, voimme myös todeta, mystisiä. Olisimme huomattavasti neuvottomampia, jos hän noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa ei olisi pienessä runossa itse antanut avainta luomistyöhönsä ja yhteyteensä taivaallisen Sofian kanssa.

Hän kirjoittaa siinä, että hän jo 9-vuotiaana poikana oli kokenut ensimmäisen kohtaamisensa, jossa hänelle ilmestyi naishahmo ylimaallisessa suloisessa kauneudessaan. Se tapahtui samassa iässä, jolloin Dante ensi kertaa kohtasi Beatricen. Solovjov ilmaisee elämyksensä:

"Sinä olet kolmasti esittäytynyt minulle.

Ei se ollut minun ajatukseni, joka sinut loi.

Ei, syvintä todellisuutta oli tämä elämys:

Sinä tulit, kuultuasi sydämeni kutsun."

Tämä tapahtui taivaaseenastumisen päivänä päämessussa. Lapsen oli juuri täytynyt voittaa syvä pettymys. Samanikäinen tyttö, jota hän ihaili, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja jumalanpalveluksen aikana hän suri sitä.

"Yhtäkkiä katse ei enää kiinnittynyt mihinkään,

maallinen katosi jäljettömiin.

Intohimojen myrsky on vaiennut,

minun ympärilläni ja minussa itsessäni oli vain asuurin sinistä.

Myös Sinä olit asuurinsinisessä loisteessa, ja kukkaa

yliluonnollisen kaunista piti käsi.

Sinä hymyilit minulle armollisella hyvyydellä,

sinä nyökkäisit – ja taivaallinen kuva oli poissa."

Ennen kuin Lontoossa tapahtuu toinen kohtaaminen, tapaamme hänet Sergijev Posadin luostarissa, jossa 20–21-vuotias opiskelija halusi oleskella Jumalaa palvovassa vaikutuspiirissä ja mietiskelyssä. Silloin hän huomasi Marian taivaaseenastumis-katedraalissa erään Sofia-ikonin Novgorodista, joka sitten hänen kauttaan on tullut tutuksi. Kysymykseen, mitä ikonissa esitetty Sofia hänelle sitten merkitsisi, hän vastasi: "Mitä muuta se olisi jos ei tosinta, puhtainta ja täysintä ihmisyyttä, korkein ja kaiken itseensä sulkeva muoto ja luonnon ja kaikkeuden elävä sielu, ikuisesti yhdistyneenä jumaluuden kanssa ja ajallisessa prosessissa yhdistäen itseään siihen sekä yhdistyen kaiken kanssa, mitä on olemassa."

Tuona aikana lienee tapahtunut, että nuorukainen kirjoitti muistiin, minkä hän näki elämätehtävänä edessään. Hän asetti itselleen päämääriä, joille hän koko elämänsä ajan pysyi uskollisena. "Tehtävänä on mielessäni viedä kristinuskon sisältö uuteen, sille sopivaan muotoon, toisin sanoen ehdottoman mielekkääseen muotoon. Tähän tulee hyödyntää kaikkea, mitä ihmishenki on viime vuosisatoina työskennellyt. Täytyy omaksua tieteellisen kehityksen yleiset tulokset, pitää tutkia koko filosofia. Nyt minulle on selvinnyt, että läntisen filosofian ja tieteen koko kehitys, joka näennäisesti on ollut kristinuskoa kohtaan välinpitämätön ja usein jopa vihamielisenä on taistellut sitä vastaan, todellisuudessa vain on muodostanut kristinuskolle uuden sille arvoisen muodon. Ja jos kristinusko todella tässä uudessa muodossaan on löytänyt ilmaisunsa, todellisessa hahmossaan, silloin tulee todella katoamaan itsestään se, mikä sitä estää menemästä yleiseen tietoisuuteen, nimittäin sen näennäinen ristiriita älyn suhteen."

Muutamia kuukausia dosentiksi pätevöitymisensä jälkeen Solovjov sai stipendin opiskellakseen ulkomailla. Hän valitsi päämääräksi Lontoon, joka silloin oli maailmanlaajuisen spiritistisen liikkeen kehityksen keskus. Hän toivoi oppivansa tuntemaan siellä ihmisiä, jotka olisivat katkeamattomassa yhteydessä yliaistisiin maailmoihin. Hänen matkansa virallisena tarkoituksena oli "intialaisen, gnostisen ja eurooppalaisen mystiikan tutkiminen".

Seuraavina viikkoina ja kuukausina tapaamme monipuolisesti lahjakkaan tutkijan British Museumin kirjastossa Sofia-perinteiden jäljillä. Hän löytää hengenheimolaisiaan Böhmestä, Baaderista, Svedenborgista ja Kabbalan kirjoittajista. Eräs kirje tuolta ajalta antaa ymmärtää, että hän kuitenkin löysi enemmän kuin hän osasi toivoa, vaikka hän pessimistisenä sanookin: "Kirjastosta en ole löytänyt mitään erikoista. Mystikkojen parista löydän paljon perustaa omille ideoilleni, mutta en uutta valoa, sitä paitsi ne ovat äärimmäisen subjektiivisia, ja niin sanoakseni jopa sapekkaita. Olen löytänyt kolme Sofia-hahmon erikoistuntijaa, Georg Gichtelin, Gottfried Arnoldin ja John Pordagein. He kaikki kolme kuvaavat kokeneensa melkein samanlaisen henkisen elämyksen kuin minä, ja tämä on mielenkiintoisinta. Kuitenkin varsinaisessa teosofiassa he ovat heikkoja, he seuraavat Böhmeä, mutta jäävät hänestäkin jälkeen. Minä uskon, että Sofia on raatanut heidän kanssaan enemmänkin heidän viattomuutensa tähden kuin mistään muusta syystä. Loppujen lopuksi ovat vain Paracelsus, Böhme ja Svedenborg vaivan arvoisia, niin että minulle jää hyvin laaja kenttä."

Viime kädessä hänen mieleensä juolahti kääntyä rukoillen Sofian puoleen, näyttäytyisikö hän jälleen hänelle. Se ei ollut turhaa. Hän näki Sofian taas, mutta vain kasvot ja osan yläruumista. Hänen hartaaseen pyyntöönsä tuli vastaus, että hänen pitäisi tulla Egyptiin, siellä hän näyttäytyisi kokonaan.

Nuori filosofi ei miettinyt pitkään. Ilman sen enempiä valmisteluita hän lähti matkaan, kiitäen junalla Ranskan ja Italian kautta Brindisiin ja oli laivamatkan jälkeen lopulta – vain vähän matkarahaa taskussaan – Kairossa. Hän löysi pienen majatalon, jossa hänen onnekseen oli muutamia venäläisiä matkustajia. Parin päivän kuluttua hän suuntasi matkansa erämaahan. Ei kestänyt kauaa, kun eräs beduiiniryhmä otti hänet kiinni, he kun pitivät tuota miestä pitkässä mustassa takissa, päässään silinterihattu, itse paholaisena. Muutaman tunnin kuluttua he vakuuttuivat siitä, että hän oli viaton. Pian tuli pimeä ja kotiinpaluu oli tullut mahdottomaksi. Hänen täytyi yöpyä erämaassa. Tässä koleassa yössä hänen pitkä musta takkinsa oli tarpeen. Kun aamu valkeni, koki hän kolmannen kohtaamisensa.

"Aamutaivaan purppuraloisteessa

puhkesi kevät kukkaan, siitä Sinä katselit minua.

Kirkas loiste silmissäsi hehkui

kuin muinoin tuona päivänä, jolloin Jumala aloitti työnsä.

Mitä on, mitä oli, mitä ikuisuudessa on tuleva,

oli silmien edessä runsaassa moninaisuudessaan:

sinisenä siintävät allani meren laajuudet,

valkeat vuorenhuiput, kaukainen metsä.

Minä näin kaikkeuden ja kaikki oli vain yhtä,

oli ikuisen ystävättäreni suloinen kuva.

Ja tätä taivaallista loistetta oli täynnään

Kaikki ympärilläni, myös sydämeni."

Näitä tapahtumia Solovjov kuvaa säkeissään huumorin pilke mielessä, ikään kuin hän haluaisi suojella kuviaan tunkeilevilta katselijoilta. Joka kerta hän toteaa, että varmaan täytyy olla hölmö voidakseen saada sellaisia kokemuksia. Tavalliset ihmiset ihmettelevät sitä, koska he eivät pidä sitä mahdollisena.

Rakkauden vaikutus

Jos Solovjov näiden kokemusten jälkeen myös todellisessa elämässä etsi ikuisen ystävättärensä ruumiillistumaa, niin se on todellakin ymmärrettävää. Useammin kuin kerran hän uskoi löytäneensä oikean, erikoisesti, kun tällä vieläpä oli nimi Sofia. Sen hän antoi vaikuttaa itseensä ja löysi myös sysäyksen lyyrilliseen luovuuteen. Kaikeksi onnettomuudeksi useimmissa tapauksissa ihailtu oli naimisissa. Silloin tämä muuttui – hänen sanojaan käyttäen – yhdessä päivässä ’madonnasta matroonaksi’ (eli emännäksi). Solovjovin kohdanneen täytyi tuntea, että hän ei ollut luonteeltaan helppo: ajoittain hän puhui innostuksen tulta hehkuen ja salamoivin silmin – ja toisaalta hän taas istui syvään mietiskelyyn vaipuneena. Ei varmaan ollut yksinkertaista seurata häntä hänen ajatusmaailmoihinsa: pitkät yksinäisyyden vuodet olivat tehneet hänestä erakon. Kukapa olisi uskaltanut yrittää olla hänelle, lyyrikolle, mystikolle ja uskonnonfilosofille, arkielämässä mielen mukainen?

Kirjoituksessa ’Rakkauden tarkoituksesta’ (1892–94) hän kehittelee periaatteellisia kysymyksiä sukupuolten kohtaamisesta. Hän päätyy siihen tulokseen, että rakastava näkee rakastettunsa aivan toisessa valossa kuin muut ihmiset. Taivaallinen Sofia siintää rakastavaan ihmiseen, verhoaa ja täyttää rakastetun olemuksen. Sofian kuvauksessa kohtaamme myös käsityksen yksineuvoisesta, androgyynisestä ihmisestä jälleen, kuten jo Jakob Böhmellä totesimme.

Tässä kohdassa lukekaamme lauseita eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti Sofiasta: "Hän on me Jumalassa, niin kuin Kristus on Jumala meissä Ymmärrättekö eron? ’Jumala meissä’, siinä Hän on aktiivinen ja me passiivisia. ’Me Jumalassa’ – siinä se on toisin: Hän on passiivinen, ruumis, materia, ja me olemme tahtoa, henkeä."

Antikristus

Solovjov ei ollut siis ainoastaan uskonnonfilosofi vaan myös runoilija, mikä selviää parhaiten hänen viimeisestä teoksestaan Kolme keskustelua, ja siihen sisältyvästä Kertomuksesta Antikristuksesta. Hänellä oli tapana pukea ajatuksensa, silloin kun se tuntui hänestä sopivalta, kuviin ja kertomuksiin. Tässä hän saavuttaa kuvaavan kirjoitustaiteensa huipun. Teoksen keskustelujen tarkoitus on taistella Nietzschen nihilismiä ja Tolstoin ajatustapaa vastaan, joka uskoi voivansa kristinuskon ihanteista valita oman mielensä mukaan. Antikristus-kertomus vaikuttaa Dostojevskin Suurinkvisiittorin jatkolta, ajatusten kehittely käy ainakin samaan suuntaan.

Kolmen keskustelun yhteinen aihe on pahan olemus ja modernin yhteiskunnan asennoituminen siihen. Suuren teoksensa ’Hyvän oikeutus’ valmistumisen jälkeen Solovjov siis liikkuu näiden ajatusten parissa varsin tutulla perustalla. Hän haluaa näyttää, että paha ei merkitse hyvän poissa olemista, vaan sen todellista olemusta. Se tulee myös konkreettisen havainnolliseksi yli-ihmisessä, joka joutuu pahan hengen riivaamaksi. Tätä kaikkea esitetään kertomuksessa, josta Solovjov sanoo, että se on peräisin erään munkin Isä Pansoficuksen käsikirjoitusten jäämistöstä. Solovjov viittaa siihen, ettei hän ole kokonaan keksinyt kertomustaan, vaan että sen perusaineisto on Uuden testamentin Johanneksen ilmestyskirjasta. "Antikristuksen syvempi merkitys uskonnollisena vallananastajana, joka saavuttaa ryöstäen eikä omalla uhriteollaan Jumalan pojan arvon; hänen suhteensa valheelliseen profeettaan ja ihmeidentekijään, joka lumoaa ihmiset todellisilla tai väärillä ihmeillä; itse Antikristuksen pimeä ja erityisen syntinen syntyperä, hänen joka pahojen voimien vaikutuksesta saavuttaa ulkoisen asemansa; hänen toimintansa yleinen kulku ja päättyminen, samoin muutamat erikoiset piirteet, jotka ovat hänelle ja hänen valhe-profeetalleen luonteenomaisia, esim. tulen taikominen taivaasta, kahden Kristuksen todistajan surmaaminen, heidän ruumiittensa esitteleminen Jerusalemin kaduilla jne. – kaikki nämä aiheet ovat löydettävissä Raamatusta ja vanhimmista asiakirjoista. Yhdistääkseni kaikki tapahtumat toisiinsa ja myös hahmottaakseni kertomuksen havainnollisesti olivat tarpeen yksityiskohdat, jotka nojautuivat joko historiallisiin harkintoihin tai olivat ajattelukyvyn ulottuvilla."

Solovjovilta jää tässä mainitsematta suuri kirkolliskokous, jonka kertomuksessa Antikristus keisarina kutsuu kokoon. Se muistuttaa vastaavaa kirkolliskokousta, jonka keisari Konstantinus Suuri kutsui aikanaan Vähään Aasiaan. Kertomuksessa ovat läsnä nykyajan tärkeimmät uskontunnustukset: katolinen kirkko edustajanaan italialainen paavi Pietari, evankelis-luterilainen kirkko saksalaisen professorin Ernst Pauluksen edustamana, ja itäinen ortodoksinen kirkko venäläisen vanhimman Johanneksen edustamana.

Suuressa kokouksessa keisari houkutteli ja suostutteli useat kristityt hyväksymään hänet johtajakseen. Katolisen ja ortodoksisen kirkon johtajat, jotka uskaltavat vastustaa häntä, taikuri loihtii maahan kuin olisivat kuolleet. Pieni joukko uskollisina pysyviä kristittyjä vaeltaa erämaahan molempien kuolleitten kanssa, jotka siellä virkoavat taas elämään. Vanha Johannes puhkeaa puhumaan osoittaakseen paavi Pietarille suosiotaan. Siihen liittyy myös professori Paulus: "’Tu es Petrus, – se on nyt varmasti todistettu ilman epäilystä. Niin olemme siis yhtä Kristuksessa.’ Näin toteutui yön pimeydessä yksinäisellä vuorella kirkkojen yhteenliittyminen.

Pian kuitenkin yön pimeys valkeni yhtäkkiä kirkkaaseen loisteeseen, ja mahtava merkki ilmestyi taivaalle – nainen aurinkoon pukeutuneena, alapuolellaan kuun sirppi ja hänen päänsä ympärillä kahdentoista tähden seppele. Ilmestys pysyi hetken paikallaan ja sitten se liikkui hitaasti etelään. Paavi Pietari kohotti koukkusauvansa ja huusi: ’Se on meidän lippumme! Seuratkaamme sitä!’"

Siten Solovjov liittää kertomuksensa päätteeksi vielä kerran tuon ihmekuvan. Sofia ei saanut puuttua! Kun pikku teos oli ilmestynyt painosta, hän kysyi jännittyneenä, miltä se vaikutti. Hän tiesi edeltäkäsin, että se aiheuttaisi vaikeuksia. Olihan hän esittänyt pahan mahdit liiankin selvästi. "Sitä ei vihamies voi sietää!"

Myös Kolmen keskustelun esipuheeseen sisältyy selvä viite: "Olen tarpeeksi tietoinen eri riittämättömyyksistä, toki myös tunnen, ettei lähestyvä kuoleman enkeli ole enää kaukana. Hän ilmoittaa minulle hiljaa, etten siirtäisi tämän kirjasen painatusta epämääräisiin ja epävarmoihin aikoihin."

Päätteeksi

Ylittämättömällä tavalla luonnehtii Florian Roder Novalis-teoksessaan Sofian merkitystä Solovjoville. Hän kirjoittaa:

"Kaikki, mitä Solovjov on elämässään kirjoittanut, on yksi ainoa yritys pukea kielelliseen muotoon kuvattuja kokemuksia – pyrkimys muovailla ilmaistavaksi mahdoton ikuisen ystävättären näky järkiperäiselle kielelle ja siten saada se ajatuksin ymmärrettäväksi. Ainoastaan tärkeimmät piirteet on viitoitettu: Sofia merkitsee venäläiselle filosofille ihmiskunnan keskipistettä, sen henkistä keskusta. Sofia yhdistää itseensä kaikki erilliset yksilöt, mutta siten, että he suhteessa kokonaisuuteen säilyttävät vapautensa. Jumalallisena alkuolentona hän antaa luomakunnan virrata esiin omasta itsestään. Väline jota hän siinä käyttää on ’maailmansielu’, jonka hän asettaa yhdenvertaiseksi ’prima materian’ kanssa. Tämä on puhdas materia, kaoottinen alkuaines, josta Sofian muotoilevat viisaudenvoimat ovat antaneet vähin erin syntyä kosmoksen kauneuden. Kivet, kasvit, eläimet, planeetat, tähdet, ihminen itse ja hänen yläpuolellaan puhtaat henget – kaikki on hänen vaikutusvoimansa ilmausta, hänen luomustaan. Tämä työ on yhtä vähän loppuunsaatettua, kuin sitä on voitu yhdellä iskulla rakentaa. Ihminen on kutsuttu jatkamaan sitä ja viemään sitä täyttymystä kohti. Kristus, joka on yhdistävä voima äärettömässä moninaisuudessaan, Rakkaus itse (niin kuin Sofia on moninaisuuden prinsiippi), on luonut sille edellytykset."

Ihminen on alkuperäiseltä taipumukseltaan ’universumin messias’ (Novalis). "Hän voi siksi myös tulla, jos hän itsessään työstää vapauden. Kysymys ei ole yhtenäisyydestä, vaan vapaasta myöntymisestä yhtenäisyyteen, ilmaisee Solovjov ajatuksen nasevan painokkaasti. Hänen Sofia-oppinsa on syvimmältään vapauden filosofiaa. ’Jumal-ihminen’, joksi hän nimittää henkiseen taas kohoavaa tulevaisuuden ihmistä, tulee vapaana osallistumaan myötähahmottajana kosmoksen kehitykseen."4

Viitteet

1. Katso kirjoittajan artikkelia "Slaavilaisten kansojen uskonto ja myytit", joka perustuu tšekkiläisen Zdenk Váan kirjaan "Mythologie und Götterwelt der slawischen Völker", Takoja 2/1994.

2. Kaksitoista luentoa ihmisjumaluudesta -esitelmien saksalaisen laitoksen alkusanoissa.

3. Vrt. Sergei Prokofjev: Die himmlische Sophia und das Wesen Anthroposophie,Verlag am Goetheanum 1995, 1. painos, s. 37 ja huomautukset.

4. Siteerattu Florian Roderin teoksesta Novalis. Die Verwandlung des Menschen. Leben und Werk Friedrich von Hardenbergs, 2. painos 2000, s. 269–.


Sofian vapauttaminen

Rudolf Steinerin mukaan ihmiskunnalla on nykyään tehtävänä etsiä Isistä, pyhää Sofiaa Kristus-voiman avulla. Vasta kun ihminen on löytänyt Isis-Sofian jälleen, valkenee oikea tapa ymmärtää Kristusta. Jo viime vuosisadaksi Rudolf Steiner odotti ensimmäisiä tällaisen etsimisen tuloksia. "Kristus ei tule ilmestymään jälleen ulkoisen tapahtuman kautta, vaan hengenhahmossaan siten, että ihmiset löytävät itsessään pyhän Sofian edustamat voimat. Uudemman ihmiskunnan mysteeri on tavallaan siinä, että perimmältään Maria-Isis on surmattu ja että häntä tulee samoin kuin Osirista on etsitty aikoinaan Aasiassa, etsiä taivaan laajuuksista voimilla, jotka Kristus voi herättää meissä esille, jos me oikealla tavalla omistaudumme hänelle."1

Pyhä Isis-Sofia on neitseellisen jumalanäidin Marian alkukuva. Sen, joka haluaa löytää hänet henkilökohtaisesti, täytyy suorittaa sisäinen koulutustie, sillä omien sielunvoimien puhdistaminen on edellytyksenä sille, että Isis-Sofia ilmestyy.

Kun siemen alkaa itää, niin vielä ennen kuin se kehittää itunsa esiin, tapahtuu sen sisällä suuri muuntuminen. Vastaavaa tapahtuu, kun toukka koteloituu, kotelon kätkössä toteutuu täydellinen muodonmuutos. Jos joku menisi avaamaan sen ja kurkkimaan sisään, niin salainen kehityskulku turmeltuisi.

Näin on myös ihmisen ja hänen minuutensa suhde toisiinsa. Yksilö työskentelee koko elämänsä ajan sen kanssa eikä tunne sitä oikeastaan ollenkaan. Myös nykyihmisen minuus on koteloitunut ja tulevaisuudessa siitä kirpoaa ilmoille perhonen. Emme vielä tiedä, minkälainen se on. Me toki aavistamme, että tämä prosessi on meissä meneillään ja on ehkä tärkeintä, mitä tänä aikana elämässämme tapahtuu. Kaikki se, minkä kanssa me olemme päivittäin tekemisissä, kalpenee sen rinnalla, vieläpä myrskyisimmät ja kaoottisimmat tilanteet hipovat tätä tapahtumaa sisimmän ytimessä vain hivenen verran.

Tosin voimme aavistaa, mitä tuon koteloituneen minuuden sisällä nykyään tapahtuu. Olennainen osa siitä näyttää olevan kadonneen Sofian tavoitteleminen. Jo Vanha testamentti tuntee tämän ylevän hahmon, joka saattaa nyt enemmän tai vähemmän kohdata jokaisen ihmisen, kun hän muinoin ilmestyi harvoille ja valituille. Monet tosiseikat, jotka liittyvät sukupuolten toisiinsa suhtautumiseen ja miten niiden roolit ovat kytköksissä meidän nykyiseen kulttuurielämään, ovat johdettavissa näille alkujuurille. Lisäksi askarruttavat kysymykset ekologiasta ja suhtautumisesta Maa-planeettaamme.

Seuraava päiväkirjamerkintä kuvaa kokemusta, joka voi sattua kenelle tahansa meistä.2

"Olin noin 18-vuotias, kun olin eräässä pienessä kaupungissa. Oli ihana päivä, keskipäivän aikaan kesäkuun alussa. Minä kuljeskelin tuon kaupungin matalien, aivan valkoisten talojen ohi. Mitä sitten tapahtui, oli täysin odottamatonta. Kaupunki muuttui aivan yhtäkkiä. kaikki muuttui yhtä aikaa syvästi todelliseksi ja syvästi epätodelliseksi. Aivan niin se oli, epätodellisuus kytkettynä todellisuuteen, molemmat tiiviisti, irrottamattomasti toisiinsa yhdistyneenä. Talot tulivat vielä valkoisemmiksi ja hyvin puhtaiksi. Jotakin aivan uutta, neitseellistä tuli tähän valoon. Maailma vaikutti minusta vieraalta ja kuitenkin jo ikuisesti tutulta, maailma, joka hävitti valon ja loi sen uudestaan. Ylitsepursuava ilo täytti minut, sekin kuumana ja loistavana, siinä oli läsnä absoluuttinen nyt-hetki. Sanoin itselleni, että tämä on ’totuus’, osaamatta määritellä tätä totuutta. Jos olisin yrittänyt määritellä sitä tarkemmin se olisi epäilemättä haihtunut pois. Sanoin itselleni myös tämän tapahtuman alettua, koettuani sen, kun tiesin kaiken enkä samalla tiennyt mitä tiesin, että en koskaan enää olisi onneton, sillä koin että ihminen ei kuole. Minun pitäisi vain ajatella näitä hetkiä voittaakseni vastaisuudessa huolestumisen ja pelon. Olin kokenut sellaista, mikä oli olennaista, kaikki muu oli epäolennaista. Tämän hetken muisto on todellakin vuosia lohduttanut minua. Myöhemmin se lohdutti yhä vähemmän, lopulta ei enää ollenkaan. Kun yritin muistella tätä iloa, näin mielessäni minusta erillään olevia kuvia, ei juuri käsittämättöminä, mutta mahdottomina saada selviksi. Se on nyt vain elokuvaa.

Z. sanoo, että tämä kokemus, jota hänelle esitän, olisi kuvaava. Se olisi sellaista, mitä kutsutaan nimellä ’Satori’, kirkastus. Hän on hämmästynyt, että tämä kokemus olisi menettänyt voimastaan ja että sen muisteleminen ei enää olisi tukena minulle. Hän neuvoo minua ajattelemaan sitä intensiivisesti.

Se oli tosiaankin valaistus, jotakin, mikä on tapahtunut todellakin valossa. Ehkä elämys ei ollut täydellinen, jotakin on puuttunut. Luulin kokeneeni olennaisuuden, kuitenkaan olennaisen olennainen ei ollut siinä läsnä. Joka tapauksessa on euforia sidoksissa väreihin, kasvimaailmaan ja auringon valoon, joka lankeaa maahan vihreiden puiden oksien kautta."

Tämä Eugène Ionescon kuvaus alkaa vaikuttavalla imaginaatiolla, kun paikka muuttuu ja kaksi todellisuutta läpäisee toisensa. Kokeva tuntee tulleensa kohotetuksi tuntemattomalle oudolle olemassaolon tasolle. Ilmeisesti se on valo, joka muuntaa kaiken ja luo uudeksi. Näkymä läpitunkee hänet voimalla ja ylitsepursuavalla ilolla. Samassa syntyy toisenlainen taso: tapahtuman merkityksen arviointi. Totuus, kaikkeuden kattava tieto valkenee. "En varmaan ikinä enää ole onneton, sillä minä koin, että emme ollenkaan voi kuolla." Hän näkee siinä, että "olennainen on ilmestynyt hänelle." – Traagista on kuitenkin, että hän ei pysty säilyttämään tätä kokemusta. Hän rohkaisee itsensä, mutta omat voimat eivät tuota tulosta. Hän ei ole ymmärtänyt hyödyntää tätä lahjaa, ja puolustelee itseään toteamalla, että mahdollisesti on puuttunut jotakin – "Olennaisen olennainen". Ehkä hän onkin itse aiheuttanut jonkin puutteen: koettuaan eteerisellä ja astraalisella tasolla yllättävän ja intensiivisen elämyksen, johon sisältyi sekä imaginatiivisia että inspiratiivisia aineksia, hän ei ole työstänyt minuudellaan kohtaamaansa ilmiötä.

Sofian kohtaamiselle on ratkaisevaa, että ihminen minuudellaan ryhdistää omaa elämäänsä. Silloin on mahdollista, että tämä olemus ilmestyy hänelle.

Sofialla on sekä yksilöllinen että kosminen puoli; näitä molempia meidän tulee tarkastella lähemmin. Ihmisyksilössä se edustaa naisista ainesta, vieläpä meissä jokaisessa, olkoon kyseessä nainen tai mies. Tässä sivuamme ihmisen alkuperäistä kaksineuvoisuutta – androgyynisyyttä. Molemmat ainekset nykyihmisessä tiedostavat korkeinta ihannetta, johon he pyrkivät. Sen on Novalis ilmaissut, kun hän kirjoitti viikkoja kestäneen vaikean kamppailunsa päätteeksi ensimmäisen kihlattunsa kuoleman jälkeen päiväkirjaansa nämä sanat: "Kristus ja Sofia".

Muinaisilta ajoilta

Voidaan olettaa, että Sofia-neidon taakse kätkeytyy varhaisten aikojen suuri äitihahmo. Se voi ilmetä milloin maaemona, milloin kosmoksen ja ihmiskunnan viisautena, joka esitetään naisen hahmossa. Eri nimillä hän elää jumalattarena muinaisten karjanhoito- ja maanviljelykansojen parissa. Häntä pidettiin maan ja luonnon sieluna.

Lemurian ja Atlantiksen väliseltä siirtymäajalta ihmiskunnan menneisyydessä Rudolf Steiner esittää meille eläviä kohtauksia, jotka kuvaavat naisen roolia. Silloin ihminen saavutti yksilöllisen sielun. Aluksi hänellä ei vielä ollut käytettävissään yksilöllistä kieltä ilmaisukeinona. Siihen aikaan ihmiset kommunikoivat keskenään eräänlaisella ajatusten lukemisella ja ajatusten siirrolla. Samoin he pitivät yhteyttä luontoon. Miten usein satujen sankarit ymmärsivätkään kasvien ja eläinten kieltä! Ihmisen toiminta oli valtaosin tahdonvoimien hallitsemaa. niiden avulla hän pystyi tunkeutumaan luonnonvoimien sisään ja samaistumaan niiden kanssa.3

Ajatusvoimat kehittyivät vähitellen tahdonvoimien välityksellä. "Lasten kasvatus muotoutui täysin sen mukaan. Pojat karaistiin mitä voimia haastavimmin tavoin. Heidän täytyi oppia kestämään vaaroja ja tuskia sekä suorittamaan rohkeita tekoja... Tyttölapsia karaistiin myös, mutta kaikki muu sen lisäksi oli suunniteltu siten, että se kehitti vahvaa mielikuvitusta. Heidät esim. pantiin myrskylle alttiiksi, jotta he saisivat tunne-elämyksen sen kauhistuttavasta kauneudesta. Heidät asetettiin seuraamaan miesten taisteluja pelottomina, vahvuuden ja voiman tunteen täyttäminä siitä, mitä näkivät. Tyttöjen taipumukset uneksia ja käyttää mielikuvitusta kehittyivät näin, ja sitä arvostettiin suuresti. – – Tavallaan tämä oli itse luonnon mielikuvitusta ja unelmointia, jota istutettiin naisten mieliin."

Ihmiset eivät tehneet vielä varsinaisia asuinrakennuksia itselleen, sen sijaan koulutuspaikkoja lasten kasvatusta varten ja "rakennuksia, jotka palvelivat jumalaisen viisauden ja jumalaisen taiteen vaalimista." Mitä näissä koulutuspaikoissa tapahtui, se pysyi ihmisten enemmistöltä mitä syvimpänä salaisuutena. "Täällä opittiin tuntemaan luonnonvoimia välittömästi katselemalla ja myös hallitsemaan niitä. Mutta oppiminen oli sellaista, että luonnonvoimat muuntuivat ihmisessä tahdonvoimiksi. Hän osasi sen kautta itse suorittaa sitä, mitä luonto toteuttaa." Vihityt pääsivät "temppeleissään välittömästi havainnoiden osallisiksi aktiivisista luonnonvoimista, he ikään kuin silmäilivät sisään luovan luonnon työpajaan. Mitä he siinä kokivat, oli kanssakäymistä niiden olentojen kanssa, jotka rakentavat itse maailmaa. Tätä kommunikointia voidaan nimittää seurusteluksi jumalten kanssa."

Siksi, että naiset elivät jo kuvatulla tavalla, kehittivät he erityisiä inhimillisiä voimia. "Kiertotietä naisten heränneen sielunelämän kautta vihityt johtajat kehittivät miehissä vastaavaa... Heiltä täytyi kysyä neuvoa, jos haluttiin ymmärtää luontoa. Heidän sielunelämänsä oli vielä sellaista, että sitä hallitsivat ihmisen ’salaiset’ sielunvoimat... Määrätyissä korkeamman laatuisissa unissa heille paljastuivat luonnon salaisuudet, ja niistä virtasivat vaikuttimet heidän toimintaansa... Heidät sai liikkeelle tekoihinsa se, mitä ’sisäiset äänet’, tai mitä kasvit, eläimet, kivet, tuulet ja pilvet, puiden suhina jne. heille ilmoittivat."

Rudolf Steiner kuvaa tässä olosuhteita, joista seuraavat nuoremman kivikauden kulttuurit, joissa naisen auktoriteetti oli vielä aivan toisenlainen kuin myöhempinä patriakaalisina aikoina.4 Koko Välimeren alueella – eikä pelkästään siellä – on olemassa todisteita suuren äitijumalan palvonnasta. Hänelle jokainen kansa antoi luonnostaan oman nimen. Naiset olivat heidän ylipappejaan ja tyttö- ja neitojoukot heidän palvelijoitaan. Toisaalta ovat matriarkaatin, äidinoikeuden historialliset lähteet erittäin niukat ja kuuluvat useimmiten tarustoon, kuten kertomukset amatsoneista.

Artemis eläinten ja luomakunnan suojelijana. Ruukkupiirustus 8. vuosisadalta eKr.

Kun käännämme katseemme Egyptiin, olemme varmemmalla maaperällä. Kohtaamme siellä suhteellisen tasavertaisesti nais- ja miesjumalia. Tässä Pantheonissa ovat Isis- ja Osiris-jumalpariskunta ylinnä muita. Kuu ja aurinko ovat heidän tunnuksensa. Set (Typhon) kadehtii jumalparin onnellista hallitusta ja surmaa Osiriksen viekkaudella. Mutta Horus, joka syntyy Osiriksen kuoleman jälkeen, nousee isänsä kostajaksi ja samalla ihmisille eräänlaiseksi vapahtajaksi. Näissä jumaluuksissa voimme nähdä Maa-planeettamme varhaisempien kehitysvaiheiden peilaukset: Osiriksessa vanha Aurinko, Isiksessä vanha Kuu ja Horuksessa haukka-symboleineen Maan vaihe. Haukka on myös kuolemattoman minuuden kuva, egyptinkielellä ’Ah’, jonka faarao kuolemansa jälkeen saavuttaa.

Lukuisissa teoksissa on kuvattu jumalanäiti Isis poikansa Horus sylissään. Koska Horus oli faaraon ihanteellinen esikuva, voitiin itse faaraotakin kuvata hänen sijastaan. Näitä kuvia pidetään usein jumalanäidin, Marian teosten esikuvina – joko madonna ja Jeesus-lapsi tai myös ristiinnaulittu Jeesus sylissään, kuten nuori Michelangelo on Pietà-patsaassansa esittänyt mitä ainutlaatuisimmalla tavalla.

Oletettavasti oli myös Kaksoisvirtainmaan uskonnossa matriarkaattinen aines vahvasti edustettuna, joten mies- ja naisjumalten palvonnassa vallitsi tasapaino.

Kreikassa tilanne näyttää toiselta, ainakin ensi silmäyksellä. Kun asiaan tutustuu tarkemmin, niin tämä vaikutelma muuttuu. Miesjumalat, kuten Zeus, Apollo, Poseidon, Hermes ja Ares ovat tosin etualalla ulkoisesti ja antavat naisjumalille Heralle ja Afroditelle varsin vähän mahdollisuuksia. Mutta miten onkaan mysteerioiden laita? Eikö niitä hallitsekin kauttaaltaan mahtavat jumalattaret? Eleusissa pyhää draamaa esittivät Demeter ja Persefone, Efesoksessa, Logos-mysteerioiden pyhäkössä, hallitsi Artemis, eläinten ja luomakunnan suojelijana (yläkuva) Perimätiedon mukaan se oli amatsonien valtakunnan keskus. Itse Delfoissa palvottiin oikeuden jumalatarta Thetistä, ennen kuin siitä tuli kuuluisa Apollonin oraakkelipaikka. Tästä johtuen voidaan myös myöhemmällä ajalla todeta delfoilaisten pappien toiminnasta, että heillä oli määräävä vaikutus kansojen kanssakäymisessä keskenään sodan ja rauhan aikoina. Heidän päätehtävänään oli valvoa sitä, mitä me nykyään kutsumme kansainväliseksi oikeudeksi.

Meidän ei tarvitse tunkeutua kovinkaan syvälle Kreikan homeerisen eikä klassisenkaan ajan patriarkaalisen kuoren alle löytääksemme kulttuurin perustoilta ’Suuren Äidin’ palvonnan.

Faustin tie ’Äitien’ luo

Goethe oli omana aikanaan erinomainen kreikkalaisen kulttuurin tuntija. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista nähdä, miten hän kuvaa luomisen naisolentoja, joiden pitää auttaa johdattamaan yhteen Faust ja Helena, tuo kauneuden perikuva. Myös Goethen esikuvana olleessa kansankirjassa tohtori Faustista sekä nukketeatterissa, jonka hän oli lapsena oppinut tuntemaan, on loihdittu esiin antiikin Helena. Mutta tuo kaunotar oli ainoastaan Mefisto valepuvussa. Goethe antaa Faustin itsensä ruveta maagikoksi. Hänen täytyy lähteä matkaan ’äitien’ luo taikoakseen Pariksen ja Helenan elävinä hahmoina keisarinhovin eteen. Faust pelästyy tuota nimeä. – Mefisto selittää:

"Jumalattaret istuvat puhtaina yksinäisyydessä

Ympärillään heillä ei tilaa, vielä vähemmän aikaa.

Heistä puhuminen on noloa.

Äitejä he ovat!"

Roomalainen Ceres - viljasadon jumalatar. (Norsunluu, 5. vuosisata jKr.)

Mistä runoilija sai tämän mystisen kuvan? Hän vastasi tähän Eckermannille: "En voi ilmaista teille muuta, kuin että olen Plutarkokselta lukenut tiedon, että muinaisessa Kreikassa on ’äideistä’ puhuttu jumalina. Tässä on kaikki, mistä kiitän perimätietoa, muu on minun omaa keksintöäni."

Meidän ajan sivistyneen ihmisen mielestä on varmasti yllättävää, että näitä luomiseen liittyviä olentoja pitäisi etsiä maan syvyyksistä. Goethe on enteillyt tätä, sen todistavat Mefiston sanat:

"No laskeudu sitten – voisin myös sanoa: nouse!"

Runoilija kuvaa täydentäen käsittämätöntä ajattomuutta ja yksinäisyyttä, missä nämä olennot ovat. 10.1.1830 Eckermann kirjoittaa erään keskustelun jälkeen: "Jos voitaisiin kuvitella maapallomme suunnatonta sisintä tyhjänä tilana siten, että voitaisiin liikkua eteenpäin satoja maileja törmäämättä mihinkään kappaleeseen, niin tämä olisi tuntemattomien jumalattarien olinpaikka, joiden luo Faust astuu alas. He elävät siis vailla paikkaa, sillä ei ole olemassa mitään kiinteää, mikä heitä ympäröisi. He elävät myös kaiken ajan saavuttamattomissa, sillä heille ei loista mikään tähti, joka nousisi tai laskisi ja ilmoittaisi päivän ja yön vaihtumisen." 5, 6

Mefisto, joka oikeastaan ei haluaisi edes tulla muistutetuksi näiden aina luovien olentojen olemassaolosta, toteuttaa vastoin tahtoaan Faustin vihkimystä. – Olisikohan tässä modernin ihmisen arvoitus? Me emme voi välttää pahan kohtaamista, mutta jos me oikein asennoituen kohtaamme sen, on sen pakko paljastaa meille olemassaolon arvoitukset.

Mefisto ei voi mitenkään välttää, että Faustille selviää, missä Mefiston omat rajat kulkevat. Miksi tämä ei itse voi laskeutua noutamaan Helenaa, sitä hän perustelee seuraavin sanoin:

"Tuo pakanakansa ei kiinnosta minua.

Se asustaa omassa helvetissään."

Antiikin ihmisen manalassa ei vielä vallinnut kristillistä eroa hyvän ja pahan välillä. Samoin Mefiston täytyi draaman ensimmäisessä osassa tunnustaa, että hän tytön lapsenomaisen puhtauden tähden oli voimaton Gretcheniin nähden. Myös kun Faust huudahtaa Mefistolle: "Sinun olemattomuudestasi toivon löytäväni kaikkeuden", niin hän kerran taas on paholaista vahvempi. Tämä taas tuntee jääneensä alakynteen, oivaltaa sen ja jopa antaa tunnustusta Faustille: "Näen kyllä, että tunnet paholaisen."

Eckermannin tulkinnasta löytyy myös seuraavaa: "Sietäen näin ikuisesta hämärää ja yksinäisyyttä, äidit ovat luovia olentoja, he ovat luova ja ylläpitävä prinsiippi. Siitä on lähtöisin kaikki, mikä maan päällä elää ja saa muotonsa. Se mikä lakkaa hengittämästä, palaa henkisenä luontona takaisin heidän luokseen, ja he pitävät siitä huolta, kunnes se jälleen saa tilaisuuden mennä uuteen olotilaan. Kaikki sielut ja muodot siitä aineksesta, mitä kerran on ollut ja tulevaisuudessa tulee olemaan, samoilevat äärettömässä tilassa ja äitien ympärillä. Maagikon täytyy siis mennä heidän valtakuntaansa, jos hän kykyjensä mahdilla haluaa saada valtaansa jonkin ennen eläneen olennon muodon ja kutsua sen esiin eräänlaiseen varjoelämään."

Loihtiakseen Helenan esiin keisarin hoviväen eteen Faust saa Mefistolta avaimen, millä hän voi raivata tiensä syvyyksiin. Hänen seuralaisensa jää odottamaan. Hän neuvoo Faustille tien, tosin vastahakoisesti selitellen, että tämä joutuisi käyttämään sitä taikavarpuna, hätätilassa jopa aseena. Niin hän lopulta voisi saavuttaa päämääränsä. Tunnusmerkkinä on kolmijalka, samaan tapaan kuin Delfoin Pythialla oli aikoinaan.

"Hehkuva kolmijalka ilmoittaa sinulle lopulta,

että olet syvimmässä, kaikkein syvimmässä perustassa.

Sen loisteessa tulet näkemään äidit,

jotkut istuvat, toiset seisovat tai kulkevat,

niin kuin kulloinkin on tilanne. Hahmotusta, uudelleen hahmotusta

tapahtuu, ikuisen tarkoituksen ikuista ylläpitämistä,

koko luomakunnan kuvien ympäröimänä.

Ne eivät näe sinua, vaan näkevät pelkästään hahmoja."

Faustin pitää rohkeasti koskettaa kolmijalkaa, niin se seuraisi häntä ’kuin uskollinen renki’. Tämän avulla hän voisi loihtia esiin tarun kuuluisat hahmot. Faust onnistuu todella suorittamaan tuon rohkean teon. Ylpeänä ja juhlallisena hän tuo kolmijalan ylös ja astuu maagikon tai papin tavoin hoviväen eteen.

Goethe aloitti Faust-draamansa esinäytöksellä taivaassa, missä Herra Jumala keskustelee Mefiston kanssa. Tämä lyö vetoa Luojan kanssa siitä, että hän onnistuisi vieroittamaa Faustin pyrkimästä kohti jumaluutta. Draaman lopussa Mefisto tuntee olevansa petetty ja hänen on siitä syytettävä itseään. Hän ei onnistunut aikeessaan ottaa haltuunsa Faustin kuolematonta olemusta. Se kohotetaan vaikuttavassa maisemassa syvistä vuorenrotkoista taivaan korkeammille tasoille. Viimeinen hahmo, jonka kohtaamme, on juhlallisesti esiin liitävä ’Mater Gloriosa’, jota puhuttelevat pyhät hahmot sanoin:

"Neito, äiti, kuningatar,

Jumalatar, ole armollinen!"

Sen jälkeen ’Chorus mysticus’ muodostaa lopullisen päätöksen tutuin sanoin ikuisesta naislaadusta, joka kaikuu ’in exelsis’, so. korkeimmassa korkeudessa – tämä kaikki nousuna asteittain, jatkuvana muuntumisena ja metamorfoosina Maasta valoa kohti, ilman minkäänlaista kuilua ylä- ja alatason välissä. Se on uusplatonisesti ja varhaiskeskiaikaisesti koettua ja samalla kauttaaltaan länsimaista, tosin ei dogmaattisen kristinopin mukaista.

Taivaallinen Sofia, venäläisen ikonin mukaan.

Vaikuttavalla tavalla Goethen hahmottama äitimyytti valmistelee koko draaman päätöstä maineikkain Chorus mysticuksen sanoin korkeuksista. Esinäytös taivaassa nivoutuu tähän loppukohtaukseen aatteellisesti vaikuttavalla tavalla seuraavasti: Sen tähden että Jumala virtaa luomakuntaan, voi ilmiöiden maailma olla sen vertauskuvana. Luoja-jumalana hän esiintyy ihmisten silmissä miehenä. Mutta kaikki maallinen kaipaa takaisin korkeimpaan valoon ja se kohotetaan takaisin Jumalan luo. Siellä, missä Jumala ilmestyy rakastavana, vastaanottavana, hän esiintyy ihmisten silmissä naisena. Jumaluuden miehinen ja naisinen näkökohta muodostavat täten Goethen Faust-draaman majesteettiset kehykset.

Herran äiti

"Chokmah eli Sophia, jumalainen viisaus, ei ole maailman sielu vaan sen suojelushenki, joka levittää siipensä koko luomakunnan ylle johdattaakseen sen vähitellen tosi olemiseen niin kuin lintu, joka hautoo poikasensa esiin."

– Vladimir Solovjov7

Sofia-hahmon kohtaamme alun perin Vanhassa testamentissa sekä kanonisissa että apokryfisissa teksteissä.8 Hänen nimensä on hepreankielinen Chokmah. Vanhan testamentin kirjat, joissa Sofia mainitaan, ovat ennen kaikkea Jobin, Saarnaajan, Sananlaskujen sekä Sirakin ja Viisauden kirjat.

Sofia auttaa Luojaa hyvin ratkaisevasti luomistyössä ja sanoo: "Jumala on luonut minut teittensä alulla." (Sananlaskut 8: 22–31). Mutta hän osallistuu myös ihmisten päätöksiin. Hänestä sanotaan: "Suvusta sukuun hän asettuu pyhiin sieluihin ja hankkii siten Jumalalle ystäviä ja profeettoja, sillä Jumala rakastaa vain sitä, joka elää viisaudessa (Viis. 7: 27–28). Suuren Äiti-jumalan moninaisista laadullisuuksista esiintyy hänessä viisauden näkökohta erikoisen korostettuna. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että myös suuren Äidin, tämän naiseuden ruumiillistuman, muutkin ominaisuudet saavat tarpeeksi usein siellä täällä ilmaisunsa.

Myöhäisantiikin kreikkalaismieliset ihmiset olivat kiinnostuneita viisaudesta joka muodossaan. Filosofisten kysymysten kanssa eläminen kuului yleissivistykseen. Sen tähden moni oli sitoutunut Sofia-olemukseen. Siinä määrin kuin hän useimmille ihmisille oli tuttu ja pätevä suuruus, hän oli sitä myös Jeesuksen opetuslapsille. Herransa kuoleman jälkeen heidät valtasi suuri hämmennys, jonka saattoi ainoastaan yksi asia rauhoittaa: Herran äidin läsnäolo. Häntä kuvataan sen tähden oikeutetusti keskellä opetuslasten ryhmää taivaaseen astumisen sekä helluntaitapahtuman yhteydessä. Vähemmän tunnettiin se nimi, jolla opetuslapset kutsuivat häntä, sillä eiväthän he käyttäneet niin kuin me nimeä Maria. Sen nimisiä naisia oli silloin paljon, kuten nykyäänkin. He kutsuivat häntä Sofia-nimellä – ja se oli ainutkertainen.

Kertomuksissa Herran äidistä korostetaan erikoisesti kuuntelemisen ja ymmärtämisen lahjaa. Mutta ihminen kuuleekin paljon, mitä hän ei ymmärrä. Luukas näyttää meille vaikuttavasti, miten Maria näitä taitoja käyttää. Kahdesti evankeliumissa sanotaan: "Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut ja tutkisteli sitä". (Luuk. 2, 19 ja 51) Ne kohdistuvat paimenten sanoihin seimillä ja kaksitoistavuotiaan lausuntoihin temppelissä. ’Sydämeen kätkeminen’ ja ’tutkiskelu’ ovat sielun eleitä ihmisessä, joka osaa rukoilla ja meditoida. Jonakin päivänä hän kypsyttää lopullisesti sanat itselleen selviksi.

Samasta sielullisesta laadusta puhuu vertaus kylväjästä, jonka Kristus on kertonut (Luuk.8: 4–15). Kertomuksen jälkeen liitetään selostus: "Siemen on Jumalan Sana." Hyvä Maa ovat ne, jotka kuulevat sanaa sydän täynnä hyvyyttä ja rehellisyyttä ja pitävät sitä siellä elävänä ja kantavat kärsivällisesti hedelmää." Tällainen oli Marian sielun asenne. Häntä kutsutaan myös ’hyväksi Maaksi’.

Michelangelon Pietà

Erikoinen ilmapiiri ympäröi tätä marmoripatsasta. Huomiota herättää Marian puhdas tyttömäisyys. Hän näyttää jopa nuoremmalta kuin poikansa, ja avoin ele, millä hän näyttää miettivän tätä kuolemaa, on aivan kuin tämä kuolema olisi kokonaan imeytynyt häneen, aivan puhtauden ja hiljaisuuden ja vaikenemisen tasolle, missä näyttää tapahtuvan mysteerio. Jeesuksen ruumis on kuollut ja täysin maan painoon alistunut, ja kuitenkin hänen suonissaan kulkee veri. Kristus, joka eli ja kuoli ihmisenä, on normaalin ihmisen kokoinen, mutta Maria on elävää ihmistä suurempi. Halusiko Michelangelo ehkä siten ilmaista, että neitsyt-äiti oli jonkin korkeamman läpitunkema? ... Meistä saattaa tuntua siltä, että tässä veistoksessa olisi jotakin olennaista Sofia-Kristus-mysteeriota koskevaa koottuna yhdeksi hahmoksi, jossa renessanssin taiteilija – maalliselle muotoilulle uskollisena – sen saattoi ilmaista. Marian asu, suurena ja laajana, linjoiltaan elävänä lukemattomissa laskoksissa, johon kuollut ruumis näyttä sulautuvan, vaikuttaa äidinsyliltä, jossa uusi elämä alkaa liikkua. Kaikki on hiljaista, neitseellistä elekieltä, jolla ei ole mitään tungettelevaa ja vaikuttaa katselijaan jättäen hänet täysin vapaaksi.

Mario Betti kirjassaan Das Sophia-Mysterium unserer9

Kyyhkynen

Jordanin kaste - kastekappelin kupolimosaiikki Ravennasta (6. vuosisata jKr.)

Tarkastelkaammepa Jordanin kastetta. Sillä oli alkukristillisyydessä suuri merkitys vuosittaisena juhlana. Vasta viidennellä vuosisadalla sen sijalle asettui meidän joulujuhlamme. Johannes Kastaja ja Jeesuksen kaste saavat kaikissa neljässä evankeliumissa tärkeän sijan. Jokaisessa esiintyy myös kyyhkynen. Seuratkaamme Johannesta (1, 29–34):

"Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ’Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua. Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.’ Johannes todisti: ’Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut, mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä. Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.’ "

Kyyhkynen oli pyhä lintu. Muistamme uhrin temppelissä, kun Jeesukselle annettiin nimi. Se oli myös mystisen rakkauden symboli, kuten Salomonin korkea veisu todistaa ja viittaa siinä sielunvoimien puhtauteen (kuva).

Kyyhkynen on niin vaikuttava symboli, että se ei puutu varmaan mistään vanhemmasta kastetta esittävästä maalauksesta. Myös useissa Marian ilmestystä esittävissä teoksissa näemme kyyhkysen siitä huolimatta, että Luukkaan evankeliumissa, joka on ainoa jossa kuvataan tämä tapahtuma, ei mainita kyyhkystä ollenkaan. Näiden molempien kuvausten perusteella kyyhkynen esiintyy usein Pyhän Hengen symbolina siellä missä sitä Pyhän Kolminaisuuden puitteissa esitetään. Rafaelin Disputan keskiosa on siitä tuttu esimerkki (kuva).

Eräässä toisessa kohdassa, missä me odottaisimme kyyhkysen ilmestyvän, sitä ei kuvata: helluntaitapahtumassa. Siinä symbolinen merkki rajoittuu pikku liekkeihin inspiroituneiden apostolien pään päällä. Se riittänee taiteilijoiden mielestä viitteenä.

Keskiajalla kohtaamme kyyhkysen tärkeässä paikassa jälleen. Jos luotamme Wolfram von Eschenbachiin, niin Graalin ritarit käyttivät valkoista kyyhkystä vaakunassaan. Richard Wagner on valinnut tämän motiivin, kun hän antaa Gurnemanzin kertoa, että joka vuoden pitkänäperjantaina taivaasta laskeutuu Kyyhkynen alas ja asettaa hostian Graalille uudistamaan sen voimaa. – Muistamme myös, että ainoastaan puhdas neitsyt sai kantaa Graalia. Jotkut kirjailijat menevät niin pitkälle, että he puhuvat Graalin maljasta Sofia-neidon symbolina.10

Helluntaiyhteisö

Helluntaina tapaamme opetuslapset ’ylä­huoneesta’, jossa he olivat nauttineet ehtoollisen ja kokoontuneet Herran kuoleman jälkeen säännöllisesti rukoilemaan. Apostolien teoissa mainitaan erityisesti tällä kertaa naisten ja Herran äidin läsnäolo. Hän on todella yhteisön sydän. Silloin tapahtuu raju tulenpuuska ja liekit, tuulenlieskat, jotka jakautuvat, ilmestyvät itse kunkin opetuslapsen pään päälle. Sillä hetkellä kaikki läsnä olevat saavat kasteen tulella ja hengellä, niin kuin Johannes Kastaja oli ennustanut. Tämä on hengen kaste, jossa tällä kertaa Feeniks – tulilintu – asettuu kyyhkysen tilalle. Novalis käyttää suuressa sadussaan tätä aihetta, missä Fabel – runouden sielu – istuu lentävän Feeniks-linnun selässä ja punoo kohtalontarinoitaan.

Tulen ja hengen kasteessa opetuslapset saavat puheen lahjan. Nyt vasta heissä on herännyt sisäinen varmuus Kristuksen ylösnousemuksesta. Nyt he voivat lähteä maailmaan ja ymmärtää ja esittää heidän herransa elämäntapahtumia, mitä Pietarin puhe sitten todistaa. Nyt he tietävät, että Herran ylösnousemus antaa vakuuden siitä, että Kristuksen kautta kuolema on voitettu jokaisen ihmisen ja koko ihmiskunnan hyväksi. Ikuisen elämän takuu on palautettu ihmissielulle. Tässä uudessa sisäisessä varmuudessaan he saavat samalla virikkeen perustaa seurakuntia. Todellakin aivan lyhyessä ajassa kastetaan tuhansia ihmisiä ja perustetaan lukuisia seurakuntia.

Yhtäältä on siis helluntaivirike yhteisövirike. Sellaisena sen ovat myös kokeneet Graalin ritarit, jotka juuri tuohon aikaan vuodesta tapaavat toisensa säännöllisesti suuressa kokouksessaan. Toisaalta helluntaivirike saa aikaan eräänlaisen persoonallisen hengensyntymän, jossa sielulle avautuu uusia perspektiivejä ja poispeittyneet alueet vapautuvat. Varhaiskristillisyyden runsas luomisvoima taiteiden ja kultin alueilla on tämän vapaudenkokemuksen johdosta ymmärrettävää. Jokainen seurakunta voi kehittyä vapaasti ja riippumattomana, runoilla ja laulaa omia hymnejään jne.

Tämän helluntaivirikkeen voimme tuntea Jakob Böhmessä, Novaliksessa ja Solovjovissa, jotka Sofian koskettamina näkivät edessään aivan uusia tehtäviä uuden vapaan kristillisyyden kehittämisessä. He tunsivat olevan vielä kovin paljon tekemätöntä, ja rohkeasti he ryhtyivät toimeen. Pian heidän täytyi kuitenkin kokea, että ne joilla kirkon taholla oli valta, eivät sitä hyväksyneet, ja pian heidät leimattiin kerettiläisiksi. Se on ollut ihmiskunnan hengen historiassa hyvin usein itsenäisten ajattelijoiden kohtalo.

Toisaalta tekee mieli juuri nykyään toivoa, että oikein moni ihminen onnistuisi, Sofia-virikkeen koskettamana, tuomaan arkielämään kaikkialle vapaan uskonnollisuuden ajatuksia ja tunteita.

Uskollisuus kohtalolle

Kolme Sofian etsijää, joista on puhuttu, elivät vuosisatoja sitten. Mutta koska Sofia-henki, jonka he ovat kohdanneet, lähestyy nykyään hyvin monia ihmisiä, niin kiinnostus ajatella sitä ei ole pelkästään historiaan liittyvää. Sen tähden heidän elämäkertansa saavat paradigmaattisen merkityksen – ne palvelevat esimerkkinä tai esikuvina. Elämäkerrassa tapahtuu aina käännekohta, kun on kohdannut Sofian ja tietoinen etsiminen on alkamassa. Tämä ilmiö on – niin kuin Kristuksen kohtaaminen – aina hyvin persoonallinen, ja siihen liittyy useimmiten myös syvä järkytys. Silloin on omasta sisimmästä löydyttävä voima omaksua tämä uusi ja käsittää se kutsumukseksi, joka täytyy sulattaa omaan kohtaloon. Tämä elämys tuntuu ensin lahjalta, mutta lahjan saaneen täytyy osoittaa olevansa sen arvoinen. Oman minuuden täytyy tahtoa kohdata tämän kokemuksen. Se täytyy uusia ja syventää. Se on kuin valinta, johon täytyy myöntyä. Se vaatii rohkeutta. Aluksi ne ovat vain kuvia, mahtavia vaikutelmia, joiden käsittämiseen puuttuu ymmärrys. Silloin alkaa puntarointi sopivien käsitteiden kehittämiseksi.

"Meillä ei ilman muuta ole käytettävissä peruskäsitteitä omien henkisten kokemusten ymmärtämiselle", sanoo nuori Solovjov ja toteaa, että hänen täytyisi luoda vielä uusi teosofia omille näyilleen. Hän tuntee kyllä esikuvia, mutta ne vaikuttivat hänestä liian heikoilta. Itsenäisyys, jota hän siinä tavoittelee, ilmenee ilmauksilla ’vapaa teosofia’ tai ’vapaa teologia’.

Heti kun asianosainen on hyväksynyt asian, niin hänen elämässään aukenee uusi kenttä. Näkyihin liittyy vahva moraalinen panos, joka haastaa toteuttamaan sen käytännön elämässä. Usein seuraa myös ’vastuksien hengen’, pahan eteen törmääminen.

Myöhäisintään tässä vaiheessa alkaa vaatimus työskennellä oman itsensä kanssa. Onhan sisäinen puhdistuminen edellytyksenä valon kasvamiselle tällä tiellä. Sieluruumis vaatii viettien ja intohimojen puhdistumista. Tietoisuussielun täytyy luopua välipitämättömyydestään kehittämällä huomiokykyä. Tällä tavalla tapahtuu vähitellen astraalirumiin, sielunperustan kirkastuminen ’puhtaaksi Sofia neitsyeksi’. Ympärille tulee syntyä puhtaan epäitsekkyyden verho, joka on sama kuin rakkaus. Myös ajatusten liikkeet ja tottumukset muuttuvat. Tavallisesti nämä kohdistuvat melkein kauttaaltaan tietojen hankkimiseen ja niiden säilyttämiseen muistissa. Nyt voidaan elää kahta ajankulkua rinnakkain, yhtä, joka kiittää menneisyydestä tulevaisuuteen ja toista, joka tulee jatkuvasti tulevaisuudesta meitä kohti. Ihmisen astraaliruumiissa tapahtuu aina eräänlaista ei-vielä-olevan ennakolta ottamista. Se onkin sitoutunut ihmisen sielunliikkeisiin, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa odottavaan päämäärään, kuten haluamiseen, tahtomiseen jne. Meidän ajatus- ja muistitoimintamme liittyy sitä vastoin eetteriruumiiseen. Tämä tapahtuu menneisyydestä tulevaisuuteen. Tietoisuus syntyy Rudolf Steinerin mukaan siinä, missä molemmat virtaukset kohtaavat ja mihin kohtisuoraan osuu arvioita tekevän minuuden impulssi.11

Jos ihminen ei valitse päämääräkseen älykyyttä ja tietämistä, vaan viisauden, silloin hänen täytyy kohdistaa huomionsa tulevaisuudesta vastaan rientävään ajanvirtaan. Viisautta ei saavuteta samoin kuin tietämistä ahkeruudella tai innokkaasti toimien. Muinoin tiedettiin hyvin, että se on armo, Jumalan lahja. Oikeastaan me voimme vain valmistaa sielussamme tilaa sille. Siinä meitä auttavat sieluominaisuudet, jotka nykyään ovat harvinaisia, vieläpä halveksittuja, kuten nöyryys, vaatimattomuus, kärsivällisyys ja tyyneys.

Tietenkin jokaisen ajattelu muuttuu heti, kun hän alistuu tuolle prosessille. Siihen voimme tässä vain viitata. Se, joka on löytänyt Sofiansa, alkaa ajatella sydämellä. Sitten päättyy vastakkain asettelu älyn ja moraalin välillä. Toisaalta muuttuu ajattelu keskittyneemmäksi, vapaammaksi ja elävämmäksi. Imaginaatioiden taso, eteerinen taso avautuu ihmishengelle.

Ihmiskunnan ja Maan tulevaisuuden hyväksi

Sofia-kysymyksen suuren ajankohtaisuuden nykyaikana lukija on varmaankin jo huomannut. Viime vuosisadan 80-luvulta alkaen on tätä aihetta käsittelevien julkaisujen määrä jatkuvasti lisääntynyt. Mielenkiinto siihen on ilmeisesti yhteydessä naisen rooliin modernissa yhteiskunnassa, mikä antaa meidän ajallemme niin omaleimaisen luonteen. Molempien sukupuolten täytyy kohdata toisensa uudella tavalla, myös perhe täytyy perustaa uudella tavalla. Heti kun yksipuoliset perinteiset paradigmat voitetaan, tulevat ihmisten luovat kyvyt esille.12 Jokaisessa meissä on itsessään ’alkupari’, mistä pitää tulla tietoiseksi. Monet sellaiset ihmissuhteet täytyy nyt sisäistää, jotka tähän mennessä on voitu vielä ilman huonoja seurauksia elää arkitodeksi.

Tämä uudelleen ajattelu koskee yksilöä elämäntavoissaan samoin kuin ihmiskunnan suhdetta kosmokseen. Mielenkiinto herää samanaikaisesti sekä tähtiviisautta että Maan viisautta kohtaan. Monet ovat miettineet Gaia-Sofiaa.13 Opimmeko lopulta jälleen ymmärtämään luonnonvoimia ja luonnonolentoja tulkkeina Maan hyvinvoinnille? Oppivatko ihmiset, kun eetterinäkeminen on kasvamassa, huomioimaan, milloin Maa voi hyvin ja milloin ei? Samassa mitassa kuin tämä kyky kehittyy, kasvaa varmaan sydämessä myös vastuu ja huoli ihmiskunnasta ja Maasta. Ainoastaan siinä määrin kuin me omassa sisimmässämme kohtaamme Sofian, tulemme suojelemaan luontoa ja ymmärtämään Maata ja pelastamaan sen.

Rudolf Steinerin sanoista, että olemme kadottaneet Sofian ja että nykyään häntä tulee etsiä, olemme aloittaneet tämän tarkkailun. Mitä pitempään tätä ajatusta seuraa, sitä merkittävämmältä ja seurauskylläisemmältä tämä tehtävä tuntuu. Tällä kertaa sopinee sadun muodossa vastata Rudolf Steinerin vaatimukseen tämän esityksen päätteeksi.

Meidän aikaamme asti Isis-Sophia on ollut vetäytyneenä kosmokseen. Hän uinuu tähtitaivaan alla niin kuin Prinsessa Ruusunen tornikamarissa. Yhä useammin tapahtuu niin, että joku prinssi pyrkii tavoittamaan häntä. Kun se oikealla ajalla tunkeutuu kukoistamaan alkavan piikkisen pensasaidan läpi herättämään nukkuvan prinsessan satavuotisesta unestaan, silloin alkaa heti koko hoviväki – moniulotteinen kokonaisuus – liikkua ja toimia. Sofia-voimat eivät auta ainoastaan yhtä ihmistä, vaan myös yhteisöä.

Tämänlaatuiset ajatukset ovat nykyään levinneet paljon laajemmalle, kuin yleensä tiedämme.14 Lopuksi haluan esittää siitä vielä kaksi esimerkkiä.

"Ympäristökriisi on sisäisen maailman kriisi ihmiskunnassa", toteaa Manfred Kurt Ehmer.15 "Meidän aikamme maailmankriisi näyttäytyy mittasuhteiltaan ekologisena, taloudellisena ja kansainvälisenä, mutta myös tietoisuuskriisinä. Ainoastaan kulttuurielämästä voi kasvaa parantavia voimia, jotka viittaavat tietä uuteen kokonaisvaltaiseen tietoisuuteen. – Vasta sitten, kun jälleen kykenemme näkemään kosmista henkis-jumalallisena ilmaisuna, alkaa tapahtua parantumista ihmisen sielun ja sisäisen maailman olosuhteissa. – Tiedostaaksemme tänä päivänä laajasti elävää todellisuutta me tarvitsemme yksinomaisen tieteen lisäksi kosmisen mystiikan meditaatio- ja tiedostamistien, jonka päässä on uusi harmonia ihmisen, Maan ja kosmoksen välillä."

Eräässä tämän kesän Goetheanum-lehden kirjoituksessa Lorenzo Ravagli tuo esiin seuraavan ajatuksen: "Ihmiskunta on alkanut kulkea kohti toisenlaista maailmaa, eikä rationalismin eliitti huomaa sitä. Modernismin vanhat myytit kuolevat ja uudet myytit ovat syntymässä, elävät myytit, vahvat myytit; myytit, jotka luovat yhteisöjä ja siltoja vainajien ja elävien välille. Tarpeeksi pitkään olemme antaneet noiden agnostisten kyynikoiden hallita itseämme – heidän, jotka selittävät normiksi oman pelkonsa hypätä yli kuilun ja jotka aina väittävät, että sitä, mikä ei ole tieteellisesti todistettavissa, ei ole lainkaan olemassa.

Juhlikaamme uuden ajan alkua, jolloin parannusta syntyy toimivasta rakkaudesta ihmisten kesken, ajan jolloin kasvatus on jälleen taidetta, joka yhdistää Taivaan Maan kanssa, jolloin uskonto saa aikaan sovinnon luonnonhenkien kanssa ja antaa Ylösnousseen elävän henkäyksen käydä sosiaalisten suhteiden läpi. Asettakaamme suuntaa vailla olevan aikakauden vastapainoksi omat myyttimme, jotka on tarkoitettu vuosisadoiksi eteenpäin, ja jotka nousevat ihmiskunnan historian syvyyksistä esille kuin unohtuneet ajatukset…

Henkistä Viisautta loistaa meille jokaisesta kukkasesta ja jokaisessa linnun laulussa kaikuu tänään mukana enkelten laulu. On tullut aika tehdä tunnustus: Me haluamme uuden maailman, paremman maailman, jota ei enää hallitse sota, ei viha eikä riisto, maailman, jossa Ylösnousseen rakkaus parantaa haavat ja lohduttaa surevia."16

Huomautuksia

1. Rudolf Steiner, "Die Brücke zwischen der Weltgeistigkeit und dem Physischen des Menschen" (GA 202) esitelmä 24.12.1920.

2. Eugène Ionesco: Tagebuch (päiväkirja), lainaus kirjasta "Was ist Zeit?" hg. v. Georg Kniebe, s.195 s.

3. Rudolf Steiner, Aus der Akasha-Chronik (GA 11), s. 59 ss.

4. Johann Jakob Bachofen (1815–87) on pääteoksellaan ’äidinoikeudesta’ ("Das Mutterrecht, eine Untersuchung über die Gynokratie in der antiken Welt nach ihrer religiösen und rechtlichen Natur", 1861) herättänyt vilkkaan keskustelun tästä aihekentästä, mihin varsinkin sosiologit vasemmalta ja oikealta ovat tarttuneet ja vienyt sitä eteenpäin, vaikka toisaalta on jatkuvasti väitetty, että hänen teesinsä olisivat ja kauan sitten vanhentuneet.

5. Eckermanns Gespräche mit Goethe, lainaus kirjasta M. K. Ehmer, "Göttin Erde", s. 90 ss.

6. Rudolf Steiner ilmaisee näiden kolmen kreikkalaisen äitijumalattaren nimet, joista Goethe puhuu, seuraavasti:: Rhea – Demeter – Persephone.

7. Kirjoituksessa "Russland und die universale Kirche", lainaus kirjasta P.N. Waage, Der unsichtbare Kontinent. Wladimir Solowjow – der Denker Europas, 1988, s.101.

8. Vrt. Michael Debus, Maria – Sophia, s. 87

9. Mario Betti, Das Sophia-Mysterium unserer Zeit, s.70.

10. Manfred Kurt Ehmer, Göttin Erde, s.101.

11. Vrt. R.Steiner, Anthroposophie, Psychosophie, Pneumatosophie, 1910, 4.esitelmä.

12. Samankaltaisiin tuloksiin päätyy Tuulikki Saaristo teoksessaan: "Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi", 2000.

13. Vrt. Kees Zoeteman, Gaia-Sophia, a framework for ecology (1989) – sisältää runsas kirjallisuusluettelo.

14. Esimerkkinä mainittakoon viimeinen Ultra-lehti, jossa on kaksi artikkelia tästä samasta aiheesta: Maija Pelkonen: "Äiti Maa – maaemonen" kertoo erityisesti Reino Knaapilan tutkimuksista ja mielipiteistä ja Reino Lehtinen kysyy: "Pelastaako naisenergia maailman tuholta?" – On mielenkiintoista, että molemmissa artikkeleissa mainitaan kirjallisuussviiteissä Tapio Kaitaharjun teos "Maaäidin kirja".

15. Manfred Kurt Ehmer, Göttin Erde. Kult und Mythos der Mutter Erde. Ein Beitrag zur Ökosophie der Zukunft, 1994. (Jumalatar Maa. Maa-äidin kultti ja myytti. Ajatuksia tulevaisuuden ekosofiasta.)

16. Das Goetheanum 27/2004.


Etusivu

Filosofia