Väinö Valvanne

OPETUKSIA JÄLLEENSYNTYMISESTÄ

Jälleensyntyminen on koko buddhalaisuuden pääoppi. Buddha itse sanoi tuntevansa omat edelliset ruumiillistumansa, ja milloin jotakin tapahtui hänen läsnä ollessaan, hän usein kertoi, mitkä syyt henkilöiden edellisissä elämissä olivat panneet alkuun nämä seuraukset. Hän opetti, kuinka ihmisen tulee kuolettaa kaikki himonsa päästäkseen yli "syntymän ja kuoleman suuren meren" toiselle rannikolle. Hänen saarnassaan on "syntymisellä" paljon pelottavampi kaiku kuin "kuolemisella". Kuolema antaa hyvälle ihmiselle tien taivaaseen, missä hän näkee totuuden selvemmin kuin maan päällä, mutta syntyminen on astumista tietämättömyyteen. Kun länsimaalainen lukee buddhalaisia evankeliumeja, hän tuntee alakuloisuutta, koska niissä niin voimakkaasti teroitetaan kaiken katoavaisuutta, ja hän on valmis kutsumaan buddhanuskoa pessimismiksi. Mutta se on pessimismiä vain sen kautta, että sen ihanteet ovat niin korkeat. Se, joka ei kaipaa muuta kuin tätä maailmaa, saa mitä tahtoo ja kulkee elämästä toiseen poimien kukkia, jotka kuihtuvat hänen kädessään. Mutta se, joka on oppinut kaipaamaan ikuista täydellisyyden Nirvanaa, ei näe olemassaolon tarkoitusta tämän elämän pettävässä onnessa vaan siinä rauhassa, joka on ilojen ja surujen takana. Tämä on buddhanuskon sisältö — siinä ei ole mitään ikuista helvettiä uhkaamassa, vaan luonnon järkähtämätön syyn ja seurauksen laki antamassa kullekin seuraukset teoistaan.

Buddha esitti ihmeen selvästi ja yksinkertaisesti ne suuret lait, jotka hallitsevat maailmaa. Hän opetti:

"Se, mitä olemme, on kaikki tulosta siitä, mitä olemme ajatelleet... Jos ihminen puhuu tai toimii pahoin ajatellen, seuraa kärsimys häntä niin kuin pyörä rattaita vetävän härän kintereillä... Viha ei koskaan lopu vihalla, vaan ainoastaan rakkaudella... Pahantekijä kärsii tässä maailmassa ja hän kärsii seuraavassa: hän kärsii kummassakin. Hyveen seuraaja on onnellinen tässä maailmassa ja hän on onnellinen seuraavassa: hän on onnellinen kummassakin... Harvoja on ihmisten lapsissa niitä, jotka pääsevät toiseen rantaan, muut vain juoksevat ylös ja alas tätä rantaa... Mutta ne, jotka seuraavat uskontoa (dharmaa), kun se on heille hyvästi opetettu, pääsevät pois kuoleman valtapiiristä, kuinka vaikeata siitä onkin päästä... Tee itsesi saareksi, työskentele lujasti, ole viisas. Kun epäpuhtautesi haihtuu tuuleen ja vapaudut viasta, niin sinun ei tarvitse enää astua syntymään ja lakastumiseen. Viisas puhdistakoon päältään kaikki tahrat, niin kuin seppä poistaa hopean tahrat, toisen toisensa jälkeen, vähä vähältä. Ajattelemattoman ihmisen jano kasvaa niin kuin loiskasvi; hän juoksee elämästä elämään niin kuin apina, joka etsii metsässä hedelmiä... Tämän terveellisen sanan minä sanon teille: Te, niin monta kuin on tässä kokoontuneina, kaivakaa ylös janon juuri. Tehkää niin, ettei Maara (kiusaaja) teitä ruhjoisi uudelleen ja uudelleen niin kuin virta murtaa korret. Niin kuin puu maahan kaadettunakin on vahva, niin kauan kuin juuri on terve ja kasvaa uudelleen, niin tämä elämisen kärsimys palaa uudelleen ja yhä uudelleen, jollei janon elättäjää hävitetä. Se, joka on päässyt täydellisyyteen eikä enää vapise, joka on janosta ja synneistä vapaa, on kitkenyt pois elämän kaikki ohdakkeet: tämä ruumis on hänen viimeisensä... Sitä minä kutsun oikeaksi brahmanaksi, joka tässä maailmassa on noussut yli siteiden, sekä hyvien että pahojen, ja on vapaa surusta, synnistä ja epäpuhtaudesta... Joka on kulkenut läpi tämän oudon maailman, joka on vaikeasti läpäisty, päässyt yli sen turhuuden ja tullut toiselle rannikolle... Joka on jättänyt kaiken sen, mikä tuottaa nautintoa, ja sen, mikä tuottaa kärsimystä, ja on kylmä ja vapaa kaikista jälleensyntymisen siemenistä, joka on sankari, kaikkien maailmoiden voittaja... Joka tuntee kaikkien olentojen häviämisen ja palaamisen, joka on vapaa orjuudesta, siunattu ja valistunut... Jonka tietä jumalat eivät tunne eivätkä henget eivätkä ihmiset ja jonka himot ovat sammuneet... Sitä minä kutsun brahmanaksi, joka ei mitään kutsu omakseen vaan on köyhä ja vapaa maailman rakkaudesta. Sitä minä kutsun brahmanaksi, joka tuntee entiset asuntonsa, näkee taivaan ja helvetin, ja on saapunut syntymien päähän, on täydellinen tiedossa, viisas, kaikissa täydellisyyksissä täydellinen." (Dhammapada)

Näin suurenmoinen oli päämäärä, jonka ihmisten silmien eteen avasi Gautama Buddha. Miljoonat ovat hänen sanoistaan oppineet tuntemaan elämän tarkoituksen ja tien sen saavuttamiseksi. Vielä nykyään hänen oppinsa tunnustajien luku on yhtä suuri kuin kristinuskon tunnustajien, ja tänä uskonto on kyennyt luomaan puhtaamman ja todellisemman siveellisyyden ja henkisyyden kuin koskaan mikään muu uskonto.

Samoksella noin 582 eKr. syntyneellä Pythagoraalla oli suuri vaikutus koko antiikin ajatuselämään. Suuri runoilija Ovidius on seuraavasti kuvannut Pythagoraan oppia:

"Kaikki muuttuu, mikään ei häviä. Syntyminen on alkamista, muuksi muuttumista kuin mitä ennen on oltu. Ja kuolema taas on olotilan muuttumista. Jos nyt toinen sattuu siirtymään sinne, toinen tänne, niin kaikki kuitenkin pysyy olemassa. Sielu liitelee ympäri. Hän tulee sieltä tänne ja lähtee täältä taas sinne ja ottaa asuntonsa mihin ruumiisiin tahansa... Mutta koskaan se ei kuole.. Niin kuin taipuva vaha muovautuu kaikenlaisiin muotoihin eikä pysy samanlaisena, samalla tavalla sielu on ikuisesti sama, vaikka se kulkee monessa ruumiissa... Sielut eivät voi kuolla, vaan jätettyään edelliset asuntonsa ne aina muuttavat uusiin, jossa ne jatkavat elämäänsä. Minä itse — sillä minä muistan sen — olin troijalaisen sodan aikana Euforbos Panteuksen poika, jonka rinnan nuorimman Atreidaan raskas keihäs lävisti. Sen kilven, jota kannoin vasemmassa kädessäni, minä tunsin äskettäin Arbossa Junon temppelissä."

Pythagoras ei siis ainoastaan opettanut jälleensyntymistä järkevänä uskona, vaan myös itse tiesi ja muisti entiset elämänsä maan päällä. Ja hänen tärkeimpiä periaatteitaan oli ehdoton totuus. Hän oli yksi suuria tiedon Mestareita, jotka toivat ihmisille tietoa näkymättömistä maailmoista, ja jälleensyntyminen oli hänen oppinsa peruskivi.

Pythagoraan jälkeen tapaamme jälleensyntymisopin Kreikan suurimmilla filosofeilla. Ylpeä Herakleitos, joka halveksi Pythagoraan "oppineisuutta" eikä yleensä tunnustanut mitään auktoriteettia itsenäisen ajattelunsa yläpuolelle, sanoo häneltä säilyneessä 78 säkeessä: "Eläminen ja kuoleminen, valvominen ja nukkuminen, nuoruus ja vanhuus ovat samaa, sillä edelliset muuttuvat jälkimmäisiksi ja jälkimmäiset muuttuvat edellisiksi." Ja 70 säkeessä ym. hän lausuu sen järkähtämättömän totuuden, että kaikella, millä on alku, täytyy olla myös loppu: "alku ja loppu on sama". Tällaiset suuret muinaisuuden ajattelijat olisivat hymyilleet sille ajatukselle, että ihminen syntyisi tyhjästä ja samalla olisi kuolematon.

Empedokles, Kreikan filosofeista yksi suurimpia, opetti jälleensyntymistä, eikä ainoastaan uskona vaan persoonallisena tietona. Hän sanoo säilyneissä runoissaan mm:

"Niin säätää kohtalo, Jumalien vanha sääntö, joka pysyy ikuisuuden aikana ja on mahtavalla valalla lukittu, että joka pahuudella on luunsa tahrannut, hänen täytyy vaeltaa kaukana autuuden asunnoilta kulkien toisesta olomuodosta toiseen... Niin minäkin elän nyt pakolaisena ja Jumalan kiroamana, palvellen riehuvaa riitaa... Oi, mistä ihanuudesta ja mistä onnen korkeudesta olenkaan langennut alas ja kuljen nyt kuolevaisten olentojen joukossa. Ja minä itkin ja huusin, kun näin tämän kurjan asuntoni."

Hän kutsuu maata "pimeäksi luolaksi" " johon sielu ei tahtoisi astua taivaallisesta olotilastaan. Mutta heidän täytyy tulla alas jatkamaan kehitystään, kunnes he "viimein tulevat tietäjiksi ja pyhiksi laulajiksi ja parantajiksi ja nousevat ihmisten keskuudessa kansanjohtajiksi. Ja sitten he kukoistavat jumalina, korkeimman kunnian saavuttaneina. " Itsestään hän huudahtaa ylhäisellä mahdilla: "Terve teille, minä kuljen joukossanne kuolemattomana jumalana enkä enää kuolevaisena."

Se filosofi, joka kaikkein syvimmälle on piirtänyt nimensä inhimillisen ajattelun historiaan, on Platon, jonka edessä vielä tämän ajan oppineet tuntevat syvää kunnioitusta. Ja Platon on selvästi puhunut jälleensyntymisestä mainioissa dialogeissaan. Tarkastelkaamme Faidonia, joka kuvaa Sokrateen viimeistä keskustelua oppilaidensa kanssa. Faidonissa kerrotaan, kuinka Sokrates — ennen kuin hän tyhjensi myrkkymaljan — pohti kaikilta puolilta kysymystä, onko sielu kuolevainen vai kuolematon. Ensimmäinen todistus, jonka hän esittää kuolemattomuuden puolesta, on kaikkeuden aineiden kiertokulku: kaikki syntyy vastakohdastaan, valve unesta ja uni valveesta, elämä kuolemasta ja kuolema elämästä. Hän mainitsee sen "vanhan, kaikille tutun tarinan", että sielut täältä mentyään ovat Haadeksessa (Tuonelassa) ja sieltä taas palaavat maan päälle. Hän jatkaa tästä:

"Siis olemme tällä tavoin tulleet siihen johtopäätökseen, että elävät syntyvät kuolleista, samoin kuin kuolleet elävistä. Jos nyt niin on, meillä on vahva todistus sen puolesta, että vainajien sielut löytyvät jostakin, josta ne taas syntyvät eloon. Sillä jolleivät vastakohdat vastaisi toisiansa, jos ainoastaan toinen vastakohta siirtyisi toiseksi, mutta toisesta ei taas tapahtuisikaan mitään paluuta, niin lopuksi kaikki tulisi yhdenkaltaiseksi ja elämä lakkaisi. Niinpä jos kaikki vain nukkuisivat eikä kukaan heräisi, niin viimein kaikki olisivat herkeämättömässä unessa. Samalla tavoin, jos kaikki kuolisi, niin viimein kaikki olisi kuollutta eikä olisi mitään elävää. Tämä taas sotii edellytyksiä vastaan, ja sen tähden todella kuolema muuttuu elämäksi, ja totta on, että elävät syntyvät kuolleista ja että vainajien sielut ovat olemassa ja vielä — niin kuin ennen on osoitettu — että hyvät tulevat onnellisiksi ja pahat onnettomiksi."

Toinen todistus sielun kuolemattomuuden puolesta on muistaminen. Platonin mukaan lapsen oppiminen on entisten muistojen mieleen palauttamista, ja silloin on ihmisen edellisessä elämässä täytynyt koota nämä tietonsa.

Kolmas todistus on siinä, että kaikki kokoonpantu on häviävää, mutta kaikki yksinkertainen ja "yhdenlainen" on hajoamatonta. Siispä sielun, joka itsessään on yhtenäinen tajunta ilman aineosia, täytyy olla kuolematon. Samalla Sokrates kuvaa sielun tulevaa kohtaloa sen mukaan, kuinka puhdas se on:

"Sielu, ihmisen näkymätön ja henkinen olemuspuoli, menee pois saman luontoiseen, jaloon ja puhtaaseen ja näkymättömään paikkaan, totiseen Haadekseen, hyvän ja viisaan Jumalan luo, jonne — jos Jumala tahtoo — minunkin sieluni pian tulee menemään... Jos sielu täältä lähtee puhtaana eikä se silloin tule jumalalliseen, kuolemattomaan ja järjelliseen tilaan, jossa se saa olla onnellinen, vapautuneena harhailustaan ja hulluudestaan ja pelostaan ja hurjista himoistaan ja kaikesta inhimillisestä pahasta, ja niin kuin sanotaan vihityistä, saa totisesti elää edelleen jumalien luona?... Mutta jos sielu eroaa täältä ruumiin saastuttamana, koska se aina on ollut likeisesti liittyneenä ruumiiseen, sitä palvellen ja sitä rakastaen ja sen lumouksissa ollen, sen paheiden ja nautintojen sitomana, niin ettei se ole pitänyt mitään muuta todellisena kuin mitä on ruumiiseen kuulunut, mitä voidaan pidellä, nähdä, juoda, syödä ja käyttää aistinautintoihin, mutta ollut tottunut vihaamaan, inhoamaan ja pakenemaan sitä, mikä ruumiillisille silmille on näkymätöntä ja ainoastaan ajatuksella ja filosofialla tajuttavaa — jos siis sielu on tällainen, ei se silloin eroa täältä puhtaana ja ole omassa olossaan, vaan se on ruumiillisen kahlehtima ja läpäisemä, koska olo ruumiin yhteydessä ja huolenpito ruumiista on yhdistänyt sen sielun olemukseen. Sen tähden sielu, joka on tähän ruumiilliseen kiintynyt, painuu alas ja tulee vedetyksi näkyväiseen, peläten näkymätöntä maailmaa ja harhaillen, niin kuin sanotaan, hautojen ja kalmistojen keskellä, missä toisinaan onkin nähty haamuja, tällaisten sielujen varjoja, jotka eivät ole puhtaina ruumiista eronneet, vaan ottaneet mukaansa jotakin näkyväistä... Mutta ei ole luultavaa, että nämä olisivat hyvien sielujen vaan pahojen, joiden täytyy harhailla ympäri sellaisissa paikoissa ja siten kärsiä seuraukset edellisestä huonosta elämäntavastaan. Ja he harhailevat niin kauan, kunnes ne aistillisuuden himon kautta taas vangitaan uuteen ruumiiseen... Ja todennäköistä on, että ne pakotetaan sellaisiin asuntoihin, jotka ovat jokseenkin sen kaltaisia, mistä he enemmän ovat elämässään huolehtineet... Jokainen nautinto ja tuska on niin sanoaksemme naula, joka kiinnittää sielun ruumiiseen ja tekee sen ruumiilliseksi eli aistilliseksi... Silloin sielu aina täältä erottuaan on ruumiiseen sekoitettu ja sidottu, niin että se pian tulee uuteen ruumiiseen, johon se niin sanoaksemme tulee istutetuksi ja siksi se menettää yhteytensä jumalallisen ja puhtaan olemuksen kanssa... Mutta filosofi arvelee niin pitävän elää kaikkena elinaikana, että eron hetkellä hän vapautuneena kaikesta inhimillisestä pahasta tulee siihen, mikä on sen olemuksen mukaista."

Sitten Sokrates jatkaa todisteluaan, joka päättyy siihen lopputulokseen, että sielu ei voi kuolla, koska se itsessään on juuri elämää eikä mitään eloa voi olla ilman sitä. Lopuksi hän kertoo, kuinka sielu joutuu Tuonelaan ja mitä se siellä kokee, kunnes välttämättömyyden laki saattaa sen astumaan uuteen ruumiiseen. Kerrottuaan tämän tarinan, joka on saatu mysteerioitten opeista, Sokrates lausuu: "Järkevälle miehelle ei sovi lujasti väittää, mutta että sielumme ja niiden asuntojen laita on joko näin tai jokseenkin sen kaltaista, koska on todistettu, että sielu on kuolematon."

"Omat on meret kyntämäni Kalahau'at kaivamani

Mäet mylleröitsemäni

Louhet luomani kokohon."

- Kalevala

Teoksesta Mikä on elämän tarkoitus?


Etusivu

Filosofia