Reinald Witters

NOVALIS

Friedrich von Hardenberg (1772-1801)

25. maaliskuuta 2001 tuli kuluneeksi 200 vuotta Novaliksen kuolemasta. Novalis kuoli 28-vuotiaana, kaksi kuukautta ennen 29. syntymäpäiväänsä. Ainoastaan pieni murto-osa hänen ajatuksistaan ja runoistaan julkaistiin hänen elinaikanaan. Hänen teostensa aikaisemmat julkaisijat menettelivät subjektiivisesti ja mielivaltaisesti valinnoissaan. Jälkimaailmalle hänestä annettu kuva oli siten pienennetty ja siloteltu. Ranskalaiset symbolistit löysivät hänet uudelleen omalla tavallaan. Vasta toisen maailmansodan jälkeen, sataviisikymmentä vuotta hänen kuolemastaan, syntyi luotettava ja melkein täydellinen laitos hänen teoksistaan, kirjeistään ja hänen elämäänsä liittyvistä dokumenteista. Suomenkielelle on käännetty vain kokoelma joistakin hänen fragmenteistaan ja muutamia runoja.

Elämänvaiheet

Friedrich-poikaa kuvataan hieman sairaalloisena ja uneliaana lapsena. Kotiopetuksessa hänen nuoremmat sisaruksensa ohittivat hänet helposti. Yhdeksänvuotiaana hän sairastui hengenvaarallisesti punatautiin. Parantumisensa jälkeen hän oli täysin muuttunut: hänessä ilmeni kiinnostus moniin asioihin, elävä ymmärtämiskyky ja valtava työinto.

Oberwiedersterstedtin kartano,
Novaliksen syntymäkoti.

Oberwiederstedtin kartano, jossa Friedrich syntyi, oli isän paroni von Hardenbergin omaisuutta. Hänen sukunsa juontaa juurensa 12. vuosisadan Hohenstaufien aikaan. Ensimmäisen vaimonsa varhaisen kuoleman jälkeen isä kääntyi pietistiseen Zinzendorfin herrnhutilaisten veljeskuntaan ja kannatti sitä innokkaasti ja lujalla ankaruudella. Kreivi Zinzendorf, joka oli matkustellut paljon ja käynyt myös Uudessa Maailmassa, oli Friedrichin silmissä suuri sankari, hänen ensimmäisensä, jonka esimerkkiä hän halusi noudattaa.

Noin kymmenvuotiaana hänessä syntyi kuitenkin tarve irrottautua isänsä ahtaasta uskon ilmapiiristä. Siihen tarjoutui tervetullut tilaisuus, kun hän joutui oleskelemaan pitempään setänsä luona Luckumin linnassa Braunschweigin lähellä. Setä oli Saksalaisen ritarikunnan komtuuri (maakunnan esimies) ja seurusteli aikansa johtavien kulttuurihenkilöiden kanssa. Vieraiden kanssa käytyjä keskusteluja kuunnellen poika oppi tuntemaan valistusajan ajatuksia, ja samaan aikaan hän löysi linnan kirjastosta. teoksia uusimmasta kirjallisuudesta. Hän tutustui nyt Klopstockiin, Lessingiin, Goetheen, Schilleriin ja moniin muihin kirjailijoihin.

Muutaman kuukauden sisällä hän valmistui ylioppilaaksi Eislebenin kymnaasista ja meni Mikaelina 1790 opiskelemaan Jenaan, jossa silloin oli Keski-Saksan suurin yliopisto.

Juuri tuolloin Schiller toimi toista vuottaan Jenassa, ja Hardenberg oli kuuntelemassa hänen luentojaan. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään tapahtui kohtaaminen nerokkaan, luovan persoonallisuuden kanssa, jossa tiedostamisen taito, runous ja filosofia muodostivat erottamattoman kokonaisuuden. Se voitti nopeasti hänen sydämensä ja täytti sen innolla. Jo ennen kuin hän tuli Jenaan hän oli tutustunut Schillerin runoon Kreikan Jumalat, Don Carlos-näytelmään ja muihin teoksiin, mutta nyt hänen edessään seisoi historianfilosofi, jota hän suuresti arvosti. Samaan aikaan luennoi Jenassa Reinhold vahvalla todistusvoimalla Kantista. Hänen luentonsa merkitsivät nuorelle ylioppilaalle ensimmäistä johdatusta filosofiaan, joka muodostui jatkossa yhä voimakkaammin ja yksiselitteisemmin hänen luomisensa johtotähdeksi.

Sinä talvena Schiller sairastui vakavasti. "Monet hänen kuulijoistaan tarjoutuivat toverillisessa nuoruudeninnossaan hoitomaan sairasta ja myös yövalvontaan. Hardenberg osoitti lämmintä myötätuntoa ja pääsi silloin ensi kertaa Schilleriä tuttavallisen lähelle" (Caroline von Wolzogen). Missä määrin Schilleristä tuli hänen todellinen herättäjänsä henkisiin kysymyksiin, mitä tämänikäinen nuori ihminen välttämättä tarvitsi, selviää kirjeestä näiltä ajoilta: "Kun vain mainitsen Schillerin, niin mikä tunteiden vyöry minussa herää — Schiller, joka on enemmän kuin miljoona arki-ihmistä, joka saattaisi taivuttaa himoja vailla olevia olentoja [enkeleitä] muuttumaan kuolevaisiksi... Jonka hyveellinen suuruus ja kauneus voisi pelastaa ansaitulta tuholta maailman, jonka asukas hän on!"

Schillerin eräs perusvakaumus oli, että ihmissielu liikkuu jatkuvasti enkelin ja eläimen välillä: jokaisen moraalisen päätöksen tehdessämme meidän tulee valita näiden välillä. Hän oli opiskelijoilleen esikuva myös siinä mielessä, että hän antoi heidän kokea, miten hän ammensi siveellisyytensä omasta itsestään eikä tarvinnut moraalisääntöjä ulkoapäin. Nuoren Hardenbergin pitkät kirjeet hänen jumaloimalleen runoilijalle vaikuttavat hymnisesti virtaavilta innostuksen kevätpuroilta.

Hänen opintojensa päämääräksi isä oli asettanut lainopin, jotta Friedrich saisi sopivan perustan ollakseen kaivostoiminnan palveluksessa. Oltuaan vajaan vuoden Jenassa hän lähti sieltä pois, koska hän pelkäsi, että muusain läheisyys harhauttaisi hänet pois varsinaisista leipäopinnoistaan. Kirjeet ja päiväkirjat tältä ajalta todistavat vilkkaasta itsekritiikistä. Hän taisteli 'eloisaa mielikuvitustaan' vastaan ja asetti itselleen aina uudestaan ankaria elämisen periaatteita.

Elävän vaikutelman opiskelija Hardenbergista saamme Friedrich Schlegelin (1772-1829) kirjeestä veljelleen. Ensimmäisen tutustumisen yhteydessä nuori ystävä avasi pian sydämensä pyhäkön: "Vielä hyvin nuori ihminen, nokkelan, hyvän sivistyksen omaava, hyvin hienot kasvot mustine silmineen, verraton ilme, kun hän tulisesti puhuu jostakin kauniista — sanoin kuvaamatonta tulta — hän puhuu kolme kertaa nopeammin kuin muut — mitä nopein käsitys- ja vastaanottokyky. Filosofian opinnot ovat antaneet hänelle upean keveyden muodostaa kauniita filosofisia ajatuksia — hän ei etsi totuutta, vaan kauneutta — hänen lempikirjailijoitaan ovat Platon ja Hemsterhuys. Villin tulisesti hän esitti minulle eräänä iltana, ettei maailmassa olisi mitään pahaa ja kaikki olisi lähestymässä jälleen kultaista aikakautta. En milloinkaan ole nähnyt sellaista nuoruuden iloa. Hänen tunteillaan on määrättyä puhtautta, joka perustuu sielunlaatuun, ei kokemattomuuteen. Hän on ollut hyvin paljon kanssakäymisissä ihmisten parissa (hän tutustuu heti jokaiseen), vuoden Jenassa, jossa hän on oppinut hyvin tuntemaan kaunosielut ja filosofit, varsinkin Schillerin. Friedrich Schlegelin kohtaamisesta ystävyys säilyi elämän loppuun saakka.

"Lainoppi, matematiikka ja filosofia ovat ne kolme tiedettä, joille omistaudun tänä talvena koko ruumiilla ja sielullani ja mitä ankarimmassa mielessä". Näissä aikeissa hän näki Leipzigin opiskelun mielessään ja lisäsi: "Sielunpaaston kauniisiin tieteisiin nähden ja vastuullisen pidättyvyyden kaikelta hyötyä vastustavalta olen tehnyt mitä ankarimmaksi säännökseni." — Mutta nuorta sydäntä ei ollut helppo valjastaa huolimatta kaikista hyvistä päätöksistä. Pian hän rakastui intohimoisesti ja velkaantui pahoin. Jälkikatsauksessa tuohon Leipzigin aikaan hän vain tyytyväisenä totesi, että olihan hän ystäviensä seurassa kuitenkin "näytellyt loistavaa roolia".

Huhtikuussa 1793 hän ilmoittautui Wittenbergin yliopistoon, vaatimattomimpaan kaikista muista, joissa Hardenberg oli opiskellut. Täällä hän onnistui todellakin vuodessa suorittamaan lainopin tutkinnon parhain arvosanoin. Hän palasi kotiinsa Weigenbergiin. Nyt hän tuntee tarvetta, ottaa itselleen vastuutehtäviä. Hän haluaa myös olla riippumaton isänsä kukkarosta ja holhouksesta. Syksyllä 1794 hän asettuu Tennstedtin piirinhallituksen palvelukseen notaarina. Hänen oppimestarinsa C. A. Just oli laajalti kuulu asiantuntemuksestaan, avoimuudestaan ja inhimillisyydestään. Heidän yhteistyöstään hän jätti meille seuraavan kuvauksen: "Minusta piti tulla hänen opettajansa ja ohjaajansa, mutta hänestä tuli minun opettajani. Ei ainoastaan, että minä itse niissä aineissa, joissa minulla oli ehkä kokemuksesta ja harjoituksesta enemmän tietoa, minun täytyi ponnistella kaikin voimin vastatakseni jotenkin hänen tutkijahenkisyyttään, joka ei tyytynyt tavalliseen, tuttuun arkipäiväiseen, vaan etsi kaikkialta hienonhienoa syvää ja kätkettyä, vaan pääasiassa myös että hän veti minut mukaansa, ja vapautti minut yksipuolisuuden ja turhantarkkuuden kahleista, joihin olin monivuotisena virkamiehenä takertunut kiinni. Hän myös taivutti minut puhuen ja kirjoittaen omaksumaan monipuolisen näkökannan samasta asiasta ja ihanteita, jotka hänen mieltään askarruttivat, siinä määrin kuin minun kömpelyyteni antoi myöten.

Georg Philip Friedrich von Hardenberg eli Novalis (1772-1801).

Samalla hän herätti minussa eloon melkein kokonaan turtuneen esteettisen tajuni. Hän halusi sitä, mitä hän tahtoi olla, ei vain puoliksi vaan kokonaan. Mitään hän ei tehnyt pinnallisesti, vaan aina perusteellisesti. Siinä ilmeni hänen erinomainen taipumuksensa hengenvoimien tasapainoon ja itsestäänselvyyteen, millä hän osasi kaiken suorittaa".

Ennen kuin hän lähti Tennstedtiin, oli Hardenberg kirjoittanut Friedrich Schlegelille: "Nyt minun koko luonteellani on poliittis-filosofinen vire, muutos on tapahtunut jopa hyvin huomaamaton. Olen yhtäkkiä lähtenyt Wittenbergistä pois, ollakseni yksin. Olen saanut tarpeekseni nuoruuden metelistä. Tässä odotan kaikessa rauhassa kohtaloni kutsua, sillä minun elämäni on jo valmis. — Minulla on vain yksi tarkoitus. Se on kaikkialla saavutettavissa, missä voin toimia. En kuitenkaan ole asettanut itselleni poroporvarin tavoin liian ahtaita rajoitteita. Jos pysyn terveenä, silloin minun täytyy saavuttaa korkeinta."

"Kohtalon kutsu ei antanut odottaa kauaa itseään."

"Neljännestunti ratkaisi elämäni", ilmoitti hän pian sen jälkeen veljelleen Erasmukselle, joka oli hänelle hyvin läheinen, ja joutui vastaanottamaan pian voimakkaita syytöksiä: "Kuinka sinä voit neljännestunnissa tiedostaa tytön läpikotaisin? Vieläpä sellainen tyttö, jolla on niin erikoiset ominaisuudet, kuten minulle hänestä kirjoitat? Jos olisit kirjoittanut minulle neljännesvuotta, niin olisin vielä ihaillut taitoasi naisen sydämen tunnistamisessa, mutta viidessätoista minuutissa..." Veljensä huomautukset hän olisi itse voinut sanoa itselleen — ja ehkä hän niin tekikin.

Kaksi seikkaa on varsin omituista: toisaalta hänen valitsemansa tytön alaikäisyys ja toisaalta kiire, millä valinta tapahtui. Nämä tosiasiat ovat varsin ymmärrettäviä, jos ollaan valmiit myöntämään, että tässä kohtaamisessa myötävaikuttivat korkeammat voimat, kohtalon voimat, jotka osuivat sielun sisäiseen valmiuteen, tehdä heti kestävä päätös. 17. marraskuuta 1794 Hardenberg oppi tuntemaan Sophien von Kühnin, viisi kuukautta ennen hänen kolmattatoista syntymäpäiväänsä 15. maaliskuuta 1795," sanoi hän minulle ensimmäistä kertaa, että hän halusi kuulua minulle" — se oli heidän epävirallinen kihlauspäivänsä.

Tämän tytön taikavoiman on täytynyt olla suuri. Niin perui myös veli Erasmus pian epäilynsä ja muisti myöhemmin mielellään "vertaansa vailla olevan, hyvyyttä säteilevän, suuren, rakkaan katseen". Grüningenin kartano, missä tyttö eli sisarustensa kanssa, muodostui Hardenbergin kolmelle veljekselle pian Elysiumiksi ja Sophiesta tuli Sakontala Kalidasan intialaisen näytelmän mukaan, joka juuri silloin tuli tutuksi käännöksenä. Jopa Goethe, joka oppi hänet tuntemaan hänen sairautensa aikana, ei voinut sulkeutua hänen lumoltaan. Tyytyväisenä Hardenberg kirjoitti eräässä kirjeessä: "En salaa teiltä, että en voisi pitää Goethea kauneuden apostolina, ellei jo Sofien pelkkä kuva olisi ottanut häntä valtoihinsa."

Sophie von Kühn

Hänessä on täytynyt olla jotakin Neitsyt Marian laatua. Miten Hardenberg valitsi hänet itselleen vastaisen elämänsä suojelushengeksi, ilmenee myöhemmin yhä useammin hänen runoissaan ja kirjeissään. Toisaalta hän saattoi myös Schillerin tavoin nähdä hänet kreikkalaisella kauneusihanteen katseella:

"Kerran ihmiskunta tulee olemaan, mitä Sofia minulle nyt merkitsee — täydellinen, siveellinen sulo..."

Iloisena ja itsetietoisena hän julistaa jonkin aikaa myöhemmin ystävälleen Friedrich Schlegelille: "Minun lempiopintojeni nimi on sama kuin morsiameni. Sofia on hän nimeltään — filosofia on elämäni sielu ja avain omimpaan itseeni. Tämän tuttavuuden myötä olen itse myös tähän opintosuuntaan "amalgoitunut". Sinä tulet tenttaamaan minua! Kirjoittaminen ja naimisiin meneminen on melkein sama toiveitten määränpää..."

Näiden sanojen päättäväisyys kuvastaa jo, että runoilijamme on kypsymässä mieheksi. Määrätietoisempana kuin koskaan esiintyy hänen neroutensa, mutta sen tuli kokea vielä kova koettelemus. Marraskuussa 1795 Sophie sairastui vakavasti, nykyään arvellaan, sen olleen tuberkuloosi, josta myös maksa joutui kärsimään. Kun Hardenberg oli vastaanottanut viran eräässä suolakaivoksen hallinnossa Weigenfelsissä, se merkitsi levotonta elämää, monia matkoja ja vierailuja kaivoksissa. Sitä paitsi hän kävi useampia viikkoja kestävän kemiankurssin. Seuraavana kesänä ansioitunut lääkäri teki Sophielle leikkauksen. Toimenpide ei tuonut apua. Haavat eivät ottaneet parantuakseen. Maaliskuun alussa Hardenberg kävi viimeisen kerran hänen luonaan. 19. maaliskuuta 1797, kaksi päivää hänen 15-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Sophie kuoli.

Vihkimys kihlatun haudalla

Morsiamensa kuoleman jälkeen nuori sulhanen vaipui syvään suruun, kunnes hän tajusi, että hänen rakkaussuhteensa tuli kestää sisäisen koetuksen. Kihlatun kuva täyttää edelleen hänen sielunsa, ja hänen täytyy kysyä itseltään, onko se, mitä hän tuntee sokeata intohimoa?

"Se ei varmaan ole intohimo — minä tunnen sen liian välittömästi, liian viileästi, liiaksi koko sielullani, että hän on eräs jaloin, ihanteellisin hahmo, joka milloinkaan on ollut maan päällä ja tulee olemaan vastakin. Kauneimpien ihmisten on täytynyt olla hänen näköisiään. Erällä Rafaelin muotokuvalla on mielestäni osuvin yhtäläisyys hänen kanssaan".

Niin hän riuhtautuu irti painostavasta olotilastaan. Otteita kirjeistä: "Mitä Te sanotte Sofian näkymättömästä läsnäolosta, on ihana totuus — hänen kuvansa pitää ja tulee oleman minun parempi itseyteni — ihmekuva, jota sisimmässäni valaistaan ikuisella lampulla ja minut tulee varmasti pelastamaan monilta pahan ja epäpuhtaan kuiskauksilta... Kuka minä olen, että näin maallisesti valitan? Eikö minun tulisi kiittää jumalaa, että hän niin varhain ilmoitti kutsumukseni ikuisuuteen? Eikö se ole kutsumus apostoliseen arvoon?"

Hän laskee päivät Sophien kuolemasta, ei yksikään saa kulua hyödyttömästi. Hän tutki itseään jatkuvasti ja kysyi itseltään, mitä hänen toimintansa voisi merkitä ihmiskunnalle. Hän päättää kuolla rakastettunsa perään. "Kuolema on perusfilosofinen tapahtuma. Tärkeintä on saada aikaan sielunrauha ja tyyneys."

"Olen täysin tyytyväinen: Voiman, joka kohottaa yli kuoleman, olen saavuttanut aivan uudelleen. Olemukseni on omaksunut yhtenäisyyden ja muodon — tuleva olotila itää jo minussa". (Pitkäperjantaina)

Pääsiäisaamuna 16. huhtikuuta hän käy ensi kertaa Sophien haudalla. Kaksi päivää aikaisemmin hänen veljensä Erasmus oli kuollut. Hän aloittaa päiväkirjan oppiakseen vielä paremmin keskittymään vainajan läheisyyteen. Kaksi kuukautta Sophien kuoleman jälkeen hänellä on ratkaiseva kokemus.

"Illalla menin Sophien luo. Siellä olin sanoinkuvaamattoman iloinen — salamoivia ihastuksen hetkiä — haudan puhalsin kuin pölyn itsestäni pois — vuosisadat olivat kuin hetkiä vain — hänen läheisyytensä oli tunnistettavissa — minä uskoin, että hän ilmestyisi joka hetki." (13.5 1797)

Nämä kokemukset, joihin hän ajatuksissaan palaa aina uudelleen, muodostavat ydinosan hänen runoistaan. Hymnit yölle (varsinkin 3. hymni), jotka hän päätti vasta vuoden 1800 alussa. Näin runoilija tavoitti oman sointinsa, hänen vaihtoehdottoman äänensä. Se oli syvältä luotaava prosessi, todellinen hänen koko olemuksensa muutos, minkä yhteydessä hän rupesi tiedostamaan oman elämäntehtävänsä.

Grünigerin linna, jossa Novalis tapasi
Sophie von Kühnin ensimmäisen kerran.

Käsityksen tästä itsetiedostuksen kamppailusta antaa päiväkirja, jota Hardenberg keväällä ja kesällä 1797 kirjoitti (seuraavassa joitakin luonteenomaisia merkintöjä):

"Minun täytyy yhä elää ainoastaan hänen vuokseen — häntä varten vain olen olemassa — ei minua varten eikä kenenkään muun tähden. Hän on korkein ja ainut. Kunhan vain joka hetki olisin hänen arvoisensa".

"Mitä enemmän aistillinen tuska laantuu, sitä suuremmaksi kasvaa henkinen suru, sitä korkeammalle kohoaa henkinen epätoivo. Maailma vieraantuu, esineet ympärilläni tulevat entistä yhdentekevimmiksi. Sitä selkeämpi kirkkaus valkenee nyt ympärilläni sekä sisällä minussa itsessäni".

"Olen ahkeraan ajatellut Sophieta — eritoten minulle on elävästi selvinnyt, että minua eivät kauneimmat tieteelliset eivätkä muutkaan mahdollisuudet pidä välttämättä maan päällä. Minun kuolemani olkoon todistus tunteestani Korkeinta kohtaan — aito uhraus — ei pako — ei hätäkeino. Olen myös huomannut, että todennäköisesti tarkoitus on, etten täällä saavuttaisi mitään — minun täytyy kukkeudessani erota — vasta lopussa oppia tuntemaan parhaimman kaikessa tutussa. Siten myös oman itseni. Minä opin vasta nyt tuntemaan itseni ja nauttimaan itsestäni — sen tähden minun täytyy poistua".

"Se joka pakenee tuskaa, ei tahdo enää rakastaa. Rakastavan täytyy iäti tuntea tyhjiö, ja pitää haavaa auki.

Jumala säästäköön minua varten aina tämän sanoinkuvaamattoman rakkaan tuskan — kaihomielisen muiston — tämän rohkean kaipuun — miehekkään päätöksen ja vuorenvarman uskon. Ilman Sophietani en ole mitään — hänen kanssaan kaikki on kaikkea."

"Syvässä iloisessa levossa haluan odottaa sitä hetkeä, joka minut kutsuu pois."

"Sitoumus ei ollut tätä maailmaa varten. Minun ei tule kokea täyttymystäni täällä. Kaikkia taipumuksia tulee vain koskettaa ja pitää vireinä."

"Seesteisyys ja rauha on pääasia — minulla on pikku Sophie jatkuvasti silmieni edessä. — Älä unohda kolmen kuukauden lyhyyttä — älä antaudu ylirasitukselle — älä suistu taipumukseesi ilkeillä — nyt se ei enää oikein sovi sinulle — ainakin vain tarkassa mittasuhteessa."

"Kristus ja Sophie."

Viimeiset sanat ovat päiväkirjan varsinainen huipennus. Niiden tulee kohdistua sisäiseen näkyyn, eräänlaiseen Paavalin kokemukseen, kuten runoilija myöhemmin huomauttaa säkeissään:

"Kun minä hiljaisuudessani sairastin,

ikuisesti itkin ja pois kaipasin jäin vain pelosta ja harhasta:

Silloin yhtäkkiä oli kuin

yltäni kohotettaisiin hautakivi ja avattaisiin sisimpäni.

Kenet minä näin ja kenen kättä

hän omassaan piti, sitä älköön kukaan kysykö.

Ikuisesti näen vain sen

ja kaikista elämäni hetkistä vain se samoin kuin haavani ikuisesti kirkkaana pysyvät avoimina."

Vuoden lopussa hän sai vastauksen kysymykseen, millainen oli suhde, joka sitoi hänet:

"Minulla on Sofiaa kohtaan uskontoa — ei rakkautta."

Novalis ajattelijana

Blütenstaub (Kukkatomua)

Tämä otsikko oli fragmentti-kokoelmalla: Athenäum-aikakausilehdessä, teoksella, jolla Friedrich von Hardenberg ensi kertaa esiintyi taiteilijanimellään. Hän kehitti tämän lajin aforismeja, joista voi käyttää ennemminkin nimeä "ajatusvälähdyksiä" tai — "sysäyksiä", kriittisissä keskusteluissa Friedrich Schlegelin kanssa. Aihepiiri on erittäin monitahoinen, aina historiallisista, yhteiskunnallisista ja psykologisista ajatuksista hänen omien runojensa luonnoksiin saakka.

Tämä pieni teos otettiin aikanaan vastaan ikään kuin romantiikan ohjelmajulistuksena. Se loi pohjaa yhdessä Yön hymnien kanssa Hardenbergin maineelle runoilijana ja ajattelijana.

Hänen ajattelunsa omaperäisyys ilmenee meille monissa fragmenteissa hämmästyttävän selvästi. Tämä viittaa ajattelutapaan tavanomaisesta poikkeavin vastakohdin ja vastaavaisuuksin, mikä ei kuitenkaan ole varsinaista antiteettistä ajattelua.

"Korkein on ymmärrettävintä, läheisintä, tarpeellisinta. — Ainoastaan tietämättömyys itsestämme — vieraantuminen itsestämme — saa aikaan käsittämättömyyden, joka on itse käsittämätöntä."

"Täysin perusteeton on ennakkoluulo, että ihmisellä ei olisi kykyä olla itsensä ulkopuolella; olla tietoisena aistien ulkopuolella. Ihminen kykenee joka silmänräpäyksenä olemaan yliaistillinen olento. Ilman tätä ei hän olisi maailmankansalainen, hän olisi eläin."

Tarkkaavaisessa ihmisessä maalliset ilmiöt muuttuvat Novaliksen tulkitsemina enenevässä määrin läpikuultaviksi: ne itse muistuttavat meitä, että ne ovat vain jonkin korkeamman merkkikieli. "Tässä on paljon eroa ihmisten välillä. Yhdellä on enemmän kykyä havaita ilmestyksiä kuin toisella."

"Uneksimme matkoista maailmankaikkeuden halki: Eikö maailmankaikkeus muka ole meissä? Emme tunne oman henkemme syvyyksiä. — Salaisuuksientäyteinen tie johtaa sisimpäämme. Joko meissä tai ei missään on ikuisuus maailmoineen, menneisyys ja tulevaisuus. Ulkomaailma on varjojen maailma, sen varjot lankeavat valon valtakuntaan.

Nykyisin tosin meidän sisimpämme vaikuttaa kovin hämärältä, yksinäiseltä sekä hahmottomalta, mutta kuinka toisenlaiselta se tuleekaan näyttämään meistä, kun tämä pimeys on ohi ja varjoruumiit ovat loitontuneet. Tulemme nauttimaan enemmän kuin koskaan, sillä henkemme on kärsinyt puutetta."

Kokoelman lopussa selviää, että runoilija tietyssä itsetietoisuudessa näkee työnsä uudisraivaajana, uudenlaatuisen kylvön kylväjänä. Näin voitaisiin ymmärtää hänen taiteilijanimensä Novalis alkuperä. Kokoelma päättyy fragmenttiin:

"Kirjojen kirjoittamisen taitoa ei vielä ole keksitty. Se on kuitenkin parhaillaan siinä pisteessä, että sitä aletaan olla löytämässä. Tämänkaltaiset fragmentit ovat kirjallista kylvöä. Joukossa voi kylläkin olla monia itämättömiä jyviä: mutta nouskoot edes muutamat taimelle!"

Novaliksen filosofiset opinnot

Jos haluamme ymmärtää Hardenbergin opintojen kehityksen, meidän täytyy aloittaa siitä, että jo alusta lähtien hän on tuonut mukanaan perusvakaumuksen, jonka voi sanoin ilmaista seuraavasti: on olemassa henkinen, yliaistinen maailma — on olemassa henkisiä olentoja. Määrätietoisuus, jolla hän puolustaa tätä näkökantaa, erottaa hänet monista merkittävimmistä saksalaisen idealismin ajattelijoista. Heistä useimmilla ei ollut samassa määrin yhteyttä konkreettiseen henkiseen maailmaan. Itse Goethekin oli joka tapauksessa huomattavasti varovaisempi ilmaisuissaan henkisistä kokemuksistaan. Novaliksella oli lisäksi intiimi sydämen suhde Jeesukseen Kristukseen.

Tämänkaltaiselle perusvakaumukselle hän etsi vahvistusta tutkimustensa alusta saakka sukulaissielujen taholta menneisyydestä ja aikalaistensa joukosta. Jo opiskeluaikanaan Jenassa Hardenberg oli kehitellyt filosofisia ajatuksia varsinkin Kantin ja Schillerin innoittamana. Se oli herättänyt Friedrich Schlegelissä huomiota jo ensitapaamisessa, kun uusi ystävä esitti hänelle Platonin ja Hemsterhuysin ajatuksia: "Villin tulisesti hän esitti minulle eräänä iltana, ettei maailmassa olisi mitään pahaa ja kaikki olisi lähestymässä jälleen kultaista aikakautta." Apollonista kuvaa muinaisesta Kreikasta, jonka Schiller oli hänelle välittänyt, Schlegel onnistui silloin täydentämään kreikkalaisen kulttuurin traagisella, dionyysisellä näkemyksellä.

Jos Schiller oli ensin herättänyt hänessä henkisen ihmisen, niin Gottlieb Fichte (1762-1814) välitti hänelle kokemuksen ja varmuuden henkisestä, yliluonnollisesta maailmasta. "Älyllinen näkemys" (intellektuelle Anschauung) on Fichten ilmaus, jonka taakse kätkeytyy ihmisen kyky nähdä puhtaasti henkistä. Novaliksella oli toivoa saada häneltä aatteellisia virikkeitä löytääkseen omille hengen kokemuksilleen ajatukselliset ja kielelliset ilmaisumuodot.

Näin hän omistautui ystävyytensä aikana Sophien kansaa perusteellisesti tutkimaan Fichten filosofiaa.

"Sivistyksen korkein tehtävä on valloittaa transsendenttinen itseytensä ja olla samalla minuutensa minä", hän toteaa ja lisää, ettei tässä ole kysymys mistään salaisesta kehitystapahtumasta. Maailman minä herää tässä yhteydessä yksilölliseksi ihmisminäksi, itseksi. Transsendenttinen minuus Fichten opissa on loppujen lopuksi Logos. Novalikselta ei jää huomaamatta, että Fichten filosofia edustaa oikeastaan johanniittalaista maailmankatsomusta.

Novalis ei voi kuitenkaan pysähtyä Fichteen. Tämä kyllä toteaa, että myös luonto on sukua minuudelle, mutta vieraantuneena. Novalis tekee johtopäätöksen: — Sen tähden ihmisestä pitää tulla "luonnon Messias". Hänen täytyy välittää sille moraalisuutta ja siveellisyyttä. Sitten Novalis syventyy syksyllä 1797 uudelleen Hemsterhuysiin (1685-1765). Hänessä hän löysi sen ajattelijan, joka johdatti hänet Fichten ohi, koska hän asetti maailmankaikkeutensa keskipisteeksi rakkauden ikuisen idean. Näin hän sen esittää: Yliaistinen maailma kaikkeudessa vaikuttaa moraalisena järjestyksenä, johon ihmisen moraalisuus kytkeytyy. Tämä mahdollistaa ihmiselle näkemisen korkeampaan maailmaan ja sen järjestelmällisyyteen. Mitä korkeammalle ihminen on kehittynyt, sitä paremmat edellytykset hänellä on näkemiseen ja totuuden tiedostamiseen.

Täältä Novalis saa myös tukea vakaumukselleen minuuden kuolemattomuudesta. Suurenmoinen kuva siihen on lintujen lento, joka hänelle piti olla tuttu Platonin Faidon-dialogista, jossa Sokratesta kuvataan joutsenten ystävänä.

"Eikö riitä, että tiedämme, että me vielä tässä elämässä voimme aloittaa lennon, jonka kuolema, sen sijaan, että se keskeyttäisi tämän, päinvastoin nopeuttaa, koska sen jatkuminen on riippuvainen yksinomaan meidän vapaan tahtomme muuttumattomasta suunnasta. Toiveet ja kaipaukset ovat siivet — on olemassa toiveita ja kaipauksia, jotka hyvin vähässä määrin sopivat maalliseen elämäämme, niin että me voimme varmuudella päätellä sellaisen olotilan todellisuuden, jossa ne kasvavat valtaviksi siiviksi, sellaisessa elementissä, joka kohottaa ne, ja saaria, johon ne voivat laskeutua."

Myös yhteisen filosofoinnin, mitä hän harrasti Schlegelin veljesten ja muiden ystävien kanssa, hän näkee muuttolintujen lentona:

"Aito yhteisfilosofia on siis yhteinen muuttolento johonkin kaivattuun maailmaan: — sen kestäessä vaihdetaan vuorotellen tarpeen mukaan etummaista paikkaa, johon lennossa suurin rasitus vastavirtaiseen elementtiin kohdistuu. Seurataan aurinkoa ja riuhtaudutaan irti sillä kohdalla, joka peittyy taivaankappaleemme kierron lakien mukaan joksikin aikaa kylmään yöhön ja sumuun."

Lopulta hän toteaa itsetietoisesti: "Spinoza nousi luontoon saakka — Fichte minuuteen ja minä väitteeseen Jumalasta."

Novalis kohtasi myös Friedrich Wilhelm Schellingin (1775-1854) ajattelunsa kehitysvuosina. Kuuluihan hänkin varhaisromantikkojen piiriin. Hän seurasi Schellingin filosofisia teoksia ja kriittisiä julkaisuja mielenkiinnolla, mutta häntä ei tyydyttänyt hänen luonnonfilosofinen lähtökohtansa, koska se vaikutti hänestä liian dualistiselta. Hänen oma lähtökohtansa oli olennaisesti kosmisempi.

Yhteenvetona hänen filosofisista opinnoistaan voidaan todeta: Samoin kuin Novalis oli kokenut sielun ylösnousemuksen rakastettunsa jatkuvana läsnäolona omassa sydämessään, niin hän koki hengen ylösnousemuksen minuuden löytämisenä transsendenttisessä jumalaisessa minässä.

Siten voidaan tunnistaa jälleen sanat, jotka hänelle muodostuivat loppuelämän johtolauseeksi:

"Kristus ja Sofia."

Fragmentteja ja muistiinpanoja

Otamme muutamia motiiveja Novaliksen ajatusmaailmasta täydentämään yllä esitettyä, vaikka emme tavoita aiheiden monipuolisuutta lähimainkaan. Mitä enemmän hänen toimintansa siirtyy varsinaiseen luovaan runouteen, sitä enemmän hän korostaa mielikuvituksen merkitystä ja mahti: elämän kaikilla aloilla, runoudessa, uskonnossa ja filosofiassa. Tästä tuleekin perusajatus teoksessa Heinrich von Ofterdingen.

"Kuka on selittänyt, että raamattu muka olisi valmiiksi laadittu?" hän kysyy rohkeasti — ja kohtaa tässä ajatuksessa aikalaisensa Friedrich Schleiermacherin (1768-1834). Uskonnollisen neron täytyisi joka hetki pystyä täydentämään raamatun jo olemassa olevat kirjat, tai sitten luoda oma raamattunsa.

Perustana sille hänen mielessään välkkyi ensyklopedia, vastakappaleena ja voittona ranskalaisten valistusintoilijoiden ensyklopediasta, aivan kristinuskon ja romantiikan hengessä. Siitä pitää tulla "tieteellinen raamattu". Runsaasti aineistoa hän haali kokoon sitä varten, ja todellisia helmiä niistä on hänen fragmenteissaan.

Friedrich Schegel (1772-1828).

Esimerkkinä mainittakoon hänen ajatuksiaan uudesta fysiikasta: "Plotinus, ehkä Platonin aloitteesta, astui ensimmäisenä aidossa hengessä luonnon pyhäkköön. Ritter, Schelling ja Baader eivät näe kyllin selvästi, mikä olisi luonnolle parasta. Fichte ohittaa tässä nämä ystävänsä. Mutta tulevaisuudessa tulee Goethen olla uuden fysiikan liturgi — hän ymmärtää täysin temppelin palveluksen."

Novaliksen suunnittelemaa ensyklopediaa varten on ideoiden itujen aarrekammio uutta kristillisyyttä varten, henkisten siementen mikrokosmos, luonnos, jonka vertaista ei ole olemassa!

Hänen muistiinpanoissaan on myös paljon helmiä ihmistuntemuksesta ja psykologiasta. "Miksi ihmiset tuntevat itseään niin vähän?" hän kysyy. Hän näyttää lyhyen tutustumisen jälkeen tuntevan toisen olemuksen ja elämänkatsomuksen paremmin kuin toinen tuntee itsensä.

"Mikä saa aikaan neron?" hän kysyy edelleen, ja vastaa: Se että tämä käy jatkuvaa keskustelua sisimmässään. "Heti kun ihmisellä on todellinen sisäinen Sinä, syntyy sen kanssa mitä henkevin ja aistillinen seurustelu ja voimakkaat intohimot ovat mahdollisia: Nero ei ehkä ole muuta kuin tuollaisen sisäisen monikon seuraus. Tuon seurustelun salaisuuksia on vielä tuskin lainkaan valotettu."

Ihmisen näkeminen herätti hänen mielenkiintonsa ja elävöitti hänen ideamaailmansa: " — Jokainen ihmishahmo elävöittää tarkastelijassa jotain yksilöllistä itua. Näin tästä intuitiosta tulee ääretön, se kytkeytyy ehtymättömän voiman tunteeseen, ja siksi se on niin ehdottoman elävöittävää. Tarkastellessamme itseämme elävöitämme itseämme".

Itsensä herättämisen prosessiksi hän nimittää sitä: " — Ihmisestä tuntuu kuin hän olisi juuri keskustelussa, ja jokin tuntematon, henkinen olento saisi hänet ihmeellisellä tavalla kehittelemään mitä selkeimpiä ajatuksia. Tämän olennon täytyy olla korkeampi olento, koska se ottaa häneen sellaisella tavalla yhteyttä, mikä ei ole mahdollista ulkoisiin ilmiöihin sidoksissa oleville olennoille. Tämä korkeamman tason minä suhteessa ihmiseen on sama kuin ihmisen suhde luontoon tai viisas lapseen nähden. Ihminen tavoittelee yhtäläisyyttä sen kanssa, samoin kuin hän yrittää tehdä ei-minää vertaisekseen. Tätä ei voi todistaa. Jokaisen täytyy kokea se itse. Se on korkeamman tason asia, minkä vain korkeampi ihminen tulee kohtaamaan. Mutta ihmisten tulee pyrkiä toteuttamaan se itsessään".

Me näemme, kuinka tärkeitä nämä ajatukset ovat juuri nykyaikana, sillä nyt jokaisen ihmissielun pitää oppia sijoittamaan riidan ja sodan ulkomaailmasta omaan sisimpäänsä. Tämä tehtävä on ihmisyksilölle tänään tietoisuushistoriallisesti kohdallaan. [R. Steiner, Das Johannes Evangelium im Verhälmis zu den drei anderen Evangelien, GA 112, s. 208.] Ritarillisuutta sisäisissä sieluntaisteluissa vaaditaan meiltä nykyään. Taistelu oman sielullisen ja fyysisen terveyden puolesta, kaikkia sairaaksi tekeviä tendenssejä vastaan, jotka meitä ympäröivät, on meille hyvä harjoituskenttä!

Ihmiskunnan tietoisuushistoria Herderin ja Schillerin jalanjäljissä, mutta täynnä omia ideoita, on toinen aihe, joka Novaliksella esiintyy aina uudestaan. Hän osasi silmäillä ajassa taaksepäin esiaikojen kultaiseen aikakauteen, ihmiskunnan lapsuuden puutarhaan, ihmiskunnan yhteisöllisyyteen muinoin, jolloin ihmismielissä eli vielä tietoisuus yhteisestä henkisestä alkuperästä. Toisaalta hän osasi enteillä ihmiskunnan henkistä määränpäätä, rauhan kaupunkia, taivaallista Jerusalemia. Siellä uudistuisi yhdessä Kristuksen kanssa eläen ihmiskunnan yhteisöllisyys. [R. Steiner: Vortrag vom 26.11.1910, in: Wege and Ziele des geistigen Menschen, GA 125.] Aikojen käänteessä hän kyllä näki ristin, mutta harvoin ristiinnaulitun — mieluiten hän sanoi esim.: "Lapsi ja hänen Johanneksensa." Järkkymätön oli hänen vakaumuksensa: "Rakkaus on maailmanhistorian lopullinen päämäärä — maailman kaikkeuden yksi ainoa."

Yhä enemmän hän vakuuttui fyysisen todellisuuden läpikuultavuudesta. Kaikki häviävä muuntuu yliaistillisen ilmennykseksi. Sen tähden se ei ole pelkkä kuvajainen, vaan sopiva esittämään sakramentaalista osaa. Tässä mielessä Novalis puhui kaiken maallisen kaikkivoipaisuudesta muuttua ikuisuuden leiväksi ja viiniksi.

Mutta ihmisminän täytyy oppia vaistoamaan läpikuultavuutta. Mitä enemmän ihminen kohtaa korkeampaa minäänsä, sitä enemmän hänelle varmistuu, ettei maallisen elämän tavoin hänen minuutensa voi joutua perikatoon.

Runoilija

Muutamilla esimerkillä Novaliksen runoudesta yritämme luonnehtia hänen ajatusmaailmaansa.

Hymnit yölle (saatu päätökseen v. 1800 alussa)

Yöstä Novalis saa vihkimyksensä. Kyseessä on yhteyden kokeminen henki-itseensä, ihmisen ikuiseen osaan, joka ei häviä kuoleman yhteydessä ja elää vainajana vainajien joukossa. Tämä on kokemus, jolle Hymnit rakentuvat. Yön maailma, johon me sukeltaudumme unen myötä, on samalla vainajien olinpaikka, Tuonela. Ihmisen minuus lepää Jumal-minuudessa.

Novalikselle yö on monimerkityksinen. Se virkistää luonnon mukaisesti ihmistä unessa, se kuvaa tuonpuoleista, jossa vainajat, syntymättömät ja nukkuvat ihmiset kohtaavat toisensa. Tiedetään myös, että hyvin etäisinä aikoina Yö-emo on lähettänyt meidät ihmiset maan päälle ja kaukana tulevaisuudessa se kutsuu meidät jälleen takaisin muinoin tuttuun alkumaailmaan, sillä se on vanhempi kuin valon kosmos, joka taas muuntuu kaukana tulevaisuudessa uudestaan näkymättömäksi. Tiedostavassa, moraalisesti kirkastuneessa ihmisessä tapahtuu tämä maailmankaikkeuden henkistyminen. Rakkauden mahti vie kaiken luodun alkuperänsä lähteille, näkymättömiin.

Siten ovat Hymnit avaimia runoilijamme ajatuskosmokseen.

Saisin oppipojat (huhtikuu 1798)

Tässä romaanifragmentissa Novalis kuvaa Egyptiläistä vihkimystä. Siinä hän luo yhtenäisen tunnelman, joka välittää vaikutelman, minkä laatuista viisauden tavoittelu pyramidien maassa on ollut. Myös Kristuksen odotus leijuu tunnelmassa mukana — mikä toisessa osassa luonnosten mukaan olisi tullut esiin vielä selvemmin, jos runoilija olisi voinut toteuttaa tämän teoksen loppuun saakka. Pikku sadussa Hyasinth ja ruusunkukka — ensimmäisen romaaniosan loppupuolella — on sanoin kuvaamatonta, lapsenomaista taikavoimaa.

Schillerin runossa Saisin verhottu kuva, on tunnistettavissa valistuksen epäilevä vire, kun taas Novaliksella vallitsee sitä vastoin tietoisuuteen perustuva luottamus yliaistiseen. Vedoten kirjoitukseen verhotun Isis-jumalattaren veistoksen alapuolella: "Minä olen se, joka on ollut, joka on ja joka tulee olemaan — kukaan kuolevainen ei ole verhoani kohottanut", sanoo oppipoika, joka esittelee lukijalle koulutuspaikkaa:

"Ja jos ei kukaan kuolevainen, tuon kirjoituksen mukaan, kohota verhoa, täytyy meidän yrittää tulla kuolemattomiksi. Se, joka ei halua nostaa sitä, ei ole aito Saisin oppipoika."

Hengellisiä lauluja ja Maria-lauluja (1799)

Novalis oli päättänyt toteuttaa teoiksi muotoillut ajatuksensa uusiksi uskonnollisiksi sanateoksiksi, lauluiksi, legendoiksi ja raamatullisiksi kertomuksiksi, ja yllätti niillä ystävänsä. Hänen aikalaisensa olivat hämmästyneet hänen kielensä välittömyydestä ja aitoudesta, esim. Marian lauluissa, joihin evankelisessa traditiossa ei ollut minkäänlaisia esikuvia.

Joitakin näistä lauluista on käännetty suomeksi (mm. Juhani Siljo ja Aale Tynni).

Heinrich von Ofterdingen (Romaanin 1. osa; marraskuu 1799 — huhtikuu 1800)

Erään runoilijan kehityskulun myötä Novalis yritti esitellä omia ajatuksiaan runouden olemuksesta. Kertomuksen keskeisenä hahmona on yksi Wartburgin kilpalaulun ritareista sellaisena, kuin häntä kuvataan vanhoissa käsikirjoituksissa. Samasta aihepiiristä Richard Wagner on myöhemmin valinnut aiheensa Tannhäuser-oopperaansa varten.

Ensimmäinen luku alkaa unen kuvauksella, jossa Heinrich pitkän vaelluksen jälkeen kokee jännittäviä seikkailuja. "Hän rakastui intohimoisesti, ja hän joutui sitten ikuisesti eroon rakastetustaan". Lopulta hän unessaan joutuu taianomaisesti niitylle, jossa hän huomaa sinisen kukan. Kun hän lähestyy sitä, hän huomaa, että sen terälehdet ympäröivät tytön kasvoja. (Ne ovat hänen kihlattunsa Mathilden piirteet, tytön, jonka Heinrich vasta myöhemmin löytää Augsburgista.) "Minusta tuntuu, että se on ollut enemmän kuin pelkkä uni." hän sanoo herätessään äidilleen.

Näin löytyy jo tämän romaanin alkusivuilta kuuluisa romantiikan sininen kukka. — Tämän teoksen keskivaiheilla kuvataan erästä luolaa, joka levittäytyy monimuotoisena vuoren sisälle. Sen sisimmässä ytimessä on kätkettynä erakon asuinpaikka. Erakko on eräs kreivi von Hohenzollern, Heinrichin etäinen sukulainen. Sillä välin kun muut vieraat tutkivat luolaa, erakko antaa nuorukaisen tutustua erääseen kirjaan. Tämä löytää siinä oman kuvansa eri tilanteissa. Hänen koko elämänsä panoraama on siinä kuvattuna, menneet tositapahtumat ja tulevat mahdollisuudet. Kirjalla ei ole otsikkoa (sillä sehän onkin hän itse) ja sen loppu puuttuu. Erakko nimittää sitä romaaniksi, jossa runous on kuvattuna moninaisilta tahoilta. — Se on siis itse Ofterdingen-romaanin perikuva.

Friedrich Hiebel [Friedrich Hiebel, Novalis, Bern 1972.] on esittänyt, miten taitava romaanin ensimmäinen osa on rakenteeltaan; luolakohtaus kohtalonkirjoineen on tarkkaan keskellä teosta. Päätöksen muodostaa suuri satu Eros ja Fabel.

Toista osaa varten oli jo muutamia luonnoksia valmiina. Toteutettuna siitä on erittäin syvällinen keskustelu omastatunnosta. Kuusi muuta romaania oli suunniteltu elämän eri aloilta, kuten taloudessa, historiasta, rakkaudesta ja uskonnosta.

Samaan tapaan kuin Dante ylistää Jumalaisen näytelmän lopussa paratiisin kuvauksessaan Beatricea, niin Novaliskin omaa Sophietaan, kun hän päättää ensimmäisen osan säkein: Ohi meni pitkä kärsimysten uni, Sophie on ikuisesti sydänten papitar.

Runoilijan varhainen täyttymys

Varmaankin Novaliksen ystäville on ollut erittäin antoisaa kohdata runoilija hänen viimeisinä vuosinaan. Hän oli vaeltanut ohdakkeisen itsetiedostamisen tien, ja sen hedelmät olivat lopulta määrätietoisuus ja miehekkyys. Keskusteluissa hän vaikutti inspiroivalta ja suuntaa-antavalta. Hänen hahmonsa puuttuminen romantiikan näistä vuosista ei ole ajateltavissa. Hän vaikutti kristallisaation keskipisteenä ja hänen nimensä oli "salavihje".

Alkuaikoina Sophien kuoleman jälkeen, keväällä ja kesällä 1797, Novalis eli yksinäisyyteen vetäytyneenä — monta viikkoa lähellä tämän hautaa. Lopulta hän tapaa jälleen ystävänsä, August Wilhelm Schlegelin (1767-1845), Friedrichin veljen: Shakespeare-kääntäjän. Syyskuussa hän päättää mennä vielä opiskelemaan Freibergin vuoriakatemiaan. Hän haluaa syventää tietojaan kemiassa, geologiassa ja kaivostyössä. Hänellä on onni saada opettajakseen A. G. Werner, joka oli erinomainen käytännön luonnontieteissä. Hänen toimestaan Novalis lähtee toteuttamaan tutkimusmatkaa, jolla hän työtoverin kanssa ottaa tehtäväkseen kartoittaa eräällä Saksin laajemmalla alueella ruskohiilen esiintymiä, mitä tähän saakka ei ollut vielä tehty. Koska hän ei ollut tottunut säästämään itseään rasituksilta hän joutui keskikesällä 1798 kuukaudeksi hoitoon Teplitziin. Elokuun lopussa hän kävi Schlegelin veljesten ja Schellingin kanssa Dresdenin taidegalleriassa. Kohokohta oli, kun hän näki Rafaelin sikstiiniläis-madonnan. Joulukuussa hän yllättää lähimmät ystäviänsä ilmoittamalla menevänsä kihloihin. Julie von Charpentierista tuli hänen toinen morsiamensa. Novalis oli Freibergissa opiskellessaan asunut Charpentierin perheen vieraana. Tytöstä on säilynyt piirustus, ja siinä kuvattu profiili kertoo viehättävästä, aloiteintoisesta olemuksesta. Hän oli varmasti kypsempi ja tasavertaisempi kuin lapsenomainen Sophie. Hänessä oli toimintatarmoa ja toverillisuutta. Novalis oli seurannut, miten hän selvisi vaikeasti sairaan isänsä hoidosta — kunnes hän itse sairastui. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, että sääli herätti hänessä rakkauden.

Seuraava vuosi tuo tähtihetkiä tärkeiden henkilöiden kohtaamisissa, suunnitelmissa ja julkaisuissa. Yliopistokaupunki Jena eli vuosisadan vaihteessa erikoisen onnellisissa merkeissä. Goethe oli yliopistossa vastuutoimessa ja tuli usein Weimarista siellä käymään. Schelling oli asettunut filosofiassa Fichten tilalle. Jenassa tapasivat useasti sinä vuonna varhaisromantikot, varsinkin marraskuussa, jolloin Schlegelin veljekset, Tieck, Schelling ja luonnontutkija J. W. Ritter viettivät yhdessä neljä päivää. Jälleen Novalis oli harmoniaa säteilevä elementti heidän joukossaan. Vierailuja Goethen ja Herderin luona ei laiminlyöty.

Kun Ludwig Tieck oli julkaissut romaaninsa Franz Sternbaldin vaellukset (1798) ja Friedrich Schlegel teoksensa Lucinde (1799), Novaliksen on täytynyt tuntea tarvetta toteuttaa oman ajatuksensa romanttisesta romaanista. Siitä ei tullut ainoastaan hänen ikätovereittensa teoksille vastine, vaan myös Goethen Wilhelm Meister -romaanille. Niin syntyi Heinrich von Ofterdingen, jonka ensimmäinen osa valmistui seuraavan vuoden huhtikuussa.

Tuolloin Tieck tutustutti Novaliksen Jakob Böhmeen. Hänen teoksensa ja ruusuristiläisten sekä teosofien kirjoitukset olivat nyt Novaliksen innokkaan tutkimuksen kohteina. Myös Schleiermacherissa hän löysi hengenheimolaisensa kristillisen uskonnon uusijana. Novaliksen kirjoitus Kristikunta Euroopassa (loka-marraskuu 1799) runollisine luonteineen sai kuitenkin hänen ystäviensä taholta ristiriitaisen vastaanoton. Se enteili jo romantikkojen piirin hajoamista. He eivät uskaltaneet ottaa tätä kirjoitusta lehteensä. Vasta vuosisadan lopussa se sai täyden tunnustuksen. — Nykyään se vaikuttaa suorastaan profeetalliselta. Joka tapauksessa edelleenkin mielenpainettavan arvoiselta.

Syyskuussa 1800 runoilijan terveydentila oli heikentynyt, mutta Novalis taisteli urheasti sairauttaan vastaan ja kirjoitti edelleen runsaasti ajatuksia varsinkin runoudesta, uskonnosta, lääketieteestä ja hän kehitteli elämänsä loppuun saakka uusia projekteja. 25. maaliskuuta 1801 hän kuoli.

Hänen tuotantonsa on tosin kauttaaltaan fragmentaarista, mutta se sisältää monella taholla idealistisen kulttuurin siemeniä. Novalis oli runoilija, ajattelija ja uskon ihminen syvässä yhteissoinnussa. Huolimatta hänen elämänsä lyhyydestä siinä oli pohjatonta syvyyttä ja arvoituksellisuutta. Kuinka ihminen voi olla niin lapsenomainen, niin viaton ja niin toiveikas ja silti koko ajan niin lähellä kuolemaa! Jotkut näkevät hänessä filosofisesti kiinnostuneen, lahjakkaan runoilijan — toisen kristillisen esoteerikon. Rudolf Steiner nimitti häntä näkijäksi ja Kristuksen julistajaksi. Toivotaan, että tulevaisuus ymmärtää ja arvostaa häntä vielä paljon paremmin kuin meidän aikamme!


Kirjallisuus

Novalis — Schriften. Die Werke Friedrich von Hardenbergs, hrg. von Paul Kluckhohn and Richard Samuel, 1965, 4 Bände

Friedrich Schlegel and Novalis. Biographie einer Romantikerfreundschaft in ihren Briefen, hrg. von Max Preitz, 1957

Rudolf Meyer: Novalis. Das Christus-Erlebnis and die neue Geistesoffenbarung, 1954

Monica von Miltitz: Novalis in anthoposophischer Betrachtung (ohne Jahr)

Sergej O. Prokofieff: Ewige Individualität. Zur karmischen Novalis-Biographie, 1987

Novalis — Fragmentteja, valikoinut ja suomentanut Vesa Oittinen, Otava 1984


Novalis

Omastatunnosta

Puhuttiin ukkosesta. Sylvester sanoi:

– Ne ovat vanhan epäinhimillisen luonnon jälkikaikuja, mutta myös korkeamman luonnon herättämiä, taivaallisen omantunnon ääniä itsessämme. Kuolevainen kumahtaa perustoissaan, mutta kuolematon alkaa loistaa kirkkaammin ja tunnistaa itsensä.

– Koska tulee aika, sanoi Heinrich, — jolloin ei enää tarvita pelkoa, kipua, hätää eikä mitään pahaa enää maailmankaikkeudessa.

Silloin kun on olemassa vain Yksi voima — omantunnon voima — vasta kun maailma on tullut siveelliseksi ja moraaliseksi. On olemassa vain yksi syy paheeseen — yleinen heikkous, ja tämä heikkous ei ole muuta kuin niukka hyveellisyyden vastaanottokyky ja puute kokea vapauden viehätystä.

– Tehkääpä minulle omantunnon luonne selväksi.

– Jos minä osaisin sen, niin minä olisin jumala, sillä jos käsittää omantunnon, niin se myös syntyy. — Voitteko tehdä minulle selväksi runouden olemus".

– Minä tiedän ainoastaan sen verran, sanoi Heinrich, — että minulle merkitsee Satu nykymaailmassani kaiken kaikista työmuotoa. Jopa omatunto, tämä mieltä ja maailmoja luova mahti, tämä kaiken persoonallisuuden itu, näyttää minusta maailmanrunon hengeltä, ikuisen romanttisen kohtaamisen loputtoman vaihtelevan yhteiselämän sattumalta.

– Arvoisa pyhiinvaeltaja, sanoi Sylvester, — omatunto esiintyy jokaisessa vakavasti otettavassa täydellisyydessä, jokaisessa muotonsa saaneessa totuudessa. Jokainen miettien maailmankuvaksi muunnettu taipumus ja taito tulee omantunnon ilmentymäksi, muodonmuunnokseksi. Kaikenlainen sivistys johtaa sellaiseen, jota ei voi nimittää muuksi kuin vapaudeksi, ottamatta huomioon, että ei tulisi kuvata pelkkää käsitettä, vaan kaiken luovan olemassaolon perustaa. Tämä vapaus on mestaruutta. Mestari harjoittaa vapaata valtaa tarkoituksellisesti ja määrätyssä harkitussa järjestyksessä. Hänen taitonsa aiheet ovat hänen omansa, ja ovat hänen mielivallassaan eivätkä ne sido tai estä häntä. Juuri tämä kaikenkattava vapaus, mestaruus tai hallinta on olennaista, omantunnon ponsi. Siinä ilmenee pyhä omaperäisyys, persoonallisuuden välitön luominen ja jokainen mestarin teko on samalla ylevän yksinkertaisen ristiriidattoman maailman viesti — Jumalan Sana.

– Siis myös tämä, mitä ennen, kuten minusta tuntuu, nimitettiin hyveenopiksi, on vain uskontoa tieteenä, niin sanottua teologiaa varsinaisessa mielessä.

– Tosin on omatunto, sanoi Sylvester, — ihmisen sisäsyntyinen välittäjä. Se edustaa jumalaa maan päällä, ja merkitsee siksi niin monelle korkeinta ja viimeistä, äärimmäistä. Mutta kuinka etäällä olikaan tähän mennessä tiede, jota nimitettiin hyveiden ja siveyden tieteeksi, tästä ylevän laajan persoonallisen ajatuksen puhtaasta olemuksesta. Omatunto on mitä suurimmassa määrin ihmisten oma olemus kaikessa kirkkaudessaan — taivaallinen alkuihminen. Ei se ole sitä tai tätä, se ei määrää yleisillä sanonnoilla, se ei myöskään koostu yksittäisistä hyveistä. On olemassa ainoastaan yksi hyve — puhdas vakaa tahto, joka valitsee ja päättää ratkaisevalla hetkellä välittömästi. Elävällä, omaperäisellä jakamattomuudella se asustaa inhimillisessä ruumiissa ja sieluttaa sen herkässä vertauskuvassa, ja voi saada kaikki henkiset elimet mitä todenperäisimpään toimintaan.

Ote romaanifragmentista "Heinrich von Ofterdingen" 2. osa


Etusivu

Filosofia