S. K. (Sven Krohn)

Sielu ja ruumis

  

Parallelismi on nykyaikaisten oppiaineiden muotiusko, ja totuuden etsijän mieleen nousee kysymys, miten teosofisen maailmankatsomuksen kannattaja suhtautuu siihen.

Parallelistisen käsityksen mukaan ajatuksilla ja tunteilla ei ole mitään osaa ihmisen toiminnassa fyysisessä ilmiömaailmassa. Ruumiillisena olentona hän on ainoastaan osa aistillista luontoa. Töissään, teoissaan ja puuhissaan hän toimii täydellisesti tämän mekaanisten ja kemiallisten lakien alaisena, vaikkakin samalla ajatukset, mielikuvat ja tunteet ikään kuin kuplina virran pinnalla myötäseuraavat, ollen jonkinlaisena subjektiivisena puolena aineellisille toiminnoille ja totellen oikeastaan samoja mekaanis-kemiallisia lakeja, jotka johtavat elävän ihmisen »objektiivisen» puolen, hänen fyysisen ruumiinsa, toimintaa ja koko fyysisen luonnon kulkua. Voimme heti vastata esitettyyn kysymykseen. Teosofi, okkultisti, rosenkreutsiläinen on ihminen, joka ei ainoastaan tiedä ajatusten ja tunteitten olevan tosiolevaisia, objektiivisia olioita omassa maailmassaan, joka laajennetulle tajunnalle esiintyy ulkokohtaisena ilmiömaailmana, vaan hän juuri on sitä mieltä, että ne harjoittavat ratkaisevaa vaikutusta fyysisessäkin maailmassa, ja hänen elämäänsä tässä. Jos nykyaikaisen filosofian terminologialla tahtoisimme nimittää hänen kantaansa, sanoisimme sitä vuorovaikutusteoriaksi (salatieteilijälle ei se tietenkään tarvitse olla teoria, vaan sielullinen tosiseikka). Fyysinen ilmiömaailma, ihmisen ruumis siihen luettuna, vaikuttaa hänen sieluelämäänsä, mutta hänen sielunsa, hänen ajatuksensa ja tunteensa myös hänen fyysiseen ruumiiseensa ja tämän välityksellä aistilliseen ilmiömaailmaan.

Jos joku yliopisto-oppinut tämän nojalla tahtoisi päätellä ruotsalaisen lääketieteen professorin Bror Gadeliuksen tavoin (päättäen tohtori Rolf Lagerborgin referaatista [Finsk Tidskrift. Tammikuu 1923]) hänen kirjastaan), että teosofi on abnormi henkilö pitäessään meidän tervejärkisenä aikanamme kiinni haaveellisista mielipiteistään, kysymme, ottamatta lainkaan lukuun niitä okkultisia tosiseikkoja, jotka täydellisesti kumoavat parallelismin, onko virallinen tieteemmekään edes tuonut esille sellaisia tosiseikkoja, jotka viittaisivat tämän käsityskannan todennäköisyyteen. Tarkastakaamme sen vuoksi tätä kysymystä seuraavassa virallisen tieteemme tulosten kannalta.

Voimme silloin todeta, että todellakin on voitu huomata eräitten sielullisten ilmiöiden ohella samanaikaisesti tapahtuvan määrättyjä muutoksia ja prosesseja fyysisessä elimistössä. Tämä koskee varsinkin inhimillistä tunne-elämää, jonka alalla viimeaikoina ns. psykosereo1ogia on herättänyt suurta ja ehkä ansaittua huomiota. On luultu voitavan todistaa, että tunteet syntyvät ihmisruumiin endokriinisten sisärauhasten (sukupuolirauhaset, kilpirauhanen ym.) erittäessä määrätynlaisia »myrkkyjä», toksiineja, vereen. On toisin sanoen todettu, että tällaisia täysin määrättyjä rauhaseristyksiä esiintyy ihmisveressä samalla kuin määrätty tunne hänen tajunnassaan. Sen sijaan on fysiologien täytynyt tunnustaa, etteivät sanottavasti tiedä mitään siitä »miten ajatteleminen tapahtuu», so. ajattelemista myötäseuraavista aivotoiminnoista, sen jälkeen kun on ollut pakko myöntää »aivomytologiaksi» yritykset sijoittaa ajatteleminen erikoisiin aivoissa oleviin assosiaatiokeskuksiin.

Painopiste fysiologiselta kannalta, jos se haluaa lausua mitään sielun ja ruumiin välisestä suhteesta, onkin siinä, miten elimistön muutokset tapahtuvat, sillä myötäseuraamaan samanaikaisia sielutapahtumia tulevat ne silloinkin, kun oletamme erinomaisen herkän vuorovaikutuksen vallitsevan sielullisen ja ruumiillisen välillä, jolloin sielulliset ilmiöt ovat yhtä tosiolevia ja vaikuttavia tekijöitä sielullisruumiillisessa elontoiminnassamme, kuin ovat vaikutukset fyysisestä aistimaailmasta. Sieluelämämme ei niin ollen ole funktio ruumiimme mekaanis-kemiallisista prosesseista, ei täydellisesti riippuvainen »aineesta», eikä tämän aikaansaama, vaan elämisemme niin sielullisesti kuin ruumiillisesti on lopputulos, resultantti, erilaisista tekijöistä, osaksi meissä olevista sielullisista voimista, sielukyvyistämme, ajatuksistamme ja tunteistamme, mutta osaksi, ja sitä enemmän mitä enemmän ihminen on vain ruumis ja mitä vähemmin hän on sielu, myöskin aistillisesta maailmasta, koska emme ole vapaita sieluja, vaan sidottuja aistimaailmaan.

Täten voimme siis huomata, miten ne tulokset, jotka fysiologimme ovat saavuttaneet tai edes toivovat saavuttavansa, yhtä hyvin puhuvat täydellisen vuorovaikutuksen puolesta sielun ja ruumiin välillä kuin tuon parallelismin puolesta, jonka mukaan ihanat runoteokset, suurenmoiset rakennukset syntyvät taiteilijan ajatusten ja tunteitten ollenkaan vaikuttamatta niiden syntymiseen, ne kun vain ovat mekaaniskemiallisten aivoprosessien subjektiivisia rinnakkaisilmiöitä, ja tapahtuman kulku on täten niistä täydellisesti riippumaton.

Mutta voimme siirtyä tarkastamaan ihmistä ja tapahtumia hänen sielullis-ruumiillisessa elämässään. Jos esim. oletamme, että joku ihminen saatuaan surusanoman joutuu niin epätoivonsa valitaan, että hän hukuttautuu, selittäisi parallelistinen tiedemiehemme asian siten, että surusanoman fyysinen puoli, äänivärähtelyt kohdattuaan korvakalvon aiheuttivat asianomaisessa hermostossa palamisilmiön, joka vuorostaan vaikutti fyysisiin aivoihin, synnyttäen niissä mekaanisen tai kemiallisen prosessin. Tästä seuraavat refleksi-ilmiöt rauhasissa, lihaksissa, taasen aivoissa jne. veivät tämän elävän koneen lopulta itsemurhaan. Tämän mekaanis-kemiallisen tapahtuman näkee sitten tajunta subjektiivisesti ajatuksina, tunteina, sieluntaisteluina jne. Sen, että tuollainen mitätön kiihotin, kuin mitä nuo äänivärähtelyt itse asiassa ovat, voi synnyttää noin mahtavan voimapurkautumisen, kuin on väkivaltainen elämästään luopuminen, sen selittäisi parallelistimme vedoten esimerkkinä kipinään ja ruutitynnyriin, että ruumis synnynnäisen laatunsa ja aikaisempien »kokemustensa» nojalla mekaanisesti ja kemiallisesti oli valmistautunut vastaanottamaan juuri tällä tavalla tuon määrätyn ääniväreilyn. Mutta tässä nouseekin eteen pulma. Tuon ääniväreilyn ei tarvitsekaan fysikaalisena todellisuutena olla yksiarvoinen. Sama surusanoma voi tulla ihmiselle useissa eri, vaikkapa yhtä äkillisissä, muodoissa. Eri sanoilla se voidaan hänelle esittää, jolloin voidaan otaksua, että sanat, ja niiden järjestys voidaan valita niin, että äänivärähtelyn fysikaalinen vaikutus pitäisi olla samantapaisen kuin jonkun iloisen tiedonannon, mutta jos se sisältää saman ajatuksen, jos se ajatuksellisesti on yksiarvoinen, silloin se myös yksiarvoisena tulee tajuntaan saaden aikaan määrätynlaisia seurauksia. Näin ollen voimme todeta, että asiaa puolueettomasti pohdittaessa näyttää sangen epätodennäköiseltä, että tässä olisi kysymyksessä yksinkertainen mekaaniskemiallinen tapahtuma, koska erilaiset fysikaaliset kiihottimet (eri voimakkaat ja erilaiset äänet, kirjoitettu sana ehkä jne.) voivat johtaa samaan tulokseen, kun ne sisältävät saman ajatuksen, ollen siis sielullisesti yksiarvoisia. Päinvastoin tämä näyttää osoittavan, että tärkeintä asiankulussa on, että tajunta tulee tietoiseksi fyysiseen tiedonantoon sisältyvästä ajatuksesta, joten koko tuo ruumiillinen voimanpurkaus ei riippuisikaan mekaanisesti fysikaalisesta kiihottimesta, vaan tajunnassa tietoiseksi tulleesta ajatuksesta, seuraten sieluelämän lakeja, jotka eivät suinkaan tarvitse olla samoja kuin mekaaniskemialliset.

Nyt on vielä otettava huomioon, että ns. telepaattiset ilmiöt ovat vähitellen saavuttaneet virallisen tieteen tunnustuksen. Ei nyt enää uskalleta kieltää niitten lukuisten kokeitten todistusvoimaa, joita useat etevät tiedemiehet tällä alalla ovat tehneet. Ja mitä tämä tahtoo sanoa? Yksinkertaisesti sitä, että myönnetään ajatuksen (tuon subjektiivisen ajatuksen!) voivan ilman aistimien välitystä siirtyä toisesta tajuntakeskuksesta toiseen. Jos tällöin tahdotaan pitää kiinni siitä, että jokaista ajatusta vastaa määrätty aivoprosessi, on oletettava, että ajatuksen tultua tajuntaan tämä samalla synnyttää muutoksen aivoissa. Mutta tällöin ajatus epäämättömästi joutuisi olemaan primäärinen tekijä, ja aivot »riippuvainen funktio», ja tämä siis olisi jotain aivan toista kuin parallelismi.

Riittäköön yllä oleva osoittamaan, etteivät virallisen tieteenkään ilmituomat tosiseikat ole sellaisia, että tiedemiehen kannattaisi liian jyrkästi kiinnittäytyä uskomaan sieluelämän muka täydelliseen riippuvaisuuteen fyysisestä ruumiista, »aineen» mekaanisista ja kemiallisista laista, tai yleensä dogmaattisesti, uskomaan parallelismiin.

 

Ruusu-Risti — toukokuu 1923


Etusivu                    Sekalaiset