UUSI  MAAILMANKUVA

PIENI  KATSAUS  EINSTEININ  TEORIOIHIN
JA  NIIDEN  METAFYYSISEEN  PERUSTAAN

     Monella alalla on 20:s vuosisata tuonut suuria ja tärkeitä muutoksia.
     Viime vuosisadan alussa alkoi järjestelmällinen luonnontiede päästä arvoonsa, mutta saman vuosisadan loppupuolella se ei ainoastaan saavuttanut oikeutettua asemaansa, vaan kohosi kristillisten kirkkojen rinnalla ihmishenkeä tyrannisoivaksi auktoriteetiksi. Suurien saavutustensa sokaisemana, ei tiede ainoastaan luullut ratkaisseensa pääasiallisimmat maailmanarvoitukset — kylläkin materialistisesti, — vaan sen menestyksestään huumaantuneet harjoittajat olivat vielä varmoja siitä, että mitä tiede ei vielä ole ehtinyt ratkaista, sen se kyllä tulee ratkaisemaan. Unohdettiin Immanuel Kantin tietokriittiset perusteet, joihin kuitenkin koko tieteellinen tutkimusmetodi ensikädessä perustuu, ja oltiin sitä mieltä, että todellisuus kai sittenkin vastaa esitettyjä hypoteeseja ja teorioita. Koska nämä hypoteesit olivat laadultaan täysin materialistisia, olikin tuloksena mekaaninen ja materialistinen maailmankatsomus, johon asiaan vähemmän perehtynyt suuri yleisö vielä helpommin takertui kuin maailmankatsomuksen kylläkin fanaattisen lyhytnäköiset julistajat itse, — pitäen sitä varmuutensa puolesta miltei tieteellisen tosiseikan veroisena.
     Tällä vuosisadalla on tapahtunut muutos. Huomioonottamatta sitä, että suuri joukko tiedemiehiä on tutkiessaan spiritismiä ja mediumisuutta sekä muita sentapaisia ilmiöitä, joita virallinen tiede useimmiten ei vielä tunnusta, tulleet vakuutetuksi yliaistillisten, näkymättömien maailmojen olemassaolosta, on kuitenkin jo luonnontieteellisten saavutusten kriittinen erittely ja arviointi todennut, että nämä eivät sinänsä voi tarjota mitään ratkaisua maailmanarvoituksiin nähden, vaan jäävät nämä empiiristisen tieteen tietokritiikin kannalta yhä vielä sangen mielivaltaisen spekulaation, varaan. Ne, jotka yhä vielä ns. kriittisinä realisteina pysyivät aineen ja materian käsitteissään ainakin ehdollisen todellisuuden kannalla tai muuten uskoivat substanssin olemassaoloon metafyysisinä tosiseikkoina, olivat pakotetut palaamaan Kantiin ja myöntämään, ettei rationalistinen ajattelu ja empiristinen tutkimus kyennyt selvittämään muuta kuin fyysisellä tasolla vallitsevia lakeja, jotavastoin niin hyvin "das Ding an sich" kuin sielullinen maailmakin jäi suurimmaksi osaksi tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Nämä tiedemiehet ovat, omatessaan tällaisen käsityksen, skeptikkoja, vaikka heidän skeptisyyttään siinä suhteessa voitaisiin pitää myönteisenä, että heidän on pakko tunnustaa erinäisten asioitten kuten esim. sielun kuolemattomuuden mahdollisuus, vaikka heidän persoonallinen uskonsa ehkä useimmiten olisikin materialistinen. Näihin voisimme ehkä myös lukea ns. energeettisen maailmankatsomuksen kannattajat. Tosin tämän käsityksen ensimmäinen kehittäjä Wilhelm Ostwald oli luonut itselleen oman metafyysisen ja kosmologisen maailmankatsomuksen, mutta sen perustus on pidettävä niin puhtaasti spekulatiivisena, ettei edes kukaan kriittinen tiedemies väitä sillä olevan mitään suurempaa todellisuusarvoa.
     Aivan erityistä käsityskantaa edustavat ns. fenomenalistit. Heistä ovat havaitut ilmiöt ainoa todellisuus tai ainakin ainoa todellisuus ihmisiin nähden. Useimmat maailmanarvoitukset ovat heidän mielestään ainoastaan näennäisiä. Mitä on tältä kannalta esimerkiksi ihminen? Hän ei ole muuta kuin määrätty ilmiöryhmitys. Hänellä on ajatuskuvia, tunteita ja haluja, hänellä on näkö-, kuulo-, tunto-, maku- ja hajuaistimuksia. Hän on nämä ajatukset, tunteet ja aistimukset. Hän on maailma, jonka näkee sisässään ja "ulkopuolellaan", ja tämä maailma on juuri todellisuusluonteeltaan ilmiömäinen ja — sielullinen, koskapa aistimuksetkin ovat sielullisia. Ilmennyt todellisuus on ainoa todellisuus, koska emme muuta tiedä tai tule tietämään. Jos kirja päivänvalossa näyttää punaiselta, niin se on punainen; mutta kun tämä samainen kirja pimeässä näyttää mustalta, on musta samoin kirjan todellinen väri sinä hetkenä. Kuten näemme, muistuttaa tämä "naivin realismin" kantaa, josta kuitenkin fenomenalismi suurin piirtein jyrkästi eroaa. Mitään sielua saatikka sitten kuolematonta ei fenomenalismi tunnusta. Sielulliset ilmiöt ovat kyllä todellisuuksia kuten muutkin ilmiöt, niin kauan kuin ne "tajunnassa" liikkuvat, mutta kun ilmiöt poistuvat, niin sielukin on vajonnut olemattomuuteen. Pitäessään kiinni ilmiöistä ainoana todellisuutena fenomenalismi kieltää sekä kaiken ehdottoman, niin hyvin substanssin kuin muun, ilmiöitten takana, että tämän välttämättömänä edellytyksenä myöskin kausaliteetin eli syyn ja seurauksien lain. Tieteen ainoa päämäärä on selvitellä esiintyvässä ilmiömaailmassa vallitsevia suhteita ja ilmiöitten välisiä lakeja, sillä ankara lainkuuliaisuus on kaikesta huolimatta vallitsemassa ja ilmiöt esiintyvät täysin määrätyssä järjestyksessä ikään kuin toistensa resultantteina, vaikkei seurauksina.
     Kuten näemme on fenomenalistinen käsityskanta suuresti kielteinen. Kieltäähän se useimmiten niin hyvin minuuden, sielun kuolemattomuuden kuin ehdottomuuden, mutta sillä on kaikesta huolimatta ollut suuri merkitys, koska se on selventänyt käsitteitä ja raivannut tietä ulos materialistisesta taikauskosta ja harhasta, vaikkakaan se ei vielä ole kyennyt kokonaan vapautumaan yhä jatkuvasta materialistisesta hengestä, riippuen ehkä osaksi sen tietokriittisestä menettelytavasta. Sen kielteisyyden perusta on kuitenkin siksi heikko, että fenomenalismin kehittyessä tämä ehkä vähitellen häviää. Monet todisteet ovat näennäisiä ja hataria. Niinpä vetoaa innokas fenomenalisti H:gin yliopiston dosentti Rolf Lagerborg koettaessaan todistaa minuuden olemattomuutta mm. siihen, että Cartesiuksen lause Cogito, ergo sum (ajattelen, siis olen) on virhepäätelmä, koska toistaakseni Lagerborgia, "minä en ajattele, vaan ajatus esiintyy"; mutta Lagerborg ampuu yli maalin, sillä ei tämä millään muotoa todista tai tee todennäköiseksi, ettei juuri minuus eli tajunta tajuaisi omien ajatustensa tai yleensä ilmiöitten olemassaoloa ja esiintymistä eli ts. ettei kaikki ilmiöt juuri esiintyisi tajunnassa. Muuten tuntuu siltä, kuin todistuksissa usein sekoitettaisiin ihmisen minuus persoonalliseen minätajuntaan.
     Kuitenkin toistan vielä. Fenomenalismi on poistanut useita harhakäsityksiä, ja työskenteleminen sen tarjoamilla edellytyksillä on kaikesta huolimatta osoittautunut sekä edulliseksi että hedelmälliseksi. Esimerkin tästä tarjoavat saksalaisen professorin Albert Einsteinin mullistavat teoriat, jotka pääasiallisesti perustuvat fenomenalistiseen maailmankatsomukseen.
     Einstein on tavallaan poistanut ehdottomuuden käsitteen ilmiömaailmasta, ei abstrahoivana filosofina, sillä sellaisia on esiintynyt paljon ennen häntä esiin. fenomenalistien keskuudessa, vaan käytännöllisenä luonnontieteilijänä. Siten ei fenomenalismin kielteinen puoli välittömästi koske hänen teorioitaan.
     Hän näkee olemassaolon ilmiöinä, jotka tapahtuvat tajunnassa ja sen alkuperäisimmässä ilmauksessa: ajassa, joka ilman näitä ilmiöitä olisi ainaista nykyaikaa, mutta joka ilmiöitten esiintyessä, tulee mitattavaksi suureeksi. Mutta ilmiöt ovat suhteellisia, suhteellisia, sillä kun ehdottomuuden mahdollisuus poistetaan, ovat ilmiöt erilaisia katsottuina eri näkökannoilta ja kaikki näkökannat ovat yhtä oikeutettuja ja tosia. Aikakin tulee tämän johdosta relatiiviseksi, suhteelliseksi. Ne tapaukset, jotka maapallollamme tarkkojen tieteellisten havaintojen avulla määritellään samanaikaisiksi, ovat meihin nähden liikkuvan taivaankappaleen tai esineen kannalta eriaikaisia. Aika kuluu nopeammin tai hitaammin aina sen mukaan kuinka nopeassa ja minkä suuntaisessa liikkeessä taivaankappale on meihin nähden. Tämän Einstein todistaa ratkaisemalla matemaattisia yhtälöitä, käyttämällä matematiikan erittäin terävää ajatuskoneistoa. Hän osoittaa, kuinka monet ristiriitaiset kokeet ja tulokset ja fysikaalisten lakien virheellisyydet esim. sähkömagneettisten ja niihin luettavien optisten ilmiöitten alalla yksinkertaisesti voidaan selittää ajan suhteellisuuden avulla. Meidän on tässä mahdoton syventyä näihin hänen todisteihinsa ja selityksiinsä, sillä ainoastaan korkeampi matematiikka kykenee ratkaisemaan sen, missä monipäiväinen vaivaloinen ajatustyö muuten helposti tekee virheitä. Emme myöskään ryhdy paljon, tilaa vaativiin havainnollisiin esityksiin, jotka ainoastaan epäselvästi kykenisivät selvittelemään todistusten suuntaa, vaan tyydymme ymmärtämään sen filosofisen näkökannan, joka opasti Einsteiniä hänen keksinnöissään, ja toistamaan, että samalla kun ne filosofisesti avaavat uuden uran fyysisen tason käsittämisessä, samalla ne juuri käytännöllisessä luonnontieteessä ja vieläpä tekniikassakin näyttävät saavuttavan suurta merkitystä. Sillä kauas ulottuu hänen yleinen suhteellisuussuusteoriansa. Hän todistaa tai luulee todistavansa, — sillä vielä ovat hänen todistuksensa riidanalaisia, ja matemaattinen erittely on vasta alkanut, — että aika, tila ja liike ovat suhteellisia käsitteitä, ja tekee tästä johtuvat käytännöllisluonnontieteelliset johtopäätökset. Kaikki tähän saakka tehdyt kokeet ovat loistavasti todenneet hänen laskelmiensa paikkansa pitäväisyyden. Hän väittää, ettei materia-käsite analysoivan järjen kannalta ole toisista käsitteistä riippumaton, jonka vuoksi hän asettaa sen sijalle käsitteen "Raum-Zeit-Materie" (avaruus-aika-aine). Kaukovoimia ei hänen teoriansa mukaan ole olemassa. Viimeisen fysiikassa tavattavan kaukovoiman, nimittäin vetovoiman eli gravitaation osoittaa hän olevan samanlaisen voimakentän tuloksena kuin mitä tavataan sähkörnagneettisissa ilmiöissä. Tämä kenttä liikkuu valon nopeudella, joka muuten onkin suurin nopeus mikä tavataan, vaikkakin sekin on suhteellinen. Käsitys, että vetovoima vaikuttaisi kuinka pitkän välimatkan päästä tahansa aivan heti, lainkaan kuluttamatta mitään aikaa, olisi siis kokonaan virheellinen, Newtonin gravitaatiolaki olisi kumottu.
     Mitä merkillisin on se uusi käsitys, minkä Einsteinin suhteellisuusteoria antaa tilasta ja koko fyysisestä maailmankaikkeudestamme. Siinä ilmenee ehkä selvimmin, miten hänen periaatteensa on yhtä mullistava tai vielä mullistavampi kuin muinoin Kopernikuksen. Tähän saakka on avaruuteemme sovellutettu Euklideen suoraviivaista avaruusgeometriaa. Siihen on vedetty viivoja, asetettu tasoja jne. On kuviteltu, että avaruus on homogeeninen, kolmiulotteisesti suoraviivainen, ääretön tila. Einstein tuo tämän tilalle aivan uuden käsityksen, jonka puolesta hän esittää lukuisia todisteita. Hän väittää, että avaruus, onkin käyräviivainen. Monet näennäiset virheellisyydet tähtien liikkeissä osoittavat, ettei tämä käyryys ole aivan tasaista, vaan että siellä täällä on suuremmassa määrässä käyriä kohtia, ikään kuin kukkuloita. Näissä "kohokkeissa" sijaitsevat aina avaruuden voimakeskukset, materialisaatiot, ts. aurinkokunnat. Koko avaruutemme on todennäköisesti pallopinnan kolmioulotteinen vastine neljännessä ulottuvuudessa. Se on rajaton, mutta ei ääretön, ja sen ympärys voidaan mitata.
     Tämä väite tuntuu ehkä aluksi sekä paradoksiselta että käsittämättömältä. Koetamme sen vuoksi sitä selventää. Kuvitelkaamme valtavan suurta pallopintaa, jossa liikkuisi olioita, jotka myöskin olisivat pintoja. Niiltä puuttuisi siis korkeusulottuvuus kokonaan ja samoin käsitteet ylös ja alas. Kuvitelkaamme, että nämä oliot liikkuisivat pitkin samoin tässä pallopinnassa olevien ympyrämuotoisten pintojen kehiä, jotka ympyrät vastaisivat taivaankappaleita. Koko pallopinta olisi näistä olennoista ääretön taso-avaruus, jonka ulkopuolella ei olisikaan mitään tilaa, sillä heille olisi kolmas ulottuvuus käsittämätön, ja pinnan valtava suuruus sekä muut mahdolliset seikat estäisivät heidät taivaltamasta sen ympäri. He vetäisivät kaksisulotteiseen avaruuteensa viivoja, jotka heidän kannaltaan olisivat janoja tai rajattomia suoria ja kahden pallopinnalla olevan pisteen lyhin välimatka. Heidän avaruutensa tuntuisi heistä suoraviivaiselta, vaikka kolmannen ulottuvuuden kannalta kaikki siinä olisi käyrää ja kaartuvaa, ja koko pallopinta kaikkea muuta kuin ääretön. Heidän "taivaankappaleittensa" sisin osa ja keskipiste olisi kolmannen ulottuvuuden kannalta yhtä paljon pinnalla kuin uloin osa eli ympyrän kehä. Jos nyt avaruutemme olisi tällaisen pallopinnan kolmiulotteinen vastine, jossa sen lisäksi olisi epätasaisuuksia kuten maapallomme kaksisulotteisessa pinnassa, merkitsisi se, että avaruudelta neljänteen ulottuvuuteen nähden puuttuisi yksi ulottuvuus, yhteen suuntaan ei sen konkreettisimmillakaan kappaleilla olisi lainkaan mitään paksuutta. Se itse ei olisi muuta kuin neljällä ulottuvuudella varustetun suunnattoman suuren pallon pinta, joka kuitenkin olisi mitätön piste verrattuna siihen äärettömään yliaistilliseen neliulotteiseen avaruuteen, joka sitä ympäröi. (Jollei tämä neliulotteinenkin avaruus puolestaan olisi käyrä?) Tämä on nyt Einsteinin väite. Hän siis väittää, että kaikkialla sisässämme ja ulkopuolellamme, tunkien läpi suurimpien taivaankappaleiden, koskettaen avaruuttamme sen joka pisteessä, leviää suuri neliulotteinen yliaistillinen tila, jossa "näkyväinen" avaruutemme ei edes ole konkreettinen tilaa täyttävä kappale, vaan pelkkä abstraktinen pallonpinta. Tämä olisi viime vuosisadan realistisille materialisteille hirvittävä isku. Heidän todellisuutena, heidän metafyysinen substanssinsa pelkkä abstraktio verrattuna yliaistilliseen todellisuuteen! Tämän voi ainoastaan fenomenalistinen maailmankäsitys sulattaa, katsoessaan todellisuutta ilmiömäisyyden ja suhteellisuuden kannalta.
     Olemme yllä olevassa koettaneet antaa pienen esityksen muutamista Einsteinin suhteellisuusteorian yhteydessä olevista seikoista, siitä filosofisesta näkökannasta, jolta suhteellisuusprinsiippi on käsiteltävä, sekä muutamista näille teorioille luonteenomaisista piirteistä. Haluaisimme vielä ottaa esille erään kysymyksen, johon Einsteinin väitteet osittain luovat uutta valoa. Tämä kysymys on ns. lämpöentropia eli lämpökuolema-arvoitus.
     Kysymys sukelsi esiin sen jälkeen kun energian muuttumattomuuden ja häviämättömyyden laki oli tullut yleisesti hyväksytyksi tiedemiesten keskuudessa, laki, joka lausuu ettei mitään energiaa voi tulla lisää maailmanavaruuteen eikä liioin mitään energiaa hävitä. Avaruuden kokonaisenergiamäärä pysyy niinmuodoin muuttumattomana. Nyt on asianlaita niin, että maailmanavaruudessa on kahdenlaista energiaa: täydellisesti sidottua ja vapaata. Vapaa energia pyrkii alituisesti muuttumaan lämmöksi ja lämmöllä on alituinen pyrkimys tasautua. Ne taivaankappaleet, joissa lämpöä tavataan korkea-asteisempana, säteilevät sitä kylmemmille taivaankappaleille jne. Niinpä säteilee auringosta lämpöä esim. maapallollemme ja tämä säteilee sitä avaruuteen jollekin taivaankappaleelle, jonka lämpöpotenssi on maapallonkin lämpöastetta alempi. Vihdoin joutuu se sidotuksi sellaiseen kappaleeseen, jolla lämpöpotenssi on niin alhainen, ettei säteileminen enää ole mahdollinen. Yhä suurempia energiamääriä joutuu täten sidotuksi, yhä enemmän tasaantuu avaruuden lämpö. Auringot sammuvat. Nebuloosoista muodostuu tosin uusia, mutta nämäkin sammuvat ennen pitkää. Mitä on tästä seurauksena? Maailman avaruus lähestyy kuolemaa, lämpökuolemaa, tilaa, jossa kaikki taivaankappaleet olisivat elämälle mahdottomia, sillä kaikki vapaa energia, on tullut sidotuksi, ja ainoastaan vapaa, muotoaan muuttava energia tekee elämän fyysisesti mahdolliseksi, se juuri edustaa suorastaan fyysistä elämää.
     Tähän tapaan esitti ensiksi viime vuosisadalla elänyt etevä lämpöteoreetikko Clausius avaruuden lämpöentropian. Mutta mekaaniselle maailmankatsomukselle, jolla siihen aikaan oli kukoistuskautensa, oli välttämätöntä, jopa suorastaan elinehtona, että avaruus voitaisiin todistaa ikiliikkujaksi eli perpetuum mobileksi.
     Sen tähden tämän maailmankatsomuksen edustajat, kuten esim. Haeckel, innokkaasti ryhtyivät kuolema-väitettä kumoamaan. Huomautettiin, että oli todennäköistä tai varmaa, että avaruudessa aina silloin tällöin tapahtui tähtien, aurinkokuntien yhteentörmäyksiä, jolloin ne kiihtyvällä nopeudella kiitivät toisiaan vastaan. Tällöin muuttui niiden suunnattoman suuri liikeenergia lämmöksi ja tähtikunnat yhtyivät valtavan suureksi nebuloosaksi eli tähtisumuksi, jonka lämpöaste oli mitä korkein. Näin syntyi sitä myöten kun entiset tähdet ja nebuloosat sammuivat yhä uusia tähtisumuja, jotka sitten nekin puolestaan muuttuivat aurinkokunniksi. Luultiin, että tällä oli saatu selvitetyksi avaruuden perpetuum mobile –luonne, mutta erehdyttiin. Ei heti huomattu, että sitä mukaa kuin yhteentörmäysten lukumäärä karttuu, pienenee avaruuden liikeenergia lopuksi läheten nollaa. Lämpökuolema olisi yhtä auttamattomasti edessä. Ero olisi vain siinä, että taivaankappaleet tässä kuolleessa avaruudessa sitä paitsi olisivat toisiinsa nähden ehdottomassa levossa. Yrityksen selvittää tätä pulmaa on tehnyt tukholmalainen professori Svante Arrhenius, joka muutenkin teoksissaan on paljon käsitellyt kysymystä taivaankappaleiden "elämästä", aurinkojen ja tähtisumujen synnystä ja kuolemasta. Hän olettaa muuten jotenkin mielivaltaisesti, — nojaten seikkaan, että on huomattu tähtisumujen linnunradan takana liikkuvan kokolailla nopeammin kuin taivaankappaleet sen tällä puolen, että tähtien liikenopeus linnunradasta poispäin asteittaisesti lisääntyisi läheten lopuksi ääretöntä nopeutta. Tämä tuntuu Arrheniuksesta mahdolliselta, kun ottaa huomioon, että avaruuden tilakin on ääretön. Mutta kuten huomaamme kumoaa Einsteinin suhteellisuusteoria tämän selitysyrityksen. Einstein ei ainoastaan koeta todistaa, ettei maailmanavaruuttamme voidakaan pitää äärettömänä, vaan hän väittää tämän lisäksi, että valon nopeus, 300 000 kilometriä sekunnissa, on suurin, mitä avaruudessamme on olemassa, joten ääretön nopeus ei ollenkaan ole mahdollinen. Tosin voitaisiin ehkä huomauttaa, että fenomenalismi, jonka pohjalle Einstein rakentaa teoriansa, ei ollenkaan tunnusta energian olemassaoloa muuta kuin työkäsitteenä ja ajatusabstraktiona, jonka vuoksi ei sen kannalta myöskään ole minkäänlaista energian tasautumista ja lämpökuolemaa. Mutta tosiasiassa, olkoonpa energia ainoastaan työkäsite, tapaukset käyvät kulkuaan ehdottomalla lainmukaisuudella, vaikkei etsittäisikään ilmiöitten syitä metafyysisistä todellisuuksista. Lopputulos olisi sama elottomuus ja kuolema. Johtopäätös, jonka heti voi tehdä siitä, että fyysisellä avaruudella on loppunsa, on että sillä myös on alkunsa, sillä muuten olisi sen loppu jo täytynyt tapahtua. Silloin on välttämätöntä olettaa, että joku yliaistillinen voima on pannut alulle sen elämän, joka seikka aivan kouraantuntuvasti kumoaa mekaanisen maailmankatsomuksen. Sen johdosta, että avaruuden elämä on alkanut määrättynä hetkenä, voitaisiin tietysti olettaa, että nämä alut ja loput vaihtelevat, koska ei muuten voitaisi käsittää, minkä vuoksi fyysinen elämä olisi saanut alkunsa määrättynä hetkenä, kun kerran jokainen hetki ikuisuudessa on samanarvoinen. Kaikesta huolimatta tullaan materialistien taholta luultavasti vielä tekemään monta yritystä, jotta saataisiin avaruus sittenkin todistetuksi perpetuum mobile –luonteiseksi.
     Edelläolevasta huomaamme, kuinka Einsteinin teorioilla voi olla vaikutusta kysymyksiin, jotka kuulumatta niiden varsinaiseen alaan, ovat yleisfilosofian kannalta sekä mielenkiintoisia että tärkeitä. Myöskin huomaamme, kuinka hänen teoriansa tosiaankin monessa suhteessa suuresti muuttavat fyysistä maailmankuvaamme ja koskettavat aloja, jotka teosofeille ja salatieteilijöille ovat mielenkiintoisia. Einsteinin teoriat eivät okkultiseltakaan näkökannalta ole vailla perustaa, ja toivokaamme, että niiden vastainen filosofinen erittely tulee viemään, ihmiskuntaa monta askelta lähemmäs totuutta.

S. K.  (Sven Krohn)
[Ruusu-Risti 1921]

bar