Koko antiikin maailman kuuluisin henkilö, Sokrates kysyi kerran eräältä  ystävältään: "Sopiiko sinun mielestäsi filosofin vaivautua tavoittelemaan niin sanottuja aistinautintoja, esimerkiksi hienoja ruokia ja juomia, tai sukupuolielämän iloja? Ja luuletko, että sellainen mies pitää erityisen paljon huolta ruumiistaan? Luuletko, että hän välittää kauniista vaatteista, kengistä ja muista ruumiin koristuksista enempää kuin on ehdottomasti välttämätöntä? Näet kai, ettei sellaisen ihmisen toiminta ole suunnattu ruumiiseen vaan on niin paljon kuin mahdollista kääntynyt pois siitä, sieluun. Siinä on filosofin ansio muiden ihmisten rinnalla, että hän irrottaa sielunsa ruumiin yhteydestä."

Tämän mukaan Sokrates siis antaa erään tiedon: viisauteen pyrkiminen on siinä suhteessa kuoleman kaltaista, että ryhtyessään siihen ihminen kääntyy pois ruumiillisuudesta. Mihin hän sitten kääntyy? Henkiseen. Mutta voiko hän vaatia hengeltä samaa kuin aisteilta? Sokrates sanoo tästä seuraavaa:  "Mutta miten on oikean ymmärryksen laita? Onko ruumiista haittaa vai ei, jos otetaan seuralaiseksi tietoon pyrittäessä? Välittävätkö ihmisen näkö ja kuulo hänelle totuutta? Vai onko vain runoilijoiden puhetta, että me emme kuule emmekä näe mitään täsmällisesti? Milloin siis sielu kohtaa totuuden? Sillä jos se koettaa ruumiin avulla tarkastella jotakin, ruumis ilmeisesti pettää sitä."

Kaikki, mitä voimme ruumiin aisteilla havaita, syntyy ja katoaa. Ja juuri tästä syntymisestä ja katoamisesta johtuu, että erehdymme. Mutta jos me oikean ymmärryksen avulla katsomme syvemmälle olioihin, kohtaamme niissä ikuisen. Aistit eivät välitä meille ikuista sen todellisessa muodossa. Ovatko tietomme olioista oikeita vai vääriä - sen ratkaisee meissä aivan muu kuin aistiruumis jokin, mikä ei ole aistiolemuksemme lakien alainen. Missään tapauksessa ei tämä jokin voi olla aistiruumiille ominaisen muuttumisen ja katoamisen alainen. Sillä tähän johonkin sisältyy totuus. Mutta ei voi olla olemassa eilistä totuutta ja tämänpäiväistä totuutta. Totuus ei voi olla toisella kertaa tämä ja toisella kertaa tuo, niin kuin aistimaailman oliot. Sen, mikä on totta, täytyy siis olla ikuista. Kun filosofi hylkää katoavan aineellisuuden ja kääntyy totuuden puoleen, lähestyy hän samalla ikuista, joka asuu hänessä itsessään. Jos ihminen uppoutuu kokonaan henkeen, hän elää kokonaan totuudessa.

bar_frac2.gif (4657 bytes)