Annie Besant
Vegetarismi teosofian valossa
Ystävät! Tämäniltaisen esitelmäni nimi osoittaa
heti, missä rajoissa ja puitteissa tulen pysyttelemään aiheen käsittelyssä.
Tahdon puhua "vegetarismista teosofian valossa". Kieltämättä sekä teoriassa
että käytännössä voidaan pohtia ja puolustaa vegetarismia monelta
näkökannalta. Sitä voidaan katsella ruumiin terveyden kannalta, voidaan
vedota fysiologian ja kemian tutkimuksiin, ja tehokas perustelu sille
saadaan, kun tarkastetaan, kuinka läheisessä yhteydessä alkoholi ja
lihansyönti ovat keskenään, ja toisaalta vegetarismi ja raittius. On
olemassa muitakin näkökohtia, jotka ovat esillä kasvissyöntiä kannattavissa
lehdissä ja luennoissa.
Sama on teosofiankin laita. Jos käsittelisin
sitä erikseen, minun pitäisi esittää kuulijoilleni yleiskuva sen
merkityksestä ja opeista – kenties saisin kuvata sen historian ja esittää
sen oppijärjestelmän järjellisyyden ja johdonmukaisuuden ja sen filosofian
suuren arvon ihmisille.
Aion kuitenkin käsitellä molempia aiheita,
missä suhteessa ne ovat toisiinsa, so. tahdon koettaa antaa niille teistä,
jotka jo ovat vegetaareja, muutamia perusteita, joita ehkä tunnette vähemmän
kuin niitä, joilla vegetarismia tavallisesti puolustellaan. Koetan myös
näyttää niille, jotka eivät ole vegetaareja, että teosofian puolelta voidaan
tuoda esiin muitakin perusteluja kuin niitä, jotka koskevat ruumiin
ravintoa, kemiallisia ja fysiologisia kysymyksiä tai väkijuomien kaupustelua
– sillä teosofinen ajattelutapa on täysin toisenlainen ja ansainnee juuri
tämän eroavaisuuden takia huomiota. Aivan niin kuin tuotaisiin uusia
apujoukkoja tukemaan sota-joukkoa, joka jo taistelee suurta yli voimaa
vastaan.
Tahdon tänä iltana puhua siitä vegetarismista,
jonka kaikki tunnette ja joka on: pidättäytyminen kaikesta sellaisesta
ruuasta, joka edellyttää eläinten tappamista tai niille tehtyä julmuutta. En
aio puhua niistä eri perusteista, jotka erottavat vegetarismin koulukunnat
toisistaan. En kiistele viljaruuasta, enkä hedelmien syömisestä tai
niistä monista eri ruokavalioista, jotka ovat nykyään vilkkaan keskustelun
alaisina. Esitelmäni tulee ainoastaan koskemaan kaikenlaisesta
eläinravinnosta pidättäytymistä ja koetan näyttää, mitä syitä ja perusteluja
tuohon pidättäytymiseen voidaan löytää teosofian opeista eli sen
maailmankuvasta ja elämänkäsityksestä.
Ennen kuin ryhdyn käsittelemään päivän aihetta,
pitää ensin mainita, että vaikka pidän perustelujani teosofiselta kannalta
täysin pätevinä ja kumoamattomina, niin kuitenkaan en luule voivani
velvoittaa Teosofista Seuraa kokonaisuudessaan hyväksymään niitä siitä
syystä, että niin kuin monet läsnä olevista tietävät, me emme vaadi niitä,
jotka tulevat seuraamme, omaksumaan kaikkia niitä oppeja, joita yhteisellä
nimellä sanotaan teosofiaksi. Me velvoitamme heitä ainoastaan hyväksymään
ensimmäisen kohdan, yleisen veljeyden, ja kehotamme heitä etsimään totuutta
yhteishengessä eikä ylpeyden hengessä. Toisin sanoen me vaadimme
jäseniltämme, etteivät he hyökkää aggressiivisesti kanssaihmistensä
uskonnollisia tai muita vakaumuksia kohtaan, vaan että mielipiteiden
kohdalla he osoittavat muille samaa kunnioitusta kuin toivovat itselleen.
Tähän ainoaan sitoumukseen tyydymme. Emme koeta tyrkyttää teosofisia
käsityksiä jäsenillemme. Ne meistä, jotka ovat vakuuttuneita oppiemme
todenperäisyydestä, luottavat vahvasti totuuden omaan voimaan, ja sen vuoksi
annamme jäsenille täyden vapauden omaksua tai hylätä niistä, mitä he suinkin
tahtovat. Näin ollen ymmärrätte, että en puhu sellaista, mikä sitoo Seuraa.
Käsitykset, joita tuon esille, ovat peräisin filosofiasta, jota jokainen
yhdistyksemme jäsen voi halutessaan kannattaa tai olla tekemättä niin.
Vegetarismista teosofian valossa puhuttaessa
aion kääntää ensiksi huomionne seuraavaan suuntaan. Teosofia pitää ihmistä
suuren kehitysketjun yhtenä osana. Tämä mahtava kehitysketju, jonka
ensimmäinen ilmennyt jäsen on itse jumalallisessa elämässä ja laskeutuu
korkeasta alkuperästään jäsen jäseneltä alaspäin kautta kehittyvien
henkiolentojen suurten joukkojen, kunnes se lopulta ilmenee tällä hengen
aineeseen astumisen tiellä siinä maailmassa, jonka me tunnemme omaksemme.
Teosofia opettaa vielä, että tämä maailma kaikkine lakeineen on jumalallisen
ajatuksen ilmaus ja kauttaaltaan jumalallisen elämän täyttämä, niin että
luonnossa ilmenevien lakien tutkimus on samalla jumalallisen järjen
tutkimusta. Siis ei maailmaa suinkaan saa pitää ainoastaan aineena ja
voimana, niin kuin materialistinen tiede väittää, vaan pohjimmiltaan elämänä
ja tajuntana, joka ilmaantuu ja asustaa siinä, mitä me näemme ja tunnemme
aineeksi ja voimaksi.
Jos tältä näkökannalta lähtien seuraamme hengen
ja elämän aineeseen astumista sen alimpaan kohtaan asti, tulemme
kivikuntaan. Tästä elämä lähtee taas etenemään ylöspäin, aineen tullessa
taipuisammaksi ja helpommin muovailtavaksi tämän ylöspäin kehittyvän elämän
voimasta, kunnes kivikunnasta on kehittynyt kasvikunta. Sen jälkeen kun aine
kasvikunnassa työskennellen tulee vielä taipuisammiksi ja kykenee paremmin
ilmaisemaan sisäistä elämäänsä ja tajuntaansa, tulemme eläinkunnan
kehitykseen, missä voimavirrat ovat vielä enemmän erkautuneet, muodot
tulleet moninaisemmiksi ja niiden kokoonpano mutkikkaammaksi, ja missä
niille on kasvanut suurempi kyky tuntea iloa ja tuskaa ja ennen kaikkea
aiempaa suurempi yksilöllisyys. Nämä olennot muuttuvat näet yhä
yksilöllisemmiksi, ja niiden tajunta erkautuu yhä enemmän ja niissä alkaa
näyttäytyä korkeamman tietoisuuden ituja. Tämä kaikkea elävöittävä
peruselämä voi täten ilmaantua täydellisemmin tässä korkeammin
organisoidussa hermostossa, joka harjaantuu siihen tulemalla yhä
tietoisemmin yhteyteen ulkonaisen maailman kanssa. Ja lopuksi tämä elämä,
joka alituisesti pyrkii ylöspäin, saa paljon korkeamman ilmennysmuodon
ihmisessä, jota elävöittää sielu ja henki. – Sielu ilmenee ruumiin kautta
ajatuksena, tahtona ja tunteena, ja henki sielun kehityksen myötä saa
vähitellen ilmennyksen tässä ulkonaisessa maailmankaikkeudessa.
Täten ihmistä voidaan hänen itsetietoisen
sielunsa nojalla sanoa kehittyvän elämän korkeimmaksi ilmaukseksi – koska
maan päällä ei ole aineellisessa muodossa korkeampaa kehitystä. Hänen
pitäisi sen vuoksi myös olla suuren luonnonlain täydellisin ilmaus. Koska
ihminen on saanut kehittyvän tahdon ja vallan tehdä valintoja, hän voi
sanoa: "minä tahdon" tai "en tahdo". Hän eroaa alempimuotoisista olennoista
juuri tämän itsetietoisen määräämisvaltansa suhteen, mikä hänen ollessaan
lähempänä jumaluuden olemusta on osoituksena sellaisesta ajatuselämästä ja
itsenäisestä toiminnasta, jotka ovat ominaisia korkeammalle aineessa
esiintyvälle elämälle. Mutta juuri kaiken tämän nojalla on ihmisellä myös
kaksinkertainen mahdollisuus, suurempi vastuunalaisuus ja hänen kohtalonsa
määräytyy joko korkeammaksi tai alemmaksi. Hänellä on valinnanvapaus.
Alemmissa elämänilmauksissa on muotoon juurrutettu laki, jota se ikään kuin
pakosta tottelee. Kivikunnassa se ei anna kivennäisatomeille mahdollisuutta
valita. Myös kasvikunnassa tämä pakollinen laki kehittää kasveja tiettyihin
suuntiin ilman, että ne oikeastaan voivat sitä vastustaa. Eläimessä se laki
ilmenee vaistona, jota eläin aina tottelee. Mutta kun tulemme ihmiseen, niin
tämä laki muuttuu.
Ihminen on sopusointua rikkova olento
luonnossa. Hän korkeista mahdollisuuksistaan huolimatta saa aikaan häiriöitä
lain piirissä, ja hän kehittyneen tahtonsa nojalla kykenee asettumaan lakia
vastaan ja joksikin ajaksi pääsemään voitolle siitä. Ennen pitkää laki
kuitenkin musertaa hänet. Aina kun ihminen asettuu lakia vastaan, muistuttaa
se hänelle rikkomuksesta tuottamalla kärsimyksiä. Itse asiassa hän ei voi
rikkoa lakia mutta voi kyllä tuottaa epäjärjestystä ja epäsointua ja voi
tahtonsa nojalla kieltäytyä kulkemasta korkeinta ja parasta tietä ja ehdoin
tahdoin valita alemman ja huonomman tien. Ja juuri siksi, että hänellä on
tämä valta valita, hänellä on myös korkeampia mahdollisuuksia kuin mitä on
kivi-, kasvi- ja eläinkunnassa. Sillä paljon korkeamman laatuinen sopusointu
on saattaa itsensä tietoisesti yhteen luonnon suuren lain kanssa kuin
oleminen koneena, jota laki pitää liikkeessä ilman sen omaa tahtoa ja
itsetietoista suostumusta. Ihminen on siinä asemassa, että hän voi langeta
eläintä alemmaksi, mutta myös nousta äärettömän paljon korkeammalle. Sen
tähden hänen vastuulleen lankeaa alemman luonnon kasvattaminen, niin että
hän on sen muovailija, joka saa vähitellen aikaan maailmassa korkeampia
olemassaolon muotoja ja jalompia, ylevämpiä elämän tyyppejä. Ja ihmisen
pitäisi, minne hän meneekin, olla kaiken ja kaikkien ystävä ja auttaja ja
rakastaen kaikkia olla koko elämässään hänessä asuvan jumalallisen luonnon
ilmennys. Hänen pitäisi käyttää jokaista alempaa olentoa kohtaan ei
ainoastaan kasvattavaa valtaansa vaan myös rakkauttaan, joka on omiaan
kohottamaan tätä alempaa olentoa korkeammalle olemassaolon asteelle.
Sovittakaamme todellisiin olosuhteisiin, mitä
edellä on sanottu ihmisen asemasta maailmassa – että hän nimittäin on
todellakin sijaishallitsija, maailman yksinvaltias, jolla on myös vapaus
olla joko huono tai hyvä hallitsija ja joka on vastuunalainen koko
maailmankaikkeudelle siitä, miten hän käyttää valtaansa. Katsokaamme siis
tältä kannalta ihmistä hänen suhteessaan alempana oleviin eläimiin.
On täysin selvää – jos ajattelemme häntä tässä
asemassa – että hän ei mitenkään saa tappaa eläimiä oman huvinsa vuoksi tai
tarpeidensa tyydyttämiseksi. Hän ei saa mennä metsien maiden onnellisten
olentojen keskelle kylvämään pelkoa, kärsimystä ja kuolonkauhua, vieden
mukanaan tuhoa minne hyvänsä hän meneekin. Hän ei saa varustautua koukuin,
kiväärein tai muilla aseilla, joita hän kykenee tekemään tukeutumalla
kehittyneeseen järkeensä. Siten hän käyttää väärin näitä korkeampia
sielunkykyjään ollakseen hengenvaarallinen vihollinen niille olennoille,
jotka asuvat hänen kanssaan maan päällä. Ja levittääkseen joka suunnalle
uutta kärsimyksen ja hävityksen energiaa hän käyttää järkeään, jolla hänen
pitäisi auttaa ja kasvattaa alempiaan.
Jos ihminen menee metsään ja eläinten pariin,
ne pakenevat hänet nähdessään, koska kokemus on opettanut, mitä tarkoittaa
kohdata ihminen. Mutta niissä kertomuksissa, joita matkustajat ovat
kirjoittaneet käytyään jossakin etäisessä maankolkassa, minne ihminen ei
vielä ole ehtinyt tunkeutua, voimme lukea, kuinka he ovat kuljeskelleet
lintujen ja muiden arkojen eläinten seassa kuin ystävät ystävien luona
ilman, että ne ovat säikkyneet edes heidän kosketustaan. Ja vasta silloin
kun tulokkaat ovat alkaneet käyttää hyväkseen niiden luottamusta
tappaakseen, ne ovat huomanneet, mitä ihminen merkitsee niille, ja oppineet
olemaan luottamatta ihmiseen ja pelkäämään häntä, ja ne ovat oppineet
pakenemaan ihmistä. Kaikissa sivistyneissä maissa kun ihminen menee metsään,
kaikki elävät olennot säikkyvät hänen askeleidensa ääntäkin. Hän ei ole
jokaisen elävän olennon ystävä, vaan hän saa aikaan kauhua ja pelkoa.
Ja kuitenkin on ollut ihmisiä, joista on
säteillyt sellainen rakkauden henki, että heidän kulkiessaan metsiä maita
villi-eläimet ovat keräytyneet heidän ympärilleen. Pyhästä Fransiskus
Assisilaisesta kerrotaan, että linnut laskeutuivat istumaan hänen
olkapäilleen, niin voimakkaasti ne tunsivat sitä rakkautta kaikkea elävää
kohtaan, joka aina ympäröi häntä kuin kunniakehä. Samaten voidaan vielä tänä
päivänä Intiassa tavata siellä täällä miehiä, joissa ilmenee sama rakkauden
ja myötätunnon henki, ja viidakoissa, vuorilla ja erämaissa nämä miehet
voivat käyskennellä vapaasti, eivätkä petoeläimet tee heille mitään pahaa.
Voisin kertoa teille täysin todistettuja
kertomuksia ns. joogeista, joiden elämä ja jokainen ajatus ja teko
todistavat lempeyttä ja hyvyyttä ja jotka voivat kulkea viidakkojen läpi,
missä tiikerit väijyvät, ja joskus tiikeri tulee ja laskeutuu heidän
jalkojansa nuolemaan yhtä lauhkeana kuin kissanpentu rakkauden hengen
edessä. Sellainen voisi olla meidän suhteemme kaikkiin eläviin olentoihin,
jos olisimme luonnon ystäviä emmekä sen vihollisia. Ja vaikka varmasti
vaatii monta vuosisataa sen pahan tyhjäksi tekemiseksi, mikä on saatu aikaan
verisessä menneisyydessä, niin tämä tyhjäksi tekeminen on mahdollista.
Ystävällinen mielenlaatu voidaan saada aikaan, ja jokainen mies ja nainen,
joka on elämänsä aikana ollut hyvä ja auttavainen alempia luotuja kohtaan,
lisää oman osansa maailman rakkauteen – siihen rakkauteen, joka kerran on
saava kaikki valtaansa.
Nähtyämme, mikä on ihmisen velvollisuus
maailman hallitsijana, siirrymme seuraavaan teosofiseen näkökohtaan, joka
kieltää elävien olentojen teurastamisen. Jotkut kuulijoista tietänevät, että
meidän oppimme mukaan fyysinen aistimaailma on toisen hienomman aineellisen
maailman läpäisemä ja ympäröimä, jota kutsutaan astraaliseksi maailmaksi,
että siihen maailmaan kuvastuu kaikki, mikä tapahtuu fyysisellä tasolla ja
että ajatuksetkin pukeutuvat siellä muotoihin – ja tämä astraalimaailma on
aineellisen maailman ja ajatusmaailman välillä. Mentaalimaailma, joka on
täynnä ihmisten ajatuksia, lähettää keskitettyjä voimavirtoja
astraalimaailmaan. Siellä ne pukeutuvat muotoon, joka vaikuttaa fyysiseen
maailmaan ja jonka "herkkätuntoinen" ihminen usein voi tuntea. Kun sellainen
tulee johonkin huoneeseen, taloon tai kaupunkiin, hän voi sanoa
hienovaraisen tuntemuksen perusteella, jota hän tuskin kykenee lähemmin
selittämään, mitä yleisiä ominaisuuksia on sen paikan ilmapiirissä, –
tuntuuko se hänestä puhtaalta vai saastaiselta, ystävälliseltä vai
vihamieliseltä häntä kohtaan ja onko sillä terveellinen vai vahingollinen
vaikutus häneen.
Tämän astraalimaailman vaikutusten
ymmärtämiseksi sopii yhdistää ajatuksissa se – niin kuin tiede nykyään alkaa
tehdä eetterin suhteen – kaikenlaisiin magneettisiin ja sähkövirtoihin.
Ottakaamme esimerkiksi puhujan vaikutus ihmisjoukkoon. Tämä riippuu juuri
eetterisen aineen olemassaolosta, ja siinä aineessa magneettiset voimat
toimivat, niin että puhuttu lause, joka on puhujan magnetismilla
kyllästytetty, vaikuttaa aivan toisella tavalla kuulijoihin kuin jos hän
lukisi sen sanomalehdestä tai kirjasta. Miksi? Sen tähden että puhujan voima
saa muodon edellä mainitussa hienossa aineksessa, joka on hänen ja
kuulijoiden välittäjä, ja panee sen värähtelemään hänen omien värähtelyjensä
mukaan. Hänen magnetisminsa täyttää sen ja saa sen aaltoilevaan liikkeeseen,
ja nämä aallot kohtaavat kuulijoissa olevaa samanlaista ainetta. Siten laine
pyyhkäisee läpi koko salin ja tämä ainoa ajatusväreily saa hetkeksi kaikki
läsnäolijat tuntemaan sen voiman, vaikka he ehkä jäljestäpäin eivät voi sitä
tuntea. Tottunut puhuja voi aina puhuessaan julkisesti tuntea, kuinka hän,
mikäli magneettinen virta on voimakas, tempaa kuulijat mukaansa, vaikka
niiden joukossa saattaa olla sellaisia, jotka eivät ole samaa mieltä hänen
sanomisistaan. Voi käydä niin, että hän huomaa käsiään kiihkeästi
taputtamassa jonkun henkilön, jonka hän tietää esitettyjen ajatusten
jyrkäksi vastustajaksi. Jos tapaat hänet seuraavana päivänä, hän on hyvin
harmissaan itselleen siitä, että hän salli hetken tunnelman temmata siten
mukanaan. Mikä tämän sai aikaan? Magneettinen vastakaiku ja se, että
nostatettiin eetteriaaltoja, jotka vaikuttivat häneen niin kuin muihinkin,
ja että hänen ruumiinsa ja aivonsa reagoivat värähtelyihin, niin että
puhujan magneettinen voima sai hänet hetkeksi valtaansa.
Olen tässä maininnut yhden esimerkin
osoittaakseni, mitä tarkoitan astraaliaineella ja kuinka magneettiset
virtaukset voivat panna sen värähtelemään. Tahdon nyt sovittaa tämän
aiheeseeni. Pyydän kuulijoitani ajattelemaan astraalista ainetta
teosofiselta kannalta, fyysistä maailmaa ympäröivänä ja läpäisevänä. Sitten
kehotan teitä ajatuksissanne menemään teurastuslaitokseen. Koettakaa jos
voitte mielestänne kuvitella – jos ette ole sattuneet sitä todellisuudessa
näkemään – millaisia kärsimyksiä ja kauhun tunteita siellä herätetään. En
puhu teurastajasta nyt vielä, vaan eläimistä, joita tapetaan. Huomatkaa,
mikä pakokauhu valtaa ne, kun ne vainuavat verenhajun. Nähkää, millä
tuskalla ja pelolla ne rimpuilevat, jottei niitä vietäisi eteenpäin. Se,
jolla on rohkeutta, seuratkoon niitä aina teurastuspaikalle asti ja
katsokoon, kuinka ne tapetaan, ja astukoon sitten mielikuvituksessaan
askeleen edemmäs, tai jos omaa psyykkistä taipumusta astraalisten
värähtelyjen havaitsemiseen, katselkoon ja muistakoon, mitä näkee: kauhun ja
pelon heijastuksia, jotka syntyvät, kun elämä riistetään väkivaltaisesti
ruumiista ja eläinsielu astuu tässä hirveän pelon tilassa astraalimaailmaan
jäädäkseen sinne pitkäksi aikaa, kunnes se hajoaa ja häviää. Muistakaa, että
missä eläimiä näin teurastetaan, sinne nämä kauhun ja pelon kärsimykset
keskittyvät, ja muistakaa, että ne vaikuttavat sekä aineelliseen maailmaan
että ihmisten mieliin ja että kuka tahansa psyykkisesti herkkätuntoinen
tullessaan tällaisen paikan läheisyyteen näkee ja tuntee nämä kauheat
värähtelyt, kärsii niistä ja tietää, mistä ne ovat lähtöisin.
Otaksukaamme, että joku matkustaa esimerkiksi
Chicagoon. Otan tämän esimerkin, koska minulla on siitä henkilökohtaista
kokemusta. Kuten tiedätte Chicago on teurastuskaupunki, jossa on eläinten
tappamiseen mitä huolellisimmin suunniteltuja laitoksia, mitä ihmisnero
suinkin on kyennyt keksimään ja niissä melkein kaikki on koneellistettu.
Siellä teurastetaan joka viikko valtava määrä eläimiä. Kukaan vähänkin
herkkätuntoinen, puhumattakaan siitä, joka harjoittelulla on herättänyt
muutamia sisäisiä aisteja eloon, ei voi tulla Chicagoon tai edes mailien
päähän kaupungista olematta tietoinen syvällekäyvästä alakuloisuuden
tunteesta, joka tulee häneen. Tuo tunne on ikään kuin peräisin saasteista,
niin että tekisi mieli päästä kauas pois siitä, jota kohtaan nousee täysin
selittämätön ja sanoinkuvaamaton inho. Puhun nyt omasta kokemuksestani.
Istuin rautatievaunussa lueskellen, kuten minulla on tapana. Juna lähestyi
kaupunkia, enkä edes tiennyt siitä – se on näet niin valtavan suuri, että se
ulottuu paljon kauemmaksi kaikkiin suuntiin kuin muukalainen osaa
arvatakaan, ja kestää kauan, ennen kuin saavutaan sen keskustaan. Silloin
huomasin yhtäkkiä tuon painostavan tunteen, josta äsken puhuin. Ensiksi en
käsittänyt sitä, ajatukseni olivat kaukana Chicagosta, mutta se kävi niin
voimakkaaksi, että aloin ajatella ja tunnustella, mikähän se niin
omituisesti vaikutti. Pian huomasinkin syyn, kun muistui mieleeni, että olin
matkalla Yhdysvaltojen ja kenties jopa koko maailman suurimpaan
teurastuspaikkaan. Oli kuin fyysinen verho täynnä mustaa saastaa ja tuskaa
olisi laskeutunut päälleni. Sellainen on se psyykkinen ja astraalinen
kuolinvaate, joka on levitettynä tuon suunnattoman kaupungin ylle.
Minä vakuutan teille, että niille, jotka
vähänkin tietävät näkymättömistä maailmoista, merkitsee tämä alituinen
eläinten teurastaminen vakavaa vaaran uhkaa, lukuun ottamatta kaikkia muita
näkökohtia asiassa. Sillä kun tuollaiset pelon ja tuskan, vihan ja
kärsimyksen magneettiset värähtelyt kohtaavat niitä ihmisiä, joiden
keskuudessa ne synnytetään, niin ne ovat omiaan tekemään heidät raaoiksi ja
julmiksi ja vetämään heidät lokaan ja eläimellisyyteen. Eläinten liha ja
veri ei ainoastaan saastuta ruumista vaan myös ihmisen hienompia voimia.
Hyvin paljon kaupunkilaiselämän ja ennen kaikkea teurastajien elämän
raaemmista ja alemmista puolista johtuu suorastaan tästä astraalimaailman
vastavaikutuksesta, joka on peräisin teurastetuista eläimistä.
Olen nyt lyhyesti esittänyt, mitä teosofia
opettaa eläinten tappamisen yleisestä turmiollisuudesta, mutta en ole vielä
puhunut niistä miehistä, jotka toimivat teurastajina. Tuskinpa heidät
voidaan jättää ottamatta huomioon, kun pohditaan kysymystä lihansyönnistä.
Onhan selvää, ettei meistä kukaan voi syödä lihaa, jollemme joko itse tapa
eläimiä ravinnoksemme tai anna toisten tehdä sitä puolestamme. Siksi olemme
suoranaisesti vastuunalaisia niiden miesten moraalisen luonteen
turmelemisesta, joiden niskoille heitämme teurastustyön, kun olemme liian
hienotunteisia tehdäksemme itse sitä. Mitä nyt tulee tähän teurastajien
ammattikuntaan, niin tietäähän jokainen, ettei kukaan hyvin kasvatettu ja
sivistynyt henkilö tahtoisi antautua sille alalle, ei mies eikä nainen – en
näet käsitä, miksi naiset pidettäisiin tästä erillään, kun he ovat kuitenkin
yhtä suuria lihansyöjiä kuin miehet. Luulenpa, että hyvin harvat sivistyneet
miehet ja naiset olisivat halukkaita käymään itse käsiksi lampaisiin ja
nautoihin ja teurastamaan niitä syödäkseen.
Yleisesti myönnetään, että eläinten tappaminen
vaikuttaa haitallisesti luontoon ja mielenlaatuun. Tämän tunnustaa
lainsäädäntökin, sillä ainakaan Amerikassa ei sallita teurastajan istua
valamiehenä, kun on käsiteltävä murharikosta, siitä yksinkertaisesta syystä,
että hänen alituinen yhteytensä verenvuodatukseen arvellaan tekevän hänet
enemmän tai vähemmän turtuneeksi sen luontoisissa asioissa. Yksi asia on
varma ja yleisesti tiedostettu: sellaisessa kaupungissa kuin Chicagossa ja
sen teurastajien joukossa on rikosten ja väkivallantekojen määrä paljon
suurempi kuin missään muissa ammattikunnissa. Veisten käyttö on heillä
paljon tavallisempaa, ja on huomattu, että näiden harjaantuneiden
teurastajien puukoniskut ovat miltei poikkeuksetta tappavia, koska he
käyttävät vaistomaisesti sitä erikoista kädenliikettä, joka on tavallinen
eläimiä tapettaessa. Tämä tunnustetaan tosiasiaksi Chicagossa, mutta
sikäläinen väestö ei näy lainkaan ymmärtävän, että tämä tosiseikka merkitsee
asukkaiden olevan moraalisesti vastuunalaisia tämän vastenmielisen
ihmistyypin kehittymisestä. Tämä koskee eläinten teurastamista tässä
kaupungissa ja kaikkialla muuallakin.
Ettekö koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että
olisi eettinen sääntö, joka sanoo, ettei teillä ole oikeutta asettaa omaksi
eduksenne toiselle ihmisolennolle velvollisuutta, jota ette olisi itse
valmis suorittamaan? Jollekin hienostuneelle ja arkaluontoiselle
naisihmiselle sopii ylpeillä tunteellisuudellaan ja hienostuneisuudellaan ja
kauhistua pelkkää ajatustakin, että teurastaja pääsisi tulemaan hänen
seurapiiriinsä. – "Hänhän on niin raaka ja epämiellyttävä." Aivan niin,
mutta miksi hän on sellainen? Siksi, että arvon naisemme saisi syödä lihaa,
josta pitää. Hänen tähtensä on toisella raaistuttava ammatti, josta hän
inhoten vetäytyy pois, vaikka samalla nauttiikin ruokahalunsa
tyydyttämiseksi hedelmät kanssaihmisensä raaistuttamisesta. Jos kerran
ihmiset tahtovat lihaa syödäkseen, niin heidän pitäisi myös tappaa eläimiä
itse, sillä heillä ei ole mitään oikeutta sysätä toisille ihmisille
tämäntapaista toimintaa. Jos he väittävät, että vaikka he luopuisivatkin
lihasta, teurastaminen jatkuisi siitä huolimatta, niin tämä ei ole mikään
keino päästä moraalisesta vastuusta. Jokainen lihansyöjä ottaa osaa tähän
vertaistensa rappeuttamiseen – hänelle ja hänelle lankeaa
henkilökohtainen vastuu siitä. Jos tätä maailmaa johtaa lahjomaton laki,
jos tämä laki vaikuttaa – ei ainoastaan fyysisessä maailmassa vaan myös –
järjen, moraalin ja hengen maailmoissa, niin jokainen, joka on osallinen
rikoksessa, on osallinen rikosta seuraavassa rangaistuksessakin. Siten
ihmisen oma luonto raaistuu sen julmuuden takia, jonka hän tekee
välttämättömäksi nauttimalla sen seurauksista.
Mutta asialla on toinenkin puoli. Sen lisäksi,
että kansa on vastuussa teurastajien joukosta – olkoon se heillä ammattina
tai tilapäisenä toimena, ovat lihansyöjät vielä syypäät kaikkiin niihin
kärsimyksiin, jotka syntyvät siitä, että tuntevia, voisi sanoa ajattelevia
eläimiä käytetään ravinnoksi. Lihansyöjille lankeaa vastuu sekä teurastamon
hirveyksistä että kaikista nälän ja janon ja pelon aiheuttamista
kärsimyksistä, joita eläinraukkojen täytyy kestää kuljetuksen aikana, jotta
ihminen voisi tyydyttää ruokahaluaan. Jos haluatte tietää jotakin tästä,
menkää satamaan katsomaan, miten eläimiä nostetaan laivasta, millainen pelko
ja tuska kuvastuu näiden alempien luontokappaleiden silmistä ja koko
olemuksesta. Ei ole oikeutta tuottaa niille tätä kärsimystä, ja sitä paitsi
tämä estää ja viivyttää myös koko ihmiskunnan kehitystä, sillä ihminen ei
voi noin vain erottautua muusta maailmasta ja yksinään mennä eteenpäin
kehityksessään, tallaten toisia jalkoihinsa. Ne, joita ihminen kohtelee
siten, estävät hänen edistystään. Hänen muille tuottamat kärsimykset ovat
ikään kuin liejua, johon hänen jalkansa tarttuu hänen ponnistellessaan
ylemmäs, sillä meidän täytyy yhdessä kohota tai yhdessä langeta, ja kaikki
tuska, jonka aiheutamme tunteville olennoille, hidastaa ihmiskunnan kulkua
eteenpäin ihannetta kohti.
Jos nyt katsomme vegetarismia tältä laajalta
näkökannalta, voimme jättää sikseen kaikki vähäisemmät perustelut, kuten
esimerkiksi onko liha ravitsevaa vai ei, onko se ihmisruumiille hyödyksi vai
ei. Ja me omaksumme lujan asenteen: mikään, mikä estää maailman edistystä,
mikä lisää sen kurjuutta ja kärsimystä ja mikä estää sen kulkua korkeampia
elämänmuotoja kohti, ei voi mitenkään olla oikeutettua, vaikka voitaisiin
osoittaa, että ihmisruumiin fyysinen voima kasvaisi siten. On kuitenkin
tosiasia, että ruumis voi olla täysin työkykyinen ja voimakas ilman
eläinravintoa. Ja voidaan asettua korkeammalle kannalle, että on
välttämätöntä kehittyä yleisesti ja kaikkialla sopusuhtaisesti ja että
ihmisen velvollisuus on kasvattaa tätä harmoniaa, kunnes lopulta se on
täydellinen.
Niin kuin huomaatte, olen tähän asti
esityksessäni jättänyt yksityisen lihansyöjän aseman sikseen. En siis kehota
pidättäytymiseen eläimellisestä ruuasta, jotta saavutettaisiin
persoonallista edistystä, kehitystä ja kasvua. Olen tahtonut nostaa
kysymyksen korkeammalle velvollisuuden, myötätunnon ja epäitsekkyyden
perustalle. Ne ominaisuudet ovat ennen kaikkea muuta olennaisia maailman
korkeammalle kehityskululle. Mutta meidän oikeus ja velvollisuus on
tarkastella vähän myös, mitä tämä kysymys lihasyönnistä tai sen jättämisestä
voi vaikuttaa yksityiseen ihmiseen, hänen ruumiiseensa, sielunkykyihinsä ja
yleensä henkiseen kehitykseen. Ei voi kieltää, että se vaikutus on olemassa.
On totta, että kun nähdään ruumis sielun välineenä, jonka on määrä kehittyä
hengen välineeksi, niin sillä on suuri merkitys, minkälaisella ruualla tätä
palvelevaa ruumista ravitaan. Teosofia sanoo: ruumis, sielun asunto, on
katoavainen, ja se koostuu pikkuorganismeista, joilla kullakin on elämä
itsessään, ja nämä elävät organismit ovat alituisen muutoksen alaisia, ja ne
virtaavat lakkaamatta ruumiista toiseen ja niiden vaikutus on joko hyvä tai
paha. Muistakaamme, että tiede puolestaan alkaa tunnustaa tämän tosiasiaksi.
Se on sairauksia tutkiessaan huomannut, että sairaudet kieltämättä
lisääntyvät ja leviävät pienten organismien kautta, joita kutsutaan
mikrobeiksi, mutta se ei ole vielä tunnistanut sitä, että koko ruumis on
koostunut pienen pienistä elävistä olioista, jotka tänään ovat muodostamassa
yhden ja huomenna jonkun toisen ruumista, tullen ja mennen lakkaamatta, niin
että alituinen ainesten vaihto tapahtuu miesten, naisten, lapsien, eläinten
jne. välillä.
Otaksukaamme nyt, että hetkeksi katsoisimme
ruumista tältä kannalta. Silloin huomaisimme ensin vastuumme
lähimmäisistämme. Nämä pienet eliöt, jotka ovat ruumiimme rakennusaineita,
saavat sen laadun, jonka niille annamme ravitessamme ja elättäessämme niitä,
ja ne saavat siitä ominaispiirteensä. Me annamme niille joko puhdasta tai
epäpuhdasta ravintoa, me joko myrkytämme niitä tai annamme niille terveyttä,
ja sitten ne menevät pois luotamme ja vievät muihin ruumiisiin niitä
ominaisuuksia, joita ne ovat saaneet ollessaan meidän huostassamme. Siis
mitä me syömme tai juomme, ei koske ainoastaan itseämme vaan koko sitä
yhteiskuntaa, jonka jäseniä olemme. Jokainen, joka ei pyri ruuassaan ja
juomassaan olemaan puhdas, pidättyväinen ja kohtuullinen, tulee fyysisen
pahan polttopisteeksi asuinympäristössään ja myrkyttää kanssaihmisiään ja
turmelee heidän elämänvoimansa puhtauden. Tässä ilmenee lihansyönnin ja
väkijuomien käytön vastuu. On selvää, että ruuan laatu vaikuttaa hyvin
paljon fyysiseen elimistöön ja että se tarjoaa ikään kuin fyysisen asunnon
jollekin erityiselle ominaisuudelle. Vaikka tietyt ominaisuudet piilevät
sielussa, ne kuitenkin ilmenevät ruumiin ja aivojen välityksellä. Sillä on
huomattava merkitys, mistä aineesta aivot ja ruumis ovat rakentuneet, sillä
niin kuin värillisestä ikkunasta lankeava valo esiintyy värillisenä eikä
valkoisena, niin sielunkin ominaisuuksien täytyy vaikuttaessaan aivoissa ja
ruumiissa värittyä näiden ominaisuuksista.
Eläimissä huomataan selvästi, että niiden ruuan
laatu vaikuttaa niiden luonteenlaatuun. Koira voidaan esimerkiksi kasvattaa
joko hyvänluontoiseksi tai ärtyisäksi sen mukaan, mitä ruokaa sille
annetaan. Jos sitä ravitaan maidolla ja kasviaineksilla, se tulee
sävyisäksi, jos se sitä vastoin saa yksinomaan raakaa lihaa, se tulee
tavallisesti äreäksi. On kyllä totta, että eläin on paljon enemmän fyysisen
ruumiinsa vallassa ja on paljon vastaanottavaisempi ulkoisille vaikutuksille
kuin ihminen, jolla on vahvempi, vapaampi tahto. Mutta on myös totta, että
koska ihmisellä on ruumis ja hän ainoastaan sen kautta voi vaikuttaa
aineellisessa maailmassa, niin hän tekee työnsä helpommaksi tai vaikeammaksi
sen mukaan, minkälaista fyysistä työvälinettä sielun on käytettävä
ilmetäkseen ulkoisessa maailmassa. Jos ihminen antaessaan ruumiilleen
ravintoa samalla ravitsee näitä pikkueliöitä, joista se koostuu, sellaisilla
aineilla, jotka herättävät eloon alempiin eläimiin ja hänen omaan alempaan
luontoonsa kuuluvia vaistoja ja himoja, niin hän luo itselleen karkeamman
ruumiin, joka tottelee enemmän eläimellisiä himoja ja vähemmän järjen
korkeampia virikkeitä. Ja hän pakottaa sielunsa työskentelemään tällaisella
käyttövälineellä.
Onko liian vaikeaa oppia puhdistamaan
ajatuksiaan ja hillitsemään himojaan? Onko liian vaikeaa olla kohtuullinen
ruuassa, juomassa ja kaikissa ruumiillisen asumuksemme tarpeissa? Kun
sielulla on jo riittävän vaikea tehtävä ajatusten ja tunteiden
hallitsemisessa, pitäisi meidän varoa, ettemme tee sitä vielä vaikeammaksi
saastuttamalla sitä välinettä, jolla sen täytyy työskennellä. Kun
ajattelemme, että kaikella on seurauksensa ja että syömällä lihaa
vahvistamme alempia haluja ja teemme oman ruumiimme molekyylit
vastaanottavaisiksi ulkopuolisille huonoille vaikutuksille, meidän
varmaankin pitäisi koettaa harjoittaa ja puhdistaa ruumistamme. Myös
väkijuomien nauttimisella on huomattava raaistuttava ominaisuus, sillä
alkoholi voimakkaana myrkkynä vaikuttaa leviten ulospäin jokaisesta, joka
sitä nauttii. Alkoholi niin ikään edesauttaa ihmisruumiin
eläimellistyttämistä, kun meidän päinvastoin pitäisi tehdä sitä
sielullisemmaksi ja henkisemmäksi. Pidämme ihmisyyden tason alhaisena
jatkuvalla eläimellisen minämme rappeuttamisella.
Ihmissielun kehitystä ajatellessamme uudistuvat
aina seuraavat kysymykset. Mikä on elämämme tarkoitus? Miksi olemme täällä?
Miksi elämme? Ainoastaan yhdellä tavalla ihmisen elämä on oikeutettu,
ainoastaan yhdellä tavalla voi hän tuntea tyydytystä ja tuntea täyttäneensä
velvollisuutensa, ja se on: kun hän antaa elämänsä jatkuvaksi uhriksi
maailman auttamiselle, niin että jokainen asia hänen elämässään tähtää
siihen, että maailma olisi parempi eikä huonompi paikka elää. Ihminen on
henkeensä, sieluunsa ja ruumiiseensa nähden vastuunalainen siitä, miten hän
käyttää elämänsä. Emme voi riistäytyä irti veljistämme, eikä meidän pitäisi
sellaista toivoakaan, sillä tämä elämä on ainaista kiipeämistä jumalallista
ihannetta kohti, ja jokaisen ihmissielun, joka tämän oivaltaa, pitäisi
auttaa maailman kohoamista tavalla tai toisella. Jokaisena elämämme päivänä
annamme maailmalle pienen sysäyksen joko ylöspäin tai alaspäin. Mutta
pitäisihän jokaisen uskollisen sielun pyrkiä olemaan avuksi eikä esteeksi ja
siunaukseksi eikä kiroukseksi. Ja jokainen vilpitön sielu tahtookin tätä,
olkoon sillä sitten voimaa tämän tarkoituksensa toteuttamiseen tai ei. Mutta
eiköhän meidän ainakin pitäisi asettaa tätä ylevää aatetta, maailman
auttamista, ihanteeksemme ja olla pahoillamme joka kerta, kun petämme sen
joko ruumiin ravitsemisessa tai sielun kehittämisessä?
Näyttää siltä, kun katsellaan maailmaa
teosofian valossa, että se, mikä antaa elämälle elämisen arvon, on juuri
yhteistyö luonnon jumalallisen elämän kanssa. Sen työn kautta maailma saa
yhä suurenmoisimman muodon ja lähestyy yhä enemmän täydellisyyden ihannetta.
Jospa saisimme miehet ja naiset ymmärtämään tämän, jospa voisimme saada
heidät edes huomaamaan, että heillä on sellainen jumalallinen voima
käytettävänään, jolla voivat auttaa maailman luomistyötä ja ottaa osaa
kaikkeuden kehitykseen! Jos he voisivat ymmärtää, että tämä maailma kuuluu
heille, että se on uskottu heidän käsiinsä ja huostaansa, että maailman
kehitys riippuu heistä ja että jolleivät he tahdo auttaa sitä, itse
jumalallinen elämä ei voi löytää muita välineitä, jolla työskennellä tällä
aineellisella tasolla, silloin he astuisivat sille tielle, joka vie
ylöspäin, vaikkakin he monen harha-askeleen, erehdyksen ja hairahduksen
kautta kuIkisivat kuitenkin oikeaan suuntaan ja heidän katseensa
kiinnittyisi tuohon vielä kaukaiseen ihanteeseen, jota he ikävöivät. Ja
silloin sielussa ja ruumiissa – niiden työssä voiman sisäisessä maailmassa
ja ulkonaisessa toiminnan maailmassa – ainoa johtoajatus olisi: onko tämä
tekoni tai ajatustoimintani kohottava vai alentava maailmaa, auttaako vai
estääkö se veljiäni? Jos vain se ajatus tulisi elämän keskusvoimaksi,
silloin sielu – vaikka se välillä unohtaisikin sen tai epäonnistuisi –
jatkaisi aina yhä uudestaan yrittämistä antamatta periksi. Jos me kaikki
voisimme tehdä ja ajatella näin, silloin murhe pakenisi maan päältä, elämän
tuska ja hätä lakkaisivat, ja ihminen, joka olisi tullut yhdeksi
jumalallisen lain kanssa, levittäisi rakkautta kaikkeen maailmaan auttaen
sitä yhä korkeampaan sopusointuun. Ja jokaiselle, joka kääntää katseensa
tähän suuntaan ja joka koettaa puhdistaa ajatustaan, ruumistaan ja
elämäänsä, on hänen sisäisten henkisten mahdollisuuksiensa kehitys tuleva
palkaksi hänen osanotostaan maailman auttamistyöhön.
Omatunto
– touko- kesä- & toukokuu 1907
[Omatunnossa ilmestynyt artikkeli oli jo hieman
lyhennetyssä muodossa. Tuota suomennosta on tarkistettu alkuperäisestä tekstistä, ja paikoin käännöstä tarkennettu, samalla kieliasua on uudistettu.]
Alkuperäinen artikkeli
|