Buddha ja Pundari

Kerran, kun Buddha oleskeli Gridhrakuta-vuoristossa lähellä Rajagrihaa, tuossa kaupungissa eli kuuluisa kaunotar nimeltä Pundari, jonka ihanuudelle ja suloudelle ei kukaan vetänyt vertoja. Tämä nainen oli väsynyt elämäntapaansa ja päätti liittyä Buddhan seuraan ja tulla bhikkhuniksi. Sen vuoksi hän lähti sille paikalle, jossa Buddha oli, ja noustuaan polkua pitkin vuorelle hän pysähtyi eräälle lähteelle juomaan vettä. Nostaessaan vettä suuhunsa hän näki kasvonsa kuvastuvan lähteeseen, ja hän huomasi, kuinka verraton oli hänen ihanuutensa, kuinka hieno hänen hipiänsä, kuinka kauniit hänen hiuksensa, kuinka miellyttävä olemuksensa. Nähdessään itsensä tällaisena hän muutti mielensä ja sanoi: – ”Pitäisikö sen, joka on syntynyt niin kauniiksi kuin minä olen, lähteä maailmasta ja tulla nunnaksi? Ei! Minä tahdonkin saada kyllikseni onnea ja tulla tyytyväiseksi.”

Ja hän päätti kääntyä takaisin ja mennä kotiin. Mutta sillä välin Buddha, joka oli nähnyt koko tapahtuman ja tiesi, että Pundari oli valmis pelastumaan, muutti itsensä silmänräpäyksessä ihanaksi naiseksi, joka oli äärettömän paljon kauniimpi kuin Pundari. Kun he kohtasivat toisensa tiellä, niin kaunotar hämmästyi vieraan naisen kauneutta ja kysyi häneltä: ”Mistä sinä, ihana, tulet? Ja missä sukusi asuu? Ja kuinka kuljet näin yksin ilman seuralaisia?” Siihen vieras vastasi: ”Palaan tuonne kaupunkiin, ja vaikka emme ole tuttuja, voimmehan mennä yhdessä.” Ja sitten he kulkivat tietä, kunnes saapuivat eräälle tien varrella olevalle lähteelle, jonka äärelle he istuutuivat. Viimein heidän keskustelunsa herkesi, ja vieras kaunotar, joka nojautui Pundarin polviin, nukahti. Jonkin ajan kuluttua kaupungin kaunotar sattui katsahtamaan ystävättäreensä ja hämmästyi, kun näki hänen muotonsa kokonaan muuttuneen. Hän oli tullut iljettäväksi kuin ruumis, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hampaansa pudonneet, tukkansa oli lähtenyt päästä, ja ilkeät madot jäytivät hänen lihaansa. Pelästyneenä ja tyrmistyneenä tästä näystä Pundari kiiruhti pois, ja huudahtaen: ”Kuinka haihtuvaa on ihmisen kauneus!” ja riensi takaisin sinnepäin, missä Buddha oleskeli. Saavuttuaan sinne hän heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa ja kertoi hänelle, mitä hän oli nähnyt, jolloin Buddha puhui hänelle näin: ”Pundari, on neljä asiaa, jotka aina aiheuttavat surua ja pettymystä: että ihmisen, oli hän kuinka ihana tahansa, täytyy vanheta; että ihmisen, oli hän kuinka lujassa asemassa tahansa, täytyy kuolla; että ihmisen, jota sitovat mitä lujimmat sukulaisuuden ja rakkauden siteet, täytyy kuitenkin erota rakastetuistaan; ja että rikkauden, vaikka sitä olisi kertynyt kuinka yltäkylläisesti, täytyy kuitenkin huveta ja hävitä.” Ja silloin maailman kunnioittama Buddha lisäsi nämä säkeet ja sanoi:

”Vanhuus tuo mukanaan kaiken ruumiillisen viehätyksen häviön. Raihnauden ja sairauden kautta ihminen häviää. Hänen ruumiinsa koukistuu, hänen lihansa kuihtuu, mikä on elämän loppu. Mitä hyötyä on tästä ruumiista, kun se mätänee Ganges-virran äyräillä? Se on vain vankihuone, jossa sairaus, vanhuuden ja kuoleman tuskat asuvat. Se, joka iloitsee nautinnoista ja ahnehtii himojensa tyydyttämistä, hän vain kartuttaa synninkuormaa ja unohtaa tulossa olevan suuren muutoksen ja ihmiselämän epävakaisuuden. Hänellä ei ole poikaa, johon hän voisi luottaa. Hänellä ei ole isää eikä veljeä. Kuolema kolkuttaa ovelle, eikä hänellä ole ystävää, jolta hän voisi saada apua.”

Olin rukoillut: Jumala, ota pois minulta ruumiini kalkki, se on niin raskas, niin ruma ja himojen täyttämä, se on vain esteenä tielläni huippuja kohti. Mutta minä en ollut silloin oikeassa, kun näin rukoilin, enkä silloinkaan, kun sanoin: ihana olet sinä, oma ruumiini, niin nuori ja ruskea ja elinvoimaa täysi. Olet henkeni maja, olet sieluni asunto, mutta vielä ihanampi olet sinä siksi, että voit olla kaksi ja yksi. Onko riemua suurempaa kuin silloin, kun kaksi on yksi?

(Dhammapadan legenda)

Tietäjä — maaliskuu 1915