Voitto

Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
hän voittanut on kuoleman ja yön.
Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
hengessään Voima voittamaton puhkee.

Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
päällänsä vaipumatta varjoon öin,
se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!

Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
se muodot muovaa, uutta yhä luo,
se voimat herättää ja niitä käyttää,
läpäisee aineen, määrän sille suo.
Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
se kaiken olevaisen muotoon valaa,
kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.

Se synnyttävi elon alkusolun,
se kehityksen huippuun kaiken vie,
me kunnes päässä pyhityksen polun
seisomme, päättynyt on Ristin tie.
Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
aineemme Hengen aurinkohon raukee,
aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
säteillen työhön luomisen on avoin.

Aarni Kouta


Sydänkesä

On kuin valon hohtavin huntu
leviäis yli metsäin ja maan,
kesän kypsän tuoksuva tuntu
kedot täyttäisi kukkasillaan.
On kuin pyhä, valkein soisi
sävel kentiltä autuuden,
valon Herran viestiä toisi
alas vangeille ainehen.

Sävelet valon vaikeimman taivaan
väräjöi läpi kaikkeuden yön,
ne luovat lohtua vaivaan,
niit' uottavat orjat työn.
Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,
ne vaivamme virvoittaa,
ne lientävät orpojen nyyhkyt,
ne kahleemme kirvoittaa.

Ne katseemme vie valon puoleen,
unohtuu pimeys sekä jää,
sätehensä ne heittävät huoleen,
ne tähtinä kimmeltää.
Valonairuet oudosta maasta,
miss' säihkyy ainainen koi,
teit' ei voi seurata saasta,
valo teitä vain seurata voi!

Suven siunaavan sulotuntu
olemustanne kuvastaa,
on henkenne hohtava huntu,
min kätkössä uinuu maa.
Välisiltana hengen ja aineen
alas astutte aineeseen,
ja lailla laulavan laineen
kohoatte taas korkeuteen.

Aarni Kouta


Aurinkoinen syys

Kuin talven valtaa peljäten
aurinko hehkuu syksyinen.

Puun lehdet puhkee purppuraan
sen kera kilvan loistamaan.

Levolle illan tuuli käy.
Ei pilven varjoakaan näy,

ei liiku lehti, oksa, puu,
kirkastumistaan kirkastuu

kaupungit, kylät, metsät, maa,
kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.

Vöihinsä valo varjoton
verhonnut kaikkeuden on.

Valkeuden Herra taivaistaan
nyt saapuu maata siunaamaan.

Aurinkosaatoss' saapuu hän,
Jumala valon, elämän.

Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
edestään väistyy kuolo, yö.

Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.

Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»

Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.

Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.

Ei hävitystä, kuolemaa; --
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.

Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.

Aarni Kouta

Etusivu

Runoja