Voitto

Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
hän voittanut on kuoleman ja yön.
Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
hengessään Voima voittamaton puhkee.

Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
päällänsä vaipumatta varjoon öin,
se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!

Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
se muodot muovaa, uutta yhä luo,
se voimat herättää ja niitä käyttää,
läpäisee aineen, määrän sille suo.
Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
se kaiken olevaisen muotoon valaa,
kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.

Se synnyttävi elon alkusolun,
se kehityksen huippuun kaiken vie,
me kunnes päässä pyhityksen polun
seisomme, päättynyt on Ristin tie.
Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
aineemme Hengen aurinkohon raukee,
aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
säteillen työhön luomisen on avoin.

Aarni Kouta


Sydänkesä

On kuin valon hohtavin huntu
leviäis yli metsäin ja maan,
kesän kypsän tuoksuva tuntu
kedot täyttäisi kukkasillaan.
On kuin pyhä, valkein soisi
sävel kentiltä autuuden,
valon Herran viestiä toisi
alas vangeille ainehen.

Sävelet valon vaikeimman taivaan
väräjöi läpi kaikkeuden yön,
ne luovat lohtua vaivaan,
niit' uottavat orjat työn.
Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,
ne vaivamme virvoittaa,
ne lientävät orpojen nyyhkyt,
ne kahleemme kirvoittaa.

Ne katseemme vie valon puoleen,
unohtuu pimeys sekä jää,
sätehensä ne heittävät huoleen,
ne tähtinä kimmeltää.
Valonairuet oudosta maasta,
miss' säihkyy ainainen koi,
teit' ei voi seurata saasta,
valo teitä vain seurata voi!

Suven siunaavan sulotuntu
olemustanne kuvastaa,
on henkenne hohtava huntu,
min kätkössä uinuu maa.
Välisiltana hengen ja aineen
alas astutte aineeseen,
ja lailla laulavan laineen
kohoatte taas korkeuteen.

Aarni Kouta


Aurinkoinen syys

Kuin talven valtaa peljäten
aurinko hehkuu syksyinen.

Puun lehdet puhkee purppuraan
sen kera kilvan loistamaan.

Levolle illan tuuli käy.
Ei pilven varjoakaan näy,

ei liiku lehti, oksa, puu,
kirkastumistaan kirkastuu

kaupungit, kylät, metsät, maa,
kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.

Vöihinsä valo varjoton
verhonnut kaikkeuden on.

Valkeuden Herra taivaistaan
nyt saapuu maata siunaamaan.

Aurinkosaatoss' saapuu hän,
Jumala valon, elämän.

Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
edestään väistyy kuolo, yö.

Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.

Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»

Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.

Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.

Ei hävitystä, kuolemaa; --
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.

Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.

Aarni Kouta


Joulupuu

Minut korvesta pirttihin kannettiin,
mut korpeen mun juureni jäivät.
Hopeat, korut oksille annettiin,
niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,
ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,
ma haastan korpien hiljaista kieltä,
huminaa salometsien, suurten ja sankkain,
johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.

Kohoamme kohdussa korpien vyön,
pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,
humisee kesät, talvet yllämme tuuli,
tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.
Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,
kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,
me yksin elämme iästä ikään,
ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,
ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,
on kuolematon rotu korkean korven.

Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,
humisten ikilaulumme sentään soi,
tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,
sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,
inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,
levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,
sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa
levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,
kateutta karsasta, soimaa ja syytä.

Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,
syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,
lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,
herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.
Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:
tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,
teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,
elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.
Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,
vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.

Aarni Kouta


Väinämöistuli

Joka suomalaisen se rinnassa palaa
näkymättömän liekin lailla,
se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,
se valtaa ei olla voi vailla.
Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,
hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,
tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,
pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,
mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,
mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.

Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,
mut henkensä tulta he vaali.
Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,
oli kaukana vain elonmaali.
Sisin hehku valonsa sittenkin loi
tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi
yhä kestää, minkä vain harvat kestää,
omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.
Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,
me uljuutta emme säästäneet, verta.

Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,
salast' ohjas se esiin ja julki.
Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,
tukenamme maan Hengetär kulki.
Se voitosta voittohon joukot vei,
sen tiellä estettä ollut ei,
kukin käytti miehen mieltä ja kättä,
kävi eespäin suorana, pelkäämättä,
kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,
satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.

Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,
salass' ain poven pohjass' se palaa,
yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,
yhä intoa mielihin valaa,
roduks Hengen meidät se kasvattaa, --
me emme halpoina kulkea saa.
Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,
tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,
rodun henkisen työt yhä täytämme,
tulisäilää Väinämön käytämme.

Aarni Kouta


Ylösnousemus

Timantti puhtain, joka puhkes illan,
eloni illan ensi varjon tullen!
ma viime lauluni nyt laulan sullen,
säteistäs solmin tuollepuolen sillan.

Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; --
iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.

Timantti kallein, loistos peittyi multa
melskeessä elon turhuuksien turun.
Sun näki silmä, suurentama surun,
sun sisin siintosi on tuskain tulta!

Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
et turha, välkkyvä vain ajanviete.
Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
sun säihkysi on sielus syvin halu.

Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
ens aamukaste; tienoot oudot näytät
minulle, hehkullasi henkein täytät.
Vavisten painan sinut syäntäin vasten.

Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,
säkenöit oudon jalokiven lailla.
Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,
sa lahja elon ehtoon jumalainen.

Sun siintos askeleitain aina johtaa,
maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.
Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,
sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!

Aarni Kouta


Runo

Se unten herkimpäin on ikuistus,
katoovan muotoon iäiseen se muovaa,
sen yllä väikkyy outo kirkkaus,
sen olemus on jumal'unta luovaa.
Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,
luojansa nostaa jumalain se lukuun,
mut syämistä käy sentään sydämiin,
kohoaa maasta ylös taivaisiin.

Yön säteistä sen sisin sielu on,
sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,
se liitossa on kera auringon,
mut vieras silt'ei sille maan oo multa.
Se maahan niinkuin kevään sade lankee,
luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,
kohottaa katseen tähtitarhain taa.
Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.

Sielumme sisimmän se valaisee,
maat oudot, jumalaiset meille näyttää,
sen valoss' sateenkaaret säteilee,
henkemme ikihehkullaan se täyttää.
Uudeksi olemuksemme se muovaa,
sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,
siipensä kohottaa se kimmeltäin
yön halki taivaan tähtitarhaa päin.

Aarni Kouta

Etusivu

Runoja