Dionysos ja Apollo

Kaukana etelässä sinisen meren rantamalla istui kerran, muinaisina aikoina, nuori vaeltaja. Hän katseli kimaltelevaa merta. Meri oli niin ihmeellisen tyyni. Rauhallisina lepäsivät meren sylissä mahtavat rantakalliot ja autuaallisessa levossa oli muukin luonto. Vuolaana virtana laskeutui elämän voima auringosta. Nuoresta vaeltajasta tuntui sillä hetkellä kuin Elämän Isä olisi ottanut kaiken syliinsä, kuin olisi kaikki ollut vain suurta rakkautta ja harmoniaa. Suuri rakkaus kosketti hänen sydäntään ja päätään, ja sillä hetkellä oli hänen olemuksensa liikkumattomassa tasapainossa. Sillä hetkellä tapahtui se ihmeellinen asia: korkeampi maailma aukeni ja korkeat veljet tulivat hänen luokseen. Siinä olivat muiden muassa loistava Apollo lyyrineen ja säteilevä Dionysos. Itse Elämän Herra tarttui hänen käteensä, katsoi lempeästi silmiin ja virkkoi: lapseni, paina muistiisi mitä nyt tunnet, mitä näet ja kuulet. Mene sitten kauas karuun kylmään pohjolaan, sinne missä kylmät tuulet puhaltavat ja missä ihmisillä on vilu. Vie heille viesti auringosta, kerro heille ikuisesta viisaudesta, ikuisesta elämästä ja ikuisesta kauneudesta. Mutta ole varuillasi, lapseni, ettet kadota yhteyttäsi meihin, sillä silloin sydämesi jäätyy.

Näin sanoi Elämän Herra ja siunasi nuorta vaeltajaa. Silloin virittivät Dionysos ja Apollo ihanan soittonsa. Suloisena, onnentäyteisenä lauloi Dionysoksen huilu ja taivaallisin soinnuin sitä säesti Apollon lyyra. Ihmeellinen maailma viisautta ja kauneutta avautui nuoren vaeltajan silmäin eteen. Sävelet kantoivat hänen sielunsa korkeuksiin — "kirkkaudesta kirkkauteen". "Vaikka elämä on varjon ja valon, taistelun ja levon, yön ja päivän ikuista taistelua, on se pohjaltaan ikuista onnea ja sanomatonta autuutta", kertoivat sävelet.

Vaeltaja heräsi uuteen päivään kaukana pohjolassa ja hän muisti ihmeellisen kokemuksensa. Ei hän muistanut sitä selvästi, ei hän muistanut Dionysosta eikä Apolloa nimiltä, eikä hän muistanut Elämän Herran sanoja, mutta hiljaisina hetkinä hän kuuli sielussaan Dionysoksen ja Apollon ihmeellisen soiton, ja aina kun hän sen kuuli, valtasi hänet palava halu tehdä jotain. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä, hän tunsi vain rakastavansa kaikkea, eikä silloin tuntunut tuuli kylmältä — silloin ei palellut.

Sitten kerran hän löysi soittimen jossa olivat kielet kuten Apollon lyyrassa. Soitin oli kannel. Vaeltaja viritti soittimen kuten lyyran, mutta hän ei löytänyt kuin yhden soinnun, joka muistutti lyyran soittoa. Sitten hän löysi soittimen jonka ääni toi mieleen Dionysoksen huilun. Ei hän muistanut Dionysoksen huilua eikä Apollon lyyraa, mutta ne elivät ihanteina hänen sielussaan ja kaikkia soittimia ja niiden synnyttämiä säveliä hän vertasi sisäisiin ihanteihinsa.

Sitten hän yritti sovitella molempia löytämiään soittimia yhteen, sillä hän ei tiennyt kumpaa hän enemmän rakasti. Mutta kun hän vertasi aikaansaannostaan ihanteihinsa, tunsi hän pettyneensä. Soittimet olivat vain kurjia irvikuvia ja sävelet jääpuikkojen helinää ja syystuulen vinkunaa.

Epätoivoisena etsi vaeltaja soittimiaan ja pettymys seurasi pettymystä.

Näin kuluivat vuodet.

Näinä vuosina alkoi vaeltajan sydän jäätyä, sillä hän oli unohtamaisillaan sisäiset säveleensä. Elämän Herra ei kuitenkaan ollut unohtanut lupaustaan: Kun vaeltajan sydän oli jäätymäisillään umpeen, kosketti Elämän Herra sitä lämpimällä katseellaan. Silloin käsitti vaeltaja, että hänen oli itsensä tultava Dionysoksen ja Apollon soittimeksi. Hän alkoi jälleen kuunnella sisäisiä säveleitään ja hänessä varmistui tieto siitä, että hänen oli löydettävä itsensä, hänen oli löydettävä yhteys sisäisen elämän kanssa. Jos hän löytäisi sen, löytäisi hän myöskin ulkonaiset keinot.

Nyt alkoi uusi ponnistus.

Kaikella tarmollaan keskitti vaeltaja katseensa sisäiseen maailmaansa. Joskus hän saattoi kuin kaikuna kuulla kehottavat sanat: "Vie heille viesti auringosta, kerro heille ikuisesta viisaudesta, ikuisesta elämästä ja ikuisesta kauneudesta. Mutta ole varuillasi lapseni ettet kadota yhteyttäsi meihin, sillä silloin sydämesi jäätyy!"

Oi, niin monesti on vaeltajan sydän ollut jäätymäisillään, kylmä katse on kohdannut kylmää katsetta, kylmä kädenote kylmää kädenotetta. Jos sydän olisi pysynyt lämpöisenä, olisi niin paljon toisin.

Mutta Elämän Herran katse ei koskaan kylmene, eikä hänen kärsivällisyytensä koskaan väsy. Oikealla hetkellä hän sulattaa sydämestä jään — ja silloin soivat jälleen Dionysoksen ja Apollon sävelet rohkaisevina, voimaa antavana, kehottavina.

J. Pohjanmies

Ruusu-Risti — tammikuu 1930


Etusivu Sekalaista