KERTOISINKO SIITÄ AJASTA...

Sinä aikana erityisesti kiristyivät kohtaloni muodot, joista en nähnyt mitään hyväksymääni poispääsymahdollisuutta, saivat yhä huutavammin kysymään: mitä tahdotaan minulle näillä muodoilla opettaa, mitä vaativat nämä vastukset?

Kuulin silloin elämän sanovan: vastukset ovat sitä varten, että ne voittaisit.

Mutta kaikki ovat minut hylänneet, olen niin avuton, yksinäinen — tunnustin heikkona ja voimattomana.

Se kai osoittaa, että sinun olisi kannettava, ellei opeteltava kantamaan kuormasi yksin — tuli ainoa vastaus. "Herra ei pane suurempaa kuormaa kuin kantaa jaksaa".

Mutta olin niin monella tavalla kietoutunut, etten nähnyt muuta kuin kuormani yhä kuolettavamman painon, ja ainoa mitä osasin, oli toteamus, että sittenkin se painaa liiaksi: on vain ajan kysymys, miten kauan fyysinen puoleni kestää. Ja eräänä aamuna tunsin sitten kerta kaikkisena tietonani, etten näin ollen jaksa edes uskoa tätä vastamäkeä voittavani — ellei jotakin ihmettä tapahdu, ja miksikä sellainen tapahtuisi — : en osaa elää.

Kuitenkin tiesin — elämänkatsomukseni sen aina sanoo — että olen kohtaloani toteuttamassa ja ettei siinä ole mitään ansaitsematonta, vääryyttä. Siksi vieläkin kyselin: miksi en sitten näe näissä muodoissa mitään elämismahdollisuutta?

Tuli ajatus: jos esim. saisit suuren palkkion, niin etköhän jaksaisi vielä yrittää, etköhän iloiten kantaisi vaikkapa hitusen raskaampaakin taakkaa, ellet sitä keventää osaisi? — Ja häpeissäni tunnustin: mahdollisesti.

Silloin tuli aikoja tuntemani asia, astui kuin vaillinaisesti ymmärretty ystävä eteeni: "Itsensä voittaminen on kaiken voittamista." Eikö siinä ole palkkiota tarpeeksi?!

Mutta herran nimessä, mitä se auttaa uupunutta miestä? — Yritin puolustautua. Eihän näissä oloissa voi ajatella itsensä voittamista, kun joka päivä tuntee vain vaipuvansa jonnekin. En jaksa — en osaa — tehdä mitään.

Ei ole niin avutonta elämisen muotoa, missä ei voisi mitään tehdä — väitti taas jokin ajatusteni parempi puoli — itsekasvatusta voi harjoittaa onnettomimmissakin olomuodoissa. Mitä avuttomampi olet, sitä vähemmän sinulta vaaditaan: on alettava noin vähästä, niin mitättömästä, ettet tahdo sitä tunnustaakaan — osataksesi joskus suuria. Noista nimettömistä voitoista kasvaa vähitellen kaiken voitto. Vai luuletko, että sinulta tahdotaan ensin suuria ja sitten vasta pieniä? Ei, ykköset ovat välttämättömiä miten suurissa luvuissa tahansa, ja siis kohdallaan yhtä suuria. "Hyvin sinä vähässä uskollinen palvelija, minä asetan sinut paljon haltijaksi." Ei milloinkaan tahdota enempää kuin kukin kussakin asemassa ollen vilpittömästi yrittäen osaa tehdä tai olla tekemättä. "Oletteko nähneet minun korjaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt!"

Niin todellakin: Itsekasvatuksen työala on aina avoinna.

Ja sitten tapahtui ihme. Kahvilahälinä, jossa silloin näin yksinäisenä mietiskelin, häipyi ikään kuin joksikin taustaksi tai kehykseksi ja ihmeellinen, ääretön onni kosketti sielua. Otin kynän ja paperia, siepatakseni tuosta jumal-onnesta edes hiukkasen ihmiselämän onnettomimpien aikojen varalle. Mutta se alkoi häipyä jos vain yritinkin sitä sanoihin sovittaa. Ei ollut aikaa siitä kirjoittaa — ainoastaan elin siinä.

Kuolevaiselle ei ole suotu kauan nauttia jumalien juomaa, hän ei sitä kestäisi. "Todellisuus" kutsui omaan väreilyynsä. Pakenin silloin suurkaupungin kohisevasta keskuksesta syrjäisen kalmiston rauhaan, osatakseni — niin luulin — siellä paremmin kuvata tuota jumalaista tunnetta, jolla Elämä joskus vahvistaa lastaan.

Mutta se ei onnistunut. Kenties joku nero, joillakin kielenkuvien, värien tai sävelten soinnuilla joskus onnistuu ilmaisemaan jotakin sinne päin — mutta syvin jää sanomatta, sisin pysyy paljastamatta. Sitä vain tunnetaan, koetaan, eletään. Se on elämystä, jonka kosketuksessa tavallinen kuolevainen helposti itkee, mutta itkua se ei ole...

ERÄMIES
{Ruusu-Risti  —  maaliskuu 1921}

bar


NIIN OVAT TEHNEET . . . — JA VOITTANEET

Uskoa hyvään, vaikkei sitä missään näkisi ja vaikkapa ei siinä itsekään onnistuisi.

Säilyttää ihanteensa hävityksen ja kuolemankäryn keskelläkin.

Olla tosimielinen perin juurin petettynäkin.

Pysyä hyväilevän hellänä, vaikka kaikki kostoa kiemurtelisi.

Hymyillä anteeksiantavasti, vaikkei näkyisi muuta kuin pilkan ja ivan irvistys.

Uskaltaa elää silloinkin kun näyttää mahdottomalta askeltakaan ottaa.

Niin ovat tehneet suuret.

Ja — voittaneet.

*

On luonnollista väsyä, mutta ei tielle heittäytyä.

On oikein kärsiä, mutta ei sortua siihen suinpäin.

On oikeutettua olla alhaalla, mutta ei viihtyä — jäädä sinne.

*

Suuria, ratkaisevia hetkiä sattuu harvoin, mutta pieniä, nimettömiä voittoja oman itsensä suhteen voi tehdä joka hetki.

Maailman tunnustamaa kuuluisuutta ei saavuta joka yksilö, vaan itsensä voittoisaksi sankariksi olisi mahdollista jokaisen tulla.

Ihmeitä ei ole kaikkien osalle, mutta koko elämä on suuri ihme, sille, joka oikeamielisesti elää.

ERÄMIES
{Ruusu-Risti  —  marraskuu 1921}

bar

VOITA IHMINEN, MITÄ HALUAT

Niille joilla on vain määrätön kaipauksensa, pyrkimyksensä — ei muuta

En, tiedä mikä minua odottaa, en tunne tarkoitustani tässä elämässä, mutta sen tiedän, että — Ihminen minusta pitäisi tulla (emme nim. ole vielä mitään todellisia ihmisiä, eläinhän meissä useimmiten määrää).

Siis huomio tarkoitukseen! Kaikki kyvyt itsensä ymmärtämiseksi ja voittamiseksi. Ehtymätöntä uskallusta kannustamaan kaikkensa ihannetta, tarkoitusta kohti — sitäkin sitkeämmin, jos milloin, missä tilanteessa ja muodossa huomaa oikeasta suunnasta eriävänsä. Erikoisesti on totutettava, herkistettävä huomionsa: miten nyt on, onko näin tarkoitus? Aivan kuin metsän eläimen, joka nukkuessaankin varaa voimaa; niin hellittämättömästi kuin lintu oksallaan, jota ei uuvuttavinkaan uni asemastaan irrota; että se tulee luonnolliseksi, välttämättömäksi kuin hengittäminen.

Tukevasti satulaan ja ohjaksiin joka ainoa aamu ja jos luisuu, luiskahtaa, niin, jok’ikinen hetki! Vain niitä ajatuksia ja mielikuvia, jotka ovat hyväksyttäviä ja järkeviä — joissa tahtoo edistyä — kaikkia muita sopivasti vältettävä, voitettava. Ei mitään määrättyä, kaavamaista vaan katse avoinna kaikille suunnille — Ihminen ihanteena!

»Ei sitä jaksa aina muistaa, sitä niin helposti elämän surussa ja huolissa aikomuksensa unohtaa, puolustautuu usein eräs ajatus. Mutta jos uhkaisi kuolemanrangaistus jokaista unohtamista, niin varmaankin muistaisi paljon paremmin. Mistään uhkauksesta ei tosin voitane puhua, mutta lahjomattoman kuoleman lainalaisuudesta ei vapaudu ennen kuin oppii muistamaan, ja elämään — muuttamaan olemisensa elämiseksi.

En hyväksy nykyisiä kohtalonmuotojani, siis minun täytyy vielä oppia niistä. Muuten niitä ei olisi. Ja kaikki muuttuu sikäli paremmaksi, parhaimmaksi, mikäli osaa elää.

Uskaltaa elää silloinkin kun näyttää mahdottomalta askeltakaan ottaa.

Ja tilaisuutta, mahdollisuutta, aikaa on kaikissa, olomuodoissakin. Jo yhdessä vuodessakin on niin monta päivää ja ne ainakin joskus niin pitkiä »ettei tiedä mitä tehdä, miten niitä kuluttaisi.

Niinpä: voita, Ihminen, mitä haluat!

ERÄMIES
{Ruusu-Risti  —  joulukuu 1922}

bar

AJATUKSESTA, KAIKEN ISÄSTÄ

 

Emme luo ajatuksia, me vain elähdytämme ajatusmuotoja, niin kuin teosofisen elämänymmärryksen omaajina tiedämme. Tavallisessa jokapäiväisessä merkityksessä sanomme kuitenkin tuota toimintaa ajattelemiseksi. Mutta millaista sitten on tuo ajattelemisemme, jos sitä tarkemmin tutkimme? Ei se useinkaan mitään ajattelemisen nimeä ansaitsisi.

Ajatuksemme me ilmaisemme sanoilla, puheessa, kirjoittaen jne. Ottakaamme nyt esimerkki joltakin hiukan vakavammalta alalta kuin tavallisesta kaskujen kertomisesta tai muusta »puun heinän» puhumisesta. Emmekö me usein intä vastaan, kun joku vetoaa sanoihimme? — »Mutta sinähän sanoit juuri niin», voidaan meille väittää päin silmiä. — »No, enhän minä tullut sitä niin ajatelleeksi», myönnämme viimein.

Niin se on, ikävä kyllä, vakavimmissakin asioissamme, vaikka yritämme olla tosimielisiä, puhumattakaan mistään lörpöttelystä, usein me vasta jälkeenpäin muistamme ajatella.

Kuitenkin pitäisi voida ottaa — jos me ylimalkaan aiomme olla ihmisiä — »sanasta miestä sarvesta härkää». Vieläpä niinkin että: »Ennen mies maansa myöpi ennen kuin sanansa syöpi».

Ja niinhän se todenteolla onkin. Kerran meille itse kullekin sanoo Mestarimme: Jokaisesta turhasta sanasta on sinun vastattava.

Siis opetelkaamme todella ajattelemaan! Älkäämme laskeko ajatuksistamme yhtään ajattelematonta ajatusta. Vieläpä niin huolellisesti, ettei (omasta mielestämme) kaunein eikä parhainkaan pääse ilman muuta livahtamaan. Niin kuin jo Platoninkin tiedetään opettaneen: kauniskin on ajatuksen mereen kasteltava ja puhtaaksi valeltava.

Mutta kuka se niin tekee? kysynee moni jok'ikisen todellisen totuudenetsijän tulee sellaiseksi kehittyä. Vaan mistäpä me tarvitsemme etsiä todisteita ulkoapäin, onhan meillä itsessämme »todistaja»: Emmekö me joka ainoa parhaimpina hetkinämme kaipaa ja pyri sellaiseksi ja monella muulla tavalla hyväksi, paremmaksi. Ja jos kerta »hyvää» ikävöin, kaipaan ja siihen pyrin — jos hyvän parhaimmaksi hyväksyn — niin vaikkei hyvyyttä missään näkisi, vaikka koko maailmankaikkeus olisi paha, vaikka jumalakin olisi perkele... niin kannattaisi sittenkin olla kaikella olemuksellaan hyvä, kannattaisi yksinkin ja vaikkapa ensimmäiseksi olla hyvä. Kannattaisi kohottaa hyvänsoihtu korkealle tässä »pahassa» maailmassa ja huutaa — minä olen hyvän löytänyt...

Siis — puhukaamme ainoastaan ajateltuja ajatuksia!

Erämies
{Ruusu-Risti  —  lokakuu 1923}

bar

Etusivu

Sekalaiset