Jouluruusu

Peite on silmiltäsi poissa. Sanan valo loistaa sieluusi salaperäisellä kirkkaudella. Olet tullut näkeväksi ja katselet aavistaen taaksepäin kaukaisiin aikoihin:

Tuhannen tuhansia vuosia sitten oli syvällä salon siimeksessä tumma päilyvä järvi. Vedellä kellui leveitä vihreitä lehtiä, ja niiden keskeltä kohosi hoikkia varsia vihertäviä nuppuja kantaen; mutta eräällä varrella oli kaksi nuppua. Nämä kasvoivat auringonvalossa, ja eräänä sinisenä aamuna ne avautuivat. Valkoiset, pyhät lootuskukat heräsivät, katsoivat syvästi toistensa silmiin ja tunsivat toinen toisensa.

Kukat kuihtuivat syksyllä ja kuolivat, mutta niiden sielut eivät kuolleet. Itsetiedottomina ne leijailivat ylöspäin. Heidän tiensä kulki kaikkien luotujen kautta, ja eräänä kesäaamuna he taas avasivat silmänsä. He olivat tulleet ihmisiksi ja heidän nimensä olivat: Adam ja Eva. Mutta eivätpä enää tunteneet toisiaan, Adam näki toverissaan vaimon, Eva kumppanissaan miehen, ja niin alkoi heidän kurjuutensa.

He astuivat hitaasti, hitaasti ylöspäin taistellessaan tuhansia tuskia vastaan; sillä tie oli jyrkkä ja kivinen. Usein he väsyivät ja jäivät tiepuoleen punaisten, hohtavien kukkien luo. Mutta nämä kukat olivat myrkyllisiä, niiden hedelmät katkeria. Heidän ikävänsä kasvoi alati suuremmaksi. He itkivät ja rukoilivat pelastusta, ja heidän hiuksensa harmaantuivat; heidän voimansa murtui. Toisia vaeltajia kulki samaa tietä kärsien niin kuin hekin. Lopulta he oivalsivat toisten tuskan, koko kärsivän ihmiskunnan piinan, ja oman syvän toivottomuutensa, katkeran lohduttomuutensa vaivaamina he kallistuivat rakastaen veljiensä puoleen.

Nyt he olivat kuin uudestiluodut. Heidän sielunsa olivat puhdistuneet tuskien ja myötätunnon tulessa. He näkivät toinen toisessaan — ei enää miestä ja vaimoa — vaan hengen hengestä, kukan maailman jumalallisesta, kaikkikäsittävästä puusta. Nyt oli enää vain lyhyt taival heidän edessään, sitten heidän tehtävänsä oli päättynyt.

Pehmeä, tummansininen yö lepäsi yli maan. Taivaalla paloivat tähdet, hiljainen humina kävi maailman läpi, Betlehemin palmut kuiskailivat. Vaimo istui täynnä aavistusta ja onnea, odottaen tasa-arvoistaan, toveriaan. He olivat molemmat monen elämän aikana oppineet ymmärtämään rakkauden sanaa ja vieneet työnsä lähelle täyttymystä.

Ja sana tuli lihaksi. Silloin vaipui Maria autuaana maahan ja tervehti ilokyynelin vihdoin tuntemansa kauan etsityn, puhtaimmalla ja jaloimmalla rakkaudella, äidinrakkaudella. Äiti ja lapsi katsoivat toisiaan silmiin pelastettuina, ja heidän kanssaan juhlivat kaikki luodut.

Ja niin kukoisti valkoinen jouluruusu.

M. Eichhorn

Suom. P. E.

Ruusu-Risti — joulukuu 1928


Etusivu Sekalaista