Viimeinen malja

Ma muistan linnan valkean,
veen luona, metsän saartaman
ja vehmaan nurmikon.
Sen rantaan läikkyi ulapat
ja haahdet kullanhohtavat
toi aarteit' auringon.

Sen ympärillä suven maan
ma muistan nuoren, riemukkaan,
eloa sykkivän.
Se iloks ihmismielen vain
loi ilmi ihmeet unelmain
ja hurmat elämän.

Ma muistan armaan kaunoisen,
kuin tuoksu tuoreen keväimen,
kuin merten kimallus.
Muut kalliit muistan, hymyt nään,
ne väikkyy, katoo hämärään
kuin rinnan huokaus.

– Ma olin linnan valtias.
Mut olin liian onnekas,
maan lapsi heikko vain.
En onneani kestänyt,
– pois muistoihini hautaan nyt
sen viime maljassain.

Pois aarteen juon, min elo soi,
en sitä muille jakaa voi,
sit' yksin juhlin näin.
Yö ympärillä heläjää
ja malja kallis kimmeltää
mun, köyhän, kädessäin.

Pois verkkaan, raskain pisarin
se katoo autuus, ainoisin,
min koskaan näki maa.
Viel' elämätä kiittäen
voin juhlia tään hetkisen
ja aamun unhoittaa.

Näin juhlain juhlaa vietetään!
– Käy kohta aamuun kelmeään
tie keppikerjurin.
Vain muistost' elää silloin saan
sen onneni, – jot' ainiaan
vain uness' aavistin.

Juhani Siljo


Elokuun virsi

Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta –?
Et ole sa maata, oot auringon tulta.
Surus ääreltä nouse, suo kunnia sille:
elouhrina uhraa se taivaisille!

Meren äärelle käy, meren, äitisi armaan,
mi on tuntenut sun monet murheesi varmaan,
min helmahan kerran saat vaipua jälleen,
kun on kaihosi kasvanut täysimmälleen.

Meren äärelle luo surus, kaihosi yhteen,
jalo alttari tee, jalon loimuta lyhteen, –
säde kultaisin auringon kukkuraisen
läpi ohjaa uhrisi ainokaisen!

Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta –?
Surus suitsevan äärellä auringon tulta,
meren riemua veisaa viimana soiden
ja liekkinä laulain ja karkeloiden.

Juhani Siljo

Etusivu

Runoja