Mysteerio

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.

Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.

Se mulle on pyhiinvaellus,
Se on kirkonkäynti ja rukous.

Tulin taas. Nimet muistojen kalleimpain
lumivalkeista marmoriristeistä hain.

Ja ne nousivat haudasta vainajat
ja kaikki ne aarteita antoivat.

Joka muistoa hiljaa siunaten,
Joka kummulle laskien — seppelen,

— kunis kalmiston nurkassa säpsähtäin
minä viimeisen, hyljätyn haudan näin.

Minä kasvoni peitin ja kalpenin,
kuin kuoleva mies minä vapisin.

Niin valtasi tuska mun yllättäin,
kun mustimman muistoni haudan näin.

Sitä kumpua painoi kirous,
siinä nukkui riettahin rikkomus.

Tämän vainajan hiljan — muistelin —
kuin koiran ja haaskan hautasin.

Edes kurjinta ristiä lauseineen
minä pystyttänyt en haudalleen. —

Liki käyn. Kukan oudon ja ihmeellisen
näen nousevan hiekasta, kummun sen.

Sen lehdet on mustia niinkuin yö,
kuin kauhu, mi syntistä sielua syö.

Se hetkessä suurtuu ja — ihme oi! —
verenkarvaisen terän se auki loi.

Kuin myrrhaa ja nardusta huumaavaa
se tuoksunsa sauhua suitsuttaa.

Se on vienoa niinkuin kaipaus,
Se on kirvelevää kuin katumus.

Sen hurmasta sieluni humaltuu
ja se niinkuin mettinen kurkottuu

kukan luottia kohti... Taas ihmeitä nään:
terä nyt jo on vaihtunut hedelmään.

Näen marjan oranssinkarvaisen.
Se on keskellä liekkien vihreiden.

Minä tutkainta vastaan potkia koin,
mut kiusaus voitti: ma mehua join...

Oi taivaat ja suitseva helvetti, oi
sitä tunnetta, minkä se myrkky toi!

Kuin liekki ja leimaus pitkäisen
läpi tunki se luitten ja ydinten.

Minä voivotin riemussa, hurmassain,
minä nauroin tuskasta kiemurtain.

Ja mun yllätti sieluni uupuneen
uni raukea. Vaivuin horrokseen — —.

Mitä seurasi sitten, en muista lain.
Lihan sieluni jätti, sen tunsin vain.

Tuhatvuosiksi syöstynä pimeyteen
joka hetki ma karkotin vaikeuteen

kunis vihdoin käsky annettiin
ja sidotut silmäni aukaistiin.

Tien oudon ja outoja näkyjä näin.
Kävin, heikko, ma vahvuuden lähteitä päin.

Valotulvassa mun koko sieluni ui.
Minä katsoin ja silmäni huikaistui...

*
Kai unta ma näin. Olen valveilla nyt.
Mut olen kuin uudestisyntynyt.

Oi Tuska, nyt oon sinun voittajas,
käyn vapisematta vastahas

kuin oisit sa toisen tuntema vain,
kuin käynyt et ois minun sielussain.

Oi synti ja rikkomus riettahin,
olet pesty pois. Sinut sovitin. —

Ja haudalle muistoni mustimman,
minä pystylän temppelin valkean.

Sitä kumpua painoi kirous.
Mut temppelin nimi on Siunaus.

Uuno Kailas


Aika

Aika on aluton ja loputon.
Se yhdistää kaksi ajattomuutta.
Se on portti kahden pimeyden välillä.
Se on päätön rihma,
jota tuntematon käsi kerii
olemattomasta olleeseen
maailmain vavistessa.

— Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo,
joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty.
Tätä kaikkea kysytään.
Mutta hapuileva ajatus
tapaa vain tyhjyyden,
jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

— Eikö kukaan
missään, milloinkaan;
ratkaise ongelmaa,
jonka jokin tuntematon oikku
asetti ihmisen arvattavaksi
piloillaan ehkä —?

Uuno Kailas


Neljäs ulottuvuus

Ken kaipauksen sydämeensä joi,
hän tekemättömätkin tehdä voi.

Niin etäällä ei voisi milloinkaan
kaks ikuisuutta olla toisistaan,
ma linnunrataa etten rakentais,
mi yhdistäis ne, — etten nähdä sais,
niill' otsillaan on kirjoitettu mitä.

Ei mulle lännest etääll' ole itä.
Ei vahvin muuri edessäni kestä,
ei syvin kuilu askeltani estä.
Ei salatuinkaan salaiseksi jää.
Voin nähdä kuolemassa elämää.

Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan.
Ja kuinka paljon ystäville saikaan
mun suuni puhutuksi puhumatta.
Ja hengen kahleetta ja sitojatta
ma syksyt, keväät, kesät itse luon.
Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon
ja auringotkin lahjaks sydämelle.

Tää oikeus on suotu ihmiselle,
tää avain salattujen ihmeiden.
Mut ani harvat tallettivat sen.

Uuno Kailas


Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan,
aamun rientäessä rinnettä alas,
minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta,
jolla on kätköissään
kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää.

Minä olen rakentanut majan vuorelle
ollakseni turvassa ihmisiltä,
jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Auringottomina hetkinä
minä tapaan istua oveni edessä
hiljaisuutta ihmettelemässä.
Joinakin iltoina
on se huhuillut huipulta huipulle
ja opettanut minulle paljon viisautta.

Useina öinä
ilmoitti se minulle unessa itsensä.
Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä
se jo levitti siipensä ja pakeni,
ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään.

Ei ole kuitenkaan kauan kestävä,
ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani
ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä.
Hämmästykää silloin, ihmiset,
sillä minä olen sanova teille salaisuuksia,
joita jumalatkin vapisevat!

Uuno Kailas


Sielu

Minä kuoleman mereen hukuin.
Minä vaivuin syvyyteen
udun himmeän kaltaiseen
ja sen pohjalla sidottuna nukuin.

Niin tuli eräs vaeltava veli,
se sielu, jonka Jumalalta sain,
joka riippui ristillä ruumiissain,
kun vielä se elämässä eli.

Oli surullisin surullisista.
Tuli tummissa verhoissaan.
Mikä kauneus katsoikaan
mua silmistä pohjattomista.

Hän lausui: Viholliseni,
miten sinua rakastan.
Sinä vihastutit Jumalan.
Tulin taas. Tulen ristilleni.

Uuno Kailas


Kuva

Jo sinun silmistäsi tuijotin,
Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen
ja ajan kiertäessä palasin
ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.

Tuhannet vuodet hiljaa kahisten
vaelsi pensaistossa tuulten lailla.
Syvyyden kalvoon yhä katselen.
Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.

Mä tiedän katsovani jumalaan.
Ja minuun katsoo joku jumalista.
Ah — nälän kuluttavan-autuaan
join hänen silmistänsä tutkimattomista.

En ole hän — ja tunnen kuitenkin:
häneksi, häneen täytyy minun tulla.
Hän katsoo minuun kasvoin ihanin —
ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.

Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!
Se palaa niinkuin liekki alttarilla
edessä Kauneuden silmien.
On kuolettava katse kuolemattomilla.

Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa
nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.
Vaan — lähde kerallani vaeltaa.
Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.

Jos minne menenkin, mä näen sen.
Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!
tai: Tomus tahraa, ole likainen!
en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.

Näin ajast' aikaan, vanki jumalan,
käyn taikaympyrässä elon mailla.
Häneksi, häneen isoon, janoan —
mä, irvikuva, kauneutta vailla.

Uuno Kailas


Adagio

Hetki rajaton
kuin meren sydän salainen ja syvä.
Sen pohjall' onni on
kuin mullan alla paisuvainen jyvä.

Sun katson silmihis
mä, havahtuviin salaisuuksiin noihin,
kuin portit aukenis
niiss' ensi taivaan esikartanoihin.

Näin, silmin nääntyvin,
kuin juonut oisin auringon ja sinen,
näin, täysin sydämin
en ennen nähnyt, ollut onnellinen.

Uuno Kailas


Runo runosta

Totuuden lähteellä
sä syvin lapsensilmin uneksut
ja leikit tähdillä ja auringolla.

Totuuden lähteellä
sä syvin lapsensilmin uneksut
ja leikit tähdillä ja auringolla.

Maan vanhat kasvot nuoriks suutelet.
Ja tuuli vie
sun hengitykses tuoksun merten yli.

Ja kätes ovat rikkaat hyvyydestä,
sä niillä ikävöivän lääkitset
ja valon kylvät, loppumattoman,
yön peltoon itämään.

Ja tomust' alkaa avaruus
sun jalkojesi luota,
miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.

Uuno Kailas


Atlantis

Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta,
ja auringossa kylpi se keskellä merta.

Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti
maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin
— mut sielua vailla ja peikotar siksi.

Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin
unet soutivat vehmaita rantoja kohti:
ihanaisinten huulien kostuttamiksi
Ilon Maasta ne noutivat ruusujen mettä.

Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi,
jano prinsessan julmilla huulilla valvoi:
— Ei sammu se tuskan kyynelettä!

Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt.
Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti,
kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti —
merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.

Uuno Kailas


Me

Me, tomun tomu, saimme elämän.
Suin, sieraimin ja silmin juomme sitä
kuin mehiläinen yrtin mettä juo,
vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
me suutelimme suulle polttavalle,
hänt', Ainoata, jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän
kuin pisarainen hänen suonissaan,
myös oma valtimomme tulvii elämää,
olemme rikkaat lailla Jumalan.

Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii.
Ja ihmisveljiemme tomusydämiin
me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät
kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan
hän tunsi hengityksen jumalallisen.

Uuno Kailas


Enkeli

Tuli kaunein kaikista enkeleistä
minun lohduttajakseni päälle maan.
Nyt vast' olen ihminen: mulle
hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut
kuin pienet linnut riemuiten.
Hänen ruumiinsa on kuin sielu
ja sielunsa taivaan kaltainen.

Kuin unista suloisista
hän on astunut aineen maailmaan.
Hänen hentoa olkaansa vasten
pään painan nyyhkivän, autuaan.

Uuno Kailas


Vaeltajan oodi

Kahtahalla on kotipaikka sulla:
toinen kehto on sekä hauta toinen.
Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
toisesta toiseen.

Mutta sentään on jano sulia lentoon
Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
pilviteille, miss' oman siipes isku
tietäsi aukoo.

Sillä tiedät: on oman matka yksin,
kaikki muu on äitisi kämmenellä.
Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
ohjata loitos.

Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
maiden ääret, myös arot valtamerten,
taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit
luonasi nähdä.

Siivet pilven kylkihin arveluitta:
taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää
kohtalos juoksun.

Kuullen maanituksia Paanin huilun
pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
valkokaulaa kietonet lähteen luona
nauravan neidon.

Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin,
maijat juoden, juopuen. Huomenissa
lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
taistelun vaisto.

Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein
tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut,
päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
tappion rauhan.

Katsot ympärillesi: aavikoita.
Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
Itses silloin näät sinä ensi kerran
silmästä silmään:

aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
askelista on veriläikät jääneet;
kaiken yllä on syvä iltarusko:
Kuoleman silmä.

Siivet pilven kylkihin arveluitta:
kohta saavut äitisi kämmenelle!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
outoa maata.

Uuno Kailas


Suomalainen rukous

Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs!
Kaitse kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä,
heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!

Tutkien sydämemme
silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo!
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo!

Uuno Kailas


Olit poissa —

Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt.
Olin kauan kaikkea paitsi.
Kävin niinkuin paimen säikkynyt,
joka varjojen katraita kaitsi.

Vaan palasit povelleni taas
tarun lumotun neidon lailla.
Ja taas olen orjasi, kuninkaas
ja autuas määrää vailla.

Uuno Kailas


De profundis

Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin,
ja vuoret odottavat huipuin sinisin —
Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin
taas suistuin rotkoihin.

Siis vietän elävältä peijaiseni,
ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
on mehu kuivunut!

— Vaan sitten, aurinko, kun ylle pääni,
tään rotkon ylle sytyt, silmän näkee mun,
niin huutaa lahonneiden luiden ääni:
Täss' olen — poikas sun!

Uuno Kailas


Karavaani

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä liene vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit’ on parhaintamme syntynyt rakkaudesta
rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat —
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

Uuno Kailas


Contemplation

Ei seesty pääni päällä,
tuo vanhat pilvet päivä uus.
Ja joka päivä täällä
on pieni ikuisuus.

Se viipyy ovellani
kuin köyhä vaimo, menee pois, —
tai on, kuin unistani
se nousis, aave ois.

Ei mitään antaa saata
se mulle kuolleen-käsistään.
En taivast' enkä maata,
vain pilvipiirin nään.

Ei haihdu se, ei seesty;
uus päivä vanhat pilvet tuo.
Ei vaaksaa elo eesty —
vain virtaa ajan vuo.

On tullut, elämäni,
suur päivänseisaukses sun.
Kuin saarta, sydäntäni
nyt — jälkeen aaltoilun —

on varjo-elon meri,
niin liikkumaton, syleillyt.
Ei suonten viini, veri,
kuin ennen polta nyt.

Maan ruohoja ja puita
maan kevät kutsuu elämään
ja veljiäni muita, —
mä lehdettömäks jään.

— Mut, elämäni, pitää sun
päivänseisausta suon.
Vaikk' etsii silmä itää —
ei äärelt' ajan vuon.

Ei kiidä aamun huomaan
sen katse, hetkeen tulevaan.
Ei usko aallon tuomaan
se onneen, sattumaan.

Pois toivon kuplain luota
ja aamun rantain päilyväin
se kääntyi toista vuota
ja toista itää päin.

Ei aika mulle antaa
voi mitään vieraan-käsistään.
Nyt kohtaloaan kantaa
vain sydän itsessään.

Ei ilmiöiden meri
sen rantaa huuhdo houkuttain.
Se hiljaisuuden peri
ja kuulee sitä vain.

Jos sille siintelevät
viel' aamut, taivaan sinisyys,
on itselleen se kevät
kuin ollut on se syys.

Se, saari meren syvän,
on näkinkengän kaltainen:
jos luo se helmen hyvän,
luo kivustaan se sen.

Kuin siemenien suku,
jok' elää kuolemisessaan,
se nukkuu — eikä nuku:
juo voiman unestaan.

Ja kerran tuskaa vailla
se herää uuteen elämään —
nyt mykän huilun lailla
vain vartoo säveltään.

Uuno Kailas


Sairaalan ikkuna

Minä kuulin kaukaa jostain
kadun äänien kohisevan.
Ja, sairaan pääni nostain,
läpi ristikkoikkunan
näin kuultavan taivaan sinen
ja kullan ja purppuran.
Oi veljeni, ihmeellinen
oli kauneus kaiken maailman!

Oksat puun
kurottuivat iltaan säteilevään.
Ensimmäiset hiirenkorvat kevään
niissä näin.
Ilma tuoksui, kukaties...

Harmaahapsi,
sinimekko mies
maata kuokki.
Lapsi
kaunis lailla enkelin
vaalein kutripäin
kyyhkysiä ruokki.

– Tuolla, tuolla
portti on ja tie,
joka onnellisten luokse vie.
Elämä on siellä.
Autuaallist' olla ois
vaeltaja tiellä – –

Elämä – oi, outo sana.
Tääll' on Mana.
Ristikoiden tällä puolla
elämä on vitkaan kuolla
elämältä,
haudattuna olla elävältä – –

Oi kuultoa taivaan sinen
ja kullan ja purppuran!
Miten ihanan tuskallinen
oli kauneus maailman,
kun katselin kuilun takaa
sitä, paareilta kuoleman!
– Minut hautaan kuljettakaa!
minä nyyhkytin ääressä ikkunan.

Uuno Kailas


Siunaus

Sinun voimasi kietoi minut
— sinä tuntemattomin —
kuin ois mua kahlehtinut
käsi julman enkelin.

Oli päiväni kuin tuhat vuotta,
kun painin karssas sun.
— En paininut kanssasi suotta:
tänä päivänä siunaat mun!

Tänä päivänä tunnen vasta:
kätes oikein lyönyt on.
Nyt en lakkaa siunaamasta
sua, voima kohtalon:

teit silmäni janooviksi,
nälän kasvatit sydämeen,
minut uuvutit varjoin — siksi
olen valmis kirkkauteen.

Tänä päivänä armon annat
taas virrata kädestäs.
Kuin vaakalintu kannat
minut riemuun siivilläs.

Uuno Kailas


Pronssia

Sinun voimasi kietoi minut
— sinä tuntemattomin —
kuin ois mua kahlehtinut
käsi julman enkelin.
Olin ihminen ennen,
verta ja luuta ja lihaa.
Sydämelläni ruokin
rakkautta ja vihaa.

Elon silmillä nähdä
saatoin, ja korvilla kuulla,
käsin tarttua käteen,
nauraa ja itkeä suulla —

kunis Kohtalo kerran
sauvalla koski — ja siksi
ovat kasvoni tulleet
iäti-paatisiksi.

Kova, ankara pronssi
sieluni muotoa peittää.
Nyt en yltäni koskaan
voi sitä kaapua heittää.

Kuva en ole kuollut:
uumenissani sykkää
sydän liekehtiväinen —
mutta sen tuska on mykkää.

Erämaass' olen sfinksi,
luonani leijonat huhuu.
Olen äänetön — mutta
kauttani Kohtalo puhuu.

Uuno Kailas


Paljain jaloin

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist'
on verta hiven.

— Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
— Näin on hyvin.

— Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtalon,
eikä minun.

Uuno Kailas


Vainajat

Minun huoneessani täällä
öin liikkuvat vainajat.
Miks viipyvät he maan päällä,
mitä minulta tahtovat?

Se kalpea nuori vainaa
eli veljenä majassain.
Mua myllynkivi painaa;
minä olenko ollut Kain?

Ja sen vanhan vaimon tähden
en mitään rauhaa saa.
Hänen surevat silmänsä nähden
mua elon kauhistaa.

Sekin luonani sielu hento
käy aineettomuudessaan,
joka kääntyä, tähdenlento,
sai rajalta taivaan ja maan...

Ovat ehkä he mielen harhaa
ja varjoja muistojen.
Mut muistojen kalmantarhaa
jos näin jo vapisen,

— mitä onkaan kuolema sitten,
mitä silloin tiedänkään,
kun henget vainajitten
minä silmästä silmään nään?

Uuno Kailas


Viulu

Koko pitkän päivän istui
hän nurkassa yksinään.
Oli hänellä ruohonkorsi
ja varpu käsissään.

Ja se kuiva ruohonkorsi
oli hänelle viulun jous:
koko päivän se ylitse viulun
— sen varvun — sous ja sous.

Mitä soitti se koivunvarpu,
Isä Jumala yksin ties:
oli viulu se hullunviulu,
ja se mies oli autuas mies.

Uuno Kailas


Ovella

Hankin lähtöä, — seisatun,
ovi hiljaisen kammioni,
tahtomattani luonas sun.
Lausun: Vartija kohtaloni —

Lukemattomat kerrat ennen
astuin ylitse kynnyspuun,
kaipuun teille ja taisteluun,
pettymykseen ja riemuun mennen.

Mutta nyt, ovi, rivallasi
käsi tuokion viivähtää.
On kuin, hunnutettuna pää,
seisois norna sun takanasi.

Ovi, aukeat kaukaisuuteen,
ovi, mysterioihin viet:
luotas lähtevät kaikki tiet
päälle maan — sekä maahan uuteen.

Tähti-sillat mä unelmista
tässä huoneessa huimat loin.
Tässä suutelin, pohjaan join
myrkyn maljoista huumaavista.

Kerran täältä on lähtenyt
askel kerkeä, ikävöiden
kuultoon aamujen, lumoon öiden.
— Toisin, toisin on kaikki nyt.

Sillä lyötynä sydämeen
palasin ylitse kynnykseni.
Enkä toipunut ennalleni
kerran lyötynä sydämeen.

Olen vaiheilla kuolon, elon
siitä hetkestä hoippunut.
Mennyt, tullut ja mennyt — mut
mustat ylläni siivet Pelon.

Joskus vapisen huoneessani
niinkuin haudoilla vavistaan.
Kyyhky, lentänyt ikkunaan,
kysyy kuollutta nuoruuttani.

— Ovi, maailman kahden raja,
salaisuuksia vartioit.
Tänne kuoleman päästä soit.
Mutta missä on vapahtaja?

Mitä voittaa ja menettää
vielä, nornani, täytyy minun?
Harmaa huntu on päässäs sinun.
Ethän, silmäni, vaaksaa nää.

Mitään, tieto, et ilmi saa,
turhaan hapuilet avaruudet, —
salaisuuksien salaisuudet
kuinka saattaisit aavistaa.

Mutta piirissä varjojen,
muiston joukkion, pahain töiden,
kiirasvuoteella pitkäin öiden
enää viipyä jaksa en.

Tahdon etsiä vapahtajan,
etten nääntyisi kokonaan.
Käännyn menneestä tulevaan
yli maailman kahden rajan.

Jääkää, ystävät, pitoihinne.
Olen uupunut maailmaan.
Kaipaan orjuuden maasta sinne,
missä kahleeni riisutaan.

Matkaan, sieluni kohtaloon!
Janon tähden, ja tuskan tähden
tielle, sokea, unta nähden!
Ovi, kiertänyt ripaas oon.

Uuno Kailas


Kuoro

On muinoin, kaukana täältä,
Zeun, korkean jumalan,
suun hengellä huminoinut
puu lehdossa Dodonan,
pyhä lähde kertonut,
kuinka mikin kohtalo lankeaa.
— Puu, lähde, ne puhuvat vielä,
vain syvästi kuunnelkaa!

Maan puoleen kasvosi käännä:
maan virren kuulla saat;
tai meriä kynnä, sulle
meret laulavat laineikkaat;
tai taivasta katso: sieltä
valo sävelvirtoja tuo.
Koko kaikkeus soittaa sulle.
Mikä mahtava laulun vuo:

Tuhatmuotoisen elämän laulu,
tuhatkasvoisen kohtalon —
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks, yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat,
mutta ei katoa laulu. Se jää.

Se on tietäjälaulu: siitä
oman kohtalos kuulla voit;
se on vaelluslaulu, jossa
sinä itse mukana soit,
elit nyt tai vuostuhat sitten
tai vielä et syntynytkään,
olit ihminen, puu tai perho,
laps tähden muun tahi tään.

Uuno Kailas


Ihmisen määrä

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,
tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä,
siellä on vaaniva peikko,

Inhimillisen luota
on moni mennyt
— inhimillisen tähden.
Hukkunut, harhaten suota
viekkaita virvoja nähden.

Toinen on — veljeni, tiedä —
ihmisen määrä:
kaikessa ihminen olla,
suostakin polkunsa viedä
vuorille, hyljätä väärä.

Matkalla voi moni tällä
langeta, nousta.
Mutta jos itsesi hukkaat
sielusi näännyttämällä,
on sinun mahdoton nousta.

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas


Etusivu

Runoja