Ajatuskuva

Näin edessäni kirkkaan sydämen
Ja kuultava kuin jalo viini oli hohto sen
— Sen läpi katselin — ja katselin,
Ja hiljaa mielessäni aattelin:

»Jos oisi tuo mun oma sydämein
Ma täyttäisin sen kirkkain sävelein
Ma uhripöydällä sen siunaisin
Ja käsissäin sen etees kantaisin».

Ma näin kuin Auringon sen syämen loistavan
ja ilo siitä tulvi mulle vastahan
— Jo nöyräksi ma tunsin mieleni —
Ma arvottomaksi tiesin itseni.

Mun sydämein on täynnä piirtoja
Ja ristikuvioita, juovia,
Mun samea on viini maljassan’
Ja päivä ei näy siitä loistavan.

Vaan tiedän kellä sydän rajaton
Ja malja kirkas, samentamaton.
Ma Hänen eessään tomuun kumarrun
Ja tunnen otsallani käden siunatun.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — toukokuu 1924

Elämän laulu

Elämä, ihme ja arvoitus suuri,
elämä, sykkivä syntyjen taa,
elämä, maailmain luoja ja juuri,
kauneus rytmissäs muotonsa saa!

Elämä, ilmojen kirkkaus,
Auringon voima ja loistavuus!

Elämä, väreilet suonissa puiden,
hyttysen siivissä sielusi soi,
uinut kuin nukkuva pohjassa merten,
heräät, — ja taivahat salamoi!

Laineitten lauluissa huokailet,
tähtien tuikkeessa vaikenet.

Elämä, ääretön, alkua vailla,
pohjaton loputon, koskematon!
Muotoihin sukellut harhojen mailla,
paljasta kasvosi, lahjomaton.

Muodosta luovut — jää hiukkanen vaan —
häipyy jo kangastus harhojen maan.

Elämä, sointusi kaukaiset kuulen,
tunnen sun rytmisi väreilevän.

Elämän lapseksi itseni luulen,
iloiten harppuna elämän.
Elämä, laulusi sielussan' soi,
elämää henkeni jumaloi.

Elämä, tulit mun luokseni silloin,
kun sinä aloit mun rakentaa —
atomin — juhlihin jumalten!
Milloin liekkisi atomin liikkumaan saa?

Käytä mua, elämä, tarkoituksees,
liitä kuin sementti rakennuksees!

Elämä, ihme ja arvoitus aina,
soinnuta kanteleen' ylistyksees!
Elämä, kuvasi saveeni paina
kaikunas käyttäös palveluksees!

Elämä, jätät mun, siunatun:
tomuni väreilee kiitosta sun!

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — toukokuu 1925

Kuningas

Hän istuu aina yksinään, —
on pieni lamppu pöydällään.

Hän hiljaisuutta kuuntelee,
ja sydämensä riemuitsee.

Hän istuu myöhään yöhön ain,
kun liikkuu haamut vainajain.

Hän ottaa kirjan, kirjoittaa —
ja kukkaan kaiku puhkeaa.

Yö koskettelee kanneltaan,
hän laulaa yölle riemujaan.

*

Jo hiilet sammuu liedestään,
ei korjaa tulta yksikään.

Jo loppuu öljy lampustaan,
vaan tähdet paistaa taivaallaan;

ja päässään hiukset harmaantuu,
vaan sydämensä nuorentuu.

Kun viini loppuu leilistään,
hän loihtii leilin elämään;

Kun loppuu muste pullostaan,
saa tyhjät lehdet laulamaan.

Ja vihdoin käsi herpaantuu,
vaan hymyyn saapi silloin suu,

ja silmäin loiste sammuu pois, —
niin on kuin vanhus kuollut ois —.

*

Näin löysi vanhan laulajan kuu,
soutain taivaan rantahan.

Se tiesi laulun kotimaan,
se vapautti Kuninkaan.

Laulajan Sielu Siivet sai,
sen alkoi Suuri sunnuntai.

Se kahleet katkoi, jätti maan, —
jäi jälkeen hautakumpu vaan —.

Mutt arkeen ahteen kulkijan
loi välkkeen riemut laulajan.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — marraskuu 1925

Järven laulu

Sydämen autiossa erämaassa oli järvi, se hohti kuin keidas, se välkkyi vaeltajalle sydämen autioilla poluilla. Ja järvestä kuului sen sisäinen sointu. Silloin huomasi kulkija, että hän oli saaressa ja ympärillä lainehti sininen selkä.

Sinipinnan, valkorinnan
poveni kohotan korkealle,
laineheni läikyttelen,
ulappani ulottelen
kauas, kauas kaukomaille.
Soudan saarta suvisinta,
kaunehinta, kesäisintä,
saaren keskellä kylänen,
kylässä kaunis keväinen.
Lapsoseni, saariseni,
veneheni vehreäni,
vien sinut vesille vielä,
kannan kauas kultamaille.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — joulukuu 1925

Pyhiinvaeltajat

Käy teitä vaeltajain suuri joukko:
he kulkee kukin maaliansa kohti,
he ovat etsijöitä viisauden aarteen,
mi harhan mailta totuutehen johti.
He ovat eri maata, toiset hiljaa kulkee
ja toiset ontuu, toiset juosten kompastuvat,
vaan heitä vahvat auttaa, tukee, kantaa.

On vaeltajat verhottuina valkoviittaan
ja toiset murheen mustaan kiedottuina,
on jotkut vakavuuden harmaan pukuun, —
ja toiset kuuluu ilon sinisukuun.
On jalkineissa jotkut, harvat avojaloin
ja paljain päin, kun yhdet kypärissä
ja miekoin, kilvin taipaleelle lähti.

He kaikki astuu jalan, hitahasti —
ei valtateitä mennä määrään asti,
ei matkaa tätä tehdä kotkan siivin,
ei tieteen saavutuksin, eikä hävittäin.
On vaeltajain joukko vuoritiellä,
ja kuilut, korkeudet väijyy siellä;
siks retki jalan astuttava tietä kaitaa,
min yllä tähti loistaa, — jyrkän laitaa.
On eessä määränpää, pyhien kaupunki, —
sen sydämessä aukee viisaustemppeli.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — helmikuu 1926

Veljet

He istuivat piirissä veljien
Ja vaipuivat mietteeseen.
Oli hiljainen hetki rukouksen,
Oli hetki hartauden.

He istuivat silmin suljetuin
Ja huulin lukituin,
Ja otsa kullakin kirkastetuin
Kiilsi kukkaisin siunatuin.

He nostivat mielensä korkeellen
Yli maisten murheitten,
Missä voima virtaa rakkauden,
Miss' ei sulkuja ainehen.

He etsivät kaikki yhtä vaan:
Kohdata Mestariaan.
Ja Mestari heidän keskellään
Oli salassa katseiltaan.

He äänensä kuulivat sulimman:
Olkoon rauha! veljet maan.
Minun tieni on teidänkin, palvelemaan
Kukin itsensä valmistakoon.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — maaliskuu 1926

Jousimiehelle

Jos tähtäät ylös ollenkaan,
niin tähtää korkealle
ain' päivän kehrään palavaan,
matkaaja maailmalle.

Käy ensin omaan asentoon
mi kuuluu ampujalle,
käy polvellesi pimentoon,
pää pystyyn taivasalle.

Nyt vuodet kirkkaat lentäkööt
halk' ilman avaruuden,
kuin salamoina kiertäkööt
aatokset mielen uuden.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — marraskuu 1928

Rukous

Katso taivas puoleheni,
valo kirkas veljekseni
tule tielle pyrkiessä,
kotihini kulkiessa.
Eksynyt ma tieltä lienen
koti kauas kadonnunna
vieras olen veljilleni,
outo orpo omilleni.
Katso, Korkee, kasvojani,
astu, jalo enkelini
kohti kaihokatsettani,
tartu, Valo, käteheni,
uskollinen apunani
ollos korpimatkallani,
kompastuissa kohottele,
eksyessä oikoele!
Sydämestä kaipaelen
Suuren Valon viisautta,
puhtautta, rakkautta,
joka johtaa totuuteen.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — joulukuu 1928

Valkea valo

Valo valkea, ikiliekki,
ihmisrintojen Elämä,
tulen taivaisen kipinä,
sammu maasta et ikinä:
palat sieluissa ihmislasten,
loistat otsalla vanhurskasten,
silmissä näkijäin säihkyt,
rantehilla rakastavain.
Valo, valkea kipinä,
Ikiliekki Elämän suuren.

Tuli taivainen ihana,
ikisielujen sinetti,
loista tähtemme valona,
valaise pallomme pimeä
aivojamme uudistaen,
lisäellen suitsuketta
sydänhiilien palohon,
ett' ois' liekki laajeneva
veljiksi kansat siunaamassa!
Valo, valkea kipinä,
Ikiliekki Elämän suuren.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — maaliskuu 1930

Tunturi

Luon katseeni korkeille tuntureille,
joita Auringon syli on lämmittänyt
ja tuulet paljaiksi lakaisseet,
vuostuhannet värittäneet
ja pilvien pisarat piiskanneet.
Niissä on lujuus,
yksinäisyyden jylhyys ja arvokkuus;
he korottavat huippunsa korkeuteen
kohti lakien sinimerta
ja yön tähtien hiljaisuutta.
He puhuvat korpien äänetöntä kieltä
muotojensa mahtavuudella,
He herättävät rauhan ja turvan tunteen,
pyhän temppelin hartauden,
He kaikkivallan todistavat Olevaksi,
joka oli heidät rakentanut
ja herättänyt eloon.
Missä pieni rako on syntynyt kallion kylkeen,
siinä kukkii kukkanen kesällä
kaunis kuin sinisilmä,
pehmyt kuin linnun untu
ja orpo kuin ihmislapsi.

Ja kukkanen hymyilee päivälle, se tuoksuu tuulelle
ja nukkuu syksyn suudelmaan.
Mutta ihmisen nousu kalliolle on raskas,
sillä hän syntyi laaksossa
ja tunturin kylki kohoo jyrkkänä.
Hän etsii sittenkin tietä sinne,
vaikka kaartain ja kiertäin,
löytääkseen tukea askeleilleen,
ettei horjuisi.
Hän kulkee ja kompastuu,
nousee ja ponnistaa.
Häntä kutsuu korkeuden vapaus,
ja huippujen uudet näköalat
odottavat häntä.
Hän kuulee sisäisen äänen:
älä hellitä, älä uuvu, matkamies,
nouse, vaikka jaksaisit vain metrin päivässä,
sillä ylhäällä on matkasi pää,
ikirauha tunturin laella.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — syyskuu 1930

Saari

Minä saareen soudan
pienellä purjeella
hämyssä illan hurmaavan,
saarella löytyvi salaisuutena
kätkettynä kiveen kulmaiseen.

Saarelle soudan
vain unelmissa,
koska se unten saari on, —
siellä en koskaan ketään tallaa,
se on minun, minun yksin vain.

Saareni kaunis
sinisessä meressä,
saaressa niitty
ja orvokkitie:
niityn reunassa kuuskulmakivi
ja kiven keskellä aarteeni lie.

Saareeni soudan
pienellä purjeella
illan harmajan hämyssä,
sinne jos jään, kunnes aamu joutuu
en milloinkaan enää palaja.

Elkää te etsikö
minua turhaan,
jos minä eksyin yöpymään,
saareni kun on unisaari —
ei sinne löydä yksikään.

Saareni kaunis
ja keskellä nähty
ja niityn reunassa kuushulmakivi:
sinne mun mieleni illalla tekee
pakoon elämän ongelmaa.

Sininen saari,
sen vehreä ranta,
ympäri laineet laulavat,
unien helmaan väsynyttä lasta
hiljaisin helein tuudittavat.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — maaliskuu 1932

Onnen päivä

Voisinko koskaan
lohtua antaa
murheeseen,
   voisinko surut,
   maalliset murheet
   kääntää autuuteen?

Voisinko koskaan
sortunutta
auttaa jaloilleen,
   voisinko heikon
   lujaksi jälleen
   rohkaista, voisinko sen?

Voisinko antaa
sydämeni parhaan
lapsille orpouden,
   voisinko kantaa
   väsyneen taakkaa
   voisinko sen?

Silloin ma voisin
omankin taakan
ottaa hartioillen,
   ilolla ristin
   rakkaudesta
   toisiin kantaisin.

Voisinko kyyneleen
kuivata joskus
poskella kurttuisen,
   voisinko leipää
   tarjota joskus
   lapsille nälkäisen?

Silloin ma voisin
iloinen olla
suruissa sydämen,
   hymyn mä voisin
   nostattaa
   toisenkin huulillen.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — joulukuu 1931

Seitsemän

Ma solmin sulle kukkaisseppeleen,
ja siihen seitsemän ma liitän kiehkuraa,
siis yhden joka viikon päivälle,
ja yhden joka jälleensyntymälle.

On yksi aavistusta, odotusta,
on siinä kevään valkovuokkoja,
ne liittyy toisiinsa niin tuoksutonna,
niin viatonna, vitivalkeena.

Sen panen keskelle
ja ympärille punon kiehkuran
sineä toivon, sinikellokimpun,
se soittaa uuden aamun koittoa.

Ma metsän vanamoita keräilen,
ne tuoksullansa huumaa sinut,
oot lumoissa sa luonnon kesäisen,
unohdat talven tuiskun, kylmän kulun.

En orvokkia myöskään unhoita,
sun mielikukkaas, nimikkoas,
se muistot kaukaiset sun mielees johdattaa
vanhoista maailmoista, unelmista.

On vielä kolme jäljellä,
ne punon kaikki ruusuja,
valkeita, punaisia, vaaleita,
vihreellä yhteen sidon nämä kolme —

ne vastaa eilistä ja tätä päivää
ja huomista, mi tulee kuolon jälkeen:
se huominen on valkea ja suuri,
kuin Herran sapatti, niin riemuisa.

On seppeleeni valmis,
sen kannan sylissäni sinulle,
ja kukat puhuu luonnon lasten lailla
heleesti hymyillen ja tuoksuten.

Ja sinulla on risti rinnassasi,
sa kannat miekan kahvaa käsissäsi,
ma ristin hartehille kierrän kiehkuran,
nyt kannat seppeltäni, ritari.

Viet alttarille uhrimme,
se siellä säteilee,
on elämälle päivät pyhitetty, Herralle,
Hän meidät ottaa vastaan lähteissämme,
taas uudelleen me tänne saavumme.

Me rakkauden ruusut rinnassamme
veljille viestin tuomme
auringosta mi aina loistaa,
autuudesta mikä murheen poistaa,
tiedosta mi kahleet kirvoittaa,
sydämeemme rakkauden saa.

Sulle kiehkuran ma kiedon
siin on kukkaisia seitsemän,
pyhä luku, elon piirin sulkeva,
voiman luku, täyttymyksen,
rasti erämaata astuessa,
kertoo matkan päästä, temppelistä,
jossa meille valat uskotaan,
tunnus veljeskunnan annetaan.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1932

Uni

Mä unta näin:
niin kaukaa vuotten takaa
kokemus edessäin,
elämä mua ohjaa,
ma etsin tiedon pohjaa —
mua neuvoo opettaja vakaa.

Ma unta näin:
se oli toden totta,
entinen elämäin —
vankilassa Egyptissä
koulussa kivisessä
ma opettelin, jotta

tien löytäisin,
elämän ahtaan tien,
sen vaarat välttäisin.
Sen kauneus sielulleni
aukeni vähittäin
ja viisaus arkkienkelein.

— — Unesta heräsin:
ma olin köyhä, sokea ja tyhmä —
leivästä taistelin —
ja oma hyväkin,
mun etsintäni salakyhmä —
näin arkipäivä astui etehen.

Mut uni tuo
kuin suuri lupaus mun mielessäni souti,
ja kuvat nuo
vereni sähkötti
ja toivon viritti —
sieluni kenties muuttumahan jouti.

Kun elämän
ma elän tuhat kertaa uudestaan
ja yritän
unista opetusta
erheestä kokemusta
elämän taipaleella ottamaan,

niin pyrkijä
on oven eessä kerran uudestaan,
ja kysyjä,
entinen opettaja,
mi oven avaa
nykyajan kouluhun Mahaatmain.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — syyskuu 1932

Jouluyö

Kun syntyi Jeesuslapsi tähän tähtehen,
enkelijoukot saattoi Herraa Korkeuden,
loistava tähti syttyi avaruutehen, -
hetkellä lapsen syntymän
soi avaruuden ääret kajahdellen:
          Kunnia korkeudessa Jumalalle
          ja maassa olkoon rauha,
          tahto hyvä ihmisten !

Ei aavistanut armoitusta tämä tähtönen,
ei uhrin syvää merkitystä Ainosyntyisen,
ei tiennyt miksi Luoja ihmiseks alentui,
vain harvat aavistivat totuuden:
          ihmiseks Jeesus syntyi tänne maailmaan
          tien avatakseen ihmiselle Jumalaan,
          Jumalan täytyi alentua ihmisyytehen,
          ett' ihmiskunta-voisi nousta jumaluutehen.

Se mysterio onpi Herran syntymän.
Ja tähti, joka syttyi yllä luolan vehreän
se loistaa yhä, kunnes täyttyy pyhä arvoitus.
          Tää joulun tähti merkkinä on kristuselämän,
          otsilla kirkastettuin loistaa valo taivahan,
          ja Kristuksen on kehto luola ihmissydämen,
          se ahtahasti avartuupi, ottain vastahan
          maapallon kaikki heikkoudet, tuskat, kuoleman.

          Siunattu jouluyö, kun Herra Elämän
          maapallon auran täytti valkeudellaan,
          siunattu monin verroin päivä valkeuden,
          me jolloin sydänluolahamme saamme Kristuksen.
Oi Lapsi pyhä, meitä opeta
Sun tulollesi sydämemme puhdistamahan
ett' kerran kirkas joulunvalo otsillamme ois,
sun Rakkautes sieluissamme viihtyäkin vois!

Luo meihin, joulun lapsi, tahto uus!
Sun kunniaasi kaikuu avaruus,
valosi loistaa pimeydessämme,
sun tähtes nousee yössä oppaaksemme,
          me lähdemme nyt sinut lyötääksemme,
          oi Kuninkaamme!
          Luolan yllä tähti kirkastuu,
          ja pyhä äiti pojan eteen polvistuu.
Me tuomme sulle syntimme ja syymme
ja kuumat katumuksen kyyneleemme.
          Mut' joulun mysterio paljastuu,
          kun Golgatalle nousee ristinpuu,
          ja ruusu, joka puuhun puhkeaa,
          on pyhä veri joulun Ruhtinaan, -
          puun juurella on äiti pyhä polvillaan, -
          yön hetket hiljaa vierii yli maan.

Nellie Kalm

Ruusu-Risti — tammikuu 1933

Etusivu

Runoja