F. I.

Ken vuorella seisoo, hän katsokoon, ettei lankea!

Kerran aamulla heräsin siihen, että lausuin yllä olevat sanat itselleni useampaan kertaan, ikään kuin päättäen lujasti pitää nuo sanat mielessäni tärkeänä salaisuutena, jonka jostakin olin kuullut. Minusta tuntui, että olin nähnyt jotakin kirkasta, loistavan valkoista, ja koko olemukseni täytti tunne siitä, että olin vastikään hengittänyt keveää, puhdasta ilmaa.

Hieroin silmistäni aamu-unen ja toistin lakkaamatta: ”Ken vuorella seisoo, hän katsokoon, ettei lankea.”

Mitä nuo sanat merkitsevät, ja missä olin ne kuullut?

Nuo sanat häiritsivät ajatuksiani koko sen päivän ja monena seuraavana päivänä, kunnes kerran hiljaisena hetkenä löysin selityksen. Näin näyn uudelleen ja elin sen muistini syvyyksissä, valveilla ollen.

Kerron sinulle, mitä näin.

Ihminen samoaa karua kangasta hämärässä, kulkee hitaasti alakuloisena, yksinäisenä. Kun hän vihdoin melkein uskaltaa, kohottaa katseensa maasta kuin salavihkaa, näkee hän toisia ihmisiä, jotka kulkevat kuten hänkin, mutta sitten hän näkee myös ihmisiä, joilla on kiire ja jotka kulkevat toisten sivuitse, mennen heidän edelleen. He kulkevat kohotetuin katsein ja pystyssä päin. Ja se yksinäinen, alakuloinen kulkija alkaa ihmetellä, mihin noilla muutamilla tuollainen kiire, suurempi kiire kuin toisilla. Uteliaana hän korottaa aran katseensa maasta korkeuksiin, ja se, mitä hän silloin näkee ja tajuaa, selittää hänelle, miksi noilla muutamilla on kiire. Se tarttuu häneenkin, ja katse korkealle tähdäten hänkin alkaa kulkea niiden kiireesti etenevien mukana.

Mitä niin ihmeellistä hän sitten näkee?

Hän näkee samaa kuin muutkin, jotka ovat kohottaneet katseensa maasta. Hän näkee poluttoman, täynnä kauhuja olevan korkean vuoriharjanteen, pohjattomia kuiluja ja teräviä kallionkielekkeitä. Mutta harjanteen huipulla hän näkee ihmeellisen valon. Hänestä näyttää, että kaikki maailman värit karkeloivat siellä vasten hohtavan valkeaa pintaa. Se näky sitoo hänet hetkeksi lumoihinsa. Mutta sitten hän lähtee, ja hänellä on melkein kiireisempi kuin toiset. Hän tahtoo nähdä tuon ihmeellisen ilmestyksen alkusyyn, ennen kuin se ehkä näköhäiriönä häneltä katoaa ja unohtuu. Henkensä kaupalla hän kiiruhtaa, lankeaa ja nousee, hänen vaatteensa repeytyvät pensaisiin, ja hänen kätensä ja jalkansa ovat veriset. Hän näkee, kuinka toisetkin hänen ympärillään lankeavat, väsyvät, herpaantuvat ja vyöryvät mustiin kuiluihin. Kulkiessaan hän auttaa niitä, jotka sattuvat hänen tielleen, mutta kaikkia hän ei ehdi auttaa. Ja kun hän vihdoin pääsee huipulle, hetkisen hänestä tuntuu, kuin kaikki hänen voimansa olisivat loppuun kuluneet ja hänen olisi pakko nääntyä oman väsymyksensä yöhön. Mutta hän kokoaa viimeiset voimansa ja katsoo, katsoo... Ja se, mitä hän näkee, täyttää koko hänen olemuksensa.

Hän näkee auringon. Se ympäröi hänet ja hän kylpee sen kirkkaudessa. Hänen voimansa elpyvät, ja hän seisoo avoimin sylin ja ahmii valoa. Ja vuoren huipulla hän tuntee olevansa auringossa. Laaksoihin hänen takanaan lankeaa hänen oma varjonsa. Silloin hänen korviinsa kaikuu mahtavana vyörynä kautta avaruuksien: ”Ken vuorella seisoo, hän katsokoon, ettei lankea.”

Ystäväni! Kun vuoren huipulle saavut, niin muista, että siellä on puhdasta, koskematonta ja häikäisevän valkoista lunta, joka kylpee auringossa.

Palaa laaksoihin, jos tahdot tuntea auringon lämpöä ja nähdä ruusujen kukkivan. Palaa aurinko sielussasi, kylvä ja vaali elämän kukkia.

Tietäjä — helmikuu 1915