Päivän maa

Anna siivet lentääkseni
yli vuoriston!
Nostattaisin sydämeni
aamun ruskohon.
Elon meren ylittäisin,
kuilut kuoleman.
Ehdottomaan häviäisin,
nousun hurmahan.

Päivänsäde, tieto kanna,
mahduta se sydämiin;
tienoihisi nousta anna,
unenmaihin hiljaisiin!
Varjo synkkä syyllisyyden
haihduta, — vie valohon!
Jäävät haaveet henkevyyden
noustessamme tietohon. —

Tarhojamme kukkivia,
talojamme hiljaisia —
ylistäkää, ystävät,
elon teillä viipyvät!
Tulokkaita joka päivä
varhain saapuu — myöhemminkin.
Haihtuu täällä valheen häivä.
Aamuun nousee raihnaisinkin.
Elon liekki liesillämme
hehkuu sekä syömmissämme.
Niittää saatte — ystävät —
täällä, rauhan kylväjät.

Esikko Koitere

Ruusu-Risti — syyskuu 1932


Syyssade katuja jo huuhtoo — —

Syyssade katuja jo huuhtoo —
ja on kuin joku nyyhkyttäen itkis
suvea kadonnutta sekä
laivojansa lähteneitä.
Ah, viikko sitten
valkea tää kaupunkini nousi
kuin merenneito, tuore,
aamukylvystänsä.
Ah, miten torit hohti!
Kirkot kupoleineen
taivaan valkeutta hipoi —
ja kadut, satamankin
valolaineet kattoi
ja valkolaivat — lähtövalmiit —
touvejansa tempoi — —
On kuin joku nyyhkyttäen itkis.
Ah, vielä viikko sitten
taivaan valtiasta kiitin
ma suvipäivistänsä viimeisistä.
— Kuljen nuoruuteni muistelmissa:
jo unohtuivat tumma yö ja tuskan hetki.
Ma talven vitilunta muistan sekä
jäisen meren selkää jäähtynyttä.
On kuin joku nyyhkyttäen itkis.
Nuo mainostulet illan tullen
syttyy, sammuu, ja vilkkumajakka
vie aatokseni jälleen suvipäiviin,
valkopurjeisiin ja lakkapäihin.
Ne hyrskyin rantakallioita huuhtoi
sen kaiskun niemen,
jonka kainalohon laadin
suvimajan ma unten taikasativoin.
Syysaamun muistan tuonkin,
jolloin suuri tori oli tulvillansa
taas päivänpaistetta ja
ääriänsä myöten täynnä kansaa.
Kajahtivat silloin päiden päällä —
niin korkealla — kurki kiilan
kaihonhuudot: kauas, korkealle!
Ma mietin: Korkeudesta
häikäisevää valkeutta hohtaa
taivaan valo. Siihen mainen
varjoleikki sekä ilotulituskin haihtuu.
Ja muistin: jälkeen halla-yön ja
jälkeen pakkastalven
taas uusi suvi korkeudesta
luo uuden valon, uuden sydämen
ja uuden suuren uskon!
Jo näen uuden aamun ruskon!
Karisseet nuo puiden lehdet —
jo mullaks muuttuneina —
taas ruokkivat jo vehmautta
uuden Suomen suven!
Suo Korkein, että kepeästi
myös minun henkeni taas
näitä tuttavia teitä astuu!
Suo, että ryhtini taas suoristuisi
ja asettua voisin nuorten rintamaan,
kun heitä suuri suvi
taas vaatii alttiuteen
sekä uhrimieleen.
Ah, anna Korkein mulle pojanmieli!

Syyssade katuja jo huuhtoo — — —

Esikko Koitere

Ruusu-Risti— syyskuu 1932


Kotka

Kaarroksia kiertäessäin —
siipieni kantaessa —
soudan, liidän päivän puoleen,
avaruuden sinimereen.
Ylös katson aurinkohon
sekä pilvivaipan läpi,
alas katson vuorten puoleen,
jotka nekin kuvastimeen
katsoo suurten vedenselkäin.
Siellä varjoni ma näen.
Sekin siirtyy syvyydessä,
liitää yli vuorten, vetten.
Väreilyinä ilmainpielten
kaikkiallisen tuon tunnen
kauneuden. — Sykkehinä
sydämeni siihen vastaa.
Hurmioni minut nostaa
valovirtaan ihmeelliseen.
Siipieni kantaessa —
itse suuntasi jo määrään —
yhä nousen päivän puoleen.
Silloin pistää myrkky-kyy tuo,
jota kannan kynsissäni.
Saaliiksi sen äsken iskin
päältä paaa'en paistehisen.
Silmäni jo sumenevat –
Siipenikin veltostuvat
puremasta kyyn tuon pienen.
Vereni näin jähmettyissä
myrkkypiston pisarasta –
suistran ilmanpieliltäni
alas surman pimeyteen.

Esikko Koitere

Ruusu-Risti— marras-joulukuu 1933


Kuutamo

Sydänyön taas kellonlyönnit
kantautuvat korvahani. –
Herään, katson kummissani:
armahani, nuorna kuollut
hiipii kuni valju haamu
komerooni – kuutamoiseen, –
kautta talon nukkuvaisen
kiirii kiviportahia
kintereillään menninkäinen. –
Villakeränä tuo vierii,
laskeutuu mun rintaluille
painajainen: yhä vihmoo
lemmenjuoma huumaavainen
kastehelmin huulilleni.
Kätkeydymme – lemmenvangit –
rukiin laihoon kastehiseen.
Pisaroita yhä tihkuu. –
Yhä sataa suudelmia.
Kaulallani kylmät kädet –
huulillani kuumat huulet.
Kuuhut katsoo kummissansa.
Lepakkojen siivet viuhuu.
Unikot nuo punertavat,
siniset nuo rukiinoraat
seppeleen suortuvillas!
Tunnen uneen suikahtaissa
kirpeyden veren suolan.
Tunnen lauhan mullan tuoksun
heilimoivan rukiinlaihon.
Haamu haihtuu rintaluilta –
särkyy onnen unikuva.
Sydänyön nuo kellonlyönnit
yhä kutsuu unessani:
Lähden seuraan valjun vieraan –
astun yöhön kuutamoiseen –
kanssa armaan, nuorna kuolleen.

Esikko Koitere

Ruusu-Risti— huhtikuu 1934


Muuttaja

Nuo airueet päivän nousun
kautta eetterin kiirineet,
ne avoimen ikkunan läpi
kuin kirmaten, tanssien
jo erakon vanhan luokse
ovat kisaillen saapuneet. –
Sisällyksen uuden saaneet
ovat sivut kirjan sen,
joka kukkamaljakon viereen,
tuohon pöydälle vanhuksen
jäi nukahtaneelta.
Ah' timantin kimmellyksin –
säteet, vedessä taittuneet –
ja avaten ikkunan uuden
kuin haihtuen ajan vuon
jo erakon siirtää – vaihtaa. –
Rajan takaiset taluttaa. –
Sinitaivas tumma kaartuu. –
Niin kuultavat maisemat. –
Mikä kumma? – Kukat on suuret
unen puistohon puhjenneet. –
Hän hymyillen muutti.

Esikko Koitere

Ruusu-Risti— syyskuu 1934

Etusivu

Runoja