Yksinäiset vaeltajat

Heitä on paljon, yksinäisiä vaeltajia
Heitä on paljon, yksinäisiä vaeltajia
kulkemassa tietä, joka on viiltoja vailla.
Erheet sydämissä, kaipaus sielussa,
huulilla outo ääni: minne, miksi.

Kerjäläisiä ihmisten ovilla, laskevien
äänien, katseiden, tekojen kaaoksessa
Suojattomia, lapsisieluja, vieraita ihmisille ja itselleen —

Rakastan heitä, sillä he ovat kulkeneet
elämän tyhjyyden läpi,
niinkuin se olisi temppeli.
Rajaton kaipuu, siivitetty ikävä on luonut
rytmin heidän yksinäisiin askeleihinsa.

Heidän teitänsä on paljon ja ne risteilevät
joukkojen keskellä niinkuin jäljet erämaassa.
Sydämistä nousee uljas, äänetön laulu:
eteenpäin! Jossain on selkeä taivas.

He yhtyvät kerran, nostavat kukkulalle
unelmainsa viirin. Silmistä on kadonnut nälkä,
kaipaus on löytänyt kohteensa
ja ikävä on loppuun kulutettu.

Ikinuoria he ovat. Yhdessä
ja kuitenkin yksin, niinkuin puutarhan kukat.
Täydellisyys on tehnyt heidät kuolemattomiksi
ja antanut säteen ikuisesta kirkkaudestaan.

L. J.

Ruusu-Risti — helmikuu 1932


Koko elosi

Koko elosi, lyhyt tai pitkä se lie,
anna kaikkesi, kaunein ja parhain.
Suora tai mutkainen lienee tie,
anna sittenkin, myöhään ja varhain.

Anna syömesi lämmöllä, hymyssä suin
anna ruusuja, okaat pidä itse.
Aina mieltä sä hoivaa haavoitetun.
Pois katkeruus, kaunakin kitke.

Koko elosi totuutta etsi sä vain,
sitä lemmi yli valheen kauniin.
Tee heti, mi hyvää on, tänään jo vain —
älä hetkiä konsaan lyö laimiin.

Koko elosi, lyhyt tai pitkä se lie,
kerää säteitä taivahan alla.
Ole valmis nyt luomaan kukkaisa tie, —
voi huomenna pyytää jo halla.

L. J.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932

Etusivu

Runoja