Meri Aava

Kun kukkaset puhuvat...

Ihminen, luomakunnan kruunu, tunnustaa tieten tai tietämättään läheisen kuuluvaisuutensa mm. kasvikuntaan tuomalla kukkia juhliinsa ja hoitamalla niitä kodissaan. Mitä suurempi juhla, sitä enemmän kukkia. Tai jos hän tahtoo sanoa hyvälle ystävälleen tai kunnioittamalleen henkilölle oikein kaunista, käyttää hän sanoissaan kukkaiskieltä, sanoo sen kukkasin. Hän käyttää tunteidensa tulkkina nuorinta veljeään, puhtainta, kauneinta, tuoksuvinta kukkasta.

Tämä kaunis tapa on ihmisellä vanha. Kuulin sen kerran valkeassa Temppelissä, kun kaksi nuorinta veljeämme, kaksi tulppaania puhuivat keskenään kukkaiskieltä.

Pyhä savu kohosi korkeuteen. Ilmassa tuoksuivat silloin hienot tuoksut, kuten ovat tuoksuneet tänäkin iltana. Kukkaset nyökyttelivät toisilleen ja kuiskuttelivat:

– Olemme aina olleet näissä suuren veljemme pyhissä juhlissa, sinä ja minä. Tämä hetki on olemassaolomme ihanin, se hetki, jolloin valkoinen veli polvistuu Elämän edessä ja lupautuu ikiajoiksi sen palvelijaksi. Me saamme olla todistajina tänä hetkenä. Sitä varten olemme syntyneet, sitä varten kasvaneet ja saaneet loistavan pukumme, ja sitä varten ihastuttavat tuoksumme. Elämme yksin tätä suurta hetkeä varten. Ja kannattaakin elää.

– Tunnen nämä kaikki, nämä rakkaat suuret valkoiset veljet ja sinäkin, kaksoisveljeni, tunnet ne. Me molemmat, sinä ja minä, olemme olleet koristamassa heidän pyhiä juhliaan jo tuhansia vuosia, enemmänkin. Muistathan esimerkiksi Egyptin, ihanan, aurinkoisen Egyptin ja pyhän Niilin! Muistathan vielä valkeat Temppelit Niilin rannalla. Sielläkin olimme yhdessä näiden valkoisten veljien kanssa. Olimme Egyptin valkeita liljoja, joita hoidettiin hellävaroen Temppelin puutarhoissa, joita nuoret papittaret kastelivat Niilin pyhällä vedellä. Muistatko nuo kaikki? Muistatko kuinka sydämemme, pieni hento kukkaissydämemme sykähti innosta aina kun he tulivat, tulivat auringon noustessa laulaen ja tanssien kuin suuret valkeat keijukaiset. Kun he tulivat, värisimme odotuksesta: jokohan pääsen tänään Temppelin maljakkoon, jokohan! Ja kun pääsimme, värisimme onnesta ja ilosta.

– Kuten tänään, olimme silloinkin juhlan keskeisempiä osallistujia: jumalten jalkojen juuressa, heidän alttareillaan, tai koristamassa papitarten taidokkaasti sidottuja hiuksia tai he kantoivat meitä käsissään.

– Kuten tänään, kohosi silloinkin pyhä suitsutus korkeuteen ja siihen sekoittui meidän suloinen, hieno tuoksumme, ja nämä yhtyneet tuoksut kutsuivat Temppelin auraan ihanimmat luoduista, puhtaimmat ja rakastettavimmat, enkelit ja keijut ja hyvää suovat avaruuden henget. Maa ja taivas yhtyivät silloin, kuten yhtyvät taas tänä iltana. Pyhässä aurassa humisi sfäärien soitto. Temppelin ihana harmonia auttoi suuria valkoisia veljiä rakastamaan kaikkia luotuja, sulkemaan syliinsä koko maailmankaikkeuden. Ajattele, pikku veljeni: kannattaa kasvaa ja elää sellaista hetkeä varten, kun taivas syleilee maata. Ja ajattele vielä: valkoisista veljistä kaikkein suurimmat sanovat, että on tarkoitus muuttaa kaikki hetket, koko elämä maan päällä tällaiseksi pyhäksi elämäksi. Sitä varten mekin aina muutamme muotoa, puemme itsemme aina uuteen ja loistavampaan kukkaispukuun, luomme uusia tuoksuja, että valkoinen ihmisveljemme yhä uudelleen ja uudelleen ihastuisi, kohdatessaan meitä, että hän saisi lakkaamatta kuin uutta voimaa meidänkin kauttamme, jaksaakseen rakastaa, jaksaakseen muuttaa elämänsä pyhäksi hetkeksi, jaksaakseen tuoda taivaan maan päälle.

– Eikö ole, veljeni, tehtävämme kaunis ja ihana! Eikö olekin? Sinä nyökkäät. Kaunis ja ylevä se on, ja kaunis on kuolomme – – –

– Sinä nyyhkytät. Sinä näytät tuntevan tuskaa! Miksi? Siksi, että sinä et oikein pidä nykyisestä kuolemastasi. Sinä tahtoisit mennä pois kuin ennen egyptiläinen Temppelin valkea lilja. Sinä tahtoisit nopeasti jälleen haihtua äitiimme aurinkoon. Niin. Silloin tosiaankin meidät koottiin juhlan jälkeen Ammon-Ran alttarille ja poltettiin Hänen tulessaan. Nousimme savuna korkeuteen, ja yhdyimme aurinkoon. Aurinko oli meidät herättänyt ja aurinko otti meidät jälleen helmaansa, lähettääkseen meidät taas joskus Temppelin taimitarhaan, kuten nytkin. Veljeni, olemme kohta tehneet tehtävämme. Vain muutamia miljardeja vuosia, niin me muutumme toiseen olomuotoon, jossa jälleen antautuva uhraus on tehtävämme. Kuljemme aina lähellä valkoista suurta veljeämme, hänen myötätunnossaan, hänen rakkautensa vaalimana ja kerran sitten, kerran sitten olemme itse suuria valkoisia veljiä, jotka tuoksuvat, loistavat liljat käsissämme käyskentelemme Temppelin esipihoissa ja polvistumme Pyhimmässä.

– Olemme auringon lapsia, tulemme kerran kuolemattomiksi, me Temppelin kukkaset!

Älä siis kaihoten muistele vanhaa atlantislaista aikaa, unohda Egyptin loisto. Elä nykyhetkessä, tuoksu näiden valkoisten veljien iloksi ja vielä tulisemmin hänelle, viimeksi tulleelle, joka tänään tässä Temppelissä polvistui! Ja kun olet tehtäväsi tehnyt, astu iloisena jälleen Elämän suureen sulattamoon, odottamaan uutta istutusta Temppelin taimitarhaan. Kerranhan, veljeni, tulemme kuolemattomiksi mekin. Kerranhan lakkaa tämä elämän ja kuoleman kiertokulku. Tämänhetkinen tehtävämme on iloisesti sirotella kukkasin suurten valkoisten veljien tietä.

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1931