Reginald B. Span

Tositapahtumia

Erään englantilaisen spiritisti-teosofin kertomuksia hänen mielenkiintoisista kokemuksistaan.

Maailman eri kulmilla kiertäessäni on tielleni usein osunut monta merkillistä asiaa ja minulla on ollut monta omituista sielullista kokemusta.

Olen aina tuntenut näkymättömän maailman läsnäolon, ja olin ”unien uneksija ja näkyjen näkijä” jo kauan ennen kuin olin kuullut mitään spiritismistä. Vaikka olen meedio, minulla ei ole ensinkään kokemusta spiritismistä eikä istunnoista, vaan olen tehnyt salatieteellisiä ja mystisiä tutkimuksiani etupäässä yksityisesti ja omalla tavallani. Amerikassa kävin muutamissa julkisissa istunnoissa, joita pidettiin eri puolilla Coloradoa ja Kaliforniaa, ja kohtasin muutamia eteviä meedioita ja spiritistejä – niiden joukossa kuuluisan selvänäkijän John Slaterin. Ainoa istunto, jossa olen Englannissa ollut mukana, oli herra Cecil Huskin pitämä, ja se sattui olemaan varsin kummallinen.

Aavenäkyjä

Ensimmäisen aaveen nähdessäni olin hyvin nuori – noin yhdeksän vuoden ikäinen. Olin sukulaisissa maalaiskartanossa Englannin pohjoisosassa. Eräänä kauniina kesäaamuna kävellessäni taloa ympäröivässä puutarhassa lastenhoitajan kanssa näin tiellä meitä kohti tulevan pitkän vanhanpuoleisen naisen, joka oli mustiin puettu ja piti päässään mustaa huopahattua. Auringonvalo suuntautui häneen ja valaisi hänen tyynet, ystävälliset kasvonsa. Hän oli juhlallisen, jäykän ja arvokkaan näköinen ja liikkui hyvin suorana. Tultuaan lähemmäksi hän katsoi tiukasti minuun, ja minä tuijotin takaisin. Sitten käännyin lastenhoitajan puoleen, joka käveli vieressäni lukien kirjaa, ja sanoin: ”Kuka tuo nainen on?” Mutta heti kun lausuin kysymykseni, olento hävisi. Lastenhoitaja sanoi: ”En minä näe ketään naista!” Vastasin: ”Hän meni jo, mutta en ymmärrä, minne hän on mennyt, sillä eihän hän ole voinut hypätä pensasaidan yli.” Tien kummallakin puolella oli tiheä puksipensaiden muodostama aitaus, joka oli niin tiivis, ettei kukaan olisi voinut päästä siitä läpi.

Katselimme joka puolelle ympärillemme, mutta kenestäkään ei näkynyt merkkiäkään, ja lastenhoitaja sanoi: ”Kyllä sinä taisit nähdä peikkoja!” Pitkän ajan kuluttua kerroin näystä äidilleni, ja hän tunnisti heti puheestani naisen, joka oli elänyt siinä talossa ja siellä kuollut.

Olin kai samanikäinen, kun näin aaveen toisessa talossa, mutta sillä kertaa kuunvalossa. Eräänä yönä pitkään vaippaan puettu olento seisoi keskellä huoneeni lattiaa. Huusin: ”Kuka sinä olet?” Olisin peloissani kätkeytynyt peitteen alle, mutta se ei käynyt päinsä, sillä peite oli pudonnut vuoteelta. Hyökkäsin sen tähden suoraan haamua päin, menin sen läpi ja törmäsin seinään. Olento oli kadonnut, enkä koskaan enää nähnyt sitä.

Samassa talossa olin monesti öisin kuulevinani siipien lepattelemista, niin kuin joku tavattoman suuri lintu olisi ollut huoneessa, ja sitä pelkäsin. Mutta huoneessa ei koskaan näkynyt mitään.

Vuosia jälkeenpäin minulla oli kummallisia kokemuksia eräässä toisessa talossa. Öisin kuulin koputuksia kaikkialta huoneestani, etupäässä huonekaluista ja seinistä ja toisinaan sängynjaloista, silloinkin, kun palava kynttilä valaisi huonetta. Kuulin usein astuttavan huoneeni poikki, mutta kun sytytin kynttilän, mitään ei näkynyt. Näkymättömät kädet tempasivat ovet selälleen, ja portailta kuului askeleita, jotka liikkuivat edestakaisin. Myös sorapenkereeltä ruokailuhuoneen ikkunoiden ulkopuolelta kuului edestakaisin meneviä askeleita, mutta siellä ei näkynyt mitään. Eräänä yönä kuultuani vuoteeni vierestä lattialta koputusta puhuttelin sitä. Silloin pääni viereen sängynpäätyyn iskettiin kovaa kolme kertaa, ja se sai sängyn vavahtamaan. Joinakin öinä kuului askeleita ja salaperäistä valoa näkyi liikkuvan portaita myöten ruokailuhuoneeseen, mutta siellä en nähnyt ketään, vaikka ikkunat oli suljettu ja luukut kiinnitetty niiden eteen eikä ollut mitään poispääsyn mahdollisuutta.

Kummallisia tapahtumia Uudessa-Seelannissa

Noin vuosi näiden kokemusten jälkeen olin Uudessa-Seelannissa Wilder-nimisen serkun perheessä noin kolmekymmentä mailia Christchurchista sisämaahan päin, missä perheellä oli lammaslaitumensa. Noin kuukauden kuluttua sinne saapumisestani päätin lähteä pienelle ratsastusretkelle rannikkoseutua myöten Nelsoniin päin, joka on noin kolmensadan mailin päässä pohjoista kohti, jotta hiukan saisin nähdä maaseutua. Kolmen päivän kuluttua lähdöstäni eksyin metsäisellä seudulla, ja menetin siten aikaa useita tunteja. Sen tähden saavuin vasta illalla kello 10:n jälkeen vaaralliselle joelle, jonka poikki minua oli varoitettu ehdottomasti kulkemasta pimeän tultua, koska monet ihmiset olivat menettäneet henkensä sen vuolaassa virrassa. Ilta oli käynyt kylmäksi, hevoseni oli väsynyt, ja minun oli kylmä ja nälkä, niin että minä en olisi lainkaan tahtonut jäädä yöksi taivasalle. Viimeinen ihmisasumus, jonka ohi olin mennyt, oli monen mailin päässä takanani metsän keskellä. En halunnut kääntyä takaisin, vaan päätin koettaa kulkea joen poikki.

Etsittyäni sopivaa paikkaa joen varrelta olin löytävinäni kahlaamon ja hoputin hevosta veteen. Tuskin se oli astunut veteen, kun huomasin erehtyneeni, sillä hevonen vajosi kaulaa myöten veteen, ja vesi nousi satulan yläpuolelle. Ei voinut muuta kuin koettaa päästä uiden joen poikki, ja minä annoin hevosen vapaasti yrittää eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua nousimme hiekkasärkälle, joka kohosi keskellä jokea, ja sinne saavuttuani päätin pysähtyä ja katsella ympärilleni. Vastainen ranta näkyi hämärästi tähtikirkasta taivasta vasten. Joen alajuoksusta kuului putouksen pauhu, ja ties mitkä vaarat siellä väijyivät. Ajattelin voimakkaasti serkkuni perhettä, joka istui kodissaan turvassa ja lämpimässä. Samassa näin valon liikkuvan joen lähellä olevalla rinteellä ja huusin heti metsäläisten huudon: ”Kuu-ii! Kuu-ii!” useita kertoja, jotta minut huomattaisiin. Valo hävisi, ja minä huusin monta kertaa: ”Auttakaa! Auttakaa!” Valo tuli taas näkyviin paljon alemmalta, ja ääni huusi: ”Missä olette?” Huusin vastaukseksi: ”Täällä, keskellä jokea.” Ääni vastasi, että apua oli tulossa. Opastaakseni auttajan luokseni huusin edelleen vähän väliä: ”Kuu-ii”, kunnes viimein vettä myöten ilmestyi näkyviin hevosella ratsastava mies, joka talutti hevoseni turvallista tietä vastarannalle. Tämä mies oli paimen ja sanoi minun – joka en tuntenut jokea – olleen mitä suurimmassa vaarassa. Hän oli jonkin aikaa aiemmin mennyt nukkumaan, mutta ei saanut unta. Voimakas vaikutelma, että lampaiden laita oli jollakin lailla hullusti, sai hänet viimein nousemaan. Lampailla ei ollut mitään hätää, ja hän oli palaamassa sisälle, kun kuuli minun avunhuutoni.

Nyt tulee tämän tapahtuman kummallinen ja psyykkinen puoli. Kaksi viikkoa myöhemmin palasin serkkuni kotiin, ja kun eräänä iltana puhuin serkulleni rouva Wilderille kummallisista tapahtumista, hän sanoi: ”Tuosta muistuu mieleeni, miten omituista täällä tapahtui sinun poissa ollessasi. Se oli aivan kaameaa.” Ja sitten hän kertoi seuraavaa. Kolme päivää minun lähdettyäni Nelsoniin hänen miehensä ja veljensä lähtivät Christchurchiin asioilleen ja jättivät hänet palvelijoiden kanssa yksikseen kotiin. Hän meni aikaisin nukkumaan ja heräsi hieman 10:n jälkeen illalla koviin koputuksiin, jotka kuuluivat huoneessa huonekaluista, ikkunasta ja ovelta. Hän sytytti valon ja aikoi ottaa asiasta selvää, kun samalla viereisessä huoneessa asuva palvelustyttö astui sisään ja kysyi, oliko rouva koputtanut ja halusiko hän jotakin. Keskustellessaan siitä, mitä se saattoi olla, he kuulivat molemmat äänen ikkunan takaa huutavan ”kuu-ii” useita kertoja. He katselivat ikkunasta, mutta eivät nähneet mitään. Sitten kuului taas ”kuu-ii”-huuto, mutta paljon kauempaa. Sen perästä kuului ääni huutavan useita kertoja: ”Apua! Apua!” Kerran rouva Wilder sanoi: ”Tuo on herra Reggien ääni. Hän on varmaan tullut takaisin ja on vaarassa.” Palvelustyttö meni herättämään tallirakennuksessa makaavan rengin, mutta tämä oli herännyt huutoon ja oli jo jalkeilla. Palvelijat tutkivat tarkoin talon ympäristöä. Vähän ajan päästä ääni huusi ”kuu-ii”, ja renki vastasi siihen ja läheni kiireesti paikkaa, josta se kuului, mutta se loittoni yhä pitemmälle ja viimein lakkasi. Seuraavana päivänä jatkettiin etsiskelyjä, mutta tuloksetta. Lähin kaupunki oli yhdeksän mailin ja lähin naapuri kahden mailin päässä.

Juuri samaan aikaan minä huusin apua 130 mailin päässä, ja minun ääneni kuului talossa, sillä sekä serkkuni että palvelijat tunnistivat sen. Olin ajatellut voimakkaasti serkkuni perhettä juuri ennen kuin huusin apua, joten äänen voi selittää telepatiaksi. Mutta miten ovat koputukset selitettävissä? Se kokemus oli ainoa laatuaan ja on yhä edelleen ratkaisematta.

Seuraava tapahtuma sattui erään ystävän kuoleman yhteydessä. Olin Aucklandissa Uudessa-Seelannissa, ja heräsin yöllä jatkuvaan koputukseen, joka kuului vuoteeni pääpuolelta ja johon ei ollut mitään näkyvää syytä tai selitystä. Samalla minulla oli aavistus kuolemasta. Seuraavana aamuna sain tiedon Aucklandin rannikolla tapahtuneesta hirveästä laivaonnettomuudesta, jossa ystäväni oli menettänyt henkensä. Olin ollut hänen luonaan ainoastaan viikkoa aikaisemmin. Noin vuotta myöhemmin sattui jotain sellaista, joka voidaan lukea psyykkisiin tapahtumiin.

Olin eräiden M'Neil-nimisten ystävieni luona lähellä Wanganuita Uudessa-Seelannissa. Kun eräänä aamuna en voinut hyvin, söin aamiaisen vuoteessa maaten ja nousin noin klo 11. Olin lähtemässä huoneestani, kun äkkiä muistin, että minulla oli siellä jotakin tekemistä, ja palattuani ovelta viivyin huoneessa vielä viisi minuuttia. Sitten menin käytävään, jossa tapasin erään M'Neilin neideistä kiinnittämässä taulua seinälle. Sanoin: ”Hyvää huomenta!”, mutta hän näytti hämmästyvän minut nähdessään ja tuijotti minuun ihmettelevin ilmein. Sitten hän huudahti: ”Kuinka ihmeessä pääsitte takaisin huoneeseenne?” Kysyin: ”Mitä tarkoitatte?” Hän vastasi: ”Tehän tulitte huoneestanne viisi minuuttia sitten, ette ottanut kuuleviin korviinnekaan, kun minä sanoin hyvää huomenta, vaan ryntäsitte ohitseni alas portaita. Minusta se oli kovin kummallista, ja melkein loukkaannuin. ”Jo ihmettä”, sanoin, ”te olette täysin erehtynyt. Nyt tulen vasta ensi kertaa huoneestani tänä aamuna.” Mutta neiti M'Neil oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt minun tulevan huoneesta aikaisemmin. Muutamia minuutteja sen jälkeen olin ruokailuhuoneessa ja kohtasin siellä toisen perheenjäsenistä, joka kysyi, mikä kiire minulla oli ollut mennessäni huoneen läpi kymmenen minuuttia aikaisemmin. Olin hiukan hämmästynyt ja ilmoitin, etten ollut aikaisemmin käynyt huoneessa. Mutta neiti väitti, että minä olin tullut huoneeseen pitäen suurta kiirettä, pyyhältänyt hänen ohitseen tervehtimättä ja rientänyt lasiovesta puutarhaan, ja kun hän juoksi jälkeeni, minua ei näkynyt missään. Ei auttanut, että minä kielsin käyneeni huoneessa, hän sanoi varmasti nähneensä minut.

Spiritistisiä kokemuksia Coloradossa

Pian viimeksi kerrotun tapahtuman jälkeen lähdin Uudesta-Seelannista ja palasin Englantiin. Mutta kun keuhkoni olivat huonossa kunnossa, pitivät lääkärit välttämättömänä, että oleskelisin kuivassa ilmastossa ja kehottivat minua lähtemään Coloradoon. Ja vuonna 1894 saavuin Denveriin, kaukaisen lännen ihmeelliseen kaupunkiin, jossa on parempi ilmasto kuin missään muussa kaupungissa maailmassa.

Denverissä kiinnostuin ensi kerran spiritismistä, josta en ennen ollut tiennyt mitään. Ensimmäinen tapaamani meedio oli rouva Bell, joka sanoi joitakin minuun liittyviä, paikkaansa pitäviä asioita. Heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, hän kertoi tarkkoja yksityiskohtia ystävästäni, jonka olin menettänyt hänen hukkuessaan Uudessa-Seelannissa. Hänen läheisimmät ystävänsä eivät olisi voineet kuvailla häntä paremmin. Bell kertoi minulle hänen etunimensä ja alkukirjaimet hänen sukunimestään ja sanoi, että hän oli hukkunut laivaonnettomuudessa Australian rannikolla – ja tämän Bell kertoi ilman, että minä olin sanonut sanaakaan tai antanut viittaustakaan. Olin täysin tuntematon Denverissä, eikä minulla ollut siellä ainoatakaan tuttavaa – eipä edes koko Amerikassa. Bell näytti hyvin sairaalloiselta ja kuihtuneelta, ja sain sellaisen vaikutelman, että hän oli käyttänyt liian paljon meedioukykyään.

Kuuluisa psyykikko Anna Eva Fay (eli ”Mahatma”, kuten hän itseään nimitti) oli siihen aikaan Denverissä esittäen kykyjään suuressa Oopperatalossa, joka aina oli tungokseen asti täynnä väkeä. Oltuani muutaman viikon Denverissä menin katsomaan hänen näytöstään.

Se oli hyvin ihmeellistä, ja luulen, että kaikki hänen esityksessään perustui sielullisiin kykyihin. Ajatusten lukeminen sujui hyvin. Kun hänen silmänsä oli lavalla peitetty siteellä, saattoi hän suuresta kuulijakunnasta mainita kenet tahansa tämän täydellä nimellä ja vastata hänen ajatuksissa tehtyyn kysymykseensä. Esimerkiksi hän pyysi jotakin kirjoittamaan kysymyksen paperinpalaselle ja pistämään paperin taskuunsa ilman, että kukaan muu sai nähdä sitä, ja sitten hän sanoi, mitä paperille oli kirjoitettu ja vastasi siihen. Istuin parvekkeella monien satojen tuntemattomien ihmisten keskellä. Yhtäkkiä hän huusi koko nimeni (sekä etu- että sukunimeni), sanoi minun istuvan parvekkeella ja kertoi sitten tarkalleen, mitä olin kirjoittanut taskussani olevalle paperilapulle, jota minua lukuun ottamatta kukaan ei ollut voinut nähdä, ja vastasi sitten kysymykseeni. Olin hämmästynyt. Lisäksi hän mainitsi erään paikalla olleen musiikinprofessorin täyden nimen ja kertoi, minkä kysymyksen hän oli kirjoittanut, ja antoi vastauksen hänen kysymykseensä – ennustuksen (joka myöhemmin oli käynyt toteen).

Silkkisen nenäliinan avulla, joka lainattiin hyvin tunnetulta Denverin asukkaalta, hän teki kummallisia temppuja. Hän teki solmun sen yhteen kulmaan ja heitti sen lattialle näyttämön toiseen päähän sekä kehotti jokaista halukasta tutkimaan sitä ja tulemaan vakuutetuksi, että siihen ei ollut kiinnitetty mitään. Sitten hän asettui näyttämön toiseen päähän, kutsui sitä, ja nenäliina nousi pystyyn ja hypähteli lattian poikki hänen luokseen. Hän lennätteli sitä ilmassakin kuin lintua.

Kepeistä ja silkkiverhoista tehtiin kammio näyttämön keskelle, ja sen sisään asetettiin kaksi tuolia ja soittimia. Heti kun verho oli vedetty eteen, alkoi kammion sisällä hirveä meteli, instrumentteja soitettiin ja taottiin, ja kaikenkokoisia käsiä ja käsivarsia ojentautui esiin verhoista ja heitteli ulos kukkasia. Viimein paiskattiin soittimet verhojen takaa ulos, mutta kun verho vedettiin äkkiä pois, ei näkynyt muuta kuin kumossa olevia tuoleja. Näyttämöllä oli kammion ympärillä koko ajan parisenkymmentä Denverin asukasta, jotka olivat huolellisesti tutkineet permantoa ja tulleet vakuuttuneiksi, ettei siinä ollut mitään lattialuukkua.

Eräs mies kysyi, saisiko hän mennä kammioon silloin, kun verhot vedettiin eteen. Hänelle sanottiin, että hän saattoi mennä, mutta omalla vastuullaan, ja että jos hänelle tapahtuisi jotakin vahinkoa, hän saisi syyttää vain itseään. Hän suostui näihin ehtoihin ja meni sisään. Muutamia minuutteja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Sitten kuului kauhunkiljahdus, jota seurasi huutoja ja rajun tappelun ääntä. Kuului, kuinka tuolit kaatuivat ja verhot repeytyivät, ja viimein mies hyökkäsi ulos ilman kaulusta ja takkia ja kasvot kalpeina pelosta. Hän ryntäsi näyttämön poikki ja hypähti rampin ylitse orkesterisyvennykseen. Kauhun vallassa hän nousi ja juoksi käytävää pitkin ovelle taakseen katsomatta. Tämä mies oli ensin esiintynyt töykeästi, huutanut äänekkäästi tietävänsä, että kaikki oli petosta ja miten se saatiin aikaan, ja luvannut pian paljastaa sen.

Anna Eva Fay oli merkillisen näköinen nainen ja muistutti enemmän keijukaista tai henkeä kuin ihmistä – hän oli hennon näköinen, hänen tukkansa oli pehmeä, vaalea, kasvonsa tunteelliset, hienostuneet ja hänen kätensä ja jalkansa pienet. Hän näytti näytöksen lopussa hyvin uupuneelta ja oli epäilemättä kuluttanut paljon sielullista ja elonvoimaansa.

Seuraava esimerkki osoittaa, miten henget suojelevat ihmistä. Kun ilma oli lämmin, jätin tavallisesti ikkunani selkoselälleen ryhtyessäni illalla nukkumaan. Eräänä yönä heräsin siihen, että joku pudisti minua, ja tunsin selvästi kädenotteen olkapäässäni. Huudahdin: ”Mikä on hätänä? Onko tulipalo?” Ja sen sanoessani käsi päästi otteensa, ja nousin istumaan vuoteessani ja katselin ympärilleni. Kuunvalossa huone näkyi selvästi, eikä huoneessa ollut lisäkseni muita. Menin ovelle, mutta se oli lukittuna, eikä kukaan ollut voinut päästä siitä sisälle. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi ikkunasta ja oli osunut suoraan rintaani, joka oli sille alttiina, kun peite oli pudonnut lattialle. Olin jo aivan viluinen. Oli tullut yksi niitä rajuilmoja, jotka toisinaan Denverissä syntyvät, ja alkoi pyryttää. Olin nukkunut syvää unta, ja kun terveyteni oli heikko, olisin luultavasti saanut keuhkotulehduksen, jos minua ei olisi ajoissa herätetty. Mutta kukaan ei voinut tulla ikkunasta, sillä se oli viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella. Käsi oli tuskin päästänyt otteensa, kun minä avasin silmäni ja katsahdin ympärilleni, eikä silloin ollut ketään huoneessa.

Voin tässä mainita, että muissakin tilanteissa olen välttänyt sairautta ja vaaraa ja saanut sairaana ollessani huojennusta kipuuni näkymättömien olentojen taholta. Olen monesti joutunut kiitollisuuden velkaan henkiystävilleni.

Denverissä ollessani kävin useissa spiritistisissä kokouksissa, mutta ne eivät juurikaan tehneet minuun vaikutusta. Jotkut meediot ansaitsivat hyvin, kun kullankaivajat tulivat vuoristosta kysymään kaivostiluksistaan. Tavallisesti he toivat mukanaan kivinäytteitä ja maapalstansa kartan ja pyysivät neuvoa, mihin heidän oli kaivettava kaivoksensa ja tunnelinsa. He olivat varmaan joissakuissa tapauksissa antaneet hyviä neuvoja, muuten niin käytännölliset ihmiset kuin Coloradon kullankaivajat eivät olisi niin suuressa määrin suosineet heitä.

Denveristä siirryin Colorado Springsiin, joka on kaunis kaupunki ja sijaitsee 15 000 jalkaa korkean Pike's Peak -vuoren juurella. Siellä kohtasin kuuluisan selvänäkijän John Slaterin, joka piti istuntoja 5 dollarin maksusta henkeä kohti ja myös julkisia näytöksiä Town Hallissa. Hän oli pitkä, hoikka ja kaunis mies, luja ja tunteellinen. Hänessä kaikki oli aivoja ja hermoja, hänen käytöksensä oli tiukkaa ja puheensa kerrassaan suorasukaista. Hän sanoi ihmisille täsmälleen sen, mitä hän heistä ajatteli, ei piitannut kenenkään mielipiteestä eikä salannut mitään istunnoissaan. Hänessä ei totisesti ollut mitään petollista imartelua. Hän kertoi minulle monta paikkaansa pitävää asiaa ja ennusti, että minä tulisin kirjoittamaan runoteoksen, joka julkaistaisiin Englannissa. En uskonut sitä ollenkaan mahdolliseksi, sillä en koskaan ollut kirjoittanut mitään enkä pitänyt kirjallisista töistä. Mutta kolme vuotta sen jälkeen kirjoitin runoteoksen, jonka hyvin tunnettu lontoolainen kustannusliike julkaisi ja joka sai osakseen hyvät arvostelut. Sen jälkeen olen kirjoittanut toistasataa runoa ja muutamia lauluja.

Tapasin myöhemmin Slaterin Grand Junctionissa Kalliovuorten toisella puolen. Siellä näin hänet eräässä istunnossa, jossa oli osanottajia tungokseen asti. Hän lopetti esityksensä heti, kun eräs mies oli keskeyttänyt hänet, ja hän käski lipunmyyjän antaa jokaiselle rahat takaisin yleisön enemmistön suureksi harmiksi.

Olin tunnetulla kullankaivuupaikalla Pike's Peakin takana Cripple Creekissä, kun köyhä puuseppä W. S. Stratton unen nähtyään löysi suunnattoman arvokkaan kultakaivoksen, joka teki hänestä miljonäärin. Unessa Stratton näki selvästi vuoristossa erään paikan, josta hän löysi kultasuonen. Muutamia viikkoja myöhemmin työskennellessään eräässä Cripple Creekin talossa Stratton lähti sunnuntai-iltapäivällä kävelemään lähivuoristoon ja löysikin sieltä paikan, josta hän oli nähnyt unta. Hän käytti säästönsä ja vapaa-aikansa kaivoksen kaivamiseen, ja lopulta hän osui hiukan maanpinnan alapuolella olevaan kultasuoneen. Vuosia myöhemmin tämä kaivos myytiin englantilaiselle yhtiölle, ja silloin kaivokselle kävi huonosti, sillä rikkaat kultasuonet olivat jo ehtyneet.

Francis Schlatter

Seuraavana vuonna 1896 olin taas Coloradon Denverissä. Kuljettuani yli suurten erämaiden ja vuoristojen Arizonassa ja Uudessa Meksikossa olin erään ystävän kanssa vuorimailla 100 mailia pohjoiseen kaupungista, etsimässä erästä kivennäistä, mutta emme löytäneet mitään. Asetuin taas aloilleni ja ryhdyin kirjallisiin toimiin.

Paljon hämmästystä ja huomiota herätti Denverissä siihen aikaan eräs mies nimeltä Francis Schlatter tekemällä merkillisiä parannuksia hengen ja sielun voimilla. Hän oli tullut kaupunkiin Uuden Meksikon erämaista, missä hän oli viettänyt paimentolaiselämää ja tehnyt paljon ihmeitä intiaanien parissa, jotka pitivät häntä jumalana. Hänen tiedettiin paastonneen viikkokausia yhteen kyytiin. Uuden Meksikon Ratonissa luotettavat todistajat, jotka olivat pitäneet tarkasti häntä silmällä, vakuuttivat hänen paastonneen neljä viikkoa nauttimatta muuta kuin vettä koko aikana, ja hän oli yhtä terve ja elonvoimainen paastonsa lopussa kuin sen alussa.

Schlatter kulki jalan länsivaltioiden läpi ja herätti huomiota, missä hän liikkui, ihmeellisillä parannuksillaan ja lumoavalla persoonallisuudellaan. Denverissä hän oli tuohon aikaan yleisenä puheenaiheena ja luonnollisesti hän kohtasi paljon vainoa ja vastustusta, kuten aina niin yleväluontoisille yksilöille tapahtuu. Muutamat papitkin kirkoissa julistivat kirousta hänelle. Lääkärit keskustelivat hänen parannuksistaan ja leimasivat ne humpuukiksi. Hänestä liikkui kaikenlaisia valheellisia huhuja, ja hänet yritettiin vangitakin maankiertäjänä ja irtolaisena. Schlatter ei kiinnittänyt tähän kaikkeen mitään huomiota vaan jatkoi toimintaansa yhtä tyynenä ja levollisena käyttäen kaiken aikansa hyvän tekemiseen. Hän oli erään Fox-nimisen miehen vieraana, jonka hän oli parantanut kuuroudesta, ja asui kolme viikkoa tämän miehen pienessä talossa Denverin esikaupungissa.

Sielutieteilijänä olin hyvin kiinnostunut tuosta parantajasta, ja kävin miltei joka päivä hänen olinpaikallaan ja katselin häntä ja sinne kokoontuneita joukkoja. Talon edessä oli suuri avoin paikka ruohoisella mäellä, missä oli tuhansia ihmisiä alituiseen koolla aamuvarhaisesta pimeään asti, joko katsojina tai odottamassa vuoroaan, jolloin parantaja ”koskettaisi” heitä. Monet ihmiset viettivät yönsäkin ulkosalla, jotta he olisivat ensimmäisiä parannettavia, kun Schlatter näyttäytyisi ja alkaisi työnsä kello 6 aamulla. Siellä oli riveittäin ajopelejä ja hevosia mäen reunustoilla. Puutarhansa taustalle Fox oli pystyttänyt pienen lavan, jonka päällä Schlatter seisoi, ja kaiteet ulottuivat kummallekin puolelle, jotta ihmiset jonossa peräkkäin kulkisivat hänen ohitsensa eikä syntyisi mitään tungosta tai epäjärjestystä.

Parantaja seisoi paljain päin tällä lavalla koko päivän ja oli sää mikä hyvänsä, ottaen kädestä tuhansia ihmisiä, joita lakkaamatta kulki ohi ehtymättömänä virtana. Jo tuosta asiasta voi ymmärtää hänen yli-inhimillistä kestävyyttään. Hänen ainoa ravintonsa (kuten herra Fox minulle kertoi) oli pieni malja maitoa leivän kera kerran päivässä. Jokaisen tullessa kohdalle parantaja otti lujasti kiinni hänen toisesta kädestään ja piti sitä omassaan jonkin aikaa, minuutin tai pari. Monet ihmiset vakuuttivat tunteneensa sähkötäräyksen kulkevan lävitsensä, kun hän kosketti heitä. Toiset eivät tunteneet mitään, mutta muutamiin se vaikutti niin, että heidän koko ruumiinsa vapisi kuin kouristuksessa. Heti kun minä koskin Schlatterin käteen, huomasin selvän täräyksen, joka kulki koko olemukseni läpi, niin että vapisin päästä jalkoihin asti. Muutamat sairaat paranivat kivuista heti, toiset eivät saaneet mitään huojennusta ennen kuin muutaman päivän päästä. Mutta oli monia niitäkin, joihin parantajalla ei ollut mitään vaikutusta.

Sanomalehdet olivat täynnä kuvauksia hänen ihmetöistään, ja valokuvaajia lähetettiin hänen kuvaansa ottamaan, mutta he kokonaan epäonnistuivat yrityksessään, paitsi pitkän matkan päästä. Kun levyt kehitettiin, näkyi ainoastaan valkoinen paikka pään kohdalla ikään kuin hänen päänsä olisi säteillyt loistavaa valoa.

Kysyin useilta valokuvaajilta tuota kummallista ilmiötä, ja he vakuuttivat minulle, että se oli tosiasia. Yksi valokuva oli otettu koko joukosta matkan päästä, ja siinä parantaja kyllä näkyi. Sain siitä yhden kappaleen ja myös valokuvan, joka oli otettu Schlatterista Uudessa Meksikossa hänen annettuaan siihen erityisen luvan. Tämä valokuva on ollut jäljennettynä muutamissa aikakauskirjoissa. Satoja potilaita tuli, jotka eivät kyenneet poistumaan ajoneuvoistaan, ja sen vuoksi Schlatter toisinaan lähti lavalta ja kulki ympäri vaunujen luona – komea, arvokas olento, tyyni ja päättäväinen näöltään ja liikkeiltään ja kasvot kirkkaat, henkevät – ja ihmisjoukot miltei pelokkaan kunnioittavasti väistyivät hänen edestään.

Oli todella harvinainen näky katsella noita kaikennäköisiä ihmisiä, joita pitkin päivää kokoontui, ja häntä niiden keskellä niin ylevän näköisenä, että sanomalehdet kutsuivat häntä ”Kristuksen kuvan eläväksi jäljennökseksi”, vaikka minusta se lausunto oli liioiteltu.

Schlatter oli keskimääräistä pidempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, ja hänellä oli kaikki lujan terveyden, voiman ja kestävyyden merkit. Pitkä aaltoileva, ruskea vaikka vähän harmahtava tukka valui alas harteille ja ympäröi mieheviä säännöllisiä kasvonpiirteitä, leveätä otsaa ja kirkkaita, lapsekkaita, sinisiä silmiä. Kasvojen alaosaa peitti tuuhea parta. Hänen kasvonsa olivat tyyneimmät, mitä koskaan olen nähnyt. Ääretön rauha kuvastui hänen avomielisestä katseestaan ja ikuinen hyvyys hänen silmistänsä. Ne olivat pyhimyksen ja profeetan kasvot.

Huhuiltiin, että parantaja väitti olevansa Jeesus Nasaretilaisen ruumistuma, mutta se ei ollut totta. Hän ei itsestään mitään erinomaista väittänyt. Hän sanoi ainoastaan olevansa Jumalan poika ja Jumalan hengen työskentelevän hänen kauttaan. Kysyin kerran häneltä hänen voimansa salaisuutta, ja hän vastasi yksinkertaisesti niin kuin lapsi: ”Isä vaikuttaa minun kauttani, minä tottelen Hänen tahtoaan.” Hän oli hyvin vaitelias mies. Häntä oli vaikea saada kertomaan mitään itsestään. Hänellä oli saksalainen tai ranskalainen ääntämistapa. Hän oli syntynyt Ranskassa, Elsassissa ja kasvatettu siellä suutariksi. Nuorena miehenä hän muutti Amerikkaan, missä hän jatkoi suutarin ammattiaan, mutta vietti suurimman osan ajastaan tutkimalla henkisiä asioita. Hän oli aina ollut syvästi uskonnollinen ja oli luonnostaan mystikko. Sitten hän jätti toimensa hengen kutsusta ja lähti kulkemaan erämaihin ja vuoristoihin, eläen pääasiallisesti uskosta, puhtaasta ilmasta ja vedestä ja tullen yhä lähemmäksi näkymätöntä maailmaa ja sen ihmevoimia. Hän seurasi kirjaimellisesti Jeesus Kristuksen opetuksia.

Huomasin omituisen tapauksen seisoessani eräänä iltapäivänä parantajan lähellä. Karkeannäköinen mies – nähtävästi vuorilta saapunut kullankaivaja – tuli Schlatterin luo muiden mukana. Mutta tuskin parantaja oli tarttunut miehen käteen, kun hän työnsi sen luotaan ikään kuin pistoksen saaneena ja huudahti hiljaa mutta ankaralla äänellä: ”Te olette murhaaja – julma murhaaja – menkää! Minä en voi koskea teihin.” Parantaja värisi kauhusta ja inhosta ikään kuin hän olisi koskettanut myrkyllistä käärmettä. Mies hätkähti, ensin punastui ja sitten kävi kalman kalpeaksi, painoi hatun syvälle silmilleen, katseli pelokkaasti ympärilleen ja hiipi sitten pois joukon läpi sanomatta sanaakaan. Ainoastaan ne, jotka seisoivat aivan lähellä, saattoivat kuulla Schlatterin sanat.

Yksi merkillisyys tuossa miehessä oli se, että hän ei tahtonut koskea rahoihin – harvinaista tässä maailmassa – eikä ottanut vastaan minkäänlaisia lahjoja. Suuria rahasummia, taloja, maita ja muita lahjoja hänelle tarjottiin, mutta hän itsepäisesti kieltäytyi ottamasta mitään. Chicagolaiset olisivat kovasti halunneet häntä luokseen ja tarjosivat hänelle rahaa, olisivat maksaneet matkalipun ja tarjonneet kaikkia mukavuuksia, mm. oman talon Chicagossa. Mutta parantaja kieltäytyi ja sanoi tulevansa Chicagoon silloin, kun se olisi Isän tahto, mutta ei ennen – ja silloin hän tulisi omin neuvoin.

Schlatter katosi äkkiä eräänä yönä antamatta kenenkään aavistaa, että hän aikoi lähteä Denveristä. Kun hän ei noussut tavalliseen aikaansa, Fox meni hänen huoneeseensa, ja se oli tyhjä. Kukaan ei ollut maannut vuoteessa, ja tyynylle oli kiinnitetty paperi, jossa luki: ”Isä on kutsunut minua, ja minun täytyy mennä. Hyvästi.”

Näky palavasta kaupungista

Muistan, miten näihin samoihin aikoihin eräänä iltana istuimme erään ystäväni talossa tulen ympärillä, kun emäntä äkkiä kysäisi: ”Huomaatteko mitään selvänäköisesti tänä iltana?” Ja miltei heti vastasin: ”Näen kyllä, näen Cripple Creekin kaupungin ilmiliekeissä.” Kuvasin tulipaloa ja kerroin, kuinka se oli alkanut eräässä hotellissa lampun kaatumisesta ja kuinka ankaran tuulen puhaltaessa ja sään ollessa erittäin kuiva puutalot syttyivät puutalot syttyivät yksi toisensa jälkeen ja suurin osa kaupungista paloi poroksi.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli suuri tulipalo Cripple Creekissä. Se alkoi eräässä hotellissa lampun kaatumisesta, ja monta tuntia kestänyt palo oli niin suuri, että koko kaupunki tuhoutui. Monta tuhatta ihmistä tuli kodittomaksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä tapasin yhden niistä naisista, joille olin edeltäpäin kuvannut tulta, ja hän huudahti tervehtiessään minua: ”No, herra Span, te olette kaikkein salaperäisin henkilö, jonka koskaan olen tuntenut.”

Kummituksia koulutalossa

Seuraavana kesänä palasin Eurooppaan. Muistettava kokemus sattui minulle, kun asuin Irlannissa Limerickin lähellä, serkkuni koulutalossa. Talon mailla, jotka olivat hyvin laajat, löytyivät vanhan luostarin rauniot. Eräänä päivänä minä kaivoin siellä maasta vanhan omituisen muotoisen ihmisen pääkallon, jonka otin huoneeseeni ja sitten unohdin sinne. Samana iltana istuimme vierashuoneessa musisoimassa. Muuan serkuistani soitti pianoa ja useita ystäviä istui siellä täällä suuressa huoneessa. Minä istuin nurkassa kauimpana ovesta. Äkkiä ovi aukeni ja joku, jota emme voineet nähdä, tuli huoneeseen, sipaisi kahta naista, jotka pelästyksissään huudahtivat, ja seisahtui äkkiä minun kohdalleni. Ei näkynyt mitään, ainoastaan kuului raskaita askeleita, jotka tömisyttivät lattiaa ja saivat soiton vaikenemaan. Ne olivat kookkaan miehen pitkiä askeleita.

”Mitä ihmeessä tuo oli?” huudahti joku, ja me kaikki katselimme toisiamme hämmästyneinä. ”Oho”, sanoi rehtori (joka oli käytännöllinen, tervejärkinen ihminen), ”ainoastaan tuulen henkäys puhalsi oven auki, ei mitään muuta, minä vakuutan.” – ”Mutta kuka kulki läpi huoneen?” – ”Se tietysti oli tuuli”, selitti rehtori, ”epäilemättä se liikutteli huonekaluja ja sai aikaan vähän kahinaa.” – ”Mutta se tyrkkäsi ohi kulkiessaan minun tuoliani – ja sitten kuuluivat selvät askeleet”, intti muuan naishenkilö. – ”Niin”, sanoi rehtori, ”mielikuvitus on tuottelias ja saa aikaan paljon sellaista, mitä emme voi selittää.”

Me jätimme asiat siihen, mutta minä en ollut aivan levollinen tuon pääkallon suhteen, ja niin pian kuin saatoin, panin sen takaisin sinne, mistä sen otin. Askeleet olivat niin selvästi pysähtyneet minun kohdallani, että sen täytyi jotakin merkitä. Tuolla näkymättömällä henkilöllä oli ilmeisesti jotakin minulle sanottavaa. Vanhassa koulutalossa sanottiin kummittelevan, ja monta kertaa oli puutarhassa nähty mustapukuinen mies, joka hävisi toisten lähestyessä. Serkkuni ajomies oli nähnyt tuon haamun eräänä aamuna puistossa ja oli pahasti pelästynyt. Hän oli tyypillinen irlantilainen ja oli useamman kerran nähnyt aaveita. Hän kertoi minulle esimerkiksi hyvin elävästi, miten hän oli nähnyt aavekoirat Doneraile Parkissa Corkin kreivikunnassa. Hän oli silloin ollut lordi Donerailen puistonvartijana. Eräänä kuutamoyönä hänen kulkiessaan puiston läpi poikiensa kanssa, kuului koirien haukuntaa, ja eräästä kulmauksesta tuli haukkuva koiraparvi, ja suuren mustan hevosen selässä lordi Donerailen haamu johti metsästystä. Tämän oudon ilmiön ovat monet ihmiset nähneet, ja se on niin hyvin todistettu, ettei sitä voi epäillä. Minä kysyin pojalta, ja hän vahvisti isän kertomuksen. Irlannissa kuulin monta kummallista tarinaa, mutta en voi toistaa niitä tässä, koska kerron ainoastaan omia kokemuksiani.

Valkea haamu

Seuraava psyykkinen tapahtuma sattui minulle ollessani erään ystäväni luona Etelä-Devonissa. Kerran iltapäivällä ystäväni ja minä olimme ratsastaneet muutamien mailien päähän Dartmouthista eräälle maatilalle, jonka omistaja ei kuitenkaan ollut kotona. Ratsastimme sitten verkalleen puiston läpi ihaillen kaunista näköalaa. Tiemme kulki syvän metsälaakson keskeltä, ja sen halki virtasi joki muodostaen useita suvantopaikkoja. Saavuttuamme suurimmalle suvannolle laskeuduimme maahan ja talutimme hevosiamme ruohoa kasvavaa rantatörmää pitkin. Yhtäkkiä näin utuisen olennon, näöltään kuin valkoisiin puetun naisen, tulevan esiin puiden takaa ja leijuvan ilmassa joen ylitse ja sitten katoavan. Huusin ystävälleni: ”Näitkö sen?” Mutta hänen huomionsa oli ollut kiinnittynyt hiukan vikuroivaan hevoseensa, eikä hän ollut nähnyt mitään – muuta kuin haihtuvan, vedenpinnan yli liukuneen varjon, jollaisen hän sanoi suuren linnun tekevän. Muutamia hetkiä myöhemmin hän sanoi: ”Sivumennen sanottuna tähän romanttiseen paikkaan liittyy tragedia, jota sinä et luultavasti ole kuullut, vaikka muutamia vuosia sitten siitä kirjoitettiin sanomalehdissä. Tästä suvannosta löydettiin kuolleena nuori nainen, joka nähtävästi oli hukkunut, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän oli joutunut sinne. Hän oli sen talon tytär, josta nyt tulemme. Hänellä ei olisi ollut mitään syytä tehdä itsemurhaa, eikä myöskään tunnu uskottavalta, että hän olisi pudonnut tapaturmaisesti veteen. Ja lapsikin olisi päässyt siitä ylös. Koko juttu oli salaperäisyyden verhoama, jota eivät tarkimmatkaan tutkimukset kyenneet selvittämään. Hänen ruumiinsa löydettiin syvänteestä noiden puiden alta.” Ystäväni viittasi siihen paikkaan, josta olin nähnyt valkean utuisen hahmon tulevan esille.

Kristalliin katsomista

Nyt kerron omituisen tapauksen, jossa tuli kysymykseen kristalliin katsominen. Olin juuri saanut lahjaksi pienen ”ennustuskristallin” – sellaisen pyöreän lasipallon, jota eräät meediot käyttävät näkyjä katsellessaan. En itse koskaan kyennyt näkemään siinä mitään, sillä minulla ei ollut senlaatuisen selvänäköisyyden lahjoja, mutta kokeillessani monien ihmisten kanssa löysin vihdoin kolme henkilöä, jotka saattoivat sen avulla nähdä näkyjä. Kukaan näistä kolmesta ei tuntenut spiritismiä eikä uskonut aaveisiin, näkyihin eikä mihinkään sentapaiseen. Heidän oli kuitenkin pakko uskoa tosiksi kristallissani näkemänsä näyt. Kerron vain yhden tapauksen, joka sattui Hampshiressa. Näkijä oli eräs nuori leskirouva Seitz, joka oli aivan skeptinen psyykkisyyden suhteen. Eräänä iltapäivänä annoin hänelle kristallin ja pyysin häntä kiinnittämään katseensa siihen ja katsomaan, tapahtuisiko jotakin. Ehdotukseni huvitti häntä, mutta hän lupasi koettaa. Hän puhui ja nauroi edelleen pitäen katseensa kädessään olevaan lasipalloon. Yhtäkkiä hän vaikeni ja alkoi tarkkaavasti tuijottaa kristalliin. Sitten hän sanoi: ”Se on samentunut, sen sisässä kiemurtelee sumua tai savua. Nyt se on taas selvennyt, ja jotakin alkaa tulla näkyviin.” Pitkän vaitiolon perästä hän kohotti katseensa ja laski kristallin kädestään sanoen: ”En tahdo enää katsoa siihen.” Hän näytti murheelliselta ja oli puhkeamaisillaan kyyneleihin. Sitten hän kertoi ilmestyneen kuvan huoneen sisältä, ja siellä näkyi vuode, jolla hänen pieni Rupert-poikansa makasi nähtävästi kovin sairaana. Vuoteen äärellä seisoivat sairaanhoitajatar ja lääkäri (jotka molemmat olivat hänelle tuntemattomia), ja toisella puolen huonetta istui pojan äidinäiti itkien.

Näky haihtui, ja sen sijaan hän näki haudan ja sen yläpuolella pienen poikansa haamun liihottelevan ylös ilmaan. Olin pelästynyt ja surullisin mielin siitä, että hän oli nähnyt jotakin niin ikävää. Ulkona puutarhassa hänen pieni poikansa leikki terveytensä kukoistuksessa. Juuri näyn aikana olimme kuulleet hänen hilpeän naurunsa.

Muutamia viikkoja myöhemmin lapsi matkusti Tyynellemerelle isovanhempiensa (majuri Kingin ja hänen rouvansa) luokse. Hänen oltuaan siellä parisen viikkoa rouva Seitz kuuli pojan olevan huonovointisen, vaikka ei ollut mitään syytä pelätä. Seuraavana päivänä hän sai sähkösanoman, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan, koska poika oli kuolemaisillaan. Hän tuli perille liian myöhään, sillä lapsi oli juuri kuollut. Vuoteen vieressä seisoivat sairaanhoitajatar ja lääkäri, jotka hän oli kristallissa nähnyt, ja hänen äitinsä istui kokonaan surun valtaamana katkerasti itkien. Kaikki oli käynyt tarkalleen niin kuin hän oli näyssään nähnyt.

Eräs tapahtuma buurisodassa

Syksyllä 1899 olin taas Amerikan kaukaisessa lännessä. Saavuin Arizonaan juuri ennen kuin buurisota puhkesi. Eräänä yönä näin hotellissani Prescottissa unen tai näyn, että huoneeni ovi avattiin ja nuori khaki-univormuun puettu mies tuli sisään. Hän oli tummaihoinen ja kuolonkalpea, ja hänen otsallaan ja päänsä yläosassa oli side. Siitä huolimatta tunsin hänet serkukseni, kapteeni Carberyksi, jota en vielä siihen aikaan kovinkaan hyvin tuntenut, niin etten käsitä, miten hän saattoi ilmestyä minulle. Haamu kulki huoneen poikki ja hävisi. Myöhemmin kuulin hänen ilmestystä edeltävänä päivänä haavoittuneen pahasti ja joutuneen buurien vangiksi. Kranaatin sirpale oli osunut hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi pitää päänsä yläosassa kääre pitkän aikaa. Hän ilmestyi myös äitinsä talossa Lontoossa samana iltapäivänä siihen aikaan, jolloin hän oli juuri haavoittunut ja siis tiedottomana Transvaalissa. Eräs palvelijoista näki hänen menevän portaita ylös otsa kääreessä. Hän parani täysin ja on nyt terve ja hyvävoimainen ja on edelleen armeijan palveluksessa.

Arizonassa

Arizonassa kului aikani etupäässä kullan ja kuparin etsiskelyyn autioilla vuoriselänteillä ja kuivissa, vedettömissä erämaissa. Majoituin tavallisesti teltassa ja minulla oli vain harvoja psyykkisiä kokemuksia. Seudulla, jossa vilisi kalkkarokäärmeitä, skorpioneja, banaanihämähäkkejä ja vesikauhuisia haisunäätiä, sain aina pitää tarkasti silmällä lähintä ympäristöäni, sillä alinomaa sain olla varoillani välttääkseni hengenvaarallisia eläimiä — puhumattakaan moskiitoista ja kärpäsistä. Kuukauden vietin Conway-Gordon-nimisen tuttavani ja erään amerikkalaisen Rileyn kanssa kultakaivoksen selville saamiseen ja avaamiseen keskellä erämaata, viisikymmentä mailia lähimmästä kaupungista Prescottista. Riley oli astrologi ja salatieteiden tutkija, ja iltaisin lopetettuamme päivän työn keskustelimme kaivosasioiden joukossa psyykkisistä seikoista, vaikka Conway-Gordon ei uskonut lainkaan mihinkään mystiseen. Kultakaivos osoittautui epätyydyttäväksi, ja joulun aikana palasimme Prescottiin vaunuilla, joilla kuljetimme leirivarustuksemme. Minä jäin Prescottiin, ja Conway-Gordon ja Riley jatkoivat matkaansa San Franciscoon uuden kaivosyrityksen luo, joka oli pantu alulle Pohjois-Kaliforniassa. Muutaman päivän heidän lähtönsä perästä heräsin eräänä yönä koiran synkkään ulvontaan ikkunani alla. Se oli sitä kummallista ulvontaa, joka on koirille ominaista kuoleman läheisyydessä ja jota oli kaameaa kuulla. Ajattelin kuoleman olevan kysymyksessä ja ihmettelin, ketä se kohtaisi. Seuraavana aamuna kuulin viereisessä talossa tapahtuneen murhan – eräs nainen oli murhattu ja sen jälkeen hänen rahansa ja jalokivensä ryöstetty. Rikoksentekijä saatiin myöhemmin kiinni.

Vanha Wickenburgh

Vietin muutamia kuukausia Wickenburghissa, suuressa, vedettömässä ja melkein tutkimattomassa, erämaassa, joka ulottuu Colorado-jokeen. Pidin siellä jonkin aikaa majaa ”Vanhan Henry Wickenburghin” (joka on erämaa-asutuksen perustaja) uutistalossa ja tutkin sitä ympäröivää hehkuvan kuumaa erämaata. ”Vanha Wickenburgh”, joksi häntä yleisesti sanotaan, oli spiritisti ja omalla tavallaan merkillinen mies. Hänen kaksi pääharrastustaan olivat spiritismi ja kullankaivuu, vaikka hänen aikansa kului pääasiassa uutistilan viljelykseen ja hevosten ja nautakarjan kasvattamiseen tiluksellaan, jonne hän oli johtanut vettä joesta, ainoasta sadan mailin alueella virtaavasta vedestä. Hän oli noin 76 vuoden ikäinen, reipas ja voimakas kuin kolmikymmenvuotias. Joka aamu hän nousi auringon mukaan tai aikaisemminkin, keitti oman suuruksensa ja teki työtä ulkona auringonlaskuun asti, jonka jälkeen hän ryhtyi tutkimaan muinaista ja mystistä viisautta sisältävää kirjallisuutta myöhäiseen yöhön. Tapasin hänet syventyneenä H. P. Blavatskyn monumentaaliseen teokseen Hunnuton Isis ja kirjaan nimeltä Egyptiläisen magian mysteerioita. Monesti keskustelin hänen kanssaan salatieteellisistä asioista. Hänen elämänsä oli ollut loppumatonta seikkailua maailman eri kulmilla. Alkuaikoina Arizonassa hän oli taistellut monta kertaa vaarallisten apassi-intiaanien kanssa. Harva mies kykeni kesyttämään ja ohjaamaan hevosia niin kuin tuo vanhus, ja harva mies Kaukaisessa lännessä oli häntä älykkäämpi ja ovelampi. Oli omituista nähdä sellaisen luonteen olevan mystikko ja näkyjen näkijä.

Muuan ennustus tulipalosta

Muutamia viikkoja ennen kuin lähdin Arizonasta Englantiin, ennustin eräille ystäville – joista eräs oli anglikaanisen seurakunnan pastori F. Bennett – että suurin osa Prescottia häviäisi tulipalossa kolmen viikon sisällä. Eräs läsnäolijoista, muuan herra Scott, jolla oli suuret lautatarhat ja talot, kysyi, pelastuisiko hänen omaisuutensa. Sanoin hänelle ikäväkseni näkeväni, että se ei pelastu mutta hänen asuntorakennuksensa ei palaisi, vaikka liekit kyllä tulivat koskettamaan sen päätyä. Lähes kolme viikkoa myöhemmin olin New Yorkissa, kun sain F. Bennettiltä kirjeessä tiedon, että Prescottissa oli ollut suuri tulipalo – ja toinen puoli kaupunkia oli tyyten palanut. Herra Scottin lautatarhat ja talot hävisivät liekkeihin ja liekit pysähtyivät juuri hänen asuinrakennuksensa eteen, joka hädin tuskin saatiin varjelluksi. Bennett lopetti sanomalla, että yhdessä suhteessa tulipalo hänen mielestään oli tehnyt hyvää työtä, kun nimittäin kaikki monilukuiset kapakat, pelihelvetit ja muut himoille omistetut paikat olivat palaneet. Tiesin noiden paikkojen aina olleen silmätikkuina isä Bennettille, joka oli hienostisivistynyt ja erinomaisen hyvä ja ystävällinen mies, eikä Arizonassa ollut ketään miestä, jota olisi enemmän rakastettu ja pidetty arvossa.

Tietäjä — 1914-15