Hiljaisuuden runoja

Olen siinä hiljaa

Kirjoitan juurella ison vanhan puun,
tukeva, vahva runkonsa on selkänojani,
tuohensa innoittajani,
lehtensä värisevät
antavat minulle sanansa,
kertovat tarinansa.

Minä itken kirjoittaessani,
en surusta vaan ilosta, liikutuksesta
kuunnellessani kauniita sanoja,
joita puu minulle luovuttaa varastoistaan.

En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan,
että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla, että saisin kuulla jotain ihmeellistä.

Kurkotan kohti taivasta
ollakseni läsnä itsessäni,
laitan oksani vasten tuulta
tunteakseni olevani elossa,
hitaasti varistan lehtiäni,
että uudistuisin,
juureni kaivautuvat maahan,
että voisin tuntea
olevani turvassa ja vahva
maailman keskellä,
kuoreni on suoja,
että saisin rauhan.

En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.

Minä olen hiljaa,
niin hiljaa,
niin pitkään.

Tahdon syleillä puuta,
sen vanhaa rosoista runkoa
ja se antaa minun tehdä niin.

Olen siinä pitkään hiljaa,
minusta on hetkeksi tullut puu,
niin luulen,
mutta sitten ymmärrän,
että me olemme samanlaisia,
ihan samanlaisia,
ei meissä ole mitään eroa,
lopulta olemme
samaa maata.

Ei sitä ihan ymmärrä että
miksi se on niin vaikeaa
voisiko siihen jonkin neuvon saada
jonkin ilmaisen ihmeellisen vinkin että
mitenkä sen hiljaisuuden paikan saa vapaaksi ja
miten siihen pääsee
useammin
riittävän usein
että saa sitä voimaa ja
että löytää niitä omia sisimmän aarteita

että saa hyvää mieltä
omaan päiväänsä
että jaksaa sitten taas viilettää
siellä poluilla.

Kyllä kiire ja stressi
olisivat poistuneet hiljaisuuden paikalta
jos hiljaisuus olisi mennyt siihen
heidän luokseen ja sanonut että

Kuulkaa
rakkaat ystävät
nyt minusta tuntuu että
minä tarvitsen
kiireettömään ja stressittömän hetken
sellaisen hetken itselleni
minulle
hiljaisuudelle
omalla paikallani

Voisitteko ystävällisesti
siirtyä tuonne kauemmaksi
omille paikoillenne

Näin sen kuuluisi mennä mutta
ainahan se ei vaan sitten
tule tehdyksi se asia
ei tule mentyä siihen omalle paikalle
hiljaisuudella.

Hiljaisuuden parhaita ystäviä oli
oman itsen tunnistaminen
oman voiman löytäminen

nuo parhaat ystävät niin
ne olivat sellaisia että
eivät he edes tahtoneet
tulla paikalle silloin kun
hiljaisuuden paikalla oli muita olioita
niitä sellaisia
joita nykypäivän maailmassa on
aika paljonkin liikenteessä
juuri sitä kiirettä ja
stressiä ja
pelkoa
murehtimista
huolta

usein nuo tyypit saapuivat
hiljaisuuden paikalle istumaan
ja hiljaisuudella ei jotenkin ollut voimaa
sellaista todellista voimaa lähteä
pyytämään sitä omaa paikkaansa.

Sari Lehtimäki, runotalo.fi