A. P. Sinnett

Kuolemantaisesta maailmasta

(Useita vuosia Intiassa toimineen englantilaisen sanomalehtimiehen selvänäköisiä huomioita.)

Sitä tunnemaailman olotilaa, josta nyt käyn kertomaan, tahdoin tutkia, koska se koski erästä miestä, joka täällä eläessään vietti erittäin pintapuolista elämää. Hänen harrastuksinaan olivat tyhjäntoimittajan huvitukset, urheilu, pelit ja klubielämän tavalliset ajanvietteet. Hänen elämässään ei ollut mitään erityistä pahaa, mutta hän oli niitä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan korkeammille harrastuksille, kuin mitä maallisen elämän piiriin kuului. Ystäväni G. R. toi hänet noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan keskustelemaan kanssani.

Hän oli hyvin iloinen saadessaan tilaisuuden puhella jonkun kanssa, joka oli vielä fyysisellä tasolla. Hän paljasti itsensä melkein hämmästyttävällä auliudella ja puhutteli minua nimeltä elävästi muistaen kaikki edellisestä elämästään. "En ole onnellinen", hän tunnusti minulle. Mikäli mahdollista koetan tässä kertoa hänen omilla sanoillaan, joita kiireesti kirjoitin muistiin keskustelumme aikana ja joita höystivät hänen eläessään käyttämänsä voimasanat.

"Minä kummittelen edelleen tuossa kirotussa klubissa, ja minulla on erittäin ikävä." Kysyin häneltä hänen ensimmäisiä muistojaan uudessa olotilassa. "Muistan, että aluksi tunsin itseni hyvin sekavaksi, en käsittänyt, että olin kuollut. Tiedätte, että kuolin kuin poikki leikaten – halvaukseen, sanoivat lääkärit. Vaivuin johonkin kummalliseen horrokseen, joka kesti jonkin aikaa, ja kun heräsin, olin klubilla istumassa suuressa lepotuolissa, eräässä niistä, jotka ovat uunin luona, tiedättehän, tupakkahuoneessa. Siinä istuessani tuli muuan otus ja istuutui päälleni eli oikeammin lävitseni! Se oli paksu eversti, jolla oli tapana pelata biljardia. Vanha narri sanoi: "Täällähän vetää, sulkekaa ovi!" Eihän siellä luonnollisesti vetänyt. Menin biljardihuoneeseen pelatakseni, mutta kun minun piti ottaa biljardisauva käteeni, niin se solahti läpi sormieni. Toisinaan olin siellä, kun te söitte päivällistä tai illallista. Koetin pitää seuraa, mutta se ei onnistunut. Jos koetin ottaa jotain käteeni, niin se muuttui tyhjäksi käsissäni, aivan kuin nuo pulleat sokerileivokset, joissa ei ole mitään sisällä. Minun täytyi lopulta luopua siitä huvista."

Eläessään ei hän ollut tahtonut ottaa vakavalta kannalta niitä kysymyksiä, joita tiesi minun harrastavan, mutta nyt hän arveli, että hänelle olisi ollut parempi, jos olisi niitä harrastanut.

Hän kertoi, että häntä oli puhutellut joku, mutta hän ei tiennyt, kuka se oli. "Mikä juudas te olette?" oli hän kysynyt. Puhuttelija oli pyytänyt häntä seuraamaan itseänsä puhelemaan kanssani. "Te olette ensimmäinen, jonka olen tavannut ja joka on järkevästi vastannut minulle." Hänet tuotiin sen jälkeen luokseni, ja hän ihmetteli, kuinka oli mahdollista keskustella kanssani. Koetin selittää hänelle asian niin hyvin kuin saatoin. Neuvoin häntä jättämään klubin ja pyrkimään kohti korkeampia piirejä siinä uudessa maailmassa, jonka kynnyksen yli hän oli äskettäin kulkenut. Kehotin häntä etsimään erästä henkilöä, jonka me kumpikin olimme tunteneet, erästä toista klubimme jäsentä, joka oli kuollut pari vuotta aikaisemmin.

Tämä oli paremmin ymmärtänyt vakaviakin harrastuksia, kuin J. P., mutta siitä huolimatta oli hänkin viettänyt pitkän ajan tyhjäntoimittajan elämää klubilla. J. P. ei tietänyt, miten hänen olisi meneteltävä löytääkseen aikaisemmin kuolleen ystäväni R. N:n. Neuvoin häntä intensiivisesti kohdistamaan ajatuksensa R. N:ään, jolloin kutsu kiinnittäisi tämän huomiota. Hän jatkoi keskustelua kanssani ja kertoi, että joku salaperäinen koehenkilö oli erään kerran näyttänyt hänelle kauhean näyn — ikään kuin suuren ammottavan kuilun. Kun hän oli katsahtanut sinne, hän oli nähnyt siellä inhottavia matelijoita, skorpioneja, ja hän oli saanut tietää, että hän oli vain juuri ja juuri onnistunut välttymään suistumasta sinne. Häntä kauhistutti vieläkin sitä ajatellessaan. "Kymmenen minuutin olo siellä alhaalla olisi tehnyt minut täysin hulluksi."

Elämästään maatasolla hän sanoi: "Minähän olin vain tyhjänpäiväinen narri, mutta minä pelasin kuitenkin osani loppuun. Enkä minä sentään ollut täysin kunniaa vailla. Mutta milloin tämä iankaikkinen saman toistuminen loppuu? Olen saanut aivan kyllikseni siitä, enkä millään ehdoilla halua takaisin tuohon kirottuun klubiin."

Minä neuvoin uudestaan häntä etsimään R. N., ja äkkiä hän huudahti: "Kas, tuossahan onkin R. N.!" käyttäen pilanimeä, jota hänen läheisimmät ystävänsä hänestä käyttivät.

Sen jälkeen puhutteli R. N. minua ja kertoi, että hän asusti nyt ihanalla seudulla neljännellä alatasolla ja että hän etsi J. P:tä. R. N. pyysi minun selittämään hänelle erään asian, joka saattoi hänet hämmennyksiin. Hän pelkäsi, että hänen muistinsa oli jollakin tavoin mennyt sekaisin, sillä häntä vaivasivat hämärät kuvitelmat Roomasta, aivan kuin hän olisi joku toinen kuin hän itse.

Minä koetin selittää hänelle, että hänellä todennäköisesti oli joitakin selvänäköisiä muistoja aikaisemmasta elämästään, ja hän tuntui pitävän tätä selitystä tyydyttävänä. Kyselin häneltä hänen nykyisiä olosuhteitaan. Ne olivat hyvin miellyttävät, hän kertoi. Hän asui sellaisessa talossa, jollaisen hän eläessään oli mielikuvituksessaan luonut haluamanaan ihannetalona.

Tämä oli luonnollisesti hänen oma ajatusluomuksensa. Hän selitti lisäksi, että hänestä oli alkanut tuntua ikään kuin hän kevenisi. Se oli sanomattoman miellyttävä tunne, ja hän luuli saaneensa viittauksen siitä, että se tietäisi tapahtuvaa muutosta, mikä välittäisi hänen siirtymistään vielä korkeampaan tilaan. Hänen asuntonaan oli maatalo puutarhoineen, ruohokenttineen ja kukkineen, jotka kuitenkaan eivät näyttäneet vaativan mitään hoitoa. Hän vietti suuren osan ajastaan puutarhassa, ajatellen hyvällä mielellä menneitä aikoja ja ottaen vastaan tervehdyskäynneille henkilöitä, joita hän oli eläessään tuntenut ja joiden joukossa olivat myös hänen isänsä ja äitinsä. Sillä tavoin kului hänen aikansa huolettomasti. Ei ollut milloinkaan yötä, eikä hän koskaan tuntenut väsymystä. Eikä hänellä myöskään ollut tunnetta mistään tarpeista.

Hän lupasi etsiä J. P:n, joka "pelattuaan osansa loppuun" ja joka "ei ole aivan kunniaa vailla", lienee nyt päässyt vapaaksi siitä kuolettavasta ikävystymisestä, jota hän oli tuomittu kestämään, saadakseen sitten jollakin neljännellä alatason (osastolla) miellyttävämmän oleskelupaikan.

Elonpyörä – 1967 n:o 2


Etusivu

Sekalaiset