Lapsuusaikaan

Nyt lapsuusajan muistot palajaa,
jolloin mun sielun' oli kirkas peili.
Niin suloinen, niin ihana ol' maa,
ja sadun tontut saapui vuorten taa,
ja mieleni ol' ihastusta täynnä."

Ma tunsin silloin kauneuden vaan,
en tyhjyydestä silloin vielä tiennyt.
Mun sydän hiljaa eli onnessaan,
ja mieli liiti luokse satamaan,
ja Isä enkeleineen eli tähtein luona.

Ja elävä ol' luonto suloinen.
Mä luonnon sielun silloin vielä tunsin,
ja puut ja joka kukka pienoinen
ol' silmä, jolla luonto, katsellen
niin lempeästi, näki auringon.

Mä keijukaisten kanssa leikin silloin
ja tunsin onnea ja rauhaa vaan,
ja enkeli mun luoksein saapui illoin,—
ja joskus, en nyt enää muista milloin,
sain Isän nähdä hänen taivaassaan.

Ah, kuinka toisin nyt on sielussain —
on epätoivoa ja tuskaa vaan!
Jo haihtui kauneus mun tajustain,
ja katkeruutta tulvii sydän vain.
Nyt tunnen aution ja tyhjän maan.

Ol' tähtitaivas ennen suloinen,
siell' asui kirkkaus ja enkeljoukko.
Nyt kammoten mä nään sen suuruuden.
Nyt tunnen sydämeni pienuuden
ja jäisen kylmyyden ja kuolonvallan.

Nyt lapsuusaikaan mieli palajaa.
Mä hyvän, kauniin näin vain vielä silloin —
Niin suloinen, niin ihana ol' maa.
Ja sydän kuiskaa vielä verhon taa
Ah, milloin valo palajaa, voi, milloin?

S. K.

Ruusu-Risti  —  maaliskuu 1923


Kukka

Viheriöivä laakso kertoi minulle kerran tarinan kuihtuvasta kukasta.
Kukasta, joka kuihtui ennenkuin sen lehdet olivat auenneet,
ennenkuin aurinko oli suudellut sen hentoa nuppua.

Ja minä kuuntelin tarkkaan lehdon kuiskeita.
Ja syvälle mieleeni painuivat laakson laulut
kerran kuihtuneen kukan kehittymältömästä kauneudesta.
Minä itkin sitä kuunnellessani,
ja viheriöivä maa imi itseensä tippuvat kyyneleeni.

Ja kun katselin elämää ympärilläni,
niin näin, ettei tämä kukka ollut laadultaan ainoa.
Minä näin nuoria, jotka kuten tämä kukka kuihtuivat,
ennenkuin heidän sielunsa oli ehtinyt avautua
jumalallisen auringon suudelmalle.
Minä näin, kuinka nuoruuden hedelmä, pyhyyden jumalallinen into,
imettiin tyhjäksi, jo ennenkuin se hedelmäksi oli kypsynyt.
Ja jälelle jäi vain tyhjä kuori,
joka kuten pääkallo irvisti jumalalliselle sielulle,
kun tämä sittenkin koetti tyhjyydessä löytää elämää.
Tämän minä näin, ja minä itkin.

Mutta keskellä näitä kuihtuneita silmuja, näitä kuolleita sieluja,
näin minä yhden kukan.
Ja se kukka oli auennut.
Ja se kukka oli ihana, sillä elon aurinko siinä kuvastui,
jumalallinen henki siinä puhui.
Ja minä itkin, mutta itkuni oli iloa.

Keskellä näitä hahmoja,
joiden olisi pitänyt olla ihmisiä,
mutta jotka olivat ihmisen irvikuvia,
näin minä enkelin.

Ja tämä enkeli oli ihminen,
sillä todellinen ihminen on jumalallinen sielu,
todellinen ihminen on enkeli.
Ja minä itkin, mutta itkuni oli riemua.

Tämä ihana olento, jossa ihmisyys oli puhjennut kukkaansa,
tämä ihana ihminen, jossa jumalallinen elämä puhui,
hän lauloi jumalallisen rakkauden voimasta,
hän lausui ikuisen totuuden sanoja,
jotka olemukseni täyttivät kirkkaudelta ja mieleni onnella:
Ja minä itkin, mutta itkuni oli autuutta.

S. K.


Vuorille

I

Unihuilut

En kestänyt elämän tuskia, siksi
unet mulle on käyneet rakkaimmiksi.
Mua pelotti hornien huudot ja kuilut.
Mua kutsuivat uinumaan haaveeni huilut.
En valvoa jaksa, en kärsiä voi!
Minut unia näkemään luojani loi.

Käy luokseni, väsynyt matkamies,
kun liian raskaalta tuntuvi ties.

Sadun suvesta hiljaa haastelen sulle.
Sen unteni keijut kertoivat mulle.
Kun kuulet sen, voit unhoittaa,
voit unhoittaa ja rakastaa,
voit lempiä kukkia, maata ja merta —
ja huoleton olla kuin lapsena kerta.

Käy luokseni, väsynyt matkamies!
Sua uottavi mökkini lämpöinen lies.

En haastele sulle sankaritöistä,
en etsivän sielun jylhistä öistä.
Olen itse etsijä ollut kerran.
Olen tahtonut nähdä kasvot Herran.
Mua kosketti kohtalon katse ja horjuin.
Maan harhojen voimalla luotani torjuin.

Ja armosta uinua auvoon sain
ja kuunnella vain ja kertoa vain,
mitä kaukana kaikuvi sielussain.
Käy luokseni, väsynyt matkamies,
kun raskas on ies ja vaikea ties.
Luo satuni viihtyä, lämpöä lies.

II

Voittajat

Te auttajina, tuntemattomina,
kuljette keskellämme, voittajat.
Koin näemme vain teidän johtamina,
oi, Henki-Itsen ylhät palvojat.
Yötummain tuskain, varjoin, virvain mailla
me alhoon hukkuisimme teitä vailla,
valossa Ikiliekin valvojat!

On turva teissä, vaikka emme tunne
kuin harhavaipan, mihin peitytte.
Me emme tunne onkaloita, kunne
te kauhut kammitsoiden kuljitte.
Me emme tunne valkeuden maata.
Oi, syyllinen ei sinne käydä saata!
Te, kirkkaat, valvoin siihen astuitte.

Te hengitätte iankaikkisuutta.
Ei ajanlapsi tätä kestää voi.
Te ilmennätte tulta, jumaluutta,
ja sfäärein rytmi sielussanne soi.
Titaanein taakkaa tahdotte te kantaa
ja inehmolle pyhän tulen antaa,
jonk' kuolemattomuuden kaipuu loi.
Te ootte tuskan, kauhun, onnen hurman
ja taivaallisen rauhan tunteneet.
Te ootte seisseet eessä itsen surman
ja kaikkeuden tahtoon yhtyneet.
Vapaina eessä välttämättömyyden
ja syyttöminä eessä syyllisyyden
te ootte vastakohdat voittaneet.

Näin auttajina, tuntemattomina,
kuljette keskellämme, voittajat,
ja palvelijahahmon verhoomina
te odotatte meitä, valvojat.
Jos jumalpoiain loisto paljastuisi,
sen eessä ajanorja polvistuis —
näin palvoin teitä, Hengen palvojat.

Ei, ette tätä tahdo,
odotatte vain rakkauden — ikivoittoa
rinnassa niiden, joille osoitatte
tien määrää. valkeuden koittoa.
Mut kun käy ihmislapsi järkkymättä
totuutta kohti yötä pelkäämättä,
vain silloin henkenne voi riemuita.

Sven Krohn

Ruusu-Risti  —   joulukuu 1927


Kapula

Kapula kulkee, viesti vaihdetaan.
Käy hengen matka kohti ihmisyyden maata.
Ei hengen soihtu sammu milloinkaan.
Sanoman kantaja ei pettää saata.

Kun yhden polku päättyy, toinen aloittaa,
pimeän linnakkeita hajoittaa.
Välähdys. Pilviverho rakoilee.
Yö väistyy. On aamu. Valkenee.

Sven Krohn


Etusivu

Runoja