Kuutamo

Kuu kirkas paistaa hankihin.
Nyt lumikentät laajat
niin kumman kuullon saavat.

Kuin meren sydän syvä,
kuin äidin helma hyvä,
kuun kosketus on kultaisin, —
nyt maahan, sieluhuni,
se viihtää niinkuin uni.

Kuin kalvo kuulaan, tyynen veen
lepääpi laakso tuossa
kuin vihreässä vuossa.
Kuin uudet aistit oisin
ma saanut, nähdä voisin
nyt luonnon suureen sydämeen,
miss' asuu aina ilo
kuin kirkas kuudankilo.

On kaikki äänet vaienneet.
Nyt lepää ajan laine.
Nyt henkevöityy aine.
Kuin Herran pyhän pöydän
nyt katettuna löydän,
mi voimat vaisut, voipuneet
taas jälleen virvoittaapi
ja kahleet kirvoittaapi.

Kuin uuden, ihmeellisen maan
nyt edessäni näen.
Kuin jumalainen säen
on joka ainehitu.
Nyt ikuisuuden itu
herääpi kasvamaan —
myös tarhaan ihmispoven
avaapi taivaan oven.

Teutori Salovaara
Ruusu-Risti — helmikuu 1926


Etusivu

Runoja