Ruumis hengen temppelinä

   

I  Uusi lääketiede

LOUIS KUHNE: Uusi lääketiede eli oppi tautien yhtenäisyydestä ja niiden siihen perustavasta parantamisesta ilman lääkkeitä ja leikkauksia. Suomennos saksalaisesta painoksesta.

     Paljon lupaava nimi! Mutta jos luemme tämän teoksen, joka on ilmestynyt 25 eri kielellä, huomaamme selvästi, ettei tässä ole kysymys mistään muotihulluudesta tai keinottelusta vaan monivuotisiin laajoihin tutkimuksiin ja kokemuksiin perustuvasta uudesta parannustavasta, joka jo on hankkinut tuhansille kärsiville ympäri maapallon takaisin heidän terveytensä, niinkuin näkyy kirjan loppuun otetuista (melkeinpä liiankin) lukuisista parantuneitten potilaitten kirjeistä.
     Tekijä kertoo itse järjestelmänsä synnystä seuraavasti: "Sisäinen taipumus johti minua tutkimaan luontoa, vaikea sairaus ja surulliset kokemukset koululääketieteestä opastivat minua luonnonlääkintätaitoon. Alituinen elävän luonnon tutkiminen opetti minulle, mitä tauti on ja mistä taudit johtuvat. — Mutta minulle selvisi, ettei ollut kyliksi keksiä teoria tautien synnystä ja niiden parantamisesta — sekä ettei liioin ollut suurta hyötyä siitä, että koettelin uuden parannustapani menestystä vaan itseni, omaisteni, ystävieni ja tuttavieni suhteen. Minun oli käännyttävä menettelytapoineni suuren yleisön puoleen ja luotettavilla esimerkeillä näytettävä, että se lukemattomissa tapauksissa voittaa tavallisen lääketieteen, istuttaakseni ylhäisiin ja alhaisiin vakuutuksen menettelytapani ehdottomasta oikeudesta ja yhtäpitäväisyydestä luonnonlakien kanssa. — Tämä vakaumus sai minut ankaraan taisteluun. Minun täytyi lakkauttaa tehdasliike, jota jo 40 vuotta olin menestyksellä harjoittanut, voidakseni täysillä voimillani antautua uudelle alalle, jossa tiesin saavani kokea vaan häpeää, pilkkaa ja suurta tappiota ilman minkäänlaista aineellista etua. — V. 1883 aukaisin minä vihdoin nykyisen laitokseni. — Tuhannet ovat ne henkilöt, jotka ovat parantuneet käyttämällä minun parannustapaani, ja monta olen voinut suojella suurilta vaaroilta edeltäpäin huomatessani heissä siemeniä tuleviin tauteihin. Juuri tähän panen mitä suurimman painon. Sillä ainoastaan sen kautta käy meille mahdolliseksi voida luoda todellisesti terve suku. — Kaikki taudit, minkä nimisiä ne lienevätkin, ovat mahdollisia parantaa. Kaikki taudit, sanon minä, ei kaikki sairaat. Sillä se, jonka elimistö on jo liian suuressa määrin heikontunut, se, joka varsinkin, käyttämällä pitemmän aikaa lääkkeitä, on kokonaan myrkytetty, voi tosin minun menettelytapaani käyttämällä saada huojennusta tuskilleen, mutta häntä ei aina voida pelastaa eikä täydellisesti parantaa. — Minulla on ollut perustana keksintöihini tarkka, huolellisiin havaintoihin ja kokeisiin perustuva tutkimus, ja jos siitä huolimatta minulla ei tunnusteta olevan ammattitieteellistä sivistystä voidakseni harjoittaa nykyistä tointani, niin kestän minä sen täydellisellä tyyneydellä ja mielenmaltilla. Ovathan ihmiskunnan suurimmat hyväntekijätkin ja varsinkin keksijät ja uranuurtajat olleet suurimmaksi osaksi ns. 'haihattelijoita' eikä varsinaisia ammattimiehiä." Miehekkäät ja vakavat ovat tekijän sanat ja niistä kuvastuu hyvän omantunnon antama riemullinen vakaumus ja tyydytys. Tässä on meillä esimerkki siitä, kuinka paljon enemmän todellista hyvää yksinkertainen epäitsekäs harrastus voi saada aikaan kuin suuri oppi ja laajat tiedot. Miksei kukaan ammattiaan harjoittavista lääkäreistä, jotka kymmenkunta vuotta ovat tiedettänsä yliopistossa tutkineet, ollut tämän uuden tehokkaan parannustavan keksijä vaan tavallinen "maallikko", ja miksikä lääkärit, kun kokemus osoitti uuden keksinnön todella arvokkaaksi, viimeiseen asti sitä itsepintaisesti vastustivat? Siinä kysymys, johon emme löydä muuta vastausta kuin: he eivät puitten paljoudelta nähneet metsää!
     Mikä nyt sitten on hra Kuhnen uusi keksintö? Se on niinkuin nimi sanoo "oppi tautien yhtenäisyydestä". Onhan lääkärin ensimmäinen ja tärkein tehtävä tullessaan sairaan luo diagnoosin laatiminen, taudin nimen määrääminen, ja vasta sitten voi hän antaa sopivan lääkkeen. Mutta oudonkin on helppo huomata, kuinka häilyväiset ja epävarmat nämä tautien nimittelyt tavallisesti ovat. Toisena päivänä puhuu lääkäri vatsakivusta, toisena vilutaudista ja kolmantena hän tunnustaa, ettei tauti ole lainkaan määrättävissä. Nyt esittää Kuhne sen rohkean väitteen, että taudit oikeastaan kaikki ovat aivan samaa laatua. Kaikki ne ovat kuumetta ja kuume merkitsee, että ruumiissa on vieraita ja sopimattomia aineita, joista se tahtoo päästä vapaaksi. Tässä laajassa teoksessaan tekijä perusteellisesti koettaa todistaa väitteensä ja koskettelee kaikkia yleisempiä "tauteja" hammassärystä sukupuolitauteihin jopa aina spitaaliin asti ja näyttää, että ne kaikki johtuvat samasta syystä ja parannetaan samalla tavalla. Kaikki ne parannetaan siten, että vieraat aineet tavalla tai toisella poistetaan ruumiista, kun taas virallinen lääketiede juuri pidättää ne ruumiissa ja vielä lisää niiden lukua kaikenmoisilla myrkyllisillä ja vahingollisilla lääkkeillään.
     "Tuntuu ihmeelliseltä, ettei kukaan vielä ole tehnyt kysymystä, mihin märkä joutuu, kun lääkkeet ovat estäneet sen vuotamasta ulos, ja mikä tarkoitus sillä oikeastaan oli. Kuten tiedämme ei luonnossa tapahdu mitään ilman määrättyä syytä ja tarkoitusta. Luonnollisia ilmiöitä voidaan auttaa ainoastaan luonnollisilla keinoilla, mutta ei koskaan luonnon vastaisilla. Tämä, koululääketieteen turmiollinen väärinkäsitys on ollut syynä siihen, että hullujenhuoneita, sairaaloita ja parannuslaitoksia kasvaa kuin sieniä sateella".
     Näiden ruumiille vahingollisten aineitten poistamiseksi, siis kaikkein tautien parantamiseksi, käyttää Kuhne erilaisia kylpyjä ja tahtoo varsinkin väkevän höyryn avulla synnyttää hikoilemisen, joka juuri karkottaa pahan ruumiista. Mieleemme johtuu paikalla ikivanha suomalainen sauna, jota sanotaan kansamme ainoaksi keksinnöksi. Eivätpä olleet niinkään väärässä entisen ajan miehet, kun pitivät kuumaa saunalöylyä ainoana varmasti tepsivänä keinona kaikkia sairauksia vastaan. Hienostunut ihminen kammoaa savolaisen tulikuumaa saunaa, mutta luonnonomaiselle maalaiselle se on suurin nautinto, minkä hän tuntee, ja nytpä näkyy, että lääketiede suurine oppeineen ei ole ollut häntä viisaampi.
     Kun potilas etsii Kuhnelta apua esim. sydäntaudille, määrätään hänelle sopivia kylpyjä ja usein sattuu silloin, että hän saa takaisin muita tauteja, joita hänellä ennen on ollut ja joita lääkkeiden avulla on tukahdutettu ja peitetty näkyvistä. Ne ilmenevät nyt paljon lievemmässä muodossa ja voidaan lopullisesti ja pysyväisesti poistaa ruumiista. Jonkin ajan kuluttua on potilas täysin vapaa entisistä ja nykyisistä taudeistaan, ja jos hän vastedes varoo saamasta vahingollisia aineita ruumiisensa, on hänellä oleva erinomainen terveys.
     Millä tavalla nämä vieraat aineet tulevat ruumiisen? Osaksi keuhkojen kautta mutta paljon enemmän vatsan kautta sopimattoman tai liiallisen ravinnon muodossa. Siinä tautien perussyy! Sentähden Kuhne antaa aivan yksinkertaisen neuvon jokaiselle, ken tahtoo terveyden saavuttaa ja säilyttää: luopukoon kaikesta epäpuhtaasta, luonnottomasta ja ylellisestä ruuasta ja juomasta! Nälkä ja jano on tyydytettävä, mutta ei hiukkaakaan siitä yli! Useinhan sekä terveitä että sairaita kehotetaan syömään, vaikkei ruokahaluakaan olisi, muka ruumiin kunnossa pysymiseksi, mutta Kuhne sanoo, ettei edes sairaskaan koskaan saa pakottaa itseänsä syömään siitä selkeästä syystä, että ruumiille ei ole mitään muuta kuin vahinkoa siitä nauttimastaan ravinnosta, jota se ei voi sulattaa. Ruokahalu taas mikäli se on terveellä tavalla varmasti määrää, kuinka paljon ruokaa ja juomaa on nautittava. Vahinko vain, että niin harvalla on tuo ruumiinsa luonnollinen vaisto terve.
     Jos sitten tahdomme tietää, minkälaiset ravintoaineet ovat luonnonmukaisia, niin emme voi suinkaan luottaa kieleemme, jota tavallisesti jo lapsuudesta alkaen lahjomme. Mutta äärettömän tärkeätä on, että hankimme oikeata ravintoa ruumiille, jottemme johda siihen vahingollisia aineita taudinsiemeniksi. "Ja kun emme voi luottaa vaistoomme, täytyy meidän tarkoilla havainnoilla ja johtopäätöksillä päästä asiasta selvyyteen," sanoo Kuhne. Sellaisia aineita, jotka jo on todistettu enemmän tai vähemmän myrkyllisiksi ja ihmisruumiille vahingolliseksi, on: alkoholi kaikissa muodoissaan, tupakka, morfiini ja yleensä melkein kaikki yleiset ja harvinaisemmat lääkkeet, kahvi ja muutkin ns. nautintoaineet jossakin määrin, useimmat ryydit ja mausteet jne. Näitä aineita, arvelee Kuhne, täytyy jokaisen sairaan, joka tahtoo tulla terveeksi, mitä tarkimmasti välttää ja samoin myös jokaisen terveen.
     Mutta sitten on erinomaisen tärkeä kysymys: kuuluuko liha, joka on ravintoaineistamme yleisimpiä, vahingollisiin vai välttämättömiin aineisiin? Jokainen tunnollinen lääkäri kieltää kyllä sairaalta lihansyönnin, mutta koululääketiede ei ole myöntänyt että liha muuten terveille olisi muuta kuin ehdottomasti tarpeen muka ruumiin ylläpitämiseksi. Tämän päättää tiede kemiallisten tutkimustensa mukaan. Mutta "se että jossakin ravintoaineessa kemiallisen analyysin mukaan on samoja aineita kuin ihmisruumiissa, ei suinkaan todista, että ne ovat meille soveliaimpia ravinnoksi. Ihmisruumis voi kaikkein yksinkertaisimmasta ravinnosta, kuten esim. viljan jyvistä, itse valmistaa itselleen kaikki ne aineet, joita kemia pitää sille välttämättöminä", sanoo Kuhne. Sitten hän lyhyin piirroin selvittää, mihin tuloksiin yksinkertaisella järjellä tullaan, kun katsotaan ihmisen hampaita, ruuansulatuskanavaa, aistimia ja sikiöiden elättämistä. Niistä tullaan siihen johtopäätökseen, että ihminen on ruumiinsa puolesta luotu hedelmän- ja viljansyöjäksi, eikä kaikkiruokaiseksi. Kun sitten monen monet ovat käytännössä koettaneet noudattaa luonnon ääntä ja kokonaan jättäneet pois liharuuan ja samalla kaikki kiihotusaineet, ovat he antaneet elävän ja epäämättömän esimerkin siitä, että kasviruoka on ihmiselle terveellisin ravinto ja että ei voida luoda uutta tervettä sukua, jollei kaikkia kiihotusaineita, joihin mm. liha on luettava, jätetä pois. Kuhnen järjestelmän pääponsi on siis lyhyesti sanoen vegetarismi.
     Tosiaan näyttää siltä kuin Saksanmaalla nykyään yhä voimakkaampi virtaus alkaisi pyrkiä samaan ihanteeseen, jota jo muinaisajan suuret viisaat, Pythagoras, Platon, Apollonios ym. julistivat, ja niinkuin nyt alettaisiin huomata myöskin hyödylliseksi se, mitä siveellinen tuntomme meille jo kauan on käskenyt. Hyvin ajattelemattomia ovat monet väitteet, joita itse kokemattomat henkilöt esittävät vegetarismia vastaan, esim. kun ns. "henkisellä" työllä elävät ihmiset sanovat syövänsä lihaa sen vuoksi, että kasviruoka ei anna kylliksi ruumiinvoimia. Kannattaako heidän panna terveytensä alttiiksi otaksutun lihasvoiman tähden, josta heille ei kuitenkaan koskaan tule olemaan käytännöllistä hyötyä ja tarvetta? Muuten on huomattu aivan perättömäksi se teoria, että liha antaisi enemmän ruumiillista voimaa kuin viljaravinto. Esimerkiksi maalaistyöväki, joka juuri tekee raskaimman työn, nauttii kaikkialla paljon vähemmän eläimellistä ravintoa kuin kaupunkilaiset ja yleensä ruumiillisesta työstä vapaat kansanluokat, jopa monessa maassa se elää suurimman osan vuotta pelkällä kasviruualla. Monen on käynyt hullusti ruvetessaan vegetariaanina kokeilemaan juuri sen vuoksi, että hän on luullut tarvitsevansa lihan korvaukseksi runsaampaa ravintoa ja sentähden turmellut ruuansulatuksensa liikarasituksella, vaikka päinvastoin kasvissyöjä elää vähemmällä kuin lihansyöjä.
     Ennen aikaan, jolloin ihmiset olivat rajumpia ja eläimellisempiä, kaipasivat he kukaties lihaa kiihottimekseen, mutta mitä sielullisemmaksi ja henkisemmäksi ihmissuku kehittyy, sitä enemmän muuttuu sen ruumiin laatukin vaatien puhtaampia ja hienompia aineita ravinnokseen. Jollei tätä luonnonlakia noudateta, vaan toisen tai toisen tekosyyn nojalla hemmotellaan alempaa nautinnon ja kiihotuksen halua, kostaa luonto rikkomuksen kaikenmoisilla taudeilla, jotka turmelevat ja katkeroittavat niin monen ihmisen elämän. Se ääni, joka sisässämme yhä voimakkaammin vaatii meitä luomakunnan kärsimyksiä huojentamaan ja tappamattomuusihannetta toteuttamaan, se myöskin on ikäänkuin takeena siitä, että luonto itse on puolellamme ja palkitsee pyrkimyksemme terveydellä eikä sairaudella. Muistakaamme, että jokainen askel, olkoon se suuri tai vähäinen, johtaa lähemmäksi päämäärää. Ja se on ainakin minun toivomukseni, että Suomen vanhemmat, jotka rakastavat lapsiaan, eivät antaisi noille pienille "viiniä ja väkeviä juomia", mutta eivät myöskään väkeviä ruokia, eivät saastuttaisi lastensa ruumiita ja totuttaisi heidän makuaistiaan väärään suuntaan syöttämällä heille eläinten raatoja vaan antaisivat heille luonnon puhtaita antimia, leipää, hunajaa ja rieskaa. Ainoastaan siten on Suomeen kasvava uusi suku, jolla on "terve sielu terveessä ruumiissa".

V. H. V. – Omatunto 1907

   


II  Vegetarismi teosofian valossa

     Ystävät! Tämäniltaisen esitelmäni nimi osoittaa jo, missä rajoissa ja puitteissa tulen pysyttelemään aineen käsittelyssä. Tahdon puhua "vegetarismista teosofian valossa". Kieltämättä voidaan sekä aatteessa että käytännössä pohtia ja puolustaa vegetarismia monelta näkökannalta. Sitä voidaan katsella ruumiin terveyden kannalta, voidaan vedota fysiologian ja kemian tutkimuksiin, ja tehokas puolustus sille saadaan, kun tarkastellaan, kuinka läheisessä yhteydessä alkoholi ja lihansyönti ovat keskenään ja toiselta puolen vegetarismi ja raittius. On olemassa muitakin näkökohtia, läsnäolijoille kai hyvinkin tunnettuja, sellaisia, joista saadaan kuulla vegetarisissa lehdissä ja luennoissa.
     Sama on teosofiankin laita. Jos käsittelisin sitä erikseen, pitäisi minun kuulijoilleni yleispiirtein esittää sen tarkoituksen ja sen opit — kenties saisin kuvata sen historian ja näyttää sen oppijärjestelmän järjellisyyden ja johdonmukaisuuden ja sen filosofian suuren arvon ihmisille.
     Mutta nyt on minulla toinen tehtävä. Aion käsitellä molempia aineita yksinomaan mikäli ne suhtautuvat toisiinsa, so. tahdon koettaa antaa niille teistä, jotka jo ovat vegetaareja, muutamia aatteita, joita ehkä tunnette vähemmän kuin vegetarismin tavallisia perusteluja. Koetan myös näyttää niille, jotka eivät ole vegetaareja, että teosofian puolelta voidaan tuoda esiin muitakin todistusperusteita kuin niitä, jotka koskevat ruumiin ravintoa, kemiallisia ja fysiologisia kysymyksiä tai väkijuomien kauppaa — sillä teosofian ajatussuunta on aivan toisenlainen ja ansainnee juuri tämän eroavaisuuden perusteella huomiota; aivan niinkuin tuotaisiin vereksiä apujoukkoja tuleen tukemaan sotajoukkoa, joka jo taistelee suurta ylivoimaa vastaan.
     Tahdon tänä iltana puhua siitä vegetarismista, jonka kaikki tunnette ja joka on: pidättäytyminen kaikesta sellaisesta ruuasta, mikä edellyttää eläinten tappamista tai niille tehtyä julmuutta. En suinkaan aio kosketella toista tai toista vegetarismin lajia tai astetta enkä puhua niistä eri mielipiteistä, jotka erottavat vegetaariset puolueet toisistaan. En puhu erityisesti viljaruuasta tai hedelmistä tai niistä monista eri ravintomuodoista, jotka nykyään ovat niin vilkkaan pohdinnan alaisina. Esitelmäni tulee ainoastaan koskemaan kaikenlaisesta eläinravinnosta pidättäytymistä ja koetan näyttää, mitä syitä ja perusteluja tuohon pidättäytymiseen teosofian opeista voidaan löytää eli sennimisestä maailman- ja elämänkäsityksestä.
     Ennenkuin ryhdyn päivän ainetta käsittelemään, saan ensin mainita, että vaikka pidän todistusperusteitani täysin pätevinä ja kumoamattomina teosofiselta kannalta, niin kuitenkaan en luule voivani velvoittaa Teosofista Seuraa kokonaisuudessaan hyväksymään niitä, siitä syystä että, niinkuin monet läsnäolevista tietävät, me emme vaadi niitä, jotka tulevat seuraamme, omistamaan kaikkia niitä oppeja, joita yhteisellä nimellä sanotaan teosofiaksi. Me velvoitamme heitä ainoastaan hyväksymään ensimmäisen kohdan, yleisen veljeyden, ja kehotamme heitä etsimään totuutta yhteisvoimin ja yhteishengessä eikä ylpeyden hengessä. Se on, me pyydämme jäseniltämme, etteivät he hätyytä kanssaihmistensä uskonnollisia tai muita vakaumuksia vaan, kun on mielipiteistä kysymys, osoittavat muille samaa kunnioitusta kuin itselleen haluavat.
     Tähän ainoaan suostumukseen tyydymme.
     Emme koeta tyrkyttää teosofisia käsityksiä jäsenillemme. Ne meistä, jotka ovat vakuutetut oppiemme todenperäisyydestä, luottavat vahvasti totuuden omaan voimaan, ja sen tähden annamme jäsenille täyden vapauden omaksua tai hylätä niistä mitä he suinkin tahtovat. 
     Vegetarismista teosofian valossa puhuen tahdon ensiksi kääntää huomionne seuraavaan suuntaan:
     Teosofia katsoo ihmistä suuren kehitysjärjestön yhdeksi osaksi. Tämä mahtava kehitysketju, jonka ensimmäinen ilmennyt jäsen on välittömästi itse jumalallisessa kaikkeudenelämässä, laskeutuu korkeasta alkuperästään askel askeleelta alaspäin kautta kehittyvien henkiolentojen suurten joukkojen, kunnes se lopulta tällä hengen aineesenastumisen tiellä ilmenee sinä maailmana, jonka me tunnemme omaksemme.
     Teosofia opettaa vielä, että tämä maailma kaikkine lakeineen on jumalallisen ajatuksen ilmaus ja kauttaaltaan jumalallisen elämän täyttämä, niin että luonnossa ilmenevien lakien tutkimus samalla on jumalallisen järjen tutkimusta. Siis ei maailmaa suinkaan saa pitää ainoastaan aineena ja voimana, niinkuin materialistinen tiede väittää, vaan olennaisesti elämänä ja tajuntana, joka ilmaantuu ja asustaa siinä, mitä me näemme ja tunnemme aineeksi ja voimaksi.
     Jos lähtien tältä näkökannalta seuraamme hengen ja elämän aineeseen astumista sen alimpaan kohtaan asti, tulemme kivikuntaan. Tästä elämä taasen lähtee ponnistautumaan ylöspäin, aine tulee venyvämmäksi ja taipuisammaksi ja helpommin muovailtavaksi tämän ylöspäin kehittyvän elämän voimasta, kunnes kivikunnasta on kehittynyt kasvikunta.
     Sen jälkeen, kun aine kasvikunnassa työskennellen tulee vielä taipuisammaksi ja kykenee paremmin ilmaisemaan sisäistä elämäänsä ja tajuntaansa, tulemme eläinkunnan kehitykseen, missä voimavirrat ovat vielä enemmän erkautuneet, muodot tulleet moninaisemmiksi ja niiden kokoonpano mutkikkaammaksi, missä niille on kasvanut suurempi kyky tuntea iloa ja tuskaa mutta ennen kaikkea suurempi yksilöllisyys. Nämä olennot muuttuvat näet yhä enemmän yksilöllisiksi tyypeiksi, niiden tajunta erkautuu yhä enemmän ja niissä alkaa näyttäytyä korkeamman tajunnan ituja.
     Se kaikkeuden peruselämä, joka kaikessa asuu, voi täten täydellisemmin ilmaantua tässä korkeammin järjestetyssä hermostossa, joka siihen harjaantuu tulemalla yhä tietoisemmin yhteyteen ulkonaisen maailman kanssa. Ja lopuksi tämä elämä, joka alituisesti pyrkii ylöspäin, saapi paljon korkeamman ilmennysmuodon ihmisessä, jossa asuu sielun ja hengen elämä. Sielu ilmenee ruumiin kautta ajatuksena, tahtona ja tunteena, ja henki tulee sielun kehityksen kautta vähitellen ilmi tässä ulkonaisessa maailmankaikkeudessa. Niin voidaan ihmistä hänen itsetietoisen sielunsa nojalla sanoa kehittyvän elämän korkeimmaksi ilmaukseksi — maan päällä kun ei ole aineellisessa muodossa korkeampaa kehitystä. Hänen pitäisi sen vuoksi myöskin olla suuren luonnonlain täydellisin ilmaus.
     Mutta ihminen on saanut kehittyvän tahdon ja valitsemisvallan, hän voi sanoa: "minä tahdon" tai "en tahdo". Hän eroaa alempimuotoisista olennoista juuri tämän itsetietoisen määräämisvaltansa kautta, ja juuri sentähden että hän on lähempänä jumaluuden olemusta, näyttäytyy hänessä tällainen ajatuselämä ja itsenäinen toiminta, joka on korkeimman aineessa esiintyvän elämän huomattavana piirteenä.
     Mutta juuri kaiken tämän nojalla on ihmisellä myöskin kaksinkertainen mahdollisuus, suurempi vastuunalaisuus ja hän on määrätty joko korkeammaksi tai alemmaksi. Hänellä on valinnanvapaus. Alemmissa elonilmauksissa on muotoon painettu laki, jota se niin sanoakseni pakosta tottelee. Kivikunnassa se ei anna kivennäisatomeille varaa valita; kasvikunnassa se myöskin on pakollinen laki ja kehittää kasveja määrättyihin suuntiin ilman että ne oikeastaan voivat sitä vastustaa; eläimessä se ilmenee vaistona, jota eläin aina tottelee. Mutta kun noudattaen järjestystä tulemme ihmiseen, niin tämä laki muuttuu.
     Ihminen on luonnon sopusointua rikkova aines. Hän korkeista mahdollisuuksistaan huolimatta tuo häiriöitä lain piiriin, hän kehittyneen tahtonsa kautta kykenee asettumaan lakia vastaan ja joksikin ajaksi pääsemään siitä voitolle.
     Ennen pitkää laki kuitenkin hänet musertaa. Ja aina kun ihminen asettuu lakia vastaan, muistuttaa se hänelle rikkomusta tuottamalla kärsimyksiä. Itse asiassa hän ei voi rikkoa lakia, mutta voi kyllä tuottaa epäjärjestystä ja epäsointua, voi tahtonsa nojalla kieltäytyä kulkemasta korkeinta ja parasta tietä ja ehdoin tahdoin valita alemman ja huonomman.
     Ja juuri sentähden että hänellä on tämä valta — valitsemisvalta —, on hänellä myöskin korkeampia mahdollisuuksia kuin mitä on kivi-, kasvi- ja eläinkunnassa. Sillä paljon korkeamman laatuinen sopusointu on yhtäläistyminen luonnon suuren lain kanssa kuin oleminen koneena, jota laki pitää liikkeessä ilman sen omaa tahtoa ja itsetietoista suostumusta.
     Ihminen on siinä asemassa, että hän voi langeta eläintä alemmaksi, mutta myöskin nousta äärettömän paljon korkeammalle. Sentähden hänen vastuulleen lankeaa alemman luonnon kasvattaminen, niin että hän on sen muovailija, joka vähitellen antaa maailmalle korkeampia olemusmuotoja ja jalompia, ylevämpiä elämäntyyppejä. Ja ihmisen pitäisi, minne hän tuleekin, olla kaiken ja kaikkien ystävä ja auttaja ja rakastaen kaikkia olla koko elämässään hänessä asuvan jumalallisen luonnon ilmennys. Hänen pitäisi jokaista alempaa olentoa kohtaan käyttää, ei ainoastaan kasvattavaa valtaansa, vaan myöskin rakkauttaan, joka on omiansa kohottamaan tätä alempaa olentoa korkeammalle olemassaolon asteelle.
     Tahdomme nyt kertoa ihmisen asemasta maailmassa — että hän nimittäin todellakin on sijaismaaherra, maailman yksinvaltias, jolla myöskin on vapaus olla joko huono tai hyvä hallitsija, ja on vastuunalainen koko maailmankaikkeudelle siitä, miten hän käyttää valtaansa. Katsokaamme siis tältä kannalta ihmistä hänen suhteessaan alempana oleviin eläimiin.
     On sangen selvää — jos ajattelemme häntä tässä asemassa — että hän ei mitenkään saa tappaa eläimiä oman huvinsa vuoksi tai tarpeittensa tyydyttämiseksi. Hän ei saa mennä metsien maitten onnellisten olentojen kesken viemään hirmua ja kuolonkauhua, niin että hänen jälkiään seuraa hävityksen kauhistus; hän ei saa varustautua koukuilla, pyssyillä tai muilla aseilla, joitten valmistamisessa hän on niin taitava, hän ei saa tehdä tätä, huomatkaa se, yksin ja ainoastaan järkensä perusteella, sen ajatuksen, tahdon ja tunnon kokonaisuuden, joka hänessä on kehittynyt.
     Hän käyttää väärin näitä korkeampia sielunkykyjään ollakseen niille olennoille, jotka hänen kanssaan asuvat maan päällä, hengenvaarallinen vihollinen, ja järkeään, jolla hänen pitäisi auttaa ja kasvattaa alempiaan, käyttää hän levittääkseen joka suunnalle uusia onnettomuuden ja hävityksen voimia.
     Jos ihminen menee metsäeläinten sekaan, pakenevat ne hänet nähdessään, koska kokemus on opettanut mitä he ihmiseltä voivat odottaa. Mutta niissä kertomuksissa, joita matkustajat ovat kirjoittaneet käytyään jossain etäisessä maankolkassa, minne ihminen ei vielä ole ehtinyt tunkeutua, voimme lukea, kuinka he ovat kuljeskelleet lintujen ja muiden arkojen eläinten seassa kuin ystävät ystävien luona ilman että ne ovat säikkyneet edes heidän kosketustaan. Ja vasta silloin kun tulokkaat ovat alkaneet käyttää hyväkseen heidän luottamustaan heitä tappaakseen, ovat ne huomanneet mitä merkitsee ihminen, ja oppineet epäluottamuksen ja pelon läksyn, oppineet pakenemaan ihmistä.
     Kaikissa sivistyneissä maissa, milloin ihminen menee metsään, säikkyvät kaikki elävät olennot hänen askeleittensa ääntäkin. Kun hänen pitäisi olla kaikkien luotujen ystävä, on hän heidän pahin vihollisensa ja kauhistuksensa. Ja kuitenkin on ollut miehiä, joista on säteillyt sellainen rakkauden henki, että heidän kulkiessaan metsiä maita villieläimet ovat kerääntyneet heidän ympärilleen. Pyhästä Fransiskus Assisilaisesta kerrotaan, että linnut laskeutuivat istumaan hänen olkapäillensä, niin voimakkaasti tunsivat ne sitä rakkautta kaikkea elävää kohtaan, mikä aina häntä ympäröi kuin kunniakehä. Samaten voidaan vielä tänä päivänä Intiassa tavata miehiä, eikä niinkään harvoja, joissa sama rakkauden ja laupeuden henki ilmenee, ja viidakoissa, vuorilla ja erämaissa voivat nämä miehet vapaasti käyskennellä eivätkä petoeläimet heille mitään pahaa tee.
     Voisin kertoa teille täysin todistettuja kertomuksia ns. joogeista eli viisaista, joiden jokainen ajatus, jokainen teko todistaa lempeyttä ja armahtavaisuutta ja jotka voivat käydä tiheikköjen läpi, missä tiikerit väijyvät, ja joskus tulee tiikeri ja laskeutuu heidän jalkojansa nuolemaan yhtä lauhkeana rakkauden hengen edessä kuin kissanpoika.
     Sellainen voisi olla meidän suhteemme kaikkiin eläviin olentoihin, jos olisimme luonnon ystäviä eikä sen vihollisia. Ja vaikka todella vaaditaan monta vuosisataa sen pahan parantamiseksi, mikä on saatu aikaan verisessä menneisyydessä, niin tämä parantaminen on mahdollinen, ystävällinen mielenlaatu voidaan herättää ja jokainen mies, jokainen nainen, joka elämänsä aikana on ollut hyvä ja auttavainen alempia luotuja kohtaan, antaa oman osansa lisäksi maailman rakkaudenmäärään — siihen rakkauteen, joka kerran on saava kaikki valtaansa.
     Nähtyämme, mikä on ihmisen velvollisuus maailman hallitsijana, siirrymme seuraavaan teosofiseen näkökohtaan, joka kieltää elävien olentojen tappamisen.
     Muutamat kuulijoistani tietänevät, että meidän oppimme mukaan fyysinen aistimaailma on toisen hienomman aineellisen maailman läpäisemä ja ympäröimä, jota kutsutaan astraaliseksi maailmaksi; että siihen maailmaan kuvastuu kaikki, mikä tapahtuu fyysisellä tasolla ja että ajatuksetkin siellä pukeutuvat muotoihin — ja tämä astraalimaailma on aineellisen maailman ja ajatusmaailman välillä.
     Mentaalimaailma, joka on täynnä ihmisten ajatuksia, lähettää keskitettyjä voimavirtoja astraalimaailmaan; siellä ne pukeutuvat muotoon, joka vaikuttaa fyysiseen maailmaan ja jonka "herkkätuntoinen" ihminen usein voi tuntea. Kun sellainen tulee johonkin huoneeseen, taloon tai kaupunkiin, voi hän sanoa erinomaisen hienon havainnon kautta, jota hän tuskin kykenee lähemmin selittämään, mitä yleisiä ominaisuuksia on sen paikan ilmakehässä, — tuntuuko se hänestä puhtaalta vai pilaantuneelta, ystävälliseltä vai vihamieliseltä häntä kohtaan ja onko sillä terveellinen vai vahingollinen vaikutus häneen.
     Tämän astraalimaailman vaikutusten ymmärtämiseksi sopii ajatuksissa yhdistää se — niinkuin tiede nykyään alkaa tehdä eetterin suhteen — kaikenlaisiin magneetti- ja sähkövirtoihin. Ottakaamme esimerkiksi puhujan vaikutus ihmisjoukkoon. Tämä riippuu juuri eetterisen aineen olemassaolosta, missä aineessa magneettiset voimat toimivat, niin että suusanallinen lause, joka on puhujan sähköllä kyllästytetty, vaikuttaa aivan toisella tavalla kuulijoihin kuin jos hän lukisi sen sanomalehdestä tai kirjasta.
     Ja miksikä niin? Sentähden että puhujan voima saa muodon äskenmainitussa hienossa aineessa, joka on hänen ja kuulijoiden välittäjä, ja panee sen värähtelemään hänen omien värähtelyjensä mukaan. Hänen magnetisminsa täyttää sen, saa sen aaltoilevaan liikkeeseen ja nämä aallot kohtaavat kuulijoissa olevaa samanlaista ainetta. Siten laine lakaisee koko salin ja tämä ainoa ajatusväreily saa hetkeksi kaikki läsnäolijat tuntemaan sen voiman, vaikka he ehkä jäljestäpäin eivät sitä voi. Tottunut puhuja voi aina puhuessaan julkisesti tuntea, kuinka hän, mikäli magneettinen virta on voimakas, tempaa kuulijat mukaansa, vaikka niiden joukossa saattaa olla sellaisia, jotka eivät alistu hänen sanoihinsa. Voi tapahtua, että hän näkee kiihkeästi taputtamassa käsiään puheelle jonkun henkilön, jonka hän tietää vastaesitetyn ajatussuunnan jyrkäksi vastustajaksi. Jos tapaat hänet seuraavana päivänä, on hän hyvin harmissaan itselleen siitä, että hän salli hetken tunnelman niin lumota itseään.
     Mikä tämän sai aikaan? Juuri tämä magneettinen myötätuntoisuus ja eetteriaaltojen nostattaminen, jotka sattuivat häneen niinkuin muihinkin ja herättivät vastakaikua hänen ruumiissaan ja aivoissaan, niin että puhujan magneettivoima hetkeksi sai hänet valtaansa. Olen tässä maininnut vain yhden esimerkin näyttääkseni, mitä tarkoitan astraaliaineella ja kuinka magneettivirrat voivat panna sen värähtelemään. Tahdon nyt sovittaa tämän aineeseni.
     Pyydän kuulijoitani ajattelemaan astraalista ainetta teosofiselta kannalta, fyysistä maailmaa ympäröivänä ja läpäisevänä. Sitten kehotan teitä ajatuksissanne seuraamaan minua teurastuslaitokseen. Koettakaa jos voitte mielessänne kuvitella — jos ette ole sattuneet sitä todellisuudessa näkemään — millaisia kiivaita tunteita ja mielenliikutuksia siellä herätetään. En puhu teurastajasta nyt vielä, vaan eläimistä, joita tapetaan. Huomatkaa mikä kauhu heidät valtaa, kun he vainuavat verenhajun. Nähkää, millä kauhealla tuskalla ja pelolla he ponnistautuvat ajajiaan vastaan eivätkä tahdo kääntyä sille kadullekaan, missä tuomio heitä odottaa! Seuratkoon se, jolla on rohkeutta, niitä aina teurastuspaikalle ja katsokoon, kuinka ne tapetaan, ja astukoon sitten mielikuvituksessaan askeleen edemmäs, tai jos kellä on psyykkinen taipumus astraalisten värähtelyjen tuntemiseen, katselkoon ja muistakoon näkemiänsä: hirmun ja kauhistuksen kuvia, jotka syntyvät, kun elämä väkivaltaisesti riistetään ruumiista ja eläinsielu tässä kauheassa pelossa astuu astraalimaailmaan jäädäkseen sinne pitkäksi aikaa, kunnes se hajoaa ja häviää. Ja muistakaa, että missä vaan eläimiä näin tapetaan, siellä nämä intohimoiset tunteet kokoontuvat polttopisteeseen, muistakaa, että ne vaikuttavat sekä aineelliseen maailmaan että ihmisten mieliin ja että kuka tahansa psyykkisesti herkkätuntoinen tullessaan tällaisen paikan läheisyyteen näkee ja tuntee nämä kauheat värähdykset, kärsii niistä ja tietää, mistä ne ovat lähtöisin.
     Otaksukaamme, että joku matkustaa esim. Chicagoon. Otan tämän esimerkin, koska minulla on siitä persoonallista kokemusta. Chicago on niinkuin tiedätte teurastuskaupunki. Siellä on huolellisimmin valmistettuja teurastuslaitoksia, mitä ihmisnero suinkin on voinut keksiä ja melkein kaikki käy koneitten avulla. Siellä tapetaan viikko viikolta vuoden pitkään kymmeniä miljoonia eläimiä.
     Nyt tietäkää, että kukaan vähänkin herkkätuntoinen, puhumattakaan siitä, joka harjoittelulla on herättänyt muutamia sisäisiä aisteja eloon, ei voi tulla Chicagoon tai edes peninkulman päähän kaupungista tuntematta syvän painostuksen kouristavan itseään, niin että tekisi mieli päästä kauas pois siitä saastutuksesta, jota kohtaan nousee aivan selittämätön ja sanoin kuvaamaton inho. [Chicago oli myöhemmin gansteriuden tyyssija — toim. huom.]
     Puhun omasta kokemuksesta. Tapani mukaan istuin lueskellen rautatievaunussa. Juna lähestyi kaupunkia enkä edes tiennyt siitä — se on näet niin valtaavan suuri, että se ulottuu paljon kauemmaksi kaikkiin suuntiin kuin muukalainen osaa arvatakaan ja kestää kauan, ennenkuin saavutaan sen keskukseen. Silloin huomasin yhtäkkiä tuon painostavan tunteen, josta äsken puhuin. Ensiksi en sitä käsittänyt, ajatukseni olivat kaukana Chicagosta, mutta se kävi niin voimakkaaksi, että aloin ajatella ja tunnustella, mikähän se niin omituisesti vaikutti. Pian huomasinkin syyn, kun muistui mieleeni, että olin matkalla Yhdysvaltojen jopa koko maailman suurimpaan teurastuspaikkaan. Oli kuin fyysinen ruumisvaate täynnä mustaa saastaa ja turmiota olisi laskeutunut päälleni. Sellainen on se psyykkinen ja astraalinen paarivaate, joka on levitettynä tuon suunnattoman kaupungin yli.
     Minä vakuutan teille, että joka vähänkin tietää näkymättömistä maailmoista, sille merkitsee tämä alituinen eläinten tappaminen vakavaa vaaran uhkaa, lukuunottamatta kaikkia muita näkökohtia asiassa. — Sillä kun näin lakkaamatta tuollaiset tuskan ja kauhun, kiukun ja koston magneettiset väreet kohtaavat niitä ihmisiä, joiden keskuudessa ne synnytetään, niin ne ovat omiansa tekemään heidät raaoiksi ja julmiksi, vetämään heidät lokaan ja eläimellisyyteen. Eläinten liha ja veri ei ainoastaan saastuta ruumista vaan myöskin ihmisen hienompia voimia. Paljon, hyvin paljon kaupunkilaiselämän ja ennen kaikkia teurastajien elämän raaemmista ja alemmista puolista johtuu suorastaan tästä astraalimaailman vastavaikutuksesta vastalauseena väkivaltaisesti hengiltä saatetuilta eläimiltä.
     Olen nyt lyhyesti esittänyt, mitä teosofia opettaa eläinten tappamisen yleisestä turmiollisuudesta, mutta en ole vielä puhunut niistä miehistä, joilla on tappaminen ammattina. Mutta tuskinpa voidaan jättää heidät huomioonottamatta, kun pohditaan lihansyönnin kysymystä. Onhan selvää, ettei meistä kukaan voi syödä lihaa, jollemme joko itse tapa eläimiä ravinnoksemme tai saata toisia sitä tekemään. Niinmuodoin olemme suoranaisesti vastuunalaisia niiden miesten siveellisen luonteen turmelemisesta, joiden niskoille me heitämme teurastustyön, kun olemme liian hienotunteisia, niinkuin sanotaan, itse tehdäksemme sen.
     Mitä nyt tulee tähän teurastajaluokkaan, niin tietäähän jokainen, ettei kukaan hyvin kasvatettu ja hienostunut henkilö tahtoisi antautua sille alalle, ei mies eikä nainen — en näet käsitä, miksi naiset pidettäisiin tästä erillään, kun ne kuitenkin ylipäänsä ovat yhtä suuria lihansyöjiä kuin miehet. Luulenpa, että hyvin harvat sivistyneet miehet ja naiset olisivat taipuvaisia tarttumaan lampaisiin, vasikoihin ja sonneihin, itse tappamaan niitä ja syömään suuhunsa.
     Yleisesti myönnetään, että eläinten tappaminen vaikuttaa haitallisesti luontoon ja mielenlaatuun. Tämän tunnustaa lainsäädäntökin, sillä ainakaan Amerikassa ei sallita teurastajan istua valamiehenä, kun on käsiteltävä murhajuttua, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen ainainen askaroimisensa verenvuodatuksessa, niin arvellaan, tekee hänet enemmän tai vähemmän tunnottomaksi senluontoisissa asioissa.
     Yksi asia on varma ja yleisesti tietty: sellaisessa kaupungissa kuin Chicagossa ja sen teurastajaluokissa on rikosten ja väkivallantekojen luku paljon suurempi kuin missään muissa yhteiskuntaluokissa; veisten käyttö on siellä paljon tavallisempi ja on huomattu, — kuulin Chicagossa kerrottavan — että näiden tottuneiden teurastajien puukoniskut melkein poikkeuksetta ovat tappavia, koska he vaistomaisesti käyttävät sitä erikoista kädenliikettä, joka on tavallinen alempia eläimiä tapettaessa. Tämä tunnustetaan tosiasiaksi Chicagossa, mutta sikäläinen väestö ei näy vähääkaän ymmärtävän, että tämä tosiseikka merkitsee asukkaiden olevan siveellisesti vastuunalaisia tämän vastenmielisen ihmistyypin esiintymisestä. Tämä koskee eläinten tappamista sekä tässä kaupungissa että kaikkialla.
     Ettekö koskaan ole ajatelleet, että voisi olla siveyden lakia, joka sanoo, ettei teillä ole oikeutta omaksi eduksenne asettaa toiselle ihmisolennolle velvollisuutta, jota ette itse olisi valmis suorittamaan? On kaunista ja mukavaa hienolle ja arkatunteiselle rouvasihmiselle ylpeillä tunteellisuudestaan ja hienostumisestaan ja kauhistua sitä ajatustakin, että teurastaja pääsisi tulemaan hänen seurapiiriinsä. "Sehän on niin raaka, niin epämiellyttävä."
     Niin oikein, mutta miksikä hän on sellainen? Siksi että arvoisa rouvamme saisi syödä lihaa, josta hän pitää. Hänen tähtensä on toisella raaistuttava ammatti, josta rouva tai neiti inhoten vetäytyy pois, vaikka samalla nauttiikin ruokahalunsa tyydyttämiseksi hedelmät kanssaihmisensä eläimistymisestä.
     Jos kerran ihmiset tahtovat lihaa syödäkseen, niin tappakoot myös itse eläimiä, sillä heillä ei ole oikeutta heittää toisille tätä alentavaa tointa. Jos he väittävät, että vaikka luopuisivatkin lihasta, tappaminen siitä huolimatta jatkuisi, niin tämä on vain huono tapa päästä siveellisestä edesvastuusta. Jokainen lihansyöjä ottaa osaa tähän vertaistensa alentamiseen — hänelle ja hänelle persoonallisesti lankeaa siitä vastuu. Jos kerran tätä maailmaa johtaa lahjomaton laki, jos tämä laki vaikuttaa ei ainoastaan fyysisessä maailmassa vaan myöskin järjen, siveyden ja hengen maailmoissa, niin jokaisella, jolla on osallisuutta rikoksessa, on osallisuutta rikosta seuraavassa rangaistuksessakin. Siten ihmisen oma luonto vedetään lokaan sen julmuuden kautta, jonka hän tekee välttämättömäksi nauttimalla sen seurauksista.
     Mutta asialla on toinenkin puoli. Paitsi yhteiskunnan edesvastuuta teurastajiin nähden — olkoon se heillä ammattina tai tilapäisenä toimena — ovat lihansyöjät vielä syypäät kaikkiin niihin kärsimyksiin, jotka syntyvät siitä, että tuntevia, voisipa sanoa ajattelevia eläimiä käytetään ravinnoksi. Lihansyöjille lankeaa vastuu sekä teurastuksen hirmuista että kaikista nälän ja janon ja pelon tuskista, joita eläinraukkojen täytyy kestää kuljetuksen aikana, jotta ihminen saisi tyydyttää lihanhalunsa.
     Jos tahdotte kokemusta tästä, menkää satamaan tai rautatieasemalle ja katsokaa, millainen pelko ja tuska kuvastuu alempien luontokappaleitten silmissä ja koko olemuksessa. Minä sanon: teillä ei ole oikeutta tuottaa niille tätä kärsimystä, ja sitäpaitsi tämä tekee esteitä ja viivytyksiä myöskin ihmissuvun kehitykselle, sillä ihminen ei voi noin vaan erottautua muusta maailmasta ja yksinään mennä eteenpäin kehityksessään, tallaten toisia maahan. Ne, joita hän jalallaan polkee, estävät hänen edistystään. Hänen muille tuottamat kärsimykset ovat niin sanoakseni liejua, johon hänen jalkansa tarttuu hänen ponnistaessaan ylemmäs, sillä meidän täytyy yhdessä kohota tai yhdessä langeta ja kun kidutamme muita kärsiviä olentoja, vaikuttaa tämä sen, että ihmiskunta voi paljon hitaammin kulkea eteenpäin ihannetta kohti.
     Jos nyt katsomme vegetarismia tältä laajalta näkökannalta, voimme jättää sikseen kaikki tavalliset pienet riitakysymykset, niinkuin esim., onko liha ravitsevaa vai ei, onko se ihmisruumiille hyödyksi vai ei. Me asetumme tälle horjumattomalle perustalle: mikään, joka estää maailman edistystä, joka lisää sen kurjuutta ja kärsimystä, joka hidastuttaa sen kulkua korkeampia elämismuotoja kohti — mikään sellainen ei voi millään ehdolla olla oikeutettua, joskin näyttäytyisi, että ihmisruumiin fyysinen väkevyys kasvaisi sillä tiellä. Ainoastaan siten on meillä luja perusta allamme tässä kysymyksessä.
     Tuotakoon vaan esiin todistettuna asiana, että ruumis voi olla täysin työkykyinen ja voimakas ilman eläimellisiä ravintoaineita, mutta minä puolestani tahdon asettua korkeammalle kannalle so. sille käsitykselle, että korkeammalle luonnolle on välttämätöntä yleisesti ja kaikkialla kehittyä täysin sopusuhtaisesti ja että ihmisen velvollisuus on saattaa tämä sopusointu yhä suuremmaksi maailmassa, kunnes se lopuksi on täydellinen.
     Niinkuin huomaatte, olen tähän asti esityksessäni jättänyt yksityisen lihansyöjän aseman sikseen. En niinmuodoin kehota eläimellisestä ruuasta pidättäytymiseen, jotta sen kautta persoonallista parantumista, kehitystä ja kasvua saavutettaisiin. Olen tahtonut laskea kysymyksen korkeammalle perustalle, velvollisuuden ja armahtavaisuuden tunteelle, jotka ennen kaikkea muuta ovat olennaisia ja huomattavia ominaisuuksia maailman korkeammalle kehitysjuoksulle.
     Mutta meidän on sekä oikeus että velvollisuus katsoa vähän myöskin, mitä tämä kysymys lihasyönnistä tai sen jättämisestä voi vaikuttaa yksityiseen ihmiseen, hänen ruumiisensa, sielunkykyihinsä ja yleensä henkiseen kehitykseen. Ei voi kieltää, että se vaikutus on olemassa. On aivan totta, että kun katsotaan ruumista sielun työaseeksi, jonka on määrä kehittyä hengen työaseeksi, niin on sangen tähdellistä, millä erityisellä ruualla tätä uskottua omaisuutta, ruumista, elätetään. Ja tässä teosofia sanoo: ruumis, sielun asunto, on haihtuva, se on kokoonpantu pikkuosasista, joilla kullakin on elämä itsessään, ja nämä elävät olennot ovat alituisen muutoksen alaisia ja kulkevat lakkaamatta toisesta ruumiista toiseen suurena virtana ja vaikuttavat kaikkiin näihin ruumiisiin tullessaan niiden yhteyteen joko hyvin tai pahasti.
     Muistakaamme, että tiede puolestaan alkaa tunnustaa tämän tosiasiaksi. Se on tauteja tutkiessaan huomannut, että ne kieltämättä lisääntyvät ja leviävät pienten elimistöjen kautta, joita kutsutaan mikrobeiksi, mutta se ei ole vielä tullut siihen tietoon, että koko ruumis on koottu äärettömän pienistä elävistä olennoista, jotka tänään ovat muodostamassa meidän ruumistamme, huomenna jonkun toisen ruumista, tullen ja mennen lakkaamatta, niin että alituinen ainesten vaihto tapahtuu miesten, naisten, lapsien, eläinten jne. välillä. Otaksukaamme nyt, että hetkeksi katsoisimme ruumista tältä kannalta; silloin on ensinnä vastassamme edesvastuu kanssaihmisiimme nähden. Nämä pienet eläimet, jotka ovat ruumiimme rakennusaineita, saavat sen leiman, jonka niille annamme ravitessamme ja elättäessämme niitä ja ne saavat siitä huomattavat piirteensä. Me annamme niille joko puhdasta tai epäpuhdasta ravintoa, me joko myrkytämme niitä tai annamme niille terveyttä ja sitten ne menevät pois luotamme ja vievät muihin ruumiisiin niitä ominaisuuksia, joita me olemme niihin painaneet niiden ollessa meidän luonamme. Siis mitä me syömme tai juomme ei koske ainoastaan itseämme vaan koko sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniä olemme. Jokainen, joka ei pyri ruuassaan ja juomassaan olemaan puhdas, pidättyväinen ja kohtuullinen, tulee fyysisen pahan polttopisteeksi asuinseudullaan, ja myrkyttää kanssaihmisiään ja turmelee heidän elämänvoimansa puhtauden. Tässä on lihansyönnin ja alkoholijuomien suuri edesvastuu. On selvää, että ruuan laatu sangen paljon vaikuttaa fyysiseen elimistöön ja että se niin sanoakseni tarjoaa fyysisen asunnon jollekin erityiselle ominaisuudelle.
     Vaikka niinkuin tiettyä ominaisuudet asuvat sielussa, ovat ne kuitenkin esiintyessään riippuvat ruumiista ja aivoista. On siis erinomaisen tärkeätä, mistä aineesta aivot ja ruumis ovat rakennetut, sillä niinkuin värillisestä ikkunasta lankeava valo esiintyy värillisenä eikä valkoisena, niin sielunkin ominaisuuksien täytyy aivoissa ja ruumiissa vaikuttaessaan omaksua muutamia näitten ominaisuuksista ja saada siitä leimansa. Alemmissa eläimissä huomataan selvästi, että niiden ruuan laatu vaikuttaa niiden luonteensävyyn; koira voidaan esim. kasvattaa joko hyvänluontoiseksi tai ärtyisäksi sen mukaan, mitä ruokaa sille annetaan. Jos sitä ravitaan maidolla ja kasviaineksilla, tulee se sävyisäksi, jos sitävastoin se saa yksinomaan raakaa lihaa, tulee se tavallisesti vihaiseksi ja vaaralliseksi.
     Nyt on kyllä totta, että eläin on paljon enemmän fyysisen ruumiinsa vallassa ja on paljon vastaanottavaisempi ulkonaisille vaikutuksille kuin ihminen, jolla on vahvempi, itsemääräävä tahto. Mutta on myöskin totta, että koska ihmisellä on ruumis ja hän ainoastaan sen kautta voi vaikuttaa aineellisessa maailmassa, niin hänen tehtävänsä, sielunsa kykyjen ilmaiseminen, tulee helpommaksi tai vaikeammaksi sen mukaan, minkälaista fyysistä työasetta sielun on käytettävä ilmetäkseen ulkonaisessa maailmassa. Jos ihminen antaessaan ruumiilleen ravintoa samalla ravitsee näitä pikkueläimiä, joista se on koottu, sellaisilla aineilla, jotka herättävät eloon alempiin eläimiin ja hänen omaan alempaan luontoonsa kuuluvia vaistoja ja himoja, niin hän luopi itselleen karkeamman ruumiin, joka paremmin tottelee eläimellisiä himoja ja vähemmän järjen korkeita kutsuja, ja hän pakottaa sielunsa työskentelemään tällaisella ruumilla.
     Eikö ole kyllin vaikeata oppia puhdistamaan ajatuksiaan ja hillitsemään himojaan? Eikö ole kyllin vaikeata olla kohtuullinen ruuassa, juomassa ja kaikissa ruumiillisen asumuksemme tarpeissa? Kun sielulla jo ilmankin on kyllin vaikea tehtävä, pitäisi meidän todella varoa, ettemme tee sitä vielä vaikeammaksi saastuttamalla sitä asetta, jolla sen täytyy työskennellä. Kun ajattelemme, että kaikella on seurauksensa, että lihasyöjä lujittaa alempia halujaan ja tekee ruumiinsa molekyylit vastaanottaviksi ulkopuolisille pahoille vaikutuksille, pitäisi meidän totta tosiaan koettaa saada vertaisiamme harjoittamaan ja puhdistamaan ruumistansa. Jos tämä nyt on kauhistuttavassa määrässä totta väkijuomien nauttimiseen nähden — sillä alkoholi vaikuttaa väkevänä myrkkynä leviten jokaisesta, joka sitä nauttii — niin se myöskin koskee tätä ihmisruumiin niin sanoakseni eläimistyttämistä, kun meidän juuri pitäisi tehdä sitä sielullisemmaksi ja henkisemmäksi.
     Yhteydessä ihmissielun kehityksen kanssa ovat nämä aina uudistuvat kysymykset: mikä on elämämme tarkoitus? miksikä olemme täällä? miksikä elämme? Ainoastaan yhdellä tavalla on ihmisen elämä oikeutettu, ainoastaan yhdellä tavalla voi hän tuntea tyydytystä ja tuntea täyttäneensä velvollisuutensa, nimittäin kun hän antaa elämänsä alituiseksi uhriksi maailman palvelukseen, niin että joka kohdasta hänen elämässään on maailmalla jotain hyvää eikä vahinkoa. Ihminen on henkeensä, sieluunsa ja ruumiisensa nähden vastuunalainen siitä, mitenkä hän käyttää elämänsä. Emme voi riistäytyä veljistämme irti, meidän ei pitäisi sitä tahtoakaan, jos voisimmekin, sillä tämä elämä on ainaista kiipeämistä jumalallista ihannetta kohti, ja jokaisen ihmissielun, joka tämän oivaltaa, pitäisi auttaa maailman kohoamista tavalla tai toisella. Joka elämämme päivä annamme maailmalle pienen sysäyksen joko ylöspäin tai alaspäin. Mutta pitäisihän jokaisen oikein ajattelevan sielun pyrkiä olemaan avuksi eikä esteeksi, siunaukseksi eikä kiroukseksi. Ja jokainen vilpitön sielu tahtookin tätä, olkoon sillä sitten voimaa tämän tarkoituksensa toteuttamiseen tai ei. Mutta eiköhän meidän ainakin pitäisi asettaa tätä ylevää päämaalia, maailman auttamista, ihanteeksemme ja olla pahoillamme joka kerta kun sen petämme joko ruumiin ravitsemisessa tai sielun kehittämisessä?
     Minusta näyttää, kun katselen maailmaa teosofian valossa, että se, mikä antaa elämälle elämisen arvon, on juuri yhteistyö luonnon jumalallisen elämän kanssa, jonka työn kautta maailma saa yhä ihanamman muodon ja yhä enemmän lähestyy täydellisyyden ihannetta.
     Jospa saisimme miehet ja naiset ymmärtämään tämän, jospa voisimme saada heitä edes huomaamaan, että heillä on sellainen voima käytettävänään, jolla voivat auttaa maailman alituista luomistyötä ja ottaa osaa kaikkeuden kehitykseen! Jos he voisivat ymmärtää, että tämä maailma kuuluu heille, että se on, saattaapa sanoa, uskottu heidän käsiinsä ja hoitoonsa, että maailman kehitys riippuu heistä, että jolleivat he tahdo sitä auttaa, itse jumalallinen elämä ei voi löytää muuta asetta, jolla se saattaa työskennellä tällä aineellisella tasolla — jos voisivat tämän kaiken käsittää, astuisivat he varmaan sille tielle, joka vie ylöspäin; vaikkakin monen monen taka-askeleen, erehdyksen ja hairahduksen kautta kulkisivat he kuitenkin oikeaan suuntaan ja heidän katseensa kiintyisi tuohon vielä kaukaiseen ihanteeseen, jota haluavat toteuttaa.
     Ja silloin koko elämää — sielun työtä voiman sisäisessä maailmassa ja ruumiin työtä toiminnan ulkonaisessa maailmassa — johtaisi tämä ainoa ajatus: onko tämä tekoni tai ajatustoimintani kohottava vai alentava maailmaa, auttaako vai estääkö se veljiäni? Jos vaan se ajatus tulisi elämän keskusvoimaksi, silloin sielu, milloin se unohtaisikin tehtävänsä, aina taas uudestaan alkaisi taistelun tunnustamatta itseään voitetuksi. Jos kaikki voisimme näin tehdä ja ajatella, silloin suru pakenisi maan päältä, olemassaolon tajuttu tuska ja hätä lakkaisi, ihmisestä, joka olisi tullut yhdeksi jumalallisen lain kanssa, säteilisi rakkautta kaikkeen maailmaan auttaen sitä yhä korkeampaan sopusointuun.
     Ja jokaiselle, joka kääntää katseensa tähän suuntaan, joka koettaa puhdistaa ajatustansa, ruumistansa ja elämäänsä, on hänen sisäisten henkisten mahdollisuuksiensa kehitys tuleva palkaksi hänen osanotostaan maailman auttamisen työhön.

Annie Besant – Omatunto 1907