Edward Bulwer-Lytton: Vril – tuleva rotu

Kirja kertoo nuoresta amerikkalaisesta,
joka ajautuu erääseen syvään kaivokseen
ja joutuu sitä kautta kosketuksiin
vrilja-kansan kanssa,
joka on edennyt kehityksessään
kauas nykyisen ihmiskunnan edelle.

Vrilja-kansalla on käytössään
nykyiselle maailmalle tuntematon,
voimakas ja pelottava vril-voima.

Katkelmia:

     Nyt näin ison rakennuksen jo hyvin. Se oli todellakin kädellisten olentojen rakentama ja osaksi koverrettu suureen kallioon. Ensi näkemältä olisin voinut pitää sitä egyptiläisen arkkitehtuurin varhaisimman vaiheen luomuksena. Julkisivua koristivat valtavat pylväät, jotka nousivat massiivisilta jalustoilta. Kun tulin lähemmäksi, havaitsin, että niiden kapiteelit oli koristeltu runsaammin ja mielikuvituksellisemmin kuin egyptiläisen arkkitehtuurin säännöt sallivat. Samoin kuin korinttilaiset kapiteelit jäljittelevät akanttikasvin lehtien muotoa näidenkin pylväiden kapiteelien muodoissa kuvattiin ympäröivän kasvillisuuden osaksi aaloemaisia, osaksi saniaismaisia lehtiä. Ja äkkiä tuosta rakennuksesta tuli ulos jokin hahmo ihminen; oliko se ihminen? Se seisahtui leveälle kadulle ja katseli ympärilleen, havaitsi minut ja tuli lähemmäksi. Se tuli muutaman metrin päähän minusta, ja sen näkeminen ja läheisyys herättivät minussa suunnatonta pelonsekaista kunnioitusta, niin että suorastaan vapisin ja jalkani tuntuivat juuttuneen kiinni maahan. Hahmo toi mieleeni ne symboliset kuvat henkiolennoista tai paholaisista, joita etruskit maalasivat maljakkoihinsa tai joita voi nähdä itämaisten hautakammioiden seiniä peittävissä freskoissa — noilla hahmoilla on ihmisen piirteet, mutta ne ovat kuitenkin olemukseltaan toisenlaisia. Olento oli pitkä, ei suorastaan jättiläiskokoinen, mutta hyvinkin pisimpien miesten mittainen, kun varsinaiset jättiläiset jätetään laskuista.
     Se näytti suojaavan itseään pääasiassa isoilla siivillä, jotka se oli laskenut suppuun rinnalleen ja joiden kärjet ulottuivat polviin; lisäksi sillä oli yllään jonkinlainen aluspaita ja jostakin ohuesta kangasmaisesta aineesta valmistetut housut tai säärykset. Päässään sillä oli jonkinmoinen panta, johon oli kiinnitetty loistavia jalokiviä, ja oikeassa kädessään ohut kirkkaasti kiiltävä metallisauva kuin kiillotettua terästä. Ja sitten kasvot! juuri niiden näkeminen herätti ihmetyksen ja kauhun tunteeni. Ne olivat selvästi ihmiskasvot, mutta kuitenkin ihmisolennon, joka ei kuulunut mihinkään tuntemaamme nykyajan ihmisrotuun. Piirteet ja ilme toivat lähinnä mieleen sfinksipatsaat — kasvot olivat muodoltaan hyvin säännölliset ja viileällä, älyllisellä, salaperäisellä tavalla kauniit. Ihon väri oli erikoinen, muistutti pikemminkin punanahkojen kuin lajimme minkään muun rodun väriä, mutta oli kuitenkin erilainen, sävyltään täyteläisempi ja pehmeämpi. Kasvoista katsoivat suuret mustat silmät, syvät ja loistavat, ja kulmakarvat kaartuivat niiden yllä puoliympyrän muotoisina kaarina. Olennolla ei ollut partaa; vaikka kasvojen ilme oli tyyni ja piirteet olivat kauniit, hahmossa oli kuitenkin jotakin määrittelemätöntä, joka nostatti vaistomaisen tunteen vaarasta, samanlaisen kuin voi kokea nähdessään tiikerin tai käärmeen. Minusta tuntui siltä, että tällä ihmistä muistuttavalla hahmolla oli hallinnassaan ihmisen kannalta vaarallisia voimia. Kun se tuli lähemmäksi, aloin täristä kuin vilusta. Lysähdin polvilleni ja painoin kasvot käsiini.
     Olento puhutteli minua — ääni oli hyvin rauhallinen ja hyvin sointuva — kielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta ääni haihdutti kuitenkin pelkoni. Nostin pääni ja katsoin ylöspäin. Muukalainen (tuskinpa voisin sanoa häntä ihmiseksi) tarkasteli minua katseella, joka näytti pystyvän lukemaan sisimmätkin mielenliikkeeni. Sitten hän laski vasemman kätensä otsalleni ja kosketti oikeassa kädessään olevalla sauvalla kevyesti olkapäätäni. Tämän kaksivaiheisen kosketuksen vaikutus oli kuin taikaa. Äsken tuntemani pelon sijaan mieleeni tulvahtivat tyydytyksen ja ilon tunteet, luottamus itseeni ja edessäni olevaan hahmoon. Nousin ja aloin puhua omaa kieltäni. Hän kuunteli minua selvästikin tarkkaavaisesti, mutta näytti hieman hämmästyneeltä ja pudisti päätään ikään kuin osoittaakseen, ettei hän ymmärtänyt sanojani. Sitten hän tarttui minua kädestä ja talutti minut ääneti sisälle rakennukseen. Ovi oli avoinna — aukossa ei itse asiassa ollut lainkaan suljettavaa ovea. Tulimme valtavaan halliin, jota valaisi samanlainen loiste kuin ulkona olevaa maastoakin, mutta tämä valonlähde levitti lisäksi miellyttävää tuoksua. Lattiaa peitti mosaiikkiruudutus, jonka laatat oli tehty jalometalleista, ja se taas oli osaksi peitetty jonkinmoisilla matoilla. Ylhäältä ja ympäriltämme kantautui vienoa musiikkia, aivan kuin näkymättömät, mutta paikkaan luonnostaan kuuluvat soittimet olisivat äänessä — kuten veden solina kuuluu vuoristomaisemaan ja lintujen liverrys keväiseen metsään.

*

Koska tämän kansan hyveellinen ja rauhallinen elämä oli ollut minulle uutta, se oli näyttänyt pyhimysmäiseltä olotilalta ylemmän maailman kiistojen, intohimojen ja paheiden rinnalla, mutta nyt se alkoi tuntua painostavan tylsältä ja yksitoikkoiselta. Jopa hohtavan ilman kirkas tyyneys kävi hermoilleni. Kaipasin muuttuvaisuutta, jopa talvea tai myrskyä tai pimeyttä. Minusta alkoi tuntua siltä, että miten paljon me haaveilemmekin kaiken täydellistämisestä ja pyrimme alituisesti parempaan, korkeatasoisempaan ja rauhallisempaan elämänlaatuun, me ylemmän maailman kuolevaiset emme ole kasvatettuja emmekä edes ominaisuuksiltamme soveliaitakaan nauttimaan pitkään sellaista onnellisuutta, josta uneksimme tai johon pyrimme.
     Tässä vriljojen sosiaalisia suhteita korostavassa valtiossa oli hyvin hallitsevana piirteenä yritys yhdistää ja sovitella yhdeksi järjestelmäksi lähes kaikki ne tavoitteet, joita ylemmän maailman monet filosofit ovat määritelleet ihmiskunnan toivoman utopistien tulevaisuuden ihanteiksi. Tuossa valtiossa sotaa ja kaikkia sen mukanaan tuomia kauheuksia pidettiin mahdottomina. Kaikille kansalaisille ja jokaiselle heistä erikseen taattiin äärimmäisen pitkälle menevä vapaus ilman sellaisia keskinäisiä kaunoja, joiden takia ylemmässä maailmassa vapaus on toisiinsa vihamielisesti suhtautuvien puolueiden alituisen kiistelyn varassa. Demokratioita tahraava korruptio oli tuossa maassa yhtä tuntematonta kuin tyytymättömyys, joka kaivaa maata monarkkien valtaistuinten alta. Tasa-arvoisuus ei ollut siellä pelkkä sana, se oli todellisuutta. Rikkaita ei ahdisteltu, koska heitä ei kadehdittu. Työväenluokan raadantaan liittyvät ongelmat, joita ei maan päällä ole tähän mennessä kyetty ratkaisemaan ja jotka ovat johtaneet luokkien väliseen tavattoman suureen katkeruuteen, oli ratkaistu yksinkertaisimmalla tavalla — erillistä ja erottuvaa työväenluokkaa ei enää lainkaan tarvittu. Käytettiin mekaanisia keksintöjä, joiden rakentamista ohjanneita periaatteita en pystynyt itselleni selvittämään ja joita piti käynnissä tavattoman paljon suurempi ja tavattoman paljon helpommin hallittavissa oleva voima kuin mikään meidän toistaiseksi hallitsemamme sähkön tai höyryn käyttötapa. Niitä hoitivat tehtäviään urheiluna ja ajanvietteenä pitävät lapset, joiden voimia työ ei koskaan liiaksi rasittanut. Näin pystyttiin luomaan kansantuote, jota käytettiin siinä määrin yhteiseksi hyväksi, ettei nurisijoita ollut missään. Meidän suurkaupunkejamme mädättäville paheille ei ollut jalansijaa. Huvituksia riitti runsaasti, mutta ne olivat kaikki viattomia. Ilonpito ei koskaan johtanut humalaan eikä mellakointiin eikä saanut tauteja seurauksekseen. Rakkaus oli vaikuttava voima, kohdettaan tavoitellessaan se oli kiihkeää ja täyttymyksensä saatuaan uskollista. Avionrikkoja, irstailija, prostituoitu olivat tässä yhteisössä niin tuntemattomia käsitteitä, että niitä tarkoittavat sanatkin löytyivät vain unohduksiin painuneesta tuhansien vuosien takaisesta kirjallisuudesta. Maan pinnalla teoreettista filosofiaa opiskelleet tietävät, että kaikki nämä kummalliset poikkeamat sivistyneestä elämäntavasta toteuttavat vain sellaisia ajatuksia, joita on aikojen kuluessa esitetty ja joille on pyritty hankkimaan kannatusta, joita on pilkattu ja joista on kiistelty. Toisinaan niitä on osittain kokeiltu käytännössä ja niitä esitellään yhä fantasiakirjallisuudessa, mutta koskaan ne eivät ole johtaneet käytännön tuloksiin. Tässä eivät myöskään olleet vielä kaikki tuossa yhteisössä saavutetut edistysaskeleet kohti teoreettista täydellistymistä. Descartes uskoi hyvin järkevästi, ettei ihmisen elämää voida tässä maailmassa pidentää ikuiseksi, vaan vain patriarkkojen ikään saakka, maltillisesti arvioituna keskimäärin 100–150 vuoteen. No, tämäkin viisaiden unelma oli tuossa maassa toteutettu — jopa enemmänkin kuin vain toteutettu, sillä keski-iän vireys saatiin säilymään jopa yli sadan vuoden ikään. Tähän pitkäikäisyyteen liittyi sitä itseään suurempi siunaus — pysyvä terveys. Tuota sukukuntaa kiusaavat taudit parannettiin helposti käyttämällä tieteellisen tutkimuksen osoittamalla tavalla vrilin voimia, jotka pystyvät sekä antamaan elinvoimaa että tuhoamaan. Tämäkään ajatus ei ole tuntematon maan päällä, vaikka se elää yleensä vain intoilijoiden ja puoskarien keskuudessa ja nojautuu sekaviin käsityksiin mesmerismistä ja ihmisen magneettisista od-voimista tms. — — —
     Oikeusoppineethan ovat sillä kannalla, että oikeuksista puhuminen on turhaa, ellei olemassa ole niiden toteuttamiseen tarvittavaa voimaa. Syystä tai toisesta maan päällä mies pystyy fyysisen voimansa perusteella, käyttämällä niin hyökkäyksellisiä kuin puolustuksellisiakin aseita, yleensä nujertamaan naiset, mikäli henkilökohtaiseen kamppailuun joudutaan. Tuon kansan keskuudessa naisten oikeudet ovat kiistattomat, koska gai on fyysisesti isokokoisempi ja voimakkaampi kuin an, kuten olen edellä jo kertonut. Gai on myös voimakastahtoisempi, ja koska tahto on olennaisen tärkeä vrilin käyttökyvyn edellytys, gai voi vaikuttaa tällä tietotaidon luonnon okkulttisista syvyyksistä pelkistämällä voimalla tehokkaammin aniin kuin an häneen. Niinpä kaikki se, mitä meidän naispuoliset filosofimme maan pinnalla tavoittelevat naisten oikeuksista puhuessaan, on tuossa onnellisessa yhteisössä myönnetty naisille ilman muuta. Fyysisten voimiensa lisäksi jai-eillä on (ainakin nuoruusvuosinaan) enemmän intoa tulosten saavuttamiseen ja oppimiseen kuin miessukupuolella. Niinpä he ovat oppineita ja opettajia eli lyhyesti sanottuna yhteisön kouluttautuneempi osa.
     — — — Vriljoja meidän ihmiskunnastamme erottavista merkittävimmistä piirteistä mainitsen lopuksi sen, joka vaikuttaa keskeisimmin heidän elämänsä päälinjoihin ja heidän yhteiskuntiensa rauhaan. Se on heidän keskuudessaan jakamaton usko armollisen ja hyvän Jumalan olemassaoloon sekä tulevaan maailmaan, jonka keston rinnalla sata tai kaksi sataa vuotta ovat liian lyhyt hetki kulutettavaksi maineen ja vallan ajattelemiseen ja ahneuteen. Tähän jakamattomaan uskoon liittyy toinen yhteinen käsitys, josta he kaikki ovat samaa mieltä: koska he eivät voi tietää mitään tuon Jumalan olemuksesta lukuun ottamatta sitä seikkaa, että hänessä ilmenee ylin hyvyys, eivätkä tulevasta maailmasta muuta kuin että sen olemassaolo on onni, heidän järkensä kieltää heitä kiistelemästä noista asioista ja esittämästä kysymyksiä, joihin vastaaminen on mahdotonta. Siten he turvaavat tuolle maan sisuksissa elävälle yhteiskunnalle saavutuksen, johon mikään yhteisö ei ole koskaan päässyt tähtien valossa — kaikki uskonnon suomat siunaukset ja lohdutukset ilman niitä pahuuden ilmenemismuotoja ja kauheuksia, joita uskontojen väliset kiistat aiheuttavat.
     Näin ollen olisi kerta kaikkiaan mahdotonta kiistää sitä, että vriljojen viettämä elämä on laadultaan kaiken kaikkiaan mittaamattoman paljon onnellisempaa kuin maan pinnalla elävien kansojen. Siinä toteutuvat meidän toiveikkaimpien ihmisystäviemme unelmat, niin että se suorastaan lähenee runoilijoiden mielikuvia enkelien elämänjärjestyksestä. Mutta jos valittaisiin tuhat parasta ja syvimmin filosofista ihmistä Lontoosta, Pariisista, Berliinistä, New Yorkista tai vaikkapa Bostonista ja sijoitettaisiin heidät tuon onnellisuuden saavuttaneen yhteisön kansalaisiksi, uskon silti, että vajaassa vuodessa he joko kuolisivat ikävystymiseen tai yrittäisivät jonkinmoista vallankumousta yhteisön yhteistä etua vastaan ja heidät poltettaisiin poroksi.
     En missään tapauksessa pyri tällä kertomuksellani esittämään halventavia vihjailuja siitä ihmisrodusta, johon itse kuulun, ikään kuin en ymmärtäisi asioita paremmin. Olen päinvastoin yrittänyt selkeästi osoittaa, että vriljojen yhteiskuntajärjestelmää säätelevät periaatteet estävät heitä tuottamasta sellaisia yksilöllisiä inhimillisen suuruuden osoituksia, jotka kaunistavat ylemmän maailman aikakirjoja. Siellä, missä ei käydä sotia, ei voi nousta esiin yksikään Hannibal, Washington, Jackson eikä Sheridan. Missä valtioiden elämä on niin onnellista, etteivät ne pelkää minkäänlaisia vaaroja eikä niissä toivota mitään muutoksia, sinne ei voi syntyä Demosthenesta, Websteriä, Suinneria, Wendell Holmesia eikä Butleria. Kun yhteiskunta saavuttaa sellaisen moraalisen tason, ettei siellä tunneta rikoksia eikä murheita, joista tragedia voi imeä ravinnokseen säälin ja surun aineksia, eikä silmiinpistäviä paheita eikä hullutuksia, joihin komedia voi kohdistaa hilpeän ivansa, se ei pysty enää tuottamaan Shakespearea, Moliérea eikä rouva Beecher Stowea. En kuitenkaan halua halventaa maan pinnalla eläviä lajitovereitani osoittamalla, miten suuressa määrin ne motiivit, jotka kannustavat yksilöiden tarmoa ja kunnianhimoa kilpailun ja kamppailun yhteiskunnassa — nukahtavat tai raukeavat tyhjiin yhteiskunnassa, joka pyrkii takaamaan kokonaisuudelle sellaisen rauhallisen ja viattoman onnentilan, jonka me oletamme autuuteen päässeiden kuolemattomien osaksi. En toisaalta myöskään pyri osoittamaan vriljojen yhteisöjä poliittisen järjestyksen ihannemuodoksi, jonka toteuttamiseen meidän pitäisi omissa uudistushankkeissamme pyrkiä. Me olemme päinvastoin aikojen kuluessa yhdistäneet ihmisluonnon ainesosat sillä tavoin, että vriljojen elämäntapojen omaksuminen ja omien intohimojemme sopeuttaminen heidän ajattelutapoihinsa olisi meille täysin mahdotonta. Juuri tällä perusteella päädyin siihen vakaaseen käsitykseen, että tämä kansa — vaikka se alkuaan kuuluu meidän ihmislajiimme ja kielensä perusainesten perusteella näyttää jopa polveutuvan samoista esivanhemmista kuin suuri arjalaisten sukukunta, jonka keskuudesta eri tahoilta ovat virranneet maailman johtavan sivilisaation luoneet virtaukset, ja vaikka se näyttää tarujensa ja historiansa perusteella läpäisseen meidän tuntemiamme yhteiskuntakehityksen vaiheita — on kuitenkin tähän mennessä kehittynyt eri lajiksi. Vieläpä lajiksi, jonka kanssa mikään ylemmän maailman yhteisö ei kykenisi sulautumaan yhteen. Ja jos vriljat koskaan ilmaantuisivat noista maapallon syvistä uumenista päivänvaloon, he omien lopullista kohtaloaan koskevien perimätietojensa mukaisesti syrjäyttäisivät meidän maailmassamme olemassa olevat ihmislajin muodot ja asettuisivat niiden sijaan.
     — — —