Pekka Ervast

JOULU

Joulua vietetään kristityissä maissa Jeesuksen syntymän muistoksi, mutta tämä ei merkitse, että Jeesus todella olisi syntynyt joulukuun 25. p:nä, sillä, kuten tunnettu englantilainen teologi F. W. Farrar sanoo, »kaikki kokeet tutkia Kristuksen syntymän kuukautta ja päivää ovat näyttäneet olevan turhia». [Jeesuksen elämä. Suomentanut Nino. Helsingissä 1880. K. E. Holm. Siv. 627.] Syy, miksi Jeesuksen syntymän muistojuhlaa vietetään jouluna, on haettava toisaalta. Historia näyttää meille, että kristinuskon alkuaikoina tätä juhlaa vietettiin eri aikoina eri lahkoissa: syyskuussa, helmikuussa, elokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa. Vasta paavi Julius I v. 337 ratkaisi asian ja määräsi, että juhla oli vietettävä joulukuun 25. p:nä. Ja miksi? Sen tähden, että samana päivänä roomalaisten oli tapana viettää suuria Brumalia-juhlallisuuksia Bakkuksen kunniaksi ja että kristittyjen juhla siis saattoi käydä päinsä siinä sivussa.

Kristitty maailma pyhittää täten päivän, joka jo vanhassa pakanamaailmassa oli merkkipäivä. Ja kun sanomme pakanamaailmassa, emme tarkoita ainoastaan roomalaisia, vaan ylipäänsä vanhoja kansoja, sillä vertaileva uskontotutkimus on selvästi näyttänyt, että joulukuun 25. päivä on ammoisista ajoista miltei kaikkialla ollut vuoden pyhimpiä päiviä. Vanhassa Intiassa sitä kutsuttiin »jumalain aamuksi», ja sinä päivänä ihmiset koristivat talojaan köynnöksillä ja antoivat toisilleen lahjoja. Samaten pyhittivät sitä päivää vanhat persialaiset ja egyptiläiset ja kelttiläiset druidit; niin ikään Meksikon muinaiset asujaimet ja azteekit; ja myös muinaiset skandinaavit ja kreikkalaiset ja syyrialaiset. Suomalainen nimi »joulu» johtuukin skandinavialaisesta »jul», jota samaa nimeä vielä käytetään ruotsinkielessäkin (engl. yule). Saksalainen nimi Weihnachten on uudempi muodostuma ja merkitsee »pyhä yö». Ranskalainen noel (italian natale) johtuu taas latinankielestä (diesnatalis, syntymäpäivä). Englantilainen christmas muistuttaa suoraan Kristusta (sanoista Christ, Kristus ja mass, messu).

Kun nyt kysymme, miksikä joulukuun 25. päivää on semmoisilla juhlallisuuksilla vietetty »pakanakansojen» kesken, saamme vastaukseksi, että se oli suuri auringonjuhla talvipäivän seisauksen johdosta. Ennen joulua päivät käyvät yhä lyhemmiksi ja pimeämmiksi. On kuin taistelussa valon ja pimeyden välillä pimeys olisi voittamaisillaan. Mutta silloin tapahtuu äkkiä seisahdus, pimeyden valta murtuu ja valo voittaa taas. Roomalaiset kutsuivatkin juhlaansa nimellä natalis solis invicti, »voittamattoman auringon syntymä». Ja voimme ymmärtää, kuinka mahtavasti tämä luonnon ilmiö vaikutti kansojen mielikuvitukseen, niin kauan kun ei tähtitieteellinen selitys maan kiertämisestä auringon ympäri ollut eksoteerinen eli julkinen totuus.

Mutta eipä siinä kyllin. Pakanamaailman joulu ei ollut ainoastaan auringon juhla vaan myöskin juhla, jota vietettiin auringon jumalan tai jonkun suuren opettajan eli »vapahtajan», toisin sanoen henkisen valontuojan syntymän muistoksi. On huomattava se merkillinen tosiasia, että miltei kaikilla muinaisajan kansoilla oli auringonjumalansa tai vapahtajansa, joka yliluonnollisella tavalla oli syntynyt neitseellisestä äidistään ja jonka syntymäjuhlaa vietettiin talvipäivän seisauspäivänä.

Hindulaisten Krishna (joka muuten ei ollut auringonjumala) syntyi neitsyt Devakista. Hänen syntyessään koko luonto riemuitsi, deevat (jumalat, enkelit) lauloivat kuorossa hänen tervehdyksensä ja antoivat kukkien sataa taivaasta maan päälle. Hän eli kuten tiedämme noin 3 000 vuotta eKr. Egyptiläisten Horus kantoi myös nimeä »vapahtaja». Hänen äitiään, Isistä, kutsuttiin »jumalan äidiksi, taivaan kuningattareksi, puhtaaksi neitsyeksi, meren tähdeksi» ym. Sama oli laita Osiriksen ja hänen äitinsä Neithin. Isistä kuvattiin aina seisovan kuunsirpillä, kaksitoista tähteä pään ympärillä (vrt. Joh. ilm. XII, 1). Eräässä kuvassa nähdään Horus pienenä lapsena äitinsä Isiksen sylissä — aivan kuin katoliset madonnat Jeesus-lapsineen. Osiriksen syntyessä enkelit suuren valon ympäröimänä julistivat että »kaiken maan herra on syntynyt».

Babylonialaisten Tammuz, jota palveltiin vapahtajana, oli samalla äitinsä Istarin sekä puoliso että poika (samoin kuin kristittyjen kolmiyhteinen jumala). Istaria kutsuttiin »maan herrattareksi »Edenin herrattareksi, taivaan kuningattareksi, aamutähdeksi, elämänpuun jumalattareksi». Hänetkin kuvataan poikansa Tammuz sylissään. Ja vanhassa akkadilaisessa hymnissä häntä rukoillaan nimellä »oi neitsyt Istar».

Persiassa vietettiin suurilla juhlallisuuksilla auringon jumalan Mithran syntyä. Häntäkin kutsuttiin nimellä Tseur eli vapahtaja ja hänen sanottiin syntyneen luolassa. Persialaisten suuri opettaja Zoroaster sai hänkin osakseen kaiken auringonjumalalle tulevan kunnian. Hän oli syntynyt neitsyestä ja siinnyt jumalallisen järjen säteestä.

Aikoja ennen kuin Cortes saapui Meksikoon olivat sen kansat palvelleet Quetzalcoatl-nimistä vapahtajaa, joka niin ikään oli neitsyestä syntynyt. Olemisen herra Tonacatecutli oli ilmestynyt neitsyt Chimalmalle ja hengittänyt hänen päälleen, josta tämä oli tullut äidiksi ja synnyttänyt vapahtajan. Chimalma oli poikansa syntyessä kuollut ja nostettu taivaaseen; häntä kunnioitettiin sen jälkeen nimellä »uhrin jalokivi». Samaten oli azteekkien auringon- ja sodanjumala Huitzilopochtli yliluonnollisella tavalla ja täysin valmiina soturina syntynyt äidistään (Coatlicue).

Vanhat skandinaavit viettivät jouluaan Freirin, Odinin ja Frejan pojan, syntymän muistoksi. Ja intialaisten Buddhasta kerrotaan, että hänenkin äitinsä Maya oli neitsyt. Buddhan syntyessä taivaitten deevat lauloivat: »tänään Bodhisatva on syntynyt maan päälle tuodakseen iloa ja rauhaa ihmisille ja jumalille, luodakseen valoa pimeihin paikkoihin ja antaakseen näön sokeille». [Näiden tietojen lähteenä on käytetty W. Williamsonin kirjaa The Great Law. A study of religious origins and of the unity underlying them. London 1889. Longmans, Green and co.]

Riittäkööt nämä esimerkit. Ne todistavat meille sen kumoamattoman totuuden, että kristittyjen joulu ei ole »kristitty» missään mustasukkaisessa merkityksessä. Se on koko maailman ja kaikkien aikojen yhteinen juhla auringon ja ihmisvapahtajan, luonnollisen ja henkisen valon kunniaksi. Ja tämän tosiseikan edessä kristittyjen ei pidä hämmästyä. Kaikki pikkumaiset lahkolaistunteet saavat hävitä sen suuren, iloa uhkuvan tiedon edestä, että jumalallinen totuus on kaikkialla paistanut. Samana päivänä, jolloin kristityt iloitsevat, että maailmaan on tullut ihminen, joka on ilmoittanut ihmisille elävän jumalan ja näyttänyt heille tien jumalan luo, samana päivänä ja aivan samasta syystä ovat muinaisajan kansatkin iloinneet. Jos kristityt tahtovat, että heidän ilonsa on oleva puhtaampaa, itsetietoisempaa ja henkisempää kuin pakanoiden, silloin ottakoot he vaarin suuren mestarinsa Jeesuksen Kristuksen opista ja ruvetkoot totisesti vaeltamaan sitä rakkauden ja rauhan tietä, joka hänen oppinsa mukaan vie Jumalan luo.

Joululla onkin syvempi merkitys. Se ei ole ainoastaan juhla ulkonaisen luonnonilmiön kunniaksi tai historiallisen tapahtuman muistoksi, se on myöskin vertauskuva siitä juhlariemusta, jota ihminen tuntee henkensä maailmassa, kun hänen neitseelliseksi puhdistetussa sielussaan syntyy jumalallinen Kristus lapsi.

Omatunto — 1906


JOULUN SANOMA

Joulu, juhlista jaloin, muistuttaa ihmisiä siitä, että valo kerran voittaa pimeyden, totuus valheen, veljesrakkaus itsekkyyden ja vihan.

Mutta ennen kaikkea se muistuttaa totuuden etsijöitä siitä, että Kristus kerran on syntyvä heidän sieluissaan, mystinen Kristus, joka on kirkkaasti loistava aurinko sielun pimeydessä, totuuden ja rakkauden pyhä henki itsekkään persoonallisuuden intohimojen takana.

Sen tähden jokainen totuuden etsijä kysyy sydämessään: milloinka se päivä koittaa? Milloin Kristus minun sielussani syntyy?

Ja meistä totuuden etsijöistä, teosofeista ja mystikoista, tuntuu semmoinen asia niin kaukaiselta, sillä Kristus on täydellisyyden elämänpuu ja meillä ei ole tietoa muusta kuin omien heikkouksiemme rististä!

Kuitenkin on, meillä jossain sielussamme kuin aavistus siitä, ettei sen päivän tarvitsisi olla niin kaukaisessa tulevaisuudessa, ja viisaat, kokeneet opettajat väittävät, että ihmisinä osaamme jouduttaa tuon merkillisen päivän nousua.

Kuinka tämä on ymmärrettävissä? Onko meillä heikkoudessamme ja epätäydellisyydessämme niin suuri valta jumalallisen elämän yli, että saatamme ikään kuin pakottaa sitä noudattamaan tahtoamme, — voimmeko me vapaalla tahdollamme määrätä, koska Kristuksen tulee meissä syntyä?

Ei, pois se. Ei meillä ole mitään valtaa jumalallisen elämän yli. Sen omasta tahdosta riippuu, että se meissä syntyy; ellei Kristus tahdo, olemme voimattomat. Jumalan »armo» on tosiasia, jota jokainen »uudestisyntynyt» saa kokea.

Mikä sitten on tämän pulmallisen arvoituksen ratkaisu?

Sen yksinkertainen ja looginen ratkaisu on siinä, että Kristus aina tahtoo; Jumalan rakastava sylin on aina avoinna, hänen ylitsevuotava armonsa ei koskaan lopu. Ihmiselämästä lainatulla vertauskuvalla on sanottu, että Kristus on ylkä, joka odottaa morsiantaan, ihmisen sielua.

Kysymys ei ole siitä, tahtooko Jumala vai ei, eikä edes siitä, koska Jumala tahtoo. Kysymys on yksinomaan siitä, tahdommeko me ja koska me tahdomme. Meidän Herramme ja Mestarimme on aina valmis. Mutta olemmeko me? Jos olisimme valmiit, ei meidän tarvitsisi hetkeäkään turhaan odottaa. Aurinko aina paistaa, mutta meidän taivaamme on pilvissä.

Olemme kuin neitsyet, jotka saivat käskyn odottaa ylkäänsä ja menivät ulos häntä vastaan. Mutta olemmeko tyhmiä vai olemmeko älykkäitä? Onko meillä öljyä lampussamme? Palaako tahdon tuli meidän sielussamme?

Ymmärtäkäämme siis, että asia todella riippuu meistä ajan suhteen. Olemme henkiolentoja mekin, ikuisen elämän perillisiä, eikä Jumalakaan meitä pakota. Jos oikein käsitämme, on Kristuksen syntymä meissä Jumalan vapaan armon osoitus ja samalla oman inhimillisen vapautemme todistus ja sinetti.

Näin ollen emme hämmästy, että Jeesus neuvoi meitä "valvomaan ja rukoilemaan". Itse emme kykene arvostelemaan, koska olemme valmiit, taivaallista ylkää vastaanottamaan, — sen tähden emme koskaan saa heittäytyä itsevanhurskauden, itsekylläisyyden tai itserakkauden petolliseen laiskuuteen. Silmämme on aina oleva auki näkemään, kätemme aina valmis hankkimaan, mitä meiltä puuttuu.

Toisin sanoen: meidän tulee valmistaa itseämme, meidän tulee karkottaa pilvet sielumme taivaalta, meidän tulee ylläpitää puhtauden Vesta-tulta sydämemme alttarilla.

Nyt kun vanha vuosi pian loppuu ja uusi taas alkaa, tehkäämme tili menneisyytemme kanssa. Menneisyys elää muistissa, mutta on fyysisenä todellisuutena kuollut. Kuolkaamme mekin pois menneisyytemme erehdyksistä, että voisimme syntyä uudestaan Kristuksen hyveissä. Sillä kuinka uusi elämä voisi meissä syntyä, ellemme vanhasta kuole pois?

Semmoinen on joulun jokavuotinen sanoma.

Ruusu-Risti — 1922


JOULUN RUUSU-RISTI

Ruusu-Rististä on tuleva uuden ajan, uuden uskon, uuden elämän ja uuden ihmisen symboli.

Olemme tähän saakka eläneet yksinomaan ristin merkissä. Olemme uskoneet pahaan ja kärsimykseen. Olemme sanoneet itsellemme, että maallinen elämä on murheen laakso, ja olemme opettaneet toisillemme, että maallisen elämän jälkeen uhkaa ikuinen kadotus. Olemme väittäneet, että ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt ja auttamattomasti pahaan kytketty, ellei ulkoapäin tule hänelle apua. Olemme uskoneet Jumalaan, joka oli heikko ja voimaton pahuuden pääruhtinaan rinnalla, sillä tämä sielun vihollinen saattoi koska tahansa houkutella meidät pois Jumalan ja hänen pyhiensä luota. Elämä oli kolkko ja pimeä, sen taakka raskas, ja katseemme painui aina maahan. Kaikkialla oli vääryyttä ja julmuutta, ahneutta ja sortoa, aina ihmiset riitelivät ja kiistelivät, tahtoen toisiaan pettää ja paljastaa. Kansat olivat kuin ryöväreitä, kävivät sotaa, murhasivat, polttivat, hävittivät. 

Ja kuitenkin uskoimme, että vapahtaja oli elänyt ja kuollut, että rauhan ruhtinas oli tullut, että Jumalan rakkaus oli ilmestynyt maan päällä ihmisen hahmossa! 

Ah, meidän uskomme oli kuollut. Mitä meitä hyödytti, että vapahtaja oli Betlehemissä syntynyt, että hän oli vaeltanut meidän keskellämme, opettanut ja rakastanut, — mitä meitä auttoi, että hän oli kärsinyt ja kuollut? Meidän oma sydämemme oli autio ja tyhjä, se ei rakastanut, se ei osannut oppia eikä opettaa, se ei uskonut hyvään eikä onneen. Korkein viisaus, mikä silmiimme kangasti, oli alistuminen, nöyrä alistuminen ja kovaan kohtaloon tyytyminen. 

Sillä elämä ei ollut leikki, ja kuolema — ken tiesi, niitä kauhuja kuolema kätki? 

Mutta kerranhan joulukellot soivat meidän sielussamme? Kerran silmämme olivat itkeneet kyyneleensä kuiviin ja otsastamme oli tippunut sydämemme veripisaroita ja sielumme hätähuuto oli kaikunut aavaan avaruuteen. Ja silloin rauhan ruhtinas oli astunut luoksemme, kunnian herralle oli valmistunut sija meidän sydämessämme ja Isän ihmeellinen rakkaus oli virrannut vereemme ja poistanut sen tahran. Vapahtaja oli syntynyt, ei Betlehemissä ainoastaan, vaan meissä, ja meissä, oman ristimme keskellä, oli äkkiä puhjennut ruusu. 

Ruususta tuli joulumme symboli, ja me riensimme koristamaan joulupuutamme kirkkailla ja loistavilla kynttiläruusuilla. 

Elämän jokapäiväisyys, muuttui meille joulujuhlaksi. Sen pimeys haihtui valoon, sen taakka muuttui suloiseksi ja kevyeksi ikeeksi, ja katseemme uskalsi iloita taivaan sinestä ja lintujen laulavasta lennosta. Ihmisten julmuus ja vääryys suli silmiemme edestä, ja me näimme heidän tuskansa ja heidän hätänsä. Heidän ahneutensa oli arkuuden avunpyyntöä, heidän sortonsa sanatonta surua ja heidän riitansa hukkuvan huutoa. Kansat olivat luonnonvoimien leikkikaluja ja samalla lempilapsia ja heidän sotaretkensä puhdistuksen ukkosilmoja. 

Ah, nyt kun ruusu oli puhjennut ristiimme, nyt uskoimme hyvään, joka pahan voittaa, iloon ja onneen, joka tekee kärsimyksen tyhjäksi. Ei maailma ollut murheen laakso, vaan autuuden Eeden ja totuuden tiedon pyhä paratiisi. Elämä oli ikuinen, kun olivat auenneet taivaiden tanhuat, ja hohtaviin häävaatteisiin puettuina sidoimme kuolemattomuuden ruusuja seppeleiksi toisillemme. Poissa oli synnin harha, poissa pahan pelko. Jumala oli heikko, niin kauan kuin hän oli ulkopuolellamme, mutta meissä hän oli vahvuuden kallio ja voiman alkulähde. Kenellä oli nyt valtaa hänen ylitsensä, kun hän istui sydämemme taivaissa, ja ken kykeni houkuttelemaan meitä hänen luotansa, kun me ja hän olimme yhtä? 

Uusi päivä oli nousemassa ja auringon ensimmäiset säteet kultasivat kuusten latvoja. Sydämemme joulukynttilät syttyivät kaikkialla luonnon tenhoavassa temppelissä. 

Joulu on juhlista kallein, lempeä, pehmeä, hellä. Joulu on hyvyyden ja anteeksiannon juhla, joulu on muistojen juhla. 

Ah joulu, avaa ovet ihmisten sielujen kätköihin! Vie heidät takaisin lapsuutensa viattomiin iloihin, anna heidän taas katsella toisiaan uskolla ja luottamuksella! Vaivuta heidät kerran taas lapsen ihanaan uneen ja anna heidän seurustella nukkuessaan enkelein kanssa! Avaa heidän korvansa kuulemaan luonnotarten laulua, että voisivat ottaa osaa paimenten iloon, ja avaa heidän silmänsä näkemään Betlehemin loistavaa tähteä, että idän tietäjien seurassa löytäisivät tien Kristuksen seimen luo! Amen. Olkoon niin. 

Ruusu-Risti — 1921


Taas saapuu joulu, kristikunnan suuri juhla, jolloin kristikunta aivan kuin lähestyy hengessään hetkeksi sitä vapahtajaa, sitä Mestaria, jonka muistoksi ja kunniaksi se juhlansa viettää. Jouluna on todella kuin henkinen virtaus kulkisi huminana läpi kristikunnan. Monet, monet tämän tuntevat mielensä ylennyksenä: joilla on silmät nähdä ja korvat kuulla, voivat katseellaan seurata taivaallisten enkelijoukkojen laskeutumista maanpiiriä lähemmäksi ja kuulla heidän autuaallista lauluaan rauhan kunniaksi. Tosin sanoen: eräät deevat, jotka tavallisissa oloissa pysyttelevät älytasolla - "jumalien maassa", - saattavat jouluyönä ja joulun aikaan laskeutua astraalitasolle sen ylevän hartaudentunteen takia, mikä kristikunnassa silloin vallitsee ja joka vuosisatojen kuluessa aina samana vuodenaikana on uudistunut. Meidän materialistisina päivinä tämä tunne kyllä monesta on häipynyt — heidän omaksi vahingokseen. Sillä tuommoisena aikana, jolloin on totuttu viivähtämään yhteisessä pyhässä ja samalla iloisessa tunnelmassa, on helpompi kuin muulloin joutua kosketukseen näkymättömän maailman kanssa. Kun taivas laskeutuu meitä lähemmäksi, on meidän helpompi siihen nousta. Joulu on kaikille suosiollinen aika — kiirekin saa jouluna rauhallisemman ja ystävällisemmän leiman, — mutta rukoilijalle ja mietiskelijälle se on pyhä hetki.

Tietäjä — 1910


JOULUSYMBOLIIKKAA

Joulua, kuten tiedämme, vietetään kristikunnassa suuren Mestarin Jeesuksen Kristuksen syntymän muistoksi, ja samalla sillä ajatellaan vertauskuvallisesti koko sitä lunastustyötä, jonka arvellaan tapahtuneen, kun Jumala lähetti ainokaisen poikansa maan päälle, eli niin kuin myös sanotaan, astui itse alas maan päälle ja pelasti ihmiskunnan pahan vallasta.

Tämä on joulunvietto kristikunnassa, vaikka se on tullut niin yleiseksi tavaksi, etteivät monet joulua viettäessään ensinkään ajattele, mitä sillä tarkoitetaan.

Mutta meidän aikanamme on paljon ihmisiä, jotka ovat alkaneet syvemmin ajatella näitä asioita ja epäillen kysyä: onko todella ollut tuollaista lunastustyötä, onko Jumala Jeesuksen Kristuksen muodossa astunut alas maan päälle? Vieläpä monet suorastaan arvelevat, ettei sellaista ihmistä, miksi Jeesusta Kristusta kuvataan, ole ensinkään ollut olemassa tai että hän ainakin on ollut sellainen kuin muutkin ihmiset, ainoastaan jalompi ja nerokkaampi. Sen mukaan ei hänen syntymälläänkään ole mitään erikoista merkitystä.

Jos kysytään neuvoa vertailevalta uskontutkimukselta, mistä on syntynyt joulun vietto, niin se opettaa sen hämmästyttävän tosiasian, ettei kristikunta ole tätä juhlaa keksinyt vaan että sitä aina on vietetty maan päällä. Kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on vietetty tätä joulujuhlaa jonkun suuren jumalallisen ihmisen syntymän muistoksi. Vieläpä on näitä ihmisiä suorastaan kutsuttu Vapahtajiksi ja usein sanottu, että itse Jumala on astunut maan päälle pelastamaan ihmiskuntaa pahan vallasta.

Tiedetäänpä historiallisesti, ettei kristikunnassa suinkaan tätä juhlaa Kristuksen syntymän muistoksi ole aina vietetty joulukuun 25. p:nä. Ei ollenkaan tiedetä, minä vuoden päivänä Kristus syntyi maailmaan. Tunnettu jumaluusoppinut Farrar sanoo teoksessaan Jeesuksen Elämä: "Kaikki yritykset Jeesuksen syntymän kuukauden ja päivän määräämiseksi ovat hyödyttömiä. Ei ole olemassa minkäänlaisia päivämääriä, joiden avulla voisimme sen määrätä edes suunnilleenkaan". Syntymäjuhlia vietettiin kyllä jo varhain, mutta eri aikoina vuodesta.

Vasta v. 337 paavi Julius I määräsi, että joulua aina oli vietettävä 25. p:nä joulukuuta. Ja miksikä? Kirkkoisä Krysostomos kirjoittaa: "Siksi päiväksi (25. p:ksi jouluk.) määrättiin lopullisesti Roomassa Kristuksen syntymän viettäminen, jotta samalla aikaa kuin pakanat puuhasivat omia juhlamenojansa (nk. Brumalia), kristityt voisivat häiriintymättöminä viettää juhlaansa". Historian tutkija Gibbon sanoo teoksessaan Rooman valtakunnan häviö: "Roomalaiset kristityt, jotka olivat yhtä tietämättömiä kuin heidän veljensä Kristuksen todellisen syntymän päivämäärästä, määräsivät tuon juhlan pidettäväksi 25. p:nä joulukuuta, Brumalian eli talvipäiväseisauksen aikana, jolloin pakanat vuosittain juhlivat auringon syntyä. Sitä päivää kutsuttiin nimellä Natalis Solis Invicti eli voittamattoman auringon syntymäpäivä."

Mutta ei ainoastaan Rooman valtakunnassa tätä päivää juhlittu vaan muissa uskonnoissa voidaan vielä selvemmin huomata, kuinka tätä päivää vietettiin jonkun suuren Vapahtajan muistoksi. Niinpä esim. Persiassa vapahtajan Mitran, valon jumalan, syntymän juhlaa vietettiin joulukuun 25. p:nä. Egyptissä Osiriksen ja Isiksen pojan, Horuksen syntymäjuhla oli joulukuun 26. p:nä. Silloin kannettiin näytteillä pienen Horus-lapsen kuvaa, jota kansa kumarsi ja palveli. Samalla tavalla vielä tänä päivänä katolisissa maissa jouluna kannetaan Kristus-lapsen kuvaa, il bambino, ja sitä palvellaan. Vanhassa Meksikossa vietettiin juhlaa vapahtajan Quetzalcoatlin muistoksi ja azteekkien luona talvipäiväseisauksen aikana juhlittiin auringon syntymää.

Vanhat skandinaavialaiset viettivät tätä samaa päivää Odinin ylijumalan ja Frejan pojan Freirin muistoksi. Muinaisessa Kreikassa juhlittiin Bakkuksen Zeun pojan syntymäpäivää 25. p:nä joulukuuta. Tiedetään myös historiallisesti, että vanhassa Syyriassa tänä päivänä vietettiin juhlaa Adoniksen syntymän muistoksi. Intiassa tätä päivää kutsuttiin "kaikkien jumalien aamuksi". Silloin ei erityisesti ajateltu yhtä vapahtajaa vaan kaikkia jumalia ja silloin ihmiset kukittivat talonsa ja antoivat lahjoja toisilleen. Me tiedämme myös, että vanhat kelttiläiset sytyttivät tulia joulukuun 25. p:nä.

Näin vanhoja uskontoja tutkittaessa huomataan, että kaikkina aikoina on pidetty talvipäivänseisausta pyhänä. Se päivä on myös useimmiten vietetty jonkun vapahtajan syntymän muistoksi.

Silloin kysymme: miksikä juuri tämä päivä on valittu? Eiväthän suinkaan kaikkien kansojen vapahtajat ole sinä päivänä todella syntyneet? Se päivä valittiin sentähden, ettei se ollut ainoastaan historiallinen muistojuhla vaan myös vertauskuvallinen juhla. Niinhän kristitytkin uskovat, että se osaksi on muistojuhla, mutta osaksi vertauskuvallinen.

Onko tällä päivällä todella mitään historiallista merkitystä? Onko tuollaisia suuria ihmisiä, vapahtajia, ollut maan päällä? Kristitty on valmis sanomaan, että hänen vapahtajansa epäilemättä on ollut, mutta muut, joita myös on sanottu vapahtajiksi, ovat olleet vain heikkoja, syntisiä ihmisiä. Ja kuitenkin on heitä muistettu jumalallisina olentoina, ja heistä on kerrottu samanlaisia asioita kuin Jeesuksesta. Useimmat heistä ovat syntyneet neitseestä — niin kerrotaan — ja he ovat käyneet ympäri saarnaamassa, parantamassa ja auttamassa. Kuoltuaan he ovat astuneet alas helvettiin sieluja pelastamaan, ja sitten nousseet kuolleitten valtakunnasta taivaaseen. Miksikä kaikista on kerrottu tällä tavalla? Onko Jumala monta kertaa esiintynyt maan päällä vai ovatko kaikki kansat tietäneet tuosta lunastuksesta?

Kristityllä ei ole mitään sanottavana näiden tosiasioiden edessä. Hän ei voi niitä selittää eikä myöskään pyyhkäistä pois. Ainoastaan teosofinen ja salatieteellinen tutkimus selvittää tämän pulman. Se lausuu, että Jumala, maailmankaikkeuden Jumaluus, ei ole koskaan ollut maan päällä eikä olisi voinutkaan olla, koska se täyttää kaiken ja kaikki elämä on hänessä. Mutta maan päälle on totisesti syntynyt suuria, jumalallisia ihmistä, jotka ovat olleet suoranaisessa yhteydessä Elämän suuren salaisuuden kanssa, ja ovat puhuneet tiedosta eikä kuulemisesta. He ovat esiintyneet jumalallisella voimalla ja tehneet jumalallisia töitä. Ihmiskunta ei ole ollut hylätty, ei jätetty yksin kulkemaan, eikä ole mitään "pakanoita", ei eroa pelastettujen ja pelastamattomien välillä; on ainoastaan suuri joukko ihmisiä, pantuina yhdessä elämään saman maan päälle. Ja aina on näillä ollut käsitystä jostakin suuresta jumalallisesta ihmisestä, joka on heitä auttanut tietoon siitä, mitä elämä on.
Voimme pitää historiallisesti todistettuna, että tällaisia suuria jumalallisia ihmisiä on elänyt maan päällä.

Mutta tämä joulujuhla ei ole ainoastaan historiallinen muistomerkki vaan myös vertauskuvallinen. Juuri syntymäpäivän asettaminen joulukuun 25. p:ksi on viittaus sen vertauskuvalliseen merkitykseen. Se on valittu sen tähden, että luonto on suuri vertauskuva henkisestä elämästä, ja luonto juuri tänä päivänä viettää suurta juhlaa. Luonto silloin riemuitsee auringon syntymisestä, sillä me tiedämme, että päivät ovat yhä lyhenneet, yöt yhä pidenneet tähän päivään asti. Mutta talvipäivänseisauksessa on pimeyden valta murrettu, valo on tullut takaisin, aurinko on syntynyt uudestaan. Sen tähden tätä päivää Roomassa kutsuttiin "voittamattoman auringon syntymäpäiväksi". Rahvaan mielestä, joka ei syvemmin ajatellut, se oli vain kaunis vertauskuvallinen juhla siitä, että taas saatettiin ruveta toivomaan kesän lähenemistä. Siitä asti tulee ikään kuin suurempi mahdollisuus "elää ja tulla toimeen maan päällä".

Mutta tämä päivä ei ole ainoastaan juhla fyysisen valon kunniaksi. Fyysiset tosiasiat muistuttavat henkisiä tosiasioita. Siksi on joulun vietolla vielä syvempi merkitys. Valo ole näet ainoastaan fyysistä laatua, vaan valoa on kolmea laatua: fyysinen eli ulkonainen valo, järjen valo ja hengen valo.

Jos ajattelemme eläinmaailmaa, voisimme sitä kutsua pimeydeksi, koska eläintä hallitsee ainoastaan sokea vaisto, vietti, himo. Meidän kannaltamme se on pimeyttä, koska siinä ei ole mitään tietoa vaan se elämä tapahtuu aivan kuin luonnon pakosta jonkun vietin tai himon sysäyksestä. Ihmisenkin elämää kutsutaan pimeydeksi, jos ainoastaan luonnolliset vaistot ja vietit sitä ohjaavat ja sysäävät minne tahansa. Ja miksikä niin? Sen tähden että ihminen ei silloin käytä järjen valoa.

On ollut sellainenkin aika ihmiskunnan historiassa, jolloin ei vielä ollut järjen valoa vaan ihmiset olivat eläinten kannalla. Ja todellakin oli merkillinen tapahtuma jokaisen ihmisen historiassa, kun järki hänessä heräsi.

Mistä sitten on syntynyt järki? Voidaan ajatella, että se on vähitellen luonnon pakosta ja ulkonaisten vaikutusten voimasta herännyt. Mutta se, mikä tällä tavoin syntyy, on ainoastaan alempi, maallinen ymmärrys, joka ei ole kuolematon eikä kysy mitään suurempia asioita vaan palvelee ainoastaan himoja ja viettejä. Sitävastoin on meillä sisässämme myös se merkillinen järki, joka tahtoo ylöspäin, katsoo jumalallisia asioita, ja kysyy, mitä elämä on. Se järki ei ole voinut syntyä maan tomusta ja aineellisten molekyylien yhteentörmäyksestä. Kaikissa uskonnoissa sanotaankin, että ihmisen järki on jumalallista alkuperää. Järjen tuli on taivaasta ryöstetty, kertovat kreikkalaiset Prometheus-tarussa.

Kristinuskossakin, vaikkei sitä aina ole huomattu, puhutaan siitä valosta, ihmisen sisällä. Jeesus puhuu Isästä ja pojasta. Isä Jumala on se salaisuus, joka on kaiken takana ja kaiken pyrkimyksen loppumäärä. Mikä on se Isä? Se on rakkaus, "Jumala on rakkaus". Se Isä, joka on kaiken takana ja jonka helmaan meidän täytyy pyrkiä, on rakkaus. Voiko eläin pyrkiä sen luo? Ei, vaan yksin ihminen, jolla on järjen valo. Sentähden sanoo Kristus: "ainoastaan pojan kautta voitte tulla Isän luo". "Ei kukaan voi tulla Isän luo vaan minun kauttani." Kuka on se "poika", se "minä"? Se on järjen valo. Niinkuin Isä on täydellinen rakkaus, niin Jumalan Poika yhdeltä kannalta katsoen on järjen valo.

Jumala on se suuri rakkaus, joka kaikkia hallitsee ja helmassaan ylläpitää, mutta toiselta puolen se maailman valo, joka loistaa pimeydessä ja jota maailma ei tunne. Tämä maailman valo on astunut alas ihmiskuntaan ja pelastaa jokaisen ihmisen himojen vallasta, pahan orjuudesta. Järki on ottanut asuntonsa ihmisen henkeen ja sen tähden he ovat järkeviä olentoja, sen tähden Jeesus sanoo, että me kaikki olemme jumalia, Jumalan poikia. Ihmisen pojaksi kutsuu Jeesus myös järkeä ihmisessä, ja sen tähden hän sanoo: "korottakaa ihmisen poika" so. nostakaa järki sisässänne ylös — ei alempi, itsekäs ymmärrys vaan se järki, joka ymmärtää, että rakkaus on kaikkea hallitseva. Järki on ainoa, joka voi meidät viedä rakkauden Jumalan luo. Korottakaa tämä järki, olkaa ihmisen poikia, nouskaa himojenne, viettienne, vaistojenne yläpuolelle, kohotkaa astraalisesta pimeydestä mentaaliseen järjen valoon!

Jeesus viittaa tällä opillaan siihen, että meissä jokaisessa on Jumalan elämä ja järjen valo. Se on meissä pienenä, se on vain "ihmisen poikana" eikä "Jumalan poikana". Mutta se on sama valo, sama Jumalan poika, ja me voimme tulla itsetietoisesti siksi, mitä me jo sisäisesti salaisuudessa olemme. Sen tähden eräs kirkkoisä, pyhä Ambrosius sanoo: "Tulkaa siksi, mitä olette." Se merkitsee: teissä on jo maailman valo, järki, ottakaa se täydellisesti vastaan, silloin ja ainoastaan silloin voitte pelastua eläimellisyydestä.

Tiedämme, että järjen avulla voimme todella nousta himollisen minämme yli. Joulukin on vertauskuvallinen juhla muistoksi siitä, että me kaikki ihmiset olemme päässeet osallisiksi jumalallisesta järjestä. Mutta Isästä Jumalasta lähtee muutakin kuin järjen valo. Siitä tulee myös korkein valo, hengen valo.

Niin kuin älyn pimeys on tietämättömyyttä, niin on henkinen pimeys itsekkyys ja synti. Eläin ei tee syntiä, eläin on vain viettiensä hallitsema, ja järki siitä pelastaa. Mutta ihminen, vaikka hänessä onkin järki, voi sittenkin tahtoa itsekkyyttä, tahtoa pahaa. Ihminen voi olla syntinen olento, kuten uskonnot sanovat. Me emme suinkaan ole täydellisiä vaan vaellamme henkisessä pimeydessä ja pahassa tahdossa. Kuinka siitä voimme pelastua? Siltä pelastumme ainoastaan siten, että Jumalan elämän korkeampi puoli astuu alas meidän sisäämme ja täyttää meidät, ja tämä on Jumalan rakkaus. Sitä kutsutaan Kristukseksi ihmisessä. Ainoastaan se voi meidät lopullisesti pelastaa itsekkyydestä. Kun Kristus syntyy ihmisessä, niin hän nostaa ihmisen pois tavallisesta eläin-ihmisyydestä todelliseen ihmisyyteen.

Mutta ennen sitä tulee ihmisen sielussaan toivoa ja ikävöidä Kristusta. Ja mitä hän silloin ikävöi? Täydellisyyden puhtautta, synnittömyyttä, ja sitä, että hän voisi niin kuin Jumala rakastaa. Kuinka me sitten jaksamme täydellisyyttä ikävöidä? Kuinka todellisuudessa jaksamme tulla jumalaksi? Emme jaksakaan, ennen kuin järkemme on määrättyyn kohtaan kehittynyt, ennen kuin olemme siksi paljon elämää kokeneet ja ymmärtäneet, että olemme väsyneet pahaan, väsyneet tuottamaan kärsimyksiä toisillemme, väsyneet itse turhaan kärsimään. Miksikä minä kärsin? kysyy jokainen lopulta itseltään. Ja hän huomaa: minä kärsin sen tähden, että minussa itsessäni on jotakin itsekästä, jolla riipun, pahassa kiinni, ja sen tähden kärsin. Ja samalla me myös väsymme tuottamaan kärsimyksiä tosillemme. Päinvastoin tahtoisimme synnyttää onnea ja iloa maailmaan, tahtoisimme tehdä muitakin onnellisiksi, niin kuin itse kaipaamme onnea. Ihmisessä, kun hän on elämää syvemmältä nähnyt, herää halu, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä pahaa ja saattaa kärsimyksiä maailmaan. Hän toivoo, että voisi olla niin voimakas ja viisas, ettei itse kärsisi, ja niin puhdas ja epäitsekäs, ettei tuottaisi muille kärsimyksiä vaan ainoastaan onnea ja iloa.

Kun hän tätä toivoo, silloin vähitellen lähenee aika, jolloin Kristus on hänessä syntyvä. Kristus syntyy häneen ja täyttää hänet silloin Jumalan rakkaudella, ja siitä hetkestä lähtien, jolloin Jumalan rakkaus on hänen sisässään herännyt, hän huomaa, kuinka hän vapautuu itsekkyydestä; puhdistuu ja nousee.

Hänen omat kärsimyksensä eivät enää häneen koske. Ne voivat kenties tuntua hänelle, mutta ne ovat kuitenkin nyt hänen ulkopuolella. Hänen sisimmässä sisässään on syntynyt Kristus, siellä on rauhan tyyssija. Ja hän huomaa, että vähä vähältä hänelle myönnetään se merkillinen etuoikeus, että hän voi hiukkasen onnea luoda ympärilleen maailmaan. 

Kun jumalallinen valo, Kristus, ihmisessä syntyy, silloin kaikki arvoitukset ratkaistaan, silloin ainoastaan hengen valo hänestä säteilee, joka on pyhä ja puhdas tahto.

Siis joulun vietolla on suuri vertauskuvallinen merkitys. Se ei ole ainoastaan historiallinen muistojuhla suuren vapahtajan syntymäpäivän viettämiseksi, vaan myös vertauskuvallinen hetki. Osaksi se on vertauskuva järjen valon syntymisen muistoksi, osaksi juhla, joka ennustaa sitä päivää, jolloin Kristus — Jumalan rakkaus — ihmisessä syntyy.

Myöskin tuo historiallinen juhla on samalla profeetallinen. Se muistuttaa mieleemme, että vastedeskin on vapahtajia syntyvä maailmaa. On tuleva sellaisia ihmisiä, jotka pienen verran nostavat koko ihmiskuntaa. Voisimme sanoa, että nytkin joulujuhla muistuttaa sitä suurta tapausta, joka ei ole niinkään kaukana, jolloin Kristus henkilönä on uudestaan syntyvä maan päälle.

Ympäri maailman odotetaan nykyään, että Kristus tulee takaisin. Henkimaailmasta, sisäisistä, korkeista piireistä on jo sanoma kuulunut, että taas on astuva vapahtaja maan päälle, taas on koittava sellainen aika ihmiskunnalle, jolloin annetaan uusi suuri sysäys henkistä elämää kohti.

Esitelmä  25.12. 1909


KRISTUKSEN SYNTYMÄ

Kristitty maailma laskee niin ja niin monta vuotta Kristuksen syntymän jälkeen ja joka vuosi se viettää joulujuhlaansa tämän merkillisen syntymän muistoksi.

Totta on, että meidän kristittyjen suuri opettaja ja vapahtaja Jeesus eli pari tuhatta vuotta sitten, ja kiitettävän kaunista on, että maailma edes kerran vuodessa pysähtyy touhussaan ja muistelee sivistyksensä suurta henkistä luojaa.

Mutta tämä on kuitenkin kaikki ulkonaista, se on salaisuuden katselemista sokealla silmällä. Kristuksen syntymä on mysteerio, ja mysteeriot eivät kuulu aikaan, vaan iankaikkisuuteen, niitä ei rajoita paikka, vaan ne ovat kaikkiallisia, paikallisuudesta riippumattomia.

Mikä on Kristuksen syntymän mysteerio?

Jeesus oli ihminen kuin me ja kuitenkin hän oli meistä erilainen. Ei hän ollut meistä erilainen sillä tavalla, että hän olisi ollut jumala, joka astui alas maan päälle, ja me kuolevaisia syntisiä. Vaan sillä tavalla hän oli meistä erilainen, että hän oli meitä ylempänä, kehityksessä meitä edempänä, hengessä meidän herramme.

Me olemme kaikki jumalia. Sen hän sanoi itse. Me olemme kaikki taivaasta astuneet alas maan päälle. Me emme ole kuolevaisia syntisiä, vaan kuolemattomia jumalia. Mutta me emme ole Jumalan poikia, niin kuin Jeesus oli. Sillä me emme tunne Isäämme niin kuin hän tunsi.

Sillä tavalla hän oli meitä ylempänä, että hän oli tietoisessa yhteydessä Isän kanssa.

Ja tämä on nyt Kristuksen salaisuus. Sillä Kristus ori Jumalan poika.

Kristus merkitsee "voideltu". Kristus on kuningas. Kristus on se kuninkaaksi voideltu henki, joka asuu jokaisessa ihmisessä, vaikka ihminen ei sitä tunne, se valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, joka maan päälle syntyy, vaikkei ihminen sitä valoa näe. Mutta se valo on Isästä.

Jeesuksessa Kristus oli elävä. Sen tähden Jeesusta kutsuttiin Kristukseksi. Ja kun Kristus oli hänessä elävä, hän tunsi Isän. Sillä ainoastaan se, joka pojan tuntee, tuntee Isän.

Kristus on Isän Jumalan iankaikkinen poika, mutta kerran Kristus syntyy joka ihmisen sielussa.

Koska se tapahtuu?

Silloin kun ihmisen sielusta tulee äiti, joka voi pojan synnyttää. Mutta äitiys ei ole kenenkään sielusta kaukana.

Äiti rakastaa.

Ihmisen sielukin rakastaa. Kun ihminen syventyy sieluunsa, hän huomaa rakastavansa. Ketä? Kaikkia. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä veljinään, kaikkia eläimiä lapsinaan, kaikkia kasveja ja koko luontoa holhokkeinaan. Mutta tämä rakkaus on niin syvällä, niin syvällä, ettei hän uskalla siihen heittäytyä.

Äiti kunnioittaa.

Ihmisen sielukin kunnioittaa.

Kaikkea jaloa ja suurta, kaikkea totuutta, niitä kaikkia, jotka ovat luona Jumalan, se kunnioittaa. Se kunnioittaa eikä epäile. Ei ihminen sielunsa syvimmässä epäile Jumalaa. Eikä hän epäile, että niitä on, jotka Jumalan tuntevat.

Äiti on puhdas.

Ihmisen sielukin on puhdas.

Polvillaan se on puhtauden edessä ja käsiään se rukoillen ojentaa puhtautta kohti. Sen silmässä on kyynel, sillä syntiä tekee ihminen omaa puhtauttaan vastaan, mutta kuitenkin hän näkee, että sielunsa sisin salaisuus on puhtaus.

Rakkaus, kunnioitus ja puhtaus.

Siis ollos äiti, oi sielu, että pojan voisit synnyttää. Sillä nähnyt olet näyssä pojan ja Jumalan sanansaattaja on sinulle ilmoittanut, että synnyttämään tulet.

Muistatko? Sinussa oli kaikki hiljaista ja ympärilläsi vallitsi äänettömyys. Ei yksikään himo eikä halu puhunut sinun sisälläsi eikä yksikään ajatus nostanut päätään sinun puhtautesi hiljaisuudessa. Ja silloin näit pojan ja kuulit hänen äänensä.

Sydämesi ruusulehdillä hän seisoi Ja hänen hohtavat jalkansa uppoutuivat syntien syvyyteen, mutta sydämesi täytti koko maailman. Korkeana ja valkoisena hän seisoi ja hänen vaaleat vakavat kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti, Isää kohti. Niiden ilme oli sanomattomasti rauhallinen ja povellaan hänellä oli kantele.

Ja hän soitti. Ja koko avaruus täyttyi hänen soitollaan, ja hiljainen, hiljainen riemu hiipi sinuun, oi sielu. Valo levisi hänestä ja sopusointu, ja pimeys pakeni ja synti sortui ja kaikki paha kaikkosi.

Sinä polvistuit, sielu, ja palvelit. Ja äänettömänä kuiskasit: Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen. Mutta pojan ääni kuului ja hänen soittonsa ääni ja maat ja taivaat vavahtelivat, mutta sinä peitit silmäsi, oi sielu. Sillä et voinut kestää hänen sanojensa mahtia etkä hänen katseensa majesteettia.

Gloria in altissimis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis!

Vieläkö epäilet, sielu? Et epäile, sillä olet äidiksi kutsuttu. Poika sinua odottaa. Katso, pian joutuu aika, että sinun tulee synnyttää. Valmistu joulusi iloa vastaanottamaan.

Tämä on nyt Kristuksen syntymän salaisuus. Tämä on mystikon jouluilo. Sen mysteerion ymmärtävät ainoastaan ne, joiden sielu alkaa äidistyä. Mutta jokaisen ihmisen sielu on tuleva äidiksi, joka Jumalan pojan synnyttää.

Omatunto 1907


JOULUKELLOJEN SOIDESSA

Minä uskon yhdenvertaisuuteen, vapauteen ja veljeyteen, siihen, että meillä kaikilla on samat inhimilliset oikeudet, että korkein vapaus on siveellinen vapaus ja että lähimmäisrakkaus on ylevin inhimillinen tunne.

Mikä on yhdenvertaisuus? Ei se yhtäläisyyteen perustu. Älyn kannalta katsottuina olemme sangen erilaiset, voisi ehkä lisätä, että eroamme toisistamme siveellisessäkin suhteessa. Mutta yhdenvertaisuus on siinä, että kaikki olemme ihmisiä, että köyhimmän ja halvimman rinnassa sykkii sama sydän kuin rikkaimman ja oppineimman, että kaikki saatamme vääryydestä kärsiä ja iloita hyvästä ja oikeasta. Sen tähden meillä kaikilla on samat oikeudet elämään. Jos ihminen voi tulla hyväksi ja viisaaksi, niin jokaisella on oikeus pyrkiä tietoon ja hyvyyteen. Jos ulkonaiset olosuhteet estävät muutamia sitä tekemästä, niin oikeus vaatii, että esteet poistetaan.

Mitä on vapaus? Ei se ole siinä, että yksilö saa menetellä miten hän tahtoo, vaan siinä, että yksilö tahtoo mitä yhteishyvä vaatii. Jos maailma nyt on järjestetty niin, että toinen ostaa ilonsa toisen kyynelillä, niin minä ymmärrän sen johtuvan siitä, että me ihmiset emme vielä ole siveellisesti vapaita. Sillä jos vapaita olisimme, emme tahtoisi toisen turmiota, vaan ennemmin kieltäytyisimme omasta onnestamme.

Mikä on veljeys? Ei se ole viisaitten lakipykälien määräämä yhteiskuntajärjestys eikä myöskään yleinen sopimus elää rauhassa. Vaan se on yksilön sydän, joka on kasvanut suuremmaksi kuin hänen oma itsensä, suuremmaksi kuin hänen kotinsa ja ympäristönsä. Se on lähimmäisrakkaus, joka puhkeaa yksilön rinnassa ja kasvaa täydellisyyteensä vain siveellisen vapauden suojelemana.

Ilman yhdenvertaisuutta ei ole vapautta, ilman vapautta ei ole veljeyttä — ja kuitenkin on veljesrakkaus kaiken lähde...

Minä uskon ihmiskunnan valoisaan tulevaisuuteen. Uskon, että kerran on koittava päivä, jolloin kaikki toisiamme rakastamme. En tiedä, millaiselta ilmiömaailma silloin näyttää, onko se ylen rikas ja sivistynyt, vai onko se yksinkertainen ja ihana kuin luonto, sen vain tiedän, että kun ihmisten sydämet palavat rakkaudesta toisiinsa, tulee kaikki muu niin kuin itsestään.

Milloinkahan se päivä valkenee? En tiedä sitä, mutta uskon, että meidän tulee työskennellä sen eteen. Jokainen valonsäde, joka karkottaa tiedottomuuden usvat kansain ja yksilöiden mielistä, jouduttaa sen tuloa. Jokainen sivistynyt ihminen, joka ymmärtää, että todellinen sivistys velvoittaa ja auttaa häntä pyrkimään siveelliseen vapauteen ja lähimmäisrakkauteen ja joka sen ymmärryksensä nojalla elää niin, että muutkin samalla lailla sivistyvät — hän jouduttaa sen päivän tuloa. Jokainen ihminen, jonka rakkaus lähimmäisiin on niin voimakas, että se innostuttaa häntä jaloon ja uhraavaiseen elämään — hän jouduttaa sen päivän tuloa.

Jospa meille kaikille selviäisi, ettei tämä elämämme ole leikkiä eikä tyhjyyttä, vaan että se on täynnä ihaninta sisältöä, kun uskallamme elää niin kuin ylevinä hetkinämme tahtoisimme. Jospa meille selviäisi, kuinka paljon saattaisimme tehdä, kuinka sivistyneet voisivat astua kansan kesken sitä palvelemaan tiedollaan — ja kansa heitä odottaa! —, kuinka rikkaat ja mahtavat voisivat antautua työskentelyyn köyhyyden ja sorron poistamiseksi — oi, kuinka heitäkin odotetaan!  —, ja kuinka kaikki voisimme taistella itsekkyyttämme vastaan, pyrkien vapauteen ja rakkauteen...

Jospa ymmärtäisimme, kuinka onnelliset silloin olisimme.

Uusi Aika, Näytenumero, joulukuu 1900


KRISTUKSEN SYNTYMÄ JOULUNA

Mikä on jokaisen todellisen totuudenetsijän, jokaisen kristityn ihmeellinen odotus? Hän odottaa "joulua". Hän odottaa sitä ihmeellistä hetkeä, jolloin Kristus hänessä syntyisi. Hän tietää ja tuntee, että käydessään salaista hengen koulua hän kantaa jotain sisässään. On aivan kuin Pyhä Henki olisi laskeutunut hänen sieluunsa ja olisi yhteistyössä hänen sielunsa kanssa. Hänen sielunsa on puhdistunut ja tullut kuin neitsyeksi. Ei se rakasta enää itsekkyyttä. Sen katse on kohdistunut enkeliin.

Totuuden etsijä tietää, että hänen sielunsa on raskaana Pyhästä Hengestä, ja hän odottaa sitä joulun ihmeellistä tähtiyötä, jolloin Kristus, maailman vapahtaja on hänessä syntyvä.

Teoksesta Paavali ja hänen kristinuskonsa


TEOSOFIAN JOULUSANOMA

Onko teosofialla erityinen joulusanoma?

Ei, sillä se on itsessään joulusanoma. Joulusanoma on pelastussanoma. Se kertoo meille, mitä Jumalan rakkaus on tehnyt meidän hyväksemme ja millä tavalla voimme päästä tuntemaan tätä rakkautta ja yhtymään hengessämme jumalaan. Niinhän kristinusko kertoo meille vapahtajasta, joka on tehnyt yhtymisemme Isään mahdolliseksi, ja jouluna, joka vietetään vapahtajan muistoksi, teroitetaan mieliimme erikoisella voimalla ja. ponnella pelastussanoma tuosta vapahtajasta, Kristuksesta.

Onko nyt teosofian pelastussanoma uusi ja ristiriidassa kristinuskon kanssa? On, ja ei ole. Jos kristinuskomme on pintapuolinen, nojautuen yksinomaan johonkin historialliseen tapaukseen, silloin teosofian joulusanoma alussa on uusi ja outo. Mutta jos kristinuskomme on henkemme kaipuuta Jumalan luo, jos se on vapahtajan sisäistä ikävöimistä, jos se on pyrkimystä Kristusta seuraamaan elämässä ja teoissa, silloin teosofia ei hämmästytä meitä outoudellaan, vaan tutunomaisuudellaan ja kodikkuudellaan.

Mikä näet teosofia on joulusanomana?

Se on sanoma elävästä, mystisestä ja kosmisesta vapahtajasta eli Kristuksesta.

Vapahtaja, Kristus, on elävä, ikuisesti elävä, hän ei syntynyt eikä kuollut pari tuhatta vuotta sitten. Pari tuhatta vuotta sitten hän eli Jeesus Natsarealaisessa, mutta hän oli itsessään se Sana, se Logos, joka oli olemassa maailman alusta lähtien, joka oli Jumalasta ja joka oli Jumalassa elävä taivaallinen, täydellinen ihminen.

Vapahtaja, Kristus, on mystinen, mikä vanhalla uskonnollisella kielellä merkitsee, että hän ei ole jossain toisessa ihmisessä asuva historiallinen olento, vaan että hän on vapahtaja itse kussakin meissä. Hän on subjektiivinen, itsekohtainen jokaiselle meistä. Hän on aineen puuhun ristiinnaulittu, ja jokainen ihminen on levitetyin käsivarsin seistessään risti, johon sisäinen, mystinen vapahtaja on naulittu. Kristus on meissä, niin kuin Paavali opetti, eikä meidän tule etsiä vapahtajaa oman henkemme ulkopuolelta.

Vapahtaja, Kristus, on kosminen, hengessämme asuva jumala ei ole meidän pientä yksityisomaisuuttamme eikä hän ole heikko eikä voimaton, sillä hän on Jumalan Poika, yhtä Isän kanssa, osallinen Isän ja koko maailmankaikkeuden elämästä, kosminen Logos, jonka kautta kaikki luotu on. Ihmeellistä ei ole, että hän, maailmanjärki, on olemassa, vaan ihmeellistä on, että me, pienet ja heikot ihmiset, olemme osallisia hänen majesteettiudestaan. Minne häipyy itse asiassa meidän heikkoutemme ja minuutemme? Se häipyy mitättömiin, sillä sitä ei ole olemassa.

Meidän persoonallinen minuutemme ei oikeastaan ole olemassa. On olemassa vain Kristus meissä. Kristus on se suuri minuus, joka on ihmiskunnan takana ja joka ylevä sanoma mystisestä Kristus-vapahtajasta, joka ihmisessä jouluna voi syntyä, sitten kasvaa viisaudessa, varttua mieheksi, kuolla ja nousta ylös kuolleista iankaikkiseen elämään.

Ruusu-Risti — joulukuu 1925


JOULUYÖN YLISTYSLAULU

Vuodet vierivät, aika syöksyy iankaikkisuuteen. Ihminen tarttuu kiinni ajan pyörivään rattaaseen, muttei voi seisottaa sen kulkua. Hän itse syöksyy mukana iankaikkisuuden rannattomaan valtamereen ja kysyy ihmetellen: "Olenko aaltoihin hukkuva minäkin? Eikö mitään ole pysyväistä? Kaikki muuttuu, kaikki käy kohti kuolemaa, eikö ole mitään ikuisesti pysyvää?" On, kuolematon rakkaus pysyy iankaikkisesti, ja Hän, joka maailmassa kuolematonta rakkautta personoi, Hän on ajasta tietämätön. Sama Hän on tänään kuin Hän oli eilen ja sama Hän on iankaikkisesti. Hänen nimensä on Minä Olen Se Mikä Olen ja Hänen ylistystänsä taivaat ja maat ikuisesti laulavat. Ei ihmettä, että joulun aikaan, jolloin pimeys kattaa maan, taivaitten enkelit lähestyvät maan piiriä ja paisuttavat kuoronsa niin voimakkaaksi, että kuolevainenkin voi kuulla heidän ylistyslauluaan. Monen, monen yksinäisen tai tuskan ahdistaman ihmisen korviin on jouluyön majesteetillisen mahtavana kaikunut enkelikuorojen "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa".

Niin, kunnia olkoon Hänelle, joka on iankaikkinen ja kuolematon rakkaus.

Tietäjä 1911


JOULUYÖ

Enkelikuorot lauloivat ylistystä Ylimmälle, ja niiden kirkkaita ääniä säesti luonto tummansyvällä soitollaan.

Oli jouluyö.

Seitsenhaarainen kynttilä paloi pöydällä, vieressä vanha raamattu avattuna Luukkaan evankeliumin toisen luvun kohdalta, mutta minä istuin keinutuolissa mietteisiin vaipuneena ja kuuntelin sydämessäni taivaallisia säveliä.

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Kuinka monta kertaa olivatkaan nuo sanat kaikuneet jouluyönä näkymättömässä maailmassa: joka vuosi Jeesuksen syntymän jälkeen, — mutta oliko maassa vielä rauha? Oliko hyvä tahto jo syntynyt ihmisissä?

Näkymätön luonto ja henkimaailman olennot olivat nähtävästi paremmin ja elävämmin ymmärtäneet Jumalan tahdon! Ehkä jouluyö oli ainoa, mutta sittenkin aina se hetki vuodessa, jolloin ihmiset pysähtyivät riidoissaan, taisteluissaan ja sodissaan. Ja niin ei enkeleinkään laulu jouluyönä turhaan kaikunut...

Mökkini ovelle koputettiin.

Havahduin äkkiä unelmistani, mutta ennen kuin ehdin ajatuksissanikaan mitään arvella niin myöhäisestä vieraasta, avautui ovi ja kynnyksen yli astui pitkä, komea, valkopartainen vanhus, jonka kaareva nenä ja tummat, säihkyvät silmät osoittivat hänen kuuluvan juutalaiseen kansan-heimoon.

Riensin häntä kädestä tervehtimään, sanattomana hämmästyksestä, jonka laatua en analysoinut.

– Saako matkamies hetkeksi levätä valoisassa ja lämpimässä tuvassa?

– Varmasti saa, sain vihdoin sanotuksi ja autoin turkin ja myssyn muukalaisen päältä.

Pyynnöstäni hän kävi istumaan keinutuoliin, ja minä kiiruhdin lisäämään puita uuniin ja puhalsin takkavalkean uuteen loimuun.

Kysymykseeni, enkö saisi tarjota hänelle jotain lämmintä, hän vastasi vastikään syöneensä ja juoneensa.

– Kun vain saan tässä hetken levätä luonanne ja jutella kanssanne, on kaikki hyvin, hän lisäsi, ja minä huomasin, kuinka soinnukas ja täyteläinen oli hänen äänensä.

Nyt hän pyysi minun istumaan pöydän toiselle puolelle ja sanoi:

– Te luette evankeliumia Jehoshua ben Josifan syntymästä. Te olette kristitty, ja minä olen, kuten arvannette, juutalainen.

Hän nyökkäsi minulle myöntävästi, vaikken ollut mitään virkkanut, ja jatkoi:

– Te luulette, että minä juutalaisena en usko Kristukseen ja etten pidä teidän Jeesustanne luvattuna Messiaana. Mutta eikö Jeesus nasiiri ollut juutalainen? Ja miksei hän minun puolestani ollut Messiaskin?

– Ken te sitten olette? kysyin hämmästyneenä, – olen todella aina ajatellut, että juutalaiset kieltävät Kristuksen.

– Minun persoonastani voimme puhua myöhemmin. Mutta ettekö tiedä, että juutalaiset aina ovat uskoneet Kristukseen? En tarkoita Messiasta — Kristus ja Messias merkitsevät molemmat "voideltu" —, vaan Kristusta iankaikkisena Jumalan poikana. Messiakseen tiedätte meidän juutalaisten aina uskoneen ja yhä uskovan, mutta ehkette ole selvillä siitä, että meillä juutalaisilla on oma Kristus-käsitteemme toisella nimellä tietysti?

Siitä minulla ei todellakaan ole aavistusta.

Ja kuitenkin teille kristityille olisi erittäin opettavaista tuntea meidän Kristuskäsitteemme. Oletteko kuullut puhuttavan Heenokin kirjasta?

– En kirjasta muistaakseni, mutta nimi Heenok tai Eenok tuntuu tutulta. Eikö hän ollut yksi vanhoista patriarkoista?

– Oli. Seitsemäs Aadamista lukien. Hän oli Jaaredin poika ja Metusalemin isä. Mutta tehän tunnette Uuden testamenttinne huonosti, jos ette muista enemmän Heenokista. Juudaan kirjeessä viitataan nimenomaan Heenokin kirjaan, kun sanotaan: "Heistä on myös Heenok, Aadamista seitsemäs, ennustanut, sanoen jne." Ja Hebrealaiskirje sanoo Heenokista itsestään: "Uskon kautta otettiin Heenok pois, jottei hänen tarvitsisi nähdä kuolemaa", ja sitten Mooseksen kirjan mukaan: "eikä häntä enää ollut, koskapa Jumala oli ottanut hänet pois", ja lopuksi Hebrealaiskirje vielä lisää: "sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että oli otollinen Jumalalle." Mooseksen kirja kertoo, että Heenok "oli elänyt jumalisesti" ja oli poistuessaan 365 vuotta vanha. Tämä Heenok oli ensimmäinen juutalainen, joka ymmärsi Kristuksen, ja Heenokin kirja — oli se sitten kenen kirjoittama tahansa — kertoo Heenokin tiedoista ja näkemyksistä.

– Olen vallan hämmästynyt. Mitä tuo kirja sitten kertoo?

– Se puhuu Jumalan kuvasta, siitä ihmisestä, joka on ollut olemassa maailman alusta, joka on lähinnä Jumalaa ja jota enkelit palvovat. Hän on henki, joka liikkui vetten päällä, Matatron, joka loistaa taivaissa täydellisyyksien täydellisyydessä. Hän on myös "Suuret Kasvot", Makroprosoopos, ja välistä Aadam. Hän on taivaallinen ihminen, Kabbalan Aadam Kadmon. Hän on Jumalan Poika, Logos, kosmoksen Kristus.

– Te puhutte kuin teosofi ja kabbalisti!

Vieraani hymyili.

– Enkö sitten ole teosofi, so. jumalantuntija? Mitä muuta kuin Jumalaa olen vuosisatojen vieriessä etsinyt ja etsinyt?

– Vuosisatojen vieriessä?

Vanhus huokasi syvään, mutta teki torjuvan liikkeen kädellään.

– Tai vuosien. Ikuisuudessa ei ole aikaa, hän sanoi eteensä tuijottaen.

Syntyi hiljaisuus.

– Todella, jos te juutalaiset uskotte tuolla tavalla, uskalsin lopulta lausua, – te todella uskotte ikuiseen Kristukseen. Mutta miksi ette usko, että Kristus esiintyi Jeesuksena, että Jeesus siis oli Messias — vai uskotteko?

– Emme yleensä, se on totta. Useimmat juutalaiset vielä odottavat Messiaan tuloa.

– Mutta miksi?

– Sen tähden että odotamme hänen tulevan kuninkaana.

– Mutta Jeesus oli kuningas!

– Niin, se on totta. Mutta kuinka monta taistelua olen saanut käydä, kuinka monta tuskaa kärsiä, ennen kuin olen totuuden nähnyt. Jeesus oli kuningas, taivaallinen kuningas — ei maallinen.

– Sen jokainen kristitty tietää.

– Älkää sanoko niin. Missä on se kristitty, joka tietää? Kristityt uskovat — ehkä jotkut ymmärtävät. Mutta jos he tietäisivät, he voisivat sanoa, kuka Jeesus oli.

– Kuka Jeesus oli? Mitä tarkoitatte?

– Tarkoitan, kuka Jeesus oli, ennen kuin hän syntyi Jehoshua ben Josifina.

– Jeesuksen jälleensyntymisiä? Olen kuullut sanottavan, että hän oli Zarathustra, mutta mitä se meitä liikuttaa?

– Minua se suuresti liikutti. Jos Jeesus olisi ollut vain Zarathustra, ei se olisi minua juutalaisena liikuttanut. Mutta Jeesus oli enemmän kuin Zarathustra. Hän oli minulle juutalaisena enemmän — hän oli Heenok.

– Heenok patriarkka?

– Niin. Hän, joka jumalisuutensa tähden silloin jo otettiin pois, hän, joka jo silloin saavutti inhimillisen kehityksen huipun ja voitti kuolemattomuuden näkymättömissä. Jeesuksena hän toi kuolemattomuuden näkyväiseen maailmaan.

– Te tiedätte tämän?

– Niin, kuinka en sitä tietäisi? Minä sen ensinnä kielsin, mutta kun olin kamppaillut satoja, satoja vuosia, menivät silmäni lopulta auki.

– Te olette siis kuitenkin. —

– Kuten aavistitte, ns. vaeltava juutalainen, joka en Herraani tahtonut auttaa.

En osannut istua paikoillani. Minut valtasi sanomaton pelko ja vavistus. Kävin korjaamaan takkavalkeaa — vieras seurasi liikkeitäni katseellaan.

– Ei teidän tarvitse pelätä minua, hän sanoi, ja hänen äänensä oli yhtä surullinen kuin lempeä. – En enää kiellä Mestariani. Olen valmis tekemään mitä tahansa Hänen hyväkseen. Mutta "mikä tahansa" ei ole minulle suotu. Olen vielä tuomion alainen. Minun täytyy vielä kulkea ja vaeltaa.

Tunsin pelkoni haihtuvan, häpesin sitä ja kysyin osaaottaen:

– Miksikä olette yhä tuomion alainen, kun ette enää kiellä, vaan tahdotte palvella?

– Tuomioni on nyt vapaaehtoinen omastakin puolestani. Miksi luulette minun tulleen teidän luoksenne tänä yönä?

– Ettekö sitä itse sanonut: levätäksenne?

– Se on totta, mutta minun leponi ei ole ruumiillista laatua. Ruumiini ei väsy. Sieluni se on, joka lepoa kaipaa. Sieluni — ah sieluni —

Ja kummallinen vieraani huokasi syvään.

– Eikö sielunne sitten saa lepoa? kysyin.

– Ei. Ei vielä. Ei ennen kuin Kristus on voittanut — voittanut niin monta tuhatta ja miljoonaa sielua, että Hänen jumalallinen kuningaskuntansa syntyy maan päälle. Sitä odottaen minun täytyy vaeltaa ja kulkea — ja joskus pistäytyä jonkun ihmisen luona, joka herättää toivoa silmissäni. Te ymmärrätte, etten Kristuksen voitolla tarkoita sitä, että sadat miljoonat ovat polvillaan Hänen kuvansa edessä ja huutavat "Herra, Herra", vaan voitolla tarkoitan sitä, että ihmiset seuraisivat Hänen jälkiään ja täyttäisivät Hänen käskynsä. Tunteeko kristikunta edes Hänen käskynsä? Tietääkö se, mitä Hän on opettanut? Eipä näy hedelmistä. Ei ole miekka tuppeen pistetty, ei ole aseet taottu auroiksi, ei rakasteta vihollisia, ei olla vannomatta, tuomitsematta, rankaisematta, ei olla pahaa vastustamatta, ei olla naista himoitsematta. Ah, missä ovat kristityt, missä Jeesuksen seuraajat? Toivoton on vielä minun vaellukseni.

– Rakas, kunnioitettu vieraani, ymmärrän teidän tuskanne. Oh, kuinka mitättömiä me kristityt tosiaan olemme!

Mutta silloin vieraani nousi, ja nyt hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

– Ei niin, poikani, ei yö sentään niin pimeä ole. Kuule, kuinka nytkin jouluyönä luonto onnesta laulaa. Vielä päivä koittaa. Tämä hetki on ollut minulle leppoisa. Sieluni on hetken levännyt. Minä näen, että sinun omatuntosi valvoo ja että sinun sydämesi tahtoo. Tee työtä, poikani, ja jää hyvästi.

Sen enempää emme sanoja vaihtaneet. Autoin turkin vanhuksen päälle. Hän kumartui ja poistui. Minä istuin jälleen yksin mökissäni.

Oli jouluyö ja enkelit lauloivat ylistystä. Mutta minä en toipunut hämmästyksestäni, ennen kuin seitsenhaarainen kynttilä sammui ja aamu valkeni.

Ruusu-Risti — joulukuu 1931


Etusivu Pekka Ervast