PEKKA ERVAST

Jeesuksen salakoulu

Evankeliumitutkimus

Tehkää parannus, sillä
taivasten valtakunta on lähestynyt.
Matt. 3:2


Omistus

SINULLE JEESUS, josta evankeliumit kertovat ja joka ennen meitä olet kulkenut Tien, Sinulle rohkenen omistaa nämä sivut, joilla Sinun sanojesi henkeä olen tutkinut. Sinä olet yhtä uudenaikainen kuin me nykyajan lapset, sillä aikoinasi Sinä saarnasit samaa suosiotaan umpimähkään jakelevaa ja vihassaan leppymätöntä epäjumalaa vastaan, johon emme mekään ole saattaneet uskoa; yhtä kriittisellä silmällä Sinä mittasit ja punnitsit kaikkia elämän arvoja kuin mekin yritämme tehdä, vaikka me arvosteluissamme usein ajamme harhaan. Mutta Sinä olet uudenaikaisempi kuin me, Sinä olet tulevaisuuden ihminen meihin nykyajan lapsiin verraten, sillä Sinun henkinen näköpiirisi on laajempi, Sinun tietäjänkatseesi terävämpi, Sinun ihmistuntemisesi syvempi ja sydämellisempi kuin konsanaan meidän. Minä rakastan Sinua ja tahtoisin, että muutkin, joiden korvissa Sinun nimesi kotoiselta kaikuu, oppisivat tuntemaan, ken Sinä todellisuudessa olet ja minkä ihanan maailmankuvan Sinä seuraajillesi olet jättänyt.


Portin edustalla

Silloin hän avasi heidän ymmär-
ryksensä käsittämään kirjoitukset.
Luukk. 24:15


Uskonto tieteenä

     Ennen kuin saatamme tutkia uskonnon ja tieteen keskinäistä suhdetta ja selvittää, millä tavalla ja mitä ehtoja täyttämällä uskonto voisi olla tieteenä, meidän täytyy määritellä, mitä tarkoitamme käsitteillä "uskonto" ja "tiede", ja tahdomme nyt antaa niistä yksinkertaisen ja niin sanoakseni kylmän järjen kannalta tehdyn määritelmän. Uskonto-käsitettä kyllä määritellään monella tavalla, ja useimmiten tunteen, hartauden ja mystiikan kannalta. Mutta kun kylmän järjen kannalta etsimme määrittelyä tieteen ja uskonnon käsitteille, silloin selviävät molemmat käsitteet meille parhaiten.
     Kolme on ihmisjärjen toimintatapaa. Niitä kutsutaan tunnetuilla nimityksillä tieteeksi, filosofiaksi ja uskonnoksi. Tiede, ollakseen tiedettä, perustuu aina havaintoihin, tosiseikkoihin, niiden loogiseen luokitteluun ja niiden nojalla muodostettuihin luonnonlaki-käsitteisiin. Tiedettä ei ole mikään empiirisessä merkityksessä, mikä ei perustu suorastaan havaittuihin tosiseikkoihin. Tieteellisen tutkimuksen avulla onkin tämä näkyvä maailma, joka meitä ympäröi, ja oma ruumiillinen olemuksemme tullut meille sangen tunnetuksi. Meidän ei tarvitse enää luottaa merimiesten liioiteltuihin tarinoihin tietääksemme, minkälaiset muut maanosat, muut maat ja kansat ovat, millä tavalla ihmiset muualla elävät. Meidän tieteellinen tutkimuksemme on paljastanut meille, minkälainen on elämä tämän maapallomme pinnalla, sekä ihmisten ja kansojen että eläinkunnan ja kasvikunnan elämä. Tieteemme on myös avannut meille avaruuksien salaisuudet, niin että astronomisia kirjoja luettuamme meidän ei tarvitse luottaa ainoastaan aistillisiin, hetkellisiin havaintoihin, vaan tiedämme katsellessamme tähtitaivasta, että avaruus on edessämme ja että avaruudessa nuo kaikki loistavat ns. taivaankappaleet ovat suuria aurinkoja, samanlaisia tähtiä kuin meidän aurinkomme ja muutamat niistä planeettoja niinkuin meidän maapallomme. Tiedämme myös tieteellisen tutkimuksen nojalla, minkälainen on meidän fyysinen ruumiimme. Ei tarvitse nojautua otaksumiin eikä erehdyksiin ruumiinrakenteemme, verenkiertomme ja hermostomme suhteen, sillä ne ovat tieteellisen tarkasti tunnetut.
     Mutta vaikka on paljon tästä maailmasta jo tehty havaittavaksi silmillemme ja ymmärrettäväksi järjellemme, on vielä suunnattomia aloja, joista tieteellinen tutkimuksemme ei ole voinut lausua ratkaisevaa sanaa. En tahdo kääntää huomiotanne muuhun kuin siihen ilmiöön, joka varmasti meitä jokaista kohtaa, nim. kuolemaan. Mitä fyysisen ruumiin kannalta itse kuoleminen on, sitä kyllä tieteellinen tutkimus on koettanut selvittää, mutta mitä kuoleman takana on, onko mitään elämää kuoleman tuolla puolen, sitä ei virallinen tiede ole voinut meille paljastaa. Ja mainitakseni vielä toisen seikan, jonka edessä niin ikään tieteellinen tutkimus mykistyy, vaikka sekin kysymys on joka ihmistä niin lähellä, että hänen ajatuksensa ainakin joskus siihen kääntyy, sanon: Mitä on Jumala? Mikä on tämän olemassaolon alkusyy? Mikä on se tuntematon voima, joka on elämän esille kutsunut, joka on ihmiset tähän maailmaan luonut? Mikä on se ihmeellinen viisaus, joka on kaiken takana? Tiede ei ole voinut tähän kysymykseen vastata, sillä vaikka se etsii elämän alkusyytä, vaikka se menee takaisin ihan äärimmäiseen ajateltuun atomiin, on kuitenkin välttämättä tuon atomin takana jokin tajunta, jokin elämä, joka on kaiken olemassaolon syvin syy ja perusta ja jota tiede ei osaa selittää eikä määritellä.
     Mutta kysymys Jumalasta samoinkuin kuoleman kysymys on jokaista ihmistä lähellä. On luonnollista, että ihmiskunta ei ole voinut syrjäyttää näitä kysymyksiä ja tyytyä siihen, mitä varmasti tiedetään. Ennen, jolloin varmojen tietojen lukumäärä oli pienempi kuin nykyään, ahdistivat tavallaan elämän suuret arvoitukset ihmisiä vielä painavammin kuin nykyään. Meidän aikamme koulupoika tietää enemmän luonnosta ja elämästä kuin keskiajan piispat ja papit. Mutta kuitenkin huomaamme, että samalla kuin ihmisen järki kehittyy ja hänen näköalansa laajenee, niin että hän enemmän ymmärtää näkyvää maailmaa, samalla kuitenkin nuo ikuiset kysymykset kuolemasta ja elämän alkusyystä yhä edelleen painavat häntä, rasittavat häntä, ahdistavat häntä, niin että hän tahtoisi niihin vastausta ja ratkaisua.
     Millä tavalla ihminen nyt saattaa asennoitua sellaisten kysymysten suhteen, joita tiede ei hänelle ratkaise? Kahdella tavalla, filosofisella tai uskonnollisella. Kun ihminen suhtautuu niihin filosofisella tavalla, merkitsee tämä, että hän itse koettaa kysymyksiä ajatella ja itse etsiä niihin vastausta. Hänen vastauksensa laatu riippuu silloin lähtökohdasta, jonka hän ottaa ajattelunsa perustaksi. Jos hän perustaa ajattelunsa sisäiseen aavistukseen eli tuntemukseen, että on olemassa muutakin kuin näkyvä maailma, että on olemassa näkymätön jumalainen voima ilmiömaailman takana, silloin hän deduktiivisesti laskeutuu ylhäältä alaspäin ja koettaa sisäisen intuitionsa valossa selvitellä itselleen elämän ratkaisemattomia kysymyksiä. Toisenlainen filosofinen ajattelu taas nojautuu ulkonaisiin tieteellisiin havaintoihin, perustuen siihen, mitä varmasti tiedetään, ja koettaa siitä lähtien induktiivisesti järkeilemällä selvitellä itselleen niitäkin asioita, jotka tieteelle ovat tuntemattomia. Tämänluontoinen filosofoiminen on vienyt monen materialismin helmaan.
     Mutta kaikki ihmiset eivät itse ajattele. Joskus ohimennen he saattavat kiinnittää huomionsa elämänkysymyksiin suuren surun tai järkyttävän kohtaloniskun murtamina, mutta muuten he eivät vaivaa järkeään ajattelemalla, vaan tyytyvät maailmankatsomuksessaan sellaisiin ratkaisuihin, joita saavat toisilta. Ja kun ihminen ei koeta itse järjellään ratkaista elämän kysymyksiä, vaan tyytyy ratkaisuun, jonka toinen ihminen tai laitos, esim. kirkko hänelle antaa, silloin hän asettuu uskonnolliseen suhteeseen elämän kysymyksiin. Hän silloin uskoo eikä ajattele.
     Hän tietenkin voi olla onnellinen uskossaan. Keskiajan ihmisen onnea ei häirinnyt hänen uskonsa siihen, että maapallo oli litteä ja että taivas kaareutui kristallisena kupukattona sen yli, että auringot ja tähdet olivat taivaallisia lyhtyjä, jotka vuorotellen valaisivat ihmisten elämää maan päällä ja kauniisti kiertelivät radoillaan litteän maan ylitse, milloin häviten näkymättömiin maan alapuolelle, milloin taas säännöllisesti nousten yli maanpinnan ja tehden kierroksensa maan yli. Päinvastoin tämä usko selvitti hänelle, mitä hän silmillään näki, eikä hänen ollenkaan ollut vaikeata uskoa, että tuon taivaallisen kuvun toisella puolella asui Isä Jumala enkelijoukkoineen ja että sinne ihminen, joka eli niin kuin Jumala tahtoi, uskoi niin kuin kirkko opetti, maksoi veronsa säännöllisesti Jumalan miehille ja kirkolle, pääsi kuoltuaan autuaitten joukkoon.
     Tietenkin ihminen, joka ei ajattele, saattaa tyytyä melkein minkälaiseen maailmankuvaan tahansa, kunhan se ei liiaksi loukkaa hänen omaa jokapäiväistä ymmärrystään. Sentähden näemme, että vielä tänä päivänä suurin osa ihmiskuntaa ei itse mieti suuria arvoituksia, vaan tyytyy siihen ratkaisuun sekä kuoleman kysymyksestä että Jumalan kysymyksestä, minkä kirkot ja uskonnot sille tarjoavat. Onhan jokainen uskonto ulkonaisesti järjestelmä, joka selittää maailmankaikkeutta ja antaa määrittelyjä siitä tuntemattomasta, jota ei tiede ole osannut ratkaista. Jokainen uskonto antaa metafyysisen maailmankuvan, ja ihminen, joka ei itse filosofoi, mitä muuta hän tekisi kuin tyytyisi valmiiseen kuvaan? Sitä enemmän, koska uskonnot aina ovat esiintyneet suurella mahtipontisuudella ja sanoneet, että heidän ratkaisunsa on oikea. Luonnollista on, että ihmiskunnan suurin osa vastustamatta omaksuu tämän uskonnon antaman maailmankuvan.
     Mutta palatkaamme alkuperäiseen aiheeseemme. Kun kysymme, voisiko uskonto muodostua tieteeksi ja mitä ehtoja sen silloin pitäisi täyttää, jotta se olisi tiedettä, niin tämän seikan saatamme selvästi määritellä, pysytellen yhä kylmän järjen kannalla. Voimme sangen selvästi esittää ne vaatimukset, jotka uskonnon silloin tulisi täyttää. Jos otamme määrätyn tieteenhaaran, sanokaamme astronomian eli tähtitieteen, tiedämme, että tämä on tutkimuksissaan päässyt määrättyihin johtopäätöksiin maailmanrakenteesta. Näitä johtopäätöksiä esitetään astronomiaa käsittelevissä kirjoissa. Kirjoja on osaksi syvästi tieteellisiä ja siis vaikeatajuisia, osaksi kansantajuisia. Koska näet on tahdottu saattaa kansan tietoon tähtitieteellisen tutkimuksen tuloksia, on myös kirjoitettu teoksia, joissa helposti käsitettävällä tavalla esitetään sitä kuvaa maailmankaikkeudesta, johon tähtitaivasta tutkimalla on päästy. Kun tavallinen ihminen ottaa lukeakseen tähtitieteellisiä teoksia, hän voitettuaan ensimmäiset vaikeudet, totutettuaan ajatustaan seuraamaan kirjan esitystä, pääsee järkiperäiseen käsitykseen siitä, mitä tähtitiede on ja mitä se opettaa. Kun hän ajattelee ja käyttää järkeään, hän omasta mielestään täysin pätevien syitten nojalla rupeaa uskomaan siihen, mitä tuo tähtitieteellinen kirja opettaa. Hänkin tulee aivan vakuuttuneeksi siitä, että vuodenajat vaihtelevat maan kiertäessä auringon ympäri, että yö ja päivä seuraavat toisiaan sen tähden, että maa samalla kiertää itsensä ympäri ja kääntää milloin toisen, milloin toisen puoliskonsa aurinkoa kohti, että ns. kiintotähdet ovat aurinkoja, yhtä suuria tai vielä suurempia kuin meidän aurinkomme, että pyrstötähdet kulkevat määrättyjä ratoja jne. Hän pääsee täyteen vakaumukseen siitä, että asiat, joita esitetään tähtitieteellisissä kirjoissa, ovat tosia, ja hän tietää, että kaikki muutkin sivistyneet ihmiset uskovat niihin.
     Mutta minkä nojalla lukija sitten tulee tuosta kaikesta vakuuttuneeksi? Yksinkertaisesti sen nojalla, että hän luottaa siihen, että mitä tähtitieteellisessä kirjassa on esitetty, on saavutettu tutkimalla ja havaintoja tekemällä, laskemalla suurenmoisia ja vaikeita laskuja ja tekemällä kärsivällisyyttä kysyviä havaintoja. Hän edellyttää tämän, ja kaikki muutkin ihmiset, jotka uskovat tähtitieteellisiin esityksiin, edellyttävät, että ne, jotka ovat julkaisseet tutkimuksensa tulokset, ovat todella tutkineet noita asioita, todella tietävät, mistä puhuvat. Kun he kertovat, millä tavalla he ovat päässeet toiseen tai toiseen tulokseen, on se lukijalle aivan kuin todistus. Se ei kylläkään ole todellinen todistus. Jotta se sitä olisi, pitäisi lukijan itsensäkin tehdä samoja havaintoja, suorittaa samoja laskelmia, mutta hän huomaa lukiessaan, että todistelu vaikuttaa todistuksen tavalla. Hän luottaa siihen rehellisyyteen, joka on tutkijoita elähdyttänyt, hän luottaa heidän tieteelliseen tarkoitukseensa ja heidän havaintojensa tieteellisyyteen. Mutta hän tietää, että jos hän itse tahtoo päästä välittömään tietoon niiden tosiseikkojen ehdottomuudesta, jotka esitetään tähtitieteellisessä kirjassa, hänellä on edessään määrätty tie kuljettavana. Jos hän ensin suorittaa määrätyn kurssin matematiikassa, sitten liittyy johonkin yliopistoon tutkimuksiaan jatkamaan, lähtee tähtitieteen professorin luokse ja ilmoittautuu hänen oppilaakseen, tulee apulaiseksi observatorioon, jossa hänellä on tilaisuus tehdä havaintoja, — jos hän kaikki nämä ehdot täyttää, hän voi kohta kohdalta todistaa itselleen ehdottoman tosiksi asiat, jotka on esitetty tähtitieteellisessä kirjassa. Hän tietää tämän, ja sen tähden hän on rauhallinen. Onhan aina ihmisiä — tiedemiehiä, — jotka näin tekevät, jotka lähtevät itse tutkimaan ja tekemään havaintoja, ja nämä tiedemiehet varmentavat toinen toisensa tutkimuksia, jatkavat, lisäävät ja täydentävät niitä.
     Nyt ymmärrämme, kun pidämme kiinni tästä määritelmästä, mitä voisimme vaatia uskonnolta myöntääksemme sen olevan tiedettä: aivan yksinkertaisesti ennen kaikkea sitä, että se maailmanselitys, minkä uskonto antaa, ei olisi tyhjää lorua, ei olisi itse puolestaan uskoa, ei mitään umpimähkäistä ajattelua, ei spekulaatiota, ei harhaluuloa, ei taikauskoa, vaan että se olisi tietoa. Jos uskonto olisi tiedettä, silloin pitäisi sen maailmanselityksen, minkä uskonto antaa, perustua tietoon. Tämä on aivan päivänselvä asia. Kun uskonto selittää, että niin ja niin on ihmisen elämä kuoleman jälkeen, sellainen ja sellainen on suuri tuntematon Jumala, niin tämä tietenkin on tiedettä, jos se perustuu tietoon. Ei kukaan ihminen, joka loogisesti ajattelee, voi tätä kieltää. Uskonto olisi tiedettä yhtä hyvin kuin astronomia, jos se maailmanselitys, minkä uskonto antaa, perustuisi tietoon. Eikä tämä ollenkaan merkitse sitä, että uskonnon antama maailmanselitys olisi heti kaikille päivänselvä, niin että jokainen voisi sen heti todistaa itselleen. Päinvastoin. Äsken puhuessamme astronomiasta tulimme siihen selvään johtopäätökseen, että jos ihminen tahtoo ehdottomasti todistaa itselleen, että astronomiset tiedonannot ovat tosia, hänen täytyy kulkea määrätyn tutkimuksen tietä. Aivan samalla tavalla ymmärrämme, että jos uskonnon antama maailmanselitys perustuu tietoon, täytyy yksityisen ihmisen voida todistaa tämä asia itselleen sillä tavalla, että hän kulkee jotakin määrättyä tutkimuksen tietä. Ja samalla tavalla kuin ihmiset saattavat luottaa tähtitieteilijöiden antamiin selityksiin maailmanrakenteesta sen nojalla, että he uskovat heidän rehellisyyteensä, samalla tavalla he voivat luottaa ennakolta uskonnon antamiin maailmankuviin, jos he ovat vakuuttuneita siitä, että nämä maailmankuvat perustuvat tutkimuksiin ja ovat rehellisiä esityksiä niiden tuloksista. Tämä on niin selvä asia, niin loogista ja järkevää, että meidän tosiaan täytyy tehdä seuraava kysymys itsellemme: "Onko kaikki uskonto aina ollut vain taikauskoa? Onko uskonto aina ollut filosofiaakin alempana, puhumattakaan tieteestä? Onko tosiaan niin, että suuri salaisuus kaiken takana, se, jota me kutsumme Jumalaksi, ja koko elämä kuoleman toisella puolella, on aina ja kaikkialla pysynyt tutkimattomana salaisuutena? Onko ehdottomasti niin, että nämä kysymykset, jotka ovat jokaista yksityistä ihmistä kaikkein lähimpänä, aina ovat olleet ratkaisemattomia ja yhä ovat, ja että niitä ei voi muuten kuin taikauskon tai oman hataran ajattelun avulla yrittääkään ratkaista? Onko tosiaan niin?"
     Meidän täytyy välttämättä tehdä tämä kysymys, kun niin elävästi ymmärrämme, että asiain tila voisi olla toinenkin. Ymmärrämme aivan selvästi, että uskonto voisi olla tiedettä, jos vain jollakin ihmisellä voisi olla tietoa esim. kuolemantakaisista asioista tai siitä suuresta salaisuudesta, jota me kutsumme Jumalaksi. Jos jollakulla ihmisellä voisi olla niistä tietoa, niin se kuva, minkä hän antaisi näistä asioista, se mitä hän niistä kertoisi toisille ihmisille, tietenkin perustuisi tietoon. Sillä maailmankuvalla olisi siis tieteellinen arvo, huolimatta siitä, että toinen ihminen ei voisi sitä heti itselleen todistaa.
     Kuinka nyt lienee? Mikä on uskontojen asema? Mitä ne itsestään väittävät? Ottakaamme huomioon ainoastaan eräs tosiseikka, se, että jokainen uskonto aina on sanonut: "Minulla on totuus, minä tiedän mistä puhun." Jos te menette tänä päivänä kenen tahansa protestanttisen teologin luo ja kysytte: "No, onko se taikauskoa, mitä te selitätte Jumalasta ja elämästä jne., vai onko se omaa filosofiaanne?", hän kauhistuen vastaa: "Ei suinkaan se ole taikauskoa enemmän kuin filosofiaakaan, sillä se on Jumalan poikansa kautta ilmoittama totuus." Hän tosin ei omasta kokemuksestaan tiedä, onko ihminen esim. olemassa kuoleman jälkeen siinä tai tässä tilassa, mutta hän luottaa lujasti siihen kirjaan ja niihin jumalanmiehiin, apostoleihin ja profeettoihin, jotka sillä tavoin kertovat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän ei myöskään usko, että ihminen voisi päästä mihinkään tietoon "salaisista asioista", sillä hän pitää sellaista tietoa tarpeettomana, jopa vaarallisenakin. Mutta kuitenkin hänen uskonsa koko sisällys on siinä, että uskonto itse on totuus, että alkuperäiset uskonnon julistajat ainakin ovat olleet totuuden tietäjiä.
     Näin ollen joudumme loogisesti seuraavaan kysymykseen: entä jos uskonnon nykyiset edustajat, papit ja jumaluusoppineet, ovatkin käsittäneet väärin uskonnon varsinaisen tarkoituksen? Ehkei sen tarkoitus olekaan kasvattaa kannattajissaan sokeata uskoa, vaan elävää etsintää? Ehkä uskonnon opit ovat tieteellisten tutkimusten tuloksia, joiden todenperäisyys selviää ainoastaan sille, joka etsien ja tutkien kulkee määrättyä sisäistä tietä? Ehkä hengen tie on kirkoilta unohtunut, niin että ainoastaan maailmankuvain kuollut kirjain on jäänyt jäljelle?
     Tiedätte, että teosofeina vastaamme tähän kysymykseen myöntävästi. Teosofia ratkaisee tämän monen mielestä vaikean ja pulmallisen kysymyksen sillä yksinkertaisella tavalla, että se sanoo: "Uskonto on alkuperäisesti tiedettä. Se on esoteerisessa merkityksessään tiedettä."
     Samoin kuin astronomia, samalla tavalla uskontokin on tiedettä. Tietenkin useimmat ihmiset jäävät sille kannalle, että he vain lukevat astronomisia teoksia ja uskovat niiden oppeihin, mutta on myös joitakuita, jotka tahtovat syvemmälle syventyä ja tulevat itse tähtitieteilijöiksi. Samoin useimmat ihmiset jäävät "uskovaisten" kannalle, mutta jotkut syventyvät uskonnon mysteereihin ja pääsevät itse tietoon salatuista asioista. Niinpä uskontojen ensimmäiset perustajat ja suurimmat merkkihenkilöt aina ovat olleet ihmisiä, jotka ovat tienneet. He ovat kertoneet eri asioita: toinen on kertonut yhdestä asiasta, toinen toisesta, tai jos he ovat puhuneet samoista asioista, he ovat tehneet sen eri tavalla, riippuen siitä että ovat eläneet eri aikoina jne. Kertomukset sinään ovat toisarvoisia, sillä niitä ei voi todistaa eikä edes täysin ymmärtää, ellei itse ole tietoon päässyt. On pantava mieleen vain se seikka, että ne henkilöt, jotka ovat näitä asioita kertoneet, ovat tienneet. He ovat totisesti tienneet, sillä — niinkuin todellisilta tiedemiehiltä sopii odottaakin — he ovat selvästi sanoneet, millä tavalla tietoon voi päästä. Heidän varsinainen, esoteerinen opetuksensa onkin ollut: "Tehkää niin kuin minä käsken, että te totuuden tietoon pääsisitte", — eikä heidän opetuksiaan voi suorastaan todistaa muuten kuin siten, että itse koettaa kulkea sitä tietä, jota he, tietäjät ja viisaat, ovat viitoittaneet, samoin kuin tähtitieteilijäksi pyrkijä itse suorittaa kaikenlaisia tutkimuksia yliopistoissa ja observatorioissa.
     Mutta mistä me voimme tietää, mitä viisaat ovat opettaneet totuuteen vievästä tiestä, kun kerran kirkot ovat sen unohtaneet? Ns. pyhistä kirjoista. Meillä on maailmassa sellaisia kirjoja ja kirjoituksia, jotka samoin kuin astronomiset teokset esittävät meille viisaitten tietoja ja kuvaavat sitä tietä, jota meidän on kuljettava. Meillä on tällaisia kirjoja, ja niitä sanotaan pyhiksi kirjoiksi. Niitä on jokaisessa uskonnossa.
     Lähtien siitä, että uusi testamentti on tällainen pyhä kirja, joka kertoo, mitä kristinuskon tietäjät ovat nähneet elämästä ja kuolemasta ja millä tavalla me voimme päästä samaan tietoon, tahdomme nyt koettaa seuraavassa esittää muutamia merkillisiä näkökohtia uuden testamentin suhteen.

 

Miten Uutta Testamenttia on luettava?

     Kaikkia kirjoja voi lukea kahdella tavalla, joko vastaanottavalla mielellä arvostelematta, jolloin koettaa omaksua mitä kirjassa on kaunista, henkevää ja totta, tai sitten kritiikillä, jolloin itse asettuu kirjan ulkopuolelle sitä arvostelemaan, vaikka saisikin siitä vähemmän ravintoa omalle sielulleen.
     Mutta ns. pyhät kirjat, joista meidän raamattumme sanotaan olevan yksi, eroavat siinä suhteessa tavallisista kirjoista, että niitä voi lukea kolmella tavalla. Niitä voi lukea joko tunteen, älyn tai tahdon kannalta. Jos niitä lukee tunteen kannalta, tapahtuu tämä uskon valossa ja ennakkoluottamuksen ohjausten mukaan. jos niitä luetaan älyn kannalta, tapahtuu lukeminen kritiikin avulla. Jos taas tahdon kannalta niitä lukee, käy lukeminen päinsä ainoastaan käytännöllisen elämän välityksellä.
     Tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa näitä eri tapoja lukea pyhiä kirjoituksia.
     Mitä esim. merkitsee lukea raamattua tunteen kannalta, uskon valossa? Se merkitsee, että raamattua lukiessaan uskoo edeltäkäsin, että raamatussa, pyhässä kirjassa, Jumalan oma ääni puhuu.
     On paljon ihmisiä, jotka raamattua näin lukevat; useimmat kristityt ovat aina lukeneet raamattua tällä tavalla. Jumala puhuu heille, heidän omalletunnolleen, heidän sydämelleen tuosta kirjasta, ja he jakavat kirjan kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Vanhassa testamentissa Jumala puhuu heille ankaralla äänellä rankaisijana, pahan kostajana, lakina, joka kohtaa syntisiä. He pelästyvät hänen vanhurskauttaan ja tahtovat pelosta luopua synnistään.
     Uudessa testamentissa Jumala taas puhuu toisella tavalla. Hän puhuu siellä armon, anteeksiantamuksen, vapahtajan äänellä. Hän kertoo siinä syntiselle ihmiselle, ettei tämä ole luotu viihtymään iankaikkisesti synnissä. Jumala kertoo hänelle, että on olemassa pelastus pahasta: "Sinä voit tulla lumivalkoiseksi, vaikka syntisi olisivat veriruskeat." Kuinka paljon lohdutusta onkaan raamattu antanut ja yhä antaa tuhansille ihmissieluille, jotka kamppailevat elämän kärsimyksissä ja jotka osaavat lukea testamenttia sellaisena kirjana, josta Jumalan ääni heille puhuu. Sillä jos Uutta testamenttia luetaan uskon valossa hartaalla luottamuksella, silloin sen sanat — ollen pyhän kirjan sanoja — vaikuttavat puhdistavasti ihmisen tunne- ja sieluelämään. Silloin ihminen tuntee saavansa Uuden testamentin sanoista lohdutusta, tuntee, kuinka hän itse sielussaan puhdistuu ja kuinka hän kaikista Jumalan antamista lupauksista saa voimaa taistelemaan pahaa vastaan ja etenemään hyvässä.
     Mutta raamattua voidaan lukea toisellakin tavalla. Meidän aikanamme kaikki ajattelevat ihmiset — ja niiden luku lisääntyy päivä päivältä — lukevat raamattua, etenkin Uutta testamenttia, älyn kannalta, järjen valossa. He lukevat sitä kritiikillä. Ja jos me kysymme, minkätähden Uutta testamenttia on ruvettu lukemaan kritiikillä, voimme huomata siihen selvät historialliset syyt. Sillä ennen kuin alettiin lukea älyn kannalta, lukivat kaikki uskon valossa. Mutta kun älyllinen kehitys kaikilla aloilla tuli sellaiselle kohdalle kristillisissä sivistysmaissa, ettei enää saattanut aivan sokeasti uskoen lukea raamattua, heräsivät epäilykset siitä, puhuuko Jumalan ääni raamatun sanassa vai onko raamattu kukaties ihmisten kirjoittama. Tiedämme syyt, minkä tähden näin tapahtui, ja vaikka nämä syyt ovat meille kaikille tuttuja, on ehkä paikallaan muistuttaa mieleen ainakin muutamia niistä.
     Ensinnäkin alettiin toista sataa vuotta sitten tutustua maailman toisiin uskontoihin ja huomattiin, että niissäkin on sellaisia kirjoja kuin raamattu, kirjoja, joita pidettiin pyhinä. Tutustuttiin vanhoihin intialaisiin, persialaisiin, myöhemmin vielä egyptiläisiin, kiinalaisiin jne. viisauskirjoihin, ja Euroopan tiedemiehet huomasivat, että niitä aivan yhtä suurella syyllä saattoi pitää pyhinä kirjoina kuin konsanaan raamattua. Sillä ei siinä kyllin, että niiden muoto oli samansuuntainen, että niiden sisältö oli yhtä ylevä, vaan vieläpä niiden antamat metafyysiset opetukset ja siveelliset elämänneuvot olivat aivan yhtäpitäviä kristinuskon ja sen pyhien kirjojen opetusten kanssa.
     Kun Euroopassa heräsi vertaileva uskontotutkimus eloon, aleni samalla kristittyjen pyhien kirjoitusten arvo. Niitä ei enää voitu pitää ainoina laatuaan, ehdottomasti ylempinä kaikkia muita pyhiä kirjoituksia, sillä yhtä kauniita sanoja ja yhtä viisaita neuvoja oli muuallakin annettu.
     Toinen huomattava seikka oli, että jo renessansin ajalla oli löydetty kokonainen kirjallisuus egyptiläiskreikkalaisia katkelmia, jota kutsuttiin hermeettiseksi kirjallisuudeksi, koska siinä tavallisesti mainittiin suurimmaksi viisaaksi ja kirjoitusten tekijäksi Hermes Trismegistus. Nämä Hermes Trismegistuksen kirjat, niin kuin niitä myös kutsuttiin, herättivät mitä suurinta huomiota Euroopassa, sekä yleensä tieteellisissä piireissä että myös teologisissa, koska niissä kirjoituksissa mitä kauneimmalla, omaperäisimmällä ja ylevimmällä tavalla esitettiin kristinuskon perustotuuksia, Isää Jumalaa, joka rakastaa maailmaa, ja hyvää paimenta, joka ihmisiä hoitaa ja valvoo, heitä kehittää, opettaa ja pelastaa. Kaikkein tunnetuimman hermeettisen kirjan nimi onkin Poimandres eli ihmispaimen.
     Teologinen maailma selitti tietenkin heti, että ne olivat kristillisiä kirjoituksia: ne olivat kyllä kirjoitetut kauan sitten vanhalla ajalla, kristinuskon alkuaikoina, mutta niissä nähtävästi ilmeni kristillistä vaikutusta. Tämä jäikin yleiseksi mielipiteeksi, kunnes viime vuosisadalla tehtiin tarkempia kriittisiä tutkimuksia, filologisia ja historiallisia, joiden nojalla tuli epäämättömästi todistetuksi, että hermeettisillä kirjoituksilla ei ollut mitään yhteyttä kristillisten kirjoitusten kanssa, ei kristillisten traditioiden eikä yleensä kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Ne olivat syntyneet aivan vapaasti helleeniläis-egyptiläisessä maailmassa, ja varmasti tiedetään, että esim. Poimandres on kirjoitettu ainakin ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme, mutta mahdollisesti aikaisemmin.
     Egyptiläisessä kirjallisuudessa tavataan sitäpaitsi hermeettiseen kirjallisuuteen kuuluvia katkelmia, jotka ovat niin vanhoja, ettei voi varmaan sanoa, koska ne ovat syntyneet — mahdollisesti tuhat vuotta e.Kr., mahdollisesti vieläkin varhemmin.
     Kun täten tuli selväksi, että oli olemassa kokonainen kirjallisuus, jolla ei ollut mitään tekemistä historiallisesti kristinuskon kanssa, mutta joka esitti samaa maailmankatsomusta ja samoja opetuksia, joita oli totuttu sanomaan kristillisiksi, niin tietenkin tutkijain täytyi kysyä: mikä on raamattu ja mikä on Uusi testamentti? Eivät ne ole sen ihmeellisempiä kirjoituksia kuin vanhemmatkaan pyhät kirjat!
     Vielä tahdon mainita kolmannen merkille pantavan seikan. On, kuten tiedätte, olemassa juutalainen kirjailija, filosofi Philo Judaeus, joka kuoli v. 45 meidän ajanlaskuamme ja syntyi 20–30 v. e.Kr. Hänestä tiedetään nyt varmasti, että hän vuonna 22 jKr.siis ennen kuin Kristus meidän tavallisten laskelmiemme mukaan oli esiintynyt maailmassa, koska hän vasta 30-vuotiaana aloitti toimintansa, — kirjoitti kertomuksen essealaisten ja terapeuttien seurakunnasta ja seurakuntaelämästä Ylä-Egyptissä. Philo kertoo näistä essealaisista ja terapeuteista sellaisella tavalla, että heti lukiessa tulee ajatelleeksi: mutta tämähän on aivan kuin ensimmäinen kristitty seurakunta, johon Apostolien Teoissa olemme tutustuneet. Niin ylevästi, kauniisti ja ihanasti Philo Judaeus kuvaa näitä lahkoja, puoleksi ihmetellen, kuinka merkillisiä seurakuntia on olemassa tuolla Egyptissä.
     Kun Philon kirja tuli tunnetuksi Euroopassa, selitettiin taas teologiselta taholta, että se oli myöhemmin kirjoitettu ja itse asiassa kuvasi ensimmäistä kristillistä seurakuntaa Jerusalemissa, mutta kuten sanottu, kriittinen tutkimus on osoittanut, ettei niin ole laita, vaan että se seurakunta, jota Philo Judaeus kuvaa, oli riippumaton kristinuskosta, koska se oli olemassa, ennen kuin tämä meidän virallinen kristinuskomme oli syntynytkään.
     Kun nämä seikat otettiin huomioon: vertaileva uskontotutkimus, hermeettinen kirjallisuus, Philo Judaeuksen kertomus essealaisista ja terapeuteista, — silloin täytyi ruveta kriittisesti ajattelemaan Uutta testamenttia, täytyi ruveta toisilla silmillä katsomaan niitä kertomuksia Jeesuksen elämästä, jotka meillä on jäljellä evankeliumeissa. Niin tekevät tutkijat vielä tänä päivänä, ja sentähden meillä on olemassa raamatunkritiikki ja kriittinen teologia. Onpa vielä olemassa uusia suuntia teologisellakin alalla, sellaisia, jotka eivät enää lue Uutta testamenttia enemmän kuin Vanhaakaan yksinomaan uskon avulla, tunteen kannalta, vaan lukevat niitä kritiikillä, järjen valossa.
     Ja mihinkä lopputulokseen ovat lukijat tulleet, kun he ovat lukeneet Uutta testamenttia kriittisesti? Voimme sanoa, että on tultu kahdenlaiseen lopputulokseen. Toinen tulos, jota edustavat parhaasta päästä jotkut yksityiset tiedemiehet ja joka ei ole saavuttanut suurta kantavuutta, on se, että Uusi testamentti ei ollenkaan kerro todella eläneistä ihmisistä, vaan että se on sepitetty myytillisessä tarkoituksessa. Henkilö Jeesus Kristus, josta evankeliumit kertovat, on siis tarunomainen olento, joka ei ole koskaan elänyt fyysisenä ihmisenä maan päällä, vaan joka on tyypillinen esitys jumalaisesta olemisesta tai, kuten jotkut tutkijat sanovat, auringosta ja auringon liikkumisesta jne. Tämä ei liene niin hullu käsitys, kuin se ehkä ensi kuulemalla monen mielestä tuntuu, koska on eteviäkin tutkijoita, jotka ovat tällä kannalla. Niinpä Saksassa muuan professori Drews edustaa mainittua näkökantaa ja puolustaa sitä hyvin älykkäästi ja taitavasti.
     Mutta toinen tulos, johon on kriittisillä tutkimuksissa tultu, on saavuttanut paljon enemmän myötätuntoa ja on levinnyt sangen laajalle. Niinpä on olemassa uusi teologinen suunta, joka sitä edustaa. Tämän mukaan evankeliumit eivät kerro mistään tarunomaisesta olennosta eivätkä liioin mistään Jumalasta tai taivaankappaleesta, vaan ihmisestä, joka eli parituhatta vuotta sitten. Ja koko tämä uusi suunta on koettanut poimimalla poimia, etsimällä etsiä Uudesta testamentista niitä piirteitä, jotka tekevät meille eläväksi tuon ihmisen ja paljastavat meille, minkälainen tuo mies Jeesus Kristus oli. Kaikkia piirteitä, jotka todistavat, että Jeesus Kristus oli ihminen eikä mitään muuta, jotka selvästi näyttävät, että hän oli erehtyväinen, että häntä välistä epäiltiin ja pidettiin haaveilijana, houkkiona, mielipuolena, kaikkia näitä piirteitä on tarkasti etsitty evankeliumeista. Ja uusi teologinen suunta on varma siitä, että vaikka Jeesus oli lahjakkaampi, siveellisempi, ylevämpi kuin tavalliset ihmiset, haaveellisempi, hellempi ja sydämellisempi, hän ei kuitenkaan ollut enemmän kuin ihminen.
     Muuan tämän suunnan edustaja, pappi, joka sitten luopui papintoiminnastaan, on tunnettu saksalainen kirjailija Frenssen. Hän on kirjoittanut pienen teoksen Jeesuksen elämästä, jossa hän askel askeleelta koettaa seurata Jeesuksen elämää ja kehitystä. Hänen kannaltaan evankeliumi on historiallinen todistus ihmisestä, joka todella uskalsi elää aatteensa puolesta, elää ja kuolla. Sellainen esimerkki on omiansa rohkaisemaan ja antamaan voimaa heikkona hetkenä. Kun Frenssenin tavalla syventyy Jeesuksen sielunelämään, silloin itsekin tuntee uutta uskallusta jatkamaan tiellä, jota on alkanut kulkea. Ja tämän tyypillisen esimerkin antaminen on uuden teologisen suunnan mielestä Jeesuksen elämän suuri merkitys. Mutta varmasti on ihmisiä, jotka eivät voisi tyytyä näihin yksinomaan älyllisiin tapoihin lukea Uutta testamenttia, vaan jotka epäilevän aavistavasti aina ajattelevat: "Ehkä sittenkin tuossa ihmeellisessä kirjassa on muuta takana? Olkoon, että maailmassa on paljon tällaisia kirjoja, ehkä niissä sittenkin on muuta kuin vain kertomuksia vähäisen lahjakkaammista ihmisistä tai taikauskoisia esityksiä maailman suurista kysymyksistä. Miksikä ne muuten ovat vaikuttaneet niin lumoavasti, niin nostavasti miljooniin ihmissieluihin vuosituhansien aikana? Ehkä sittenkin on oikeutettu vanha tapa lukea pyhiä kirjoja uskon silmällä, ottaen vastaan sitä jumalaista elämää, mikä niissä mahdollisesti piilee?" Näin monet ihmiset kysyvät, ja heidän mielestään pyhät kirjat kadottavat suuren osan viehättävyydestään, jos niitä luetaan jonkinlaisina historiallisina kertomuskirjoina, ei edes tavallisina hyvin kirjoitettuina romaaneina, vaan puoleksi realistisina, puoleksi idealisoituina biografioina eli elämäkertoina.
     Sen tähden julistetaankin meidän ajallamme, että on olemassa kolmas tapa lukea pyhää kirjaa. Edelliset tavat lukea sitä — uskon silmällä ja kriittisesti — ovat ulkonaista, valmistavaa laatua. Ne puhdistavat tunne-elämää ja herättävät älyntoimintaa, mutta niiden valossa ei vielä ollenkaan paljastu pyhän kirjan viisaus, sen varsinainen kauneus, sillä tämä tapahtuu vasta, kun sitä luetaan kolmannella tavalla, tahdon avulla, käytännöllisen elämän kannalta, koska pyhä kirja, ollakseen pyhä, on viisaan tietäjän kirjoittama esitys omasta tiedostaan ja siitä, millä tavalla hän on tietoonsa päässyt.
     Jos Uusi testamentti on pyhä kirja, täytyy evankeliumien siis kertoa, millä tavalla joku tai jotkut viisaat ihmiset eli tietäjät elivät totuuden elämää, mitä he tiesivät elämän ja kuoleman salaisuuksista ja millä tavalla he olivat tähän tietoonsa päässeet. Evankeliumit ovat silloin, kuten viime luvussa sanottiin, tieteellisiä kirjoja.
     Täyttääköhän Uusi testamentti näitä vaatimuksia?
     Teosofinen ym. salatieteelliset liikkeet yksimielisesti julistavat, että Uusi testamentti on pyhä kirja tässä merkityksessä. Se on todellinen elämänopas ja sisältää paljon enemmän viisautta kuin mitä ns. uskovaiset ovat aavistaneetkaan. Se neuvoo paljon tärkeämpiä, paljon yksityiskohtaisempia ja tieteellisesti tarkempia asioita kuin koskaan tavalliset kristityt ovat luulleetkaan. Kristityt ovat kyllä sitä lukeneet jumalaisena kirjana, mutta eivät ainakaan yleisesti ole käyttäneet sitä avainta, joka yksin avaa. Pyhien kirjojen yhteydessä puhutaan aina avaimista. Sanotaan: niitä voidaan ymmärtää ainoastaan, jos on avaimet tai avain.
     Mitä on nyt avain?
     Monet käsittävät avaimilla jonkinlaisia älyllisiä selityksiä, jotka käytettäessä paljastavat salaisen tarkoituksen lauseiden ja sanojen takana. Käsitetään niin, että esim. Uudessa testamentissa kaikki nimet merkitsevät erilaisia asioita. Joosef, Maria, Jeesus, Pietari, Kristus jne. tarkoittavat siis määrättyjä asioita. Jos nyt saa avaimen, joka selittää, mitä kukin sana merkitsee, ja sitten siirtää oikean merkityksen nimen sijaan, silloin koko testamentin sisältö muuttuu. Silloin kirja, oltuaan hämäräperäinen, epätieteellinen, historiallisesti epäluotettava tekele, äkkiä muuttuu joko syväsisältöiseksi psykologiseksi esitykseksi taikka suorastaan tähtitieteelliseksi maailmankertomukseksi tai joksikin muuksi, riippuen siitä, minkälaista avainta käyttää. Näin usein käsitetään, ja epäilemättä on olemassa tällaisiakin niin sanoakseni älyllisiä avaimia. Mutta jos olisi kysymyksessä yksinomaan älylliset avaimet, silloin ei vielä voisi sanoa Uudesta testamentista enemmän kuin muistakaan historian kirjoista, että ne ovat elämänkirjoja, että ne ovat todellisia elämänoppaita jokaiselle ihmiselle. Todellinen avain, joka avaa meille evankeliumin mysteerit, on toista laatua, se on avain, joka ei tule ulkoapäin, vaan evankeliumista itsestään.
     Todellinen avain on löydettävissä ainoastaan siten, että tutkien evankeliumeja antaa niiden viisauden täyttää oman sielunsa, niin että itse tulee eläneeksi evankeliumia. Ainoastaan siten voi edetä evankeliumien ja pyhien kirjojen viisaudessa ja tiedossa. Kun omalla elämällään ihminen lukee pyhää kirjaa, silloin vasta voi hänestä sanoa, että hän sitä ymmärtää.
     Nyt jos otamme evankeliumit sellaisina kuin ne ovat meidän käännöksissämme ja luemme niitä, astuu niiden sisältö eteemme ikään kuin kolmessa jaksossa. Ensiksikin ne kertovat Jeesus Kristuksesta, ihmisestä, joka eli pari tuhatta vuotta sitten Palestiinassa, vaelsi ympäri saarnaten, parantaen sairaita ja tehden ihmetöitä, vainottiin, vangittiin, tuomittiin ja ristiinnaulittiin. Se on ensimmäinen, minkä me huomaamme. Toiseksi tämä ihminen Jeesus Kristus evankeliumien kertomusten mukaan lausui kaikenlaisia kauniita neuvoja ja viisaita ajatuksia, jotka mieleemme painuvat, mutta joista samalla myös ajattelemme, että ne meidän ajallemme ovat epäkäytännöllisiä ja sopimattomia, koska ne eivät puhu meidän oloistamme. Mitä meistä tulisikaan, jos rupeaisimme niitä noudattamaan, ajattelevat uskovaiset kristitytkin, ja koko kristillinen yhteiskuntamme on niin rakennettu, että se kieltää saman ihmisen puheet ja sanat, jota se Mestarikseen tunnustaa. Kolmanneksi huomaamme evankeliumeja lukiessamme, että Jeesus Kristus esittää kaikenlaisia kauniita vertauksia. Näistäkin monet voivat jäädä mieleemme sangen merkillisinä, mutta yhtäkaikki ovat vieläkin kauempana meistä kuin siveelliset käskyt ja kehotukset.
     Kun tuolla tavalla luemme evankeliumeja, emme vielä ole käyttäneet "avaimia". Mutta pyhä kirja vaatii avaimia, ja avaimet on löydettävä kirjasta itsestään. Mikähän nyt on ensimmäinen avain evankeliumien ymmärtämiseen? Se on avain, joka määrää meille, missä järjestyksessä edellämainittuja jaksoja evankeliumien kertomuksissa on luettava ja mietiskeltävä.
     Kun luemme Uutta testamenttia pyhänä kirjana, tunnustamme kyllä, että evankeliumit puhuvat elävästä ihmisestä, joka eli ja vaikutti maailmassa. Vaikka ne olisivat historiallisesti kuinka epäluotettavia, vaikkei niissä olisi kuin pikkuisen totta kerrottu hänen elämästään, emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että ne puhuvat elävästä ihmisestä, sillä niin selväksi ja läheiseksi tulee tuon ihmisen kuva, niin persoonalliset ja omintakeiset ovat sanat, jotka hänen suustaan lähtevät. Niitä ei ole voitu koota sieltä täältä maailman kirjallisuudesta, sillä samoja käänteitä, vertauksia, lauseita ei ole muualla. Tämän me kaikki luonnollisesti myönnämme, mutta sillä emme vielä ole ymmärtäneet evankeliumia pyhäksi kirjaksi. Jotta tämä tapahtuisi, täytyy meidän kääntää huomiomme siihen, mitä tuo ihminen opettaa, mitä hän selittää meille omasta elämästään ja tiedostaan ja kuinka hän neuvoo meitä pääsemään samaan totuuden tietoon. Ja silloin huomaamme, että meidän täytyy lukea evankeliumeja päinvastaisessa järjestyksessä, kuin mitä ensi silmäyksellä tuntuu oikealta. Kerrotaan näet Jeesuksesta, että hänellä oli opetuslapsia, joille hän opetti "taivasten valtakunnan salaisuuksia". Hän opetti näitä salaisuuksia ainoastaan opetuslapsille, mutta häntä seurasi paljon kansaa, kun hän vaelsi ympäri, ja silloin tällöin hän kansallekin puhui. Mutta miten hän puhui kansalle? Evankeliumissa sanotaan: "Kansalle hän puhui vertauksissa, ilman vertauksia hän ei mitään puhunut kansalle."
     Siis järjestys on selvä. Kun tahdomme lukea evankeliumeja pyhänä kirjana, toisin sanoen, kun tahdomme oppia Jeesukselta, täytyy meidän noudattaa evankeliumin määräämää järjestystä. Emme heti saata asettua opetuslasten kannalle. Emme voi sivuuttaa sitä kaikkea, mitä Jeesus puhui kansalle. Emme voi imarrella itseämme sillä, että sanomme: "Me olemme Jeesuksen opetuslapsia heti, otamme vain selvää siitä, mitä hän puhui opetuslapsilleen." Silloin kenties emme tule sen viisaammiksi, emme opi yhtään mitään. Mutta kun aloitamme alusta, asetumme ensin sille kannalle, millä kansa oli, silloin kun tuo suuri ihmeellinen opettaja liikkui maailmassa. Meidän täytyy siis kansan tavalla miettiä ja pohtia sitä, mitä hänen kerrotaan kansalle puhuneen. Ja mitä se oli? Vertauksia. Vertaukset ovat ensimmäiset, joiden henkeen meidän täytyy tunkeutua, joita meidän täytyy oppia ymmärtämään. Sitten vasta kun olemme ymmärtäneet, mitä Jeesus vertauksissa opetti, ja kun olemme ottaneet opetuksen vastaan sieluumme, niin että se meissä elää, ja me toteutamme käytännössä sen viisautta, vasta sitten voimme joutua opetuslasten kannalle ja ruveta tutkimaan, mitä Jeesus opetuslapsille puhui. Ja vasta sen jälkeen, kun olemme oppineet ja omaksuneet, mitä hän opetuslapsille opetti, vasta sitten meille paljastuu, mitä tarkoittaa historiallinen esitys Kristuksen elämästä. Vasta kolmannessa vaiheessa alkavat meille häämöttää ne salaisuudet, jotka tavalliselle lukijalle tuntuvat kaikista kouraantuntuvimmilta todellisuuksilta.

 


Portista sisälle

"Minä puhun heille vertauksilla."
Matt. 13:13


Jeesuksen vertaukset

     "Taivasten valtakunta on lähestynyt, tehkää parannus." Sillä tavalla kertoo evankeliumi Jeesuksesta, että hän alkoi saarnata valtakunnan hyvää sanomaa kansalle. Opetuslapsille, sanotaan, hän puhui siitä tarkemmin ja selitti sen salaisuuksia, mutta kansalle hän puhui vertauksissa. Sen tähden kun asetumme kansan kannalle, niin kuin on välttämätöntä, täytyy meidän ensiksi syventyä vertausten henkeen. Meidän täytyy ensin ymmärtää niitä ja saada niin selvä kuva niistä, että voimme niitä elää, emmekä oikeastaan ymmärrä niitä täydellisesti, ennen kuin osaamme niitä elää. Ja vasta sitten, kun me elävästi käsitämme vertauksia, voimme tulla Jeesuksen opetuslapsiksi.
     Mikä nyt on Jeesuksen vertausten todellinen sisältö? Mitä hän on tahtonut vertauksissaan esittää? Hän puhuu niissä taivasten valtakunnasta. Eri evankeliumeissa käytetään eri nimityksiä, Matteus sanoo "taivasten valtakunta", Luukas "Jumalan valtakunta", ja kolmantena nimityksenä käytetään yksistään sanaa "valtakunta". Mutta nuo kolme nimitystä, taivasten valtakunta, Jumalan valtakunta ja valtakunta ovat yhtä merkitseviä alussa, kun tahdomme tunkeutua niiden henkeen. Itse kreikkalainen sana basileia, latinalainen regnum, merkitsee oikeastaan "kuningaskunta", vaikka suomentajien mielestä sana "valtakunta" lienee kaikunut kauniimmalta. Yhtä kaikki näemme sanan merkityksestä, että on kysymys jonkinlaisesta valtiosta, jossa on hallitsija, eikä meidän tarvitse kauan ajatella, ennen kuin ymmärrämme, kuka on hallitsijana. Jumalan valtakunnassa on Jumala hallitsijana, ja tästä Jumalasta Jeesus usein käyttää sanaa "Isä" ja "hyvä". Taivasten valtakunnassa hallitsee Jumala eli rakastava ja hyvä Isä, ja Hänellä on palvelijoita, jotka tottelevat hänen käskyjään. Kun Jeesus puhuu, että taivasten valtakunta lähestyy, ja että meidän pitäisi tehdä parannus, hän nähtävästi pyytää, että me astuisimme hyvyyden ja rakkauden valtakuntaan, siihen, jossa Jumala hallitsee, jossa hänen käskyjänsä totellaan ja jossa meidän siis pitäisi olla suuren, ihmeellisen kuninkaan alamaisia. Sitä päivänselvästi tarkoittaa jo pelkkä sana.
     Nyt tiedämme myös, että Jeesus sanoo: "Tämä valtakunta, jossa minäkin olen, minun valtakuntani, ei ole maallinen valtakunta, se ei ole siellä eikä täällä, vaan se on näkymätön valtakunta." Kaikki teologit ja oppineet, jotka ovat koettaneet selittää taivasten valtakuntaa, ovat ymmärtäneet asian niin, että on kysymys näkymättömästä, henkisestä valtakunnasta, jossa Isä Jumala hallitsee. On sitten tietenkin selitetty osaksi, että se tarkoittaa kuoleman jälkeistä valtakuntaa, osaksi että se tarkoittaa sellaista tulevaisuudessa maan päällä esiintyvää ja kasvavaa veljellistä yhteiskuntaa, jossa kaikki tottelevat Isän käskyä, ja ihmiset sen tähden elävät sovussa, rauhassa ja rakkaudessa. Epäilemättä näissä selityksissä on perää. "Jumalan valtakunta" tarkoittaa epäilemättä myös sellaista aikaa, jolloin Jumala todella hallitsee maan päällä ihmisten kautta. Taivasten valtakunta tarkoittaa epäilemättä myös kuoleman jälkeistä valtakuntaa, koska se itsessään on näkymätön; ainakin se käsittää ne henkiolennot ja vainajat, jotka kuuluvat siihen tai ovat siihen astuneet. Mutta ennen kaikkea meidän on pidettävä mielessä, että evankeliumissa on kysymys suuresta henkisestä hyvyydestä ja voimasta, järjestetystä rakkauden valtakunnasta, johon Jeesus pyytää meitä astumaan.
     1. Kun otamme Matteuksen evankeliumin käteemme, saamme heti ensimmäisessä vertauksessa kuulla, kuinka tärkeä on Jeesuksen sanoma. Hän nimittäin kertoo siinä tuon kauniin vertauksen kylväjästä, joka meni kylvämään; hänen kylväessään lankesivat muutamat siemenet tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät ne, muutamat taas lankesivat hyvään maahan ja tuottivat satakertaisen hedelmän jne.
     Tässä ensimmäisessä vertauksessa Jeesus evankeliumien kertomusten mukaan puhuu valtakunnan sanasta, sillä hän selittää kohta perään opetustapsille, mitä hän vertauksellaan tarkoittaa. Hän selittää:
     "Mutta kivistöön kylvetty on se, joka kuulee sanan ja kohta ilolla ottaa sen vastaan, mutta ei ole hänellä juurta itsessänsä vaan hän kestää jonkun aikaa: kun siis vaiva eli vaino tulee sanan tähden, niin hän kohta pakenee. Mutta orjantappurain sekaan kylvetty on se, joka sanan kuulee, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden petos tukahduttaa sanan ja hän tulee hedelmättömäksi. Mutta hyvään maahan kylvetty on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää, joka tuottaa hedelmän ja tekee, muutama satakertaisen, muutama kuusikymmenkertaisen, muutama kolmekymmekertaisen."
     Tämä selitys on pantu evankeliumiin meitä — lukijoita — varten, sillä sangen vähän luultavaa on, että Jeesuksen olisi tätä vertausta tarvinnut opetuslapsille selittää. Sen symbolismi on niin päivänselvä, että evankeliumi selvittelyllään vain antaa meidän ymmärtää, että Jeesuksen sanoma taivasten valtakunnasta on ylen tärkeä. Evankeliumi ikään kuin pyytää meitä luottamaan Jeesuksen sanoihin. Sen selitys on omiansa meitä rohkaisemaan, se kehottaa meitä lujasti uskomaan ja pelkäämättä ponnistamaan voimiamme, sillä se ikään kuin lupaa, että me silloin tulemme paljon löytämään. Mielestäni tämä ensimmäinen vertaus on vain johdanto evankeliumin lukemiseen.
     Kun syvennymme niihin vertauksiin, jotka esitetään Matteuksen evankeliumissa, huomaamme, että ne luonnonmukaisesti jakautuvat kahteen pääryhmään, joista jälkimmäinen taas jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisissä vertauksissa kuvaillaan itse taivasten valtakuntaa, minkälainen se on. Näitä tällaisia vertauksia on kolme. Loppuvertauksissa kuvataan ihmisen suhdetta Jumalan valtakuntaan. Niistä ensimmäinen ryhmä kuvaa ihmisen sisäistä suhdetta taivasten valtakuntaan ja toinen, loppuryhmä, kuvaa hänen ulkonaista suhdettaan taivasten valtakuntaan, millä tavalla taivasten valtakunta hänessä ilmenee jokapäiväisessä elämässä, ulkonaisessa toiminnassa. Kaikki vertaukset käyvät Matteuksen evankeliumissa oikeassa järjestyksessä.
     Toinen vertaus, jonka Jeesus antaa, kuuluu näin:
     2. Taivasten valtakunta on ihmisen vertainen, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa. Mutta ihmisen maatessa tuli hänen vihollisensa ja kylvi ohdakkeita nisun sekaan ja meni pois. Mutta kun oras rupesi kasvamaan ja kantoi hedelmän , silloin näkyivät myös ohdakkeet. Mutta perheenisännän palvelijat tulivat ja sanoivat hänelle: "Herra, etkös hyvää siementä kylvänyt peltoosi? Kusta siis sillä on ohdakkeet?" Niin hän sanoi heille: "Vihamies sen teki." Mutta palvelijat sanoivat hänelle: "Tahdotkos, että me menemme ja kokoomme ne?" Mutta hän sanoi: "En, ettette ohdakkeita kootessanne myös tempaisi nisuja niiden kanssa pois. Sallikaa kasvaa molemmat elonaikaan asti, ja elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ensin ohdakkeet, ja sitokaa ne lyhteisiin poltettavaksi, mutta nisut kootkaa minun aittaani." (Matt. 13:24-30)
     Tämä vertaus on päivänselvästi kuvaus taivasten valtakunnan omista sisäisistä laeista, metafyysinen kuvaus sen perusluonteesta. Jeesus sanoo, että se on näkymätön elämä ihmiskuntamme tajunnassa ja tajunnan takana, ja hän vertaa sitä kylväjään, joka on kylvänyt siemeniä kaikkien ihmisten sieluihin, niin että elämän siemen on joka ihmisessä. Mutta kun ihmiset nukkuvat, silloin vihamies kylvää toisenlaatuista siementä ihmisten sieluihin. Mitä on nukkuminen? Tajunnan siirtymistä pois valvetilasta. Vertauksen kielellä on siis ihmissielun valvetila se tila, jossa taivasten valtakunnan siemen on hänen tajunnassaan, teosofisella kielellä se tajunnantaso, jolla jumalainen elämä vaikuttaa hänen sielussaan. Se niin muodoin ei ole tämä fyysinen elämä, vaan hengen korkeampi näkymätön elämä (korkeampi älytaso ja sen yläpuolella olevat tasot). Mutta kun ihmiset "nukkuvat", he siis siirtyvät tajunnassaan pois valtakunnan tasolta, vajoavat alas aineeseen ja syntyvät tänne maailmaan. Silloin vapaan taivaselämän vastustaja eli vihamies, aineellisen minuuden, itsekkyyden ja rajoituksen aate kylvää heihin pahaa, niin että he unohtavat hyvän, tai jos he tietävät taivasten valtakunnan hyvästä siemenestä, he tulevat kuitenkin samalla tietoisiksi pahasta, eivätkä osaa ratkaista hyvän ja pahan arvoitusta.
     Nyt vertauksessa kuvataan, että taivasten valtakunnan hyvät voimat tulevat Isän luo ja sanovat: "Emmekö mene ja pelasta noita ihmisiä ja ota pois heiltä tuota pahaa, mikä heillä on?" Samaten on ihmisiä, jotka kysyvät: "Miksi paha ollenkaan on olemassa; miksei kaikkivaltias Jumala anna pahan hävitä maailmasta tykkänään?" Mutta viisas hallitsija taivasten valtakunnassa vastaa: "Ei, älkää lähtekö kitkemään mitään pahaa pois ihmisten sieluista heidän tietämättään, sillä samalla hyväkin häviäisi. Antakaa molempain kasvaa rauhassa, antakaa sekä hyvän että pahan versoa ihmisten sydämissä, niin kauan kuin ihmiset elävät maan päällä, sillä tulee elonkorjuun aika, jolloin heidät kuoleman kautta siirretään pois maailmasta. Silloin elonkorjuumiehet ottavat ihmisen ja erottavat hänestä pois pahan, heittäen sen uuniin poltettavaksi."
     Tiedämme nykyisten ja vanhempien yliaististen tutkimusten nojalla, että kun ihminen kuolee, hänessä tapahtuu mystinen kahtiajako, paha ensin tulee hänessä ilmi — sitä tilaa kutsutaan kiirastuleksi eli kaamalookaksi — ja hän saa kärsiä pahan itsestään pois; sitten hyvä hänessä nostetaan taivaalliseen tilaan ja yhtyy vähitellen hänen sieluunsa. Näin tapahtuu taivasten valtakunnan omien lakien mukaan kaikille ihmisille maailmassa. Hengen hyvät voimat, jotka ovat meidän takanamme, eivät estä meitä olemasta pahoja, eivät millään tavalla tee väkivaltaa inhimilliselle vapaudelle. Ihminen saa olla paha, saa olla hyvä, niin kuin hän tahtoo. Mutta kuolema tulee ja näyttää hänelle, mikä hänessä oli pahaa, mikä oli hyvää.
     Tässä on tietenkin samalla salaperäinen siveellinen opetus meille ihmisille. Jos tahdomme täyttää Isän tahtoa, kuulua taivasten valtakuntaan ja noudattaa niitä lakeja, jotka siellä vallitsevat, meidän täytyy asettua hyvän ja pahan suhteen samalle kannalle, jolla valtakunnan voimat ovat. Meidänkin täytyy antaa niiden kasvaa toisissa ihmisissä tekemättä mitään väkivaltaa ja kiskomatta toisista mitään pahaa pois. Meidän tehtävämme ja velvollisuutemme on vain rakastaa hyvää ja tehdä työtä hyvän puolesta, ei vastustaa pahaa.
     Mutta Jeesuksella on vielä kaksi metafyysistä vertausta taivasten valtakunnasta. Ne ovat seuraavat:
     3. Taivasten valtakunta on sinapin siemenen kaltainen, jonka ihminen otti ja kylvi peltoonsa; joka on pienin kaikkia siemeniä, mutta kun se on kasvanut, se on suurin kaalien seassa ja tulee puuksi, niin että taivaan linnut tulevat ja tekevät pesänsä sen oksille.
     4. Taivasten valtakunta on hapatuksen vertainen, jonka vaimo otti ja sekoitti kolmeen vakkaan jauhoja, siihen asti kun kaikki happani. (Matt. 13:31-33)
     Nämä kaksi vertausta vielä kuvaavat taivasten valtakunnan omaa lakia ja järjestystä. Taivasten valtakunta on ylevämpi järki ja elämä, joka pyrkii ihmiskunnan tajunnassa ilmenemään. Sen siemen on jokaisessa yksilössä, ja se on todella kuin siemen, joka kasvaa itsestään maassa. Ja se on vielä kuin kaikkein pienin siemen, sillä se on näkymätön. Mutta sen voima on niin suuri, että kun se pääsee itämään jossakin, silloin se kasvaa itsestään. Meidän ei tarvitse ollenkaan huolehtia siitä, ettei tällä valtakunnalla, sanoo Jeesus, olisi itsestään elämänvoimaa, päinvastoin sen elämänvoimaa ei mikään estä eikä vastusta. Aikaa myöten se hapatuksen tavalla läpitunkee koko yksilön ja koko ihmiskunnan.
     Kun nyt olemme saaneet käsityksen taivasten valtakunnan elämästä ja olemuksesta, ymmärrämme johtavan vertauksen uudella tavalla, nimittäin vertauksen kylväjästä. Jeesus ei siinä puhu itsestään, vaikka ensin näyttää siltä. On tarkoin huomattava, että hän ei puhu omasta sanastaan, vaan valtakunnan sanasta. Ihmiset kuulevat valtakunnan sanan eri tavalla, hän sanoo. Tämä käsitetään nyt kirkossa niin, että valtakunnan sana on sama kuin pappien saarnat kirkossa, niissä kun julistetaan valtakunnan sanaa. Mutta kun olemme ymmärtäneet, että taivasten valtakunta niin sanoaksemme on elävä elimistö ihmiskunnan takana näkymättömässä maailmassa, silloin ymmärrämme, että valtakunnan sanakin on sana, joka kuuluu hiljaisuudessa ja näkymättömissä. Valtakunnan sana ei tule esitetyksi sillä tavalla, että ihminen seisoo siitä puhumassa, vaan se puhuu itse puolestaan hiljaisuudessa, se kuuluu ihmiskunnan tajunnassa, jokaisen ihmisen sisällä.
     Ja minkälaisena kuuluu valtakunnan sana? Eri tavalla kullekin ihmiselle. Kuitenkin se saman asian sanoo jokaiselle meistä: "Kuule, ihminen, etkö sinä vielä tiedä, mikä tehtävä on elämälläsi? Etkö tiedä, että elämäsi tehtävä on tulla osalliseksi taivasten valtakunnan elämästä, elämäsi päämaali on tulla Isän Jumalan yhteyteen. Sinun tulisi kuulla Isän ääntä sisälläsi ja lopettaa itsekäs elämäsi, jossa palvelet itseäsi ja toisia persoonallisuuksia, jossa elät synnillisesti, pahassa ja itsekkyydessä. Lopeta vanha elämä ja astu Isän yhteyteen! Tule taivasten valtakuntaan!" Sillä tavalla puhuu valtakunnan sana jokaisen ihmisen sydämessä, ja jokaisen ihmisen silmissä väikkyy kuva siitä, kuinka jalo ja vapaa ja rohkea ja ylevämielinen hänen pitäisi olla. "On kysymyksessä aivan uusi elämä", sanoo tämä hiljaisuuden ääni, tämä taivasten valtakunnan ääni, "aivan uusi elämä. Sinä kuulut ihmisenä taivasten valtakuntaan, sinulla on henkinen, ihmeellinen Isä, joka maailmoita hallitsee. Sinun pitäisi noudattaa Hänen tahtoansa ja elää Hänen elämäänsä, mutta sen sijaan sinä elät sokeudessa, pimeydessä, synnissä ja pahassa. Sinä et ajattele ollenkaan, että voisit elää kauniisti ja ihanasti, että voisit olla vapaa ja voimakas jumalan poika. Sitä et ajattele, et usko, luulet vain, että olet tuomittu olemaan huono, syntinen, itsekäs. Mutta kuule minun ääntäni, muuta mielesi ja pue päällesi uusi ihminen!" Näin puhuu valtakunnan sana, ja tätä Jeesus tarkoitti ensimmäisessä vertauksessaan.
     Sitten tulee hänen vertauksiensa toinen pääryhmä, jonka ensimmäinen osa puhuu siitä, minkälainen ihmisen sieluntila on, kun hän näkee ja kuulee valtakunnan sanoman. Ensimmäiset kaksi näistä vertauksista kuvaavat samaa asiaa ja kuuluvat:
     5. Taas on taivasten valtakunta tavaran vertainen, joka on peltoon kätketty, jonka ihminen löysi ja kätki sen, ja ilon tähden kuin hänellä siitä oli, meni hän pois ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen pellon.
     6. Taas on taivasten valtakunta kauppamiehen vertainen, joka etsi hyviä päärlyjä. Ja koska hän löysi yhden kalliin päärlyn, meni hän pois; myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen. (Matt. 13:44-46)
     Nämä vertaukset ovat hyvin lyhyet, mutta selvä totuus on niissä esitetty. Kerrotaan siitä ilosta, mikä ihmiseen tulee, silloin kun hän näkee totuuden taivasten valtakunnan olemassaolosta. Hänet täyttää niin ihmeellinen ilo, että hän heti ymmärtää: "Kaiken muun todella hylkään, sillä tämän valtakunnan olemassaolo on todella niin kallis aarre, että mielelläni luovun itsekkyydestä ja pahuudesta, vain siitä ilosta, että saisin omistaa valtakunnan. Totuuden helmi on niin kaunis, ettei mikään ole sen vertainen. Kuinka enää onnea pyytäisin, kun itse autuus minulle on annettu?" Tällainen luonnollinen ilo täyttää ihmisen, kun hän näkee totuuden. Ja Jeesus vielä seuraavassa vertauksessa lohduttaa häntä sanomalla:
     7. Taas on taivasten valtakunta verkon kaltainen, joka on mereen heitetty ja kaikenlaisia kokosi. Koska se tuli täyteen, vetivät he sen rannalle, ja istuivat ja erottivat hyvät astioihinsa, mutta mädänneet he heittivät pois. (Matt. 13:47-48)
     Tällä Jeesus teroittaa mieleemme: "Sinun ilosi, kun taivasten valtakunnan helmen löysit ja tahdot kaikesta muusta luopua sen takia, on todellista iloa, sillä taivasten valtakunta on niin voimakas, että se vetää sinut kokonaan puoleensa suurella riemulla, pahankin sinussa; eikä sinun tarvitse mitään pelätä, koska verkko itse vetää kaikki — sitten kyllä heitetään pois, mikä sinussa on pahaa. Mutta mene vain mukaan, luota siihen iloon, jota tunnet." Ja kun ihminen on tämän ensimmäisen ilon ymmärtänyt, silloin Jeesus vertauksissaan alkaa kuvailla, minkälainen on hänen sielunsa tila muihin nähden. Meillä on siten seuraava sangen merkillinen ja kaunis vertaus:
     8. Sen tähden on taivasten valtakunta kuninkaan vertainen, joka teki tiliä palvelijainsa kanssa. Ja kun hänen palvelijansa oli hänelle velkaa kymmenen tuhatta talenttia, käski hän myydä hänet perheineen orjiksi. Mutta kun palvelija häneltä rukoili armoa, antoi hän koko velan anteeksi. Silloin palvelija meni ulos ja löysi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata penninkiä, kiristi tätä kurkusta ja vaati maksua. Kun herransa tästä kuuli, vihastui hän ja käski antaa hänen pyövelille siihen asti, että hän maksaisi kaiken velkansa. (Matt. 18:23-34)
     Parilla sanalla Jeesus lopuksi selittää vertauksen sisällön:
     "Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin veljellenne teidän sydämistänne anna anteeksi heidän rikoksensa." (Matt. 18: 35.) Tämä näin annettu vertaus taivasten valtakunnasta on siveellinen opetus, joka koskee ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin. Se on niin ylevä, niin korkea ja maalliselta kannalta katsoen niin mahdoton, että se todella päältä katsoen jo kuuluu taivaallisen elämän lakeihin.
     Se on tuo uusi laki: ihminen, anna sydämessäsi kaikki kaikille anteeksi!
     Mikä näet pidättää meitä tornissa eli vankeudessa, toisin sanoen tässä fyysisessä, ruumiillisessa elämässä, johon meidät aina täytyy heittää karmallisten velkojemme maksamiseksi? Yksin sydämemme kovuus; me kyllä tahtoisimme oikeutta toisilta vaatia, mutta itse otamme mielellämme vastaan anteeksiantamusta ja armoa. Mutta Jeesus sanoo: ei ole olemassa mitään iloa, mitään velan todellista kuittaamista, mitään anteeksisaantia ellemme itse anna anteeksi.
     Kun ihminen ymmärtää valtakunnan sanan, niin hän näkee olevansa aivan kuin hirmuisen suuressa velassa taivasten valtakunnan hallitsijalle. Hänellä on koko menneisyys takanaan, jonka kuluessa hän on elänyt tietämättömyydessä ja synnissä. Hänellä on niin kuin teosofeina sanomme, suuri karma maksettavana. Koko tuo karma voisi häntä painaa ja estää elämästä taivasten valtakunnan elämää, jos hänen täytyisi se ensin maksaa, ennen kuin saisi elää taivasten valtakunnan ilossa. Mutta silloin valtakunnan hallitsija, Isä sanoo hänelle: "Sinä saat vapaasti olla minun palvelijani ja poikani, minun valtakunnassani, sillä kaikki velkasi on minun puoleltani annettu anteeksi. Sinä saat maksaa, kun itse jaksat." Ja me tiedämme, että kun ihminen seisoo Jumalansa edessä, hän mielellään tahtoo suorittaa karmallisen velkansa. Hänen sydämensä on sulana pyhästä halusta, mutta toiselta suoritus käy nopeammin, toiselta hitaammin. Mutta molemmille on elämä auennut. Ja elämällä on vain yksi ehdoton ehto: "Saat itse maksaa, silloin kun jaksat, jos vain annat kaikki anteeksi veljellesi, jos sydämestäsi pyyhit pois kaiken katkeruuden, kaiken vihan, kaikki tunteet, jotka erottavat sinut toisista ihmisistä. Silloin on aivan kuin et olisi minullekaan mitään velkaa, silloin tunnet sen rauhan ja ilon, joka on aina minun valtakunnassani. Velkasi saat sitten suorittaa, kun sinulla on aikaa ja rikkautta yllin kyllin."
     Tämä on erinomaisen syvä totuus karman suhteen. Se merkitsee, ettei ihmisen tarvitse mitään maksaa menneistä pahoista teoista, menneestä synnistä, sillä tavalla, että hän kärsisi siitä, napisisi sitä, täytyisi valittaa: "En tahtoisi kärsiä, miksi minun pitäisi kärsiä!" Mitään sellaista ei välttämättä tule ihmiselle. Kun hän antaa kaikki anteeksi toisille, kun hän ei mitään pyydä toisilta, ei edes "oikeutta", silloin Isäkin on hänelle antanut kaikki anteeksi ja ottanut hänet iloonsa. Kyllä ihminen saa maksaa karmallisen velkansa, mutta ei kärsien. Kärsimys ei ole hänelle kärsimystä. Kärsimys on hänelle ilo, hän maksaa velkansa iloisesti. On aivan kuin hänellä olisi niin paljon rikkautta, että hän voi helposti maksaa. Hänen ei siis tarvitse maksaa, ennen kuin hän on niin rikas, ettei velan maksaminen ole raskasta. Te tiedätte, että porvarillisen velan maksaminen on vaikeata ja katkeraa, silloin kun on köyhä, silloin kun täytyy säästää viimeiset penninsä ja markkansa korkojen ja velan maksamiseen, mutta jos äkkiä pääsisi rikkaaksi, silloin velan maksaminen olisi iloista, koska se olisi vapautumista vanhoista siteistä. Sellainen on nyt taivasten valtakunnan elämä, kun ihminen tulee siitä osalliseksi ja antaa kaiken anteeksi veljellensä, niin hänen omien velkojensa maksaminen tuottaa hänelle iloa eikä surua.
     Jeesuksen seuraava vertaus on kummallinen päältä katsoen, mutta koskee selvästi myös ihmisen sisäistä mielentilaa toisiin ihmisiin nähden:
     9. Sillä taivasten valtakunta on perheenisän vertainen, joka varhain aamulla läksi ulos palkkaamaan työväkeä viinimäkeensä jne. (Matt. 20:1-16) Siinä kerrotaan isännästä, joka palkkasi työväkeä viinimäkeensä ja antoi heille yhtäläisen palkan, vaikka toiset olivat olleet kauemmin, toiset vähemmän aikaa työssä. Ja vertaus loppuu sanoihin:
     "Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut."
     Tämä vertaus voi loukata jokapäiväistä ymmärrystämme ihmeellisenä totuuden esityksenä. Meidän mielestämme olisi luonnollista, että palvelijoille maksettaisiin työn ja ansion mukaan, mutta Jeesus näkyy nimenomaan tässä sanovan: "Kun olette taivasten valtakunnassa, ette saa tuntea sydämissänne mitään tavallisia katkeruuden tunteita, eikä teillä pidä olla sellaista käsitystä oikeudesta itsenne suhteen, kuin muuten on maailmassa. Älkää olko niin kuin ne palvelijat, jotka valittavat, etteivät ole saaneet kylliksi palkkaa. Mitään sellaista ette saa ajatella. Mitään palkkaa ette saa pyytää. Te saatte mitä saatte. Älkää sydämissänne millään tavalla mittailko ja vertailko itseänne toisiin, älkää ollenkaan persoonallisesti ajatelko asiaa: näin olen minä ponnistanut ja näin tuo, katsokaa kuinka hän on pitkälle kehittynyt ja viisaaksi tullut, vaikka minä olen paljon kauemmin pyrkinyt ja koettanut elää Jumalan valtakunnan elämää. Ei mitään sellaisia ajatuksia saa pitää."
     Tämä on ymmärrettävissä, jos muistamme, että taivasten valtakunta on elävä voima meidän takanamme. Sen voima on heti meissä, kun siihen tulemme, eikä siinä ole mitään maksuja, ei mitään palkkoja, ei mitään erilaisia mittoja. Tuleeko ihminen tänään, tuleeko hän huomenna vai tuhannen vuoden perästä, taivasten valtakunta odottaa, ja kun hän siihen tulee, hän on siinä ja se on hänessä. Siinä ei ole mitään kysymystä oikeudesta tai vapaudesta. Päinvastoin sellainen ihminen, joka sanokaamme vasta jossakin myöhemmässä rodussa ottaa vastaan taivasten valtakunnan sanoman ja tulee sen jäseneksi, sellainen ihminen saa luonnostaan tuntea suuremman ilon, sillä hän on kauemmin aikaa ollut ulkona taivasten valtakunnasta. Taas se, joka on kauemmin aikaa ollut mukana — vanhemmista roduista lähtien, hän on tietenkin tehnyt enemmän työtä ja on enemmän ponnistanut, mutta hän on myös kauemmin aikaa nauttinut taivasten valtakunnan autuudesta. Vaikkei hän itse olisi sen enempää voittanut (sen useampia vihkimyksiä ottanut) kuin myöhääntulija, on hän kuitenkin ollut kauemmin aikaa todellisesti onnellinen. Mutta toinen, joka kauan, kauan on elänyt jokapäiväisten ihmisten elämää, saanut kärsiä ja iloita heidän tavallaan, on itse asiassa ollut vähemmän onnellinen, ja on aivan luonnollista, että se ilo, rauha ja vapaus, minkä hän saavuttaa, kun hän myöhään, myöhään astuu taivasten valtakuntaan, on yhdellä kertaa yhtä iso kuin se, minkä toinen saavuttaa, joka on kauan ollut valtakunnan jäsen.
     On huomattava, että se Jumala-Isä, joka hallitsee taivasten valtakunnassa, on itse lempeys ja hyvyys, joka ei koskaan ketään pakota. Ihmiset saavat mielellään elää taivasten valtakunnan ulkopuolella. Jumalan kannalta katsoen he saavat aivan mielellään elää kaikessa synnissä ja pahassa. Kuta kauemmin he jaksavat elää pimeydessä ja itsekkyydessä, sitä suurempaa iloa taivasten valtakunta heille valmistaa. Mutta taivasten valtakunta aina pyytää, yhtä mittaa kutsuu ihmisiä tulemaan itseensä, ja se iloitsee joka ihmisestä, joka tulee. Jumala on rakastaja, joka avosylin odottaa ikuisuuksia, varmasti tietäen, että rakastettu lopulta pakenee Hänen syliinsä.
     Nämä ovat siis aivan selviä sielutieteellisiä lakeja, ja vertauksen loppusanat "sillä monet ovat kutsutut mutta harvat valitut" viittaavat siihen, mistä nyt seuraava jakso alkaa.
     Toinen osa tästä vertausten toisesta ryhmästä puhuu näet ihmisen suhteesta Jumalan valtakuntaan ulkonaisesti eli tositoiminnassa, ja yhdeksännen vertauksen viimeiset sanat viittaavat siihen, että nyt on siirryttävä vertaukseen häävaatteista, jossa puhutaan tarkemmin kutsumuksesta.
     10. Taivasten valtakunta on kuninkaan vertainen, joka teki häitä pojallensa. Ja lähetti palvelijansa kutsumaan kutsuttuja häihin, eivätkä he tahtoneet tulla. Taas hän lähetti toiset palvelijat sanoen: 'Sanokaa kutsutuille: katso, minä valmistin ateriani, härkäni ja syöttilääni ovat tapetut ja kaikki on valmistettu, tulkaa häihin!' Mutta he katsoivat ylös ja menivät pois, yksi pellollensa, toinen kaupallensa. Mutta muutamat ottivat kiinni hänen palvelijansa ja pilkkasivat heitä ja tappoivat. Mutta kun kuningas sen kuuli, vihastui hän ja lähetti sotaväkensä ja hukutti ne murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Silloin hän sanoi palvelijoillensa: häät tosin ovat valmistetut, mutta kutsutut eivät olleet mahdolliset. Menkää siis teiden risteyksiin, ja kaikki, jotka te löydätte, kutsukaa häihin. Ja palvelijat menivät ja kokosivat kaikki, ketkä löysivät, pahat ja hyvät, ja häähuone täyttyi vieraista. Niin kuningas meni katsomaan vieraita ja näki siellä yhden ihmisen, joka ei ollut puettu häävaatteihin. Niin hän sanoi hänelle: ystäväni, kuinkas tänne tulit eikä sinulla ole häävaatteita? Mutta tämä vaikeni. Silloin sanoi kuningas palvelijoillensa: sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, ottakaa ja heittäkää hänet ulkonaiseen pimeyteen, siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut. (Matt. 22:2-14)
     Se, minkä heti ymmärrämme tästä vertauksesta ja näistä sanoista on, että valtakunnan sana voi kuulua ja valtakunta voi näkyä meille jonakin ylevänä hetkenä, mutta että hetken ohi mentyä taas ummistamme korvamme ja silmämme siltä. Voimme toisin sanoen olla kutsuttuja, ja tämä merkitsee, että sisässämme jo älyämme, näemme, tajuamme, kuulemme. Mutta kuitenkaan emme ota inspiraatiota niin toden kannalta, että tottelisimme ääntä, tekisimme kuulemisen eläväksi ja ymmärtämisen käytännöksi sekä muuttaisimme järjen hetkellisen valistuksen todelliseksi elämäksi. Ja silloin leimaamme itsemme "ei-valituiksi". Olemme hetkeksi heränneet sielussamme, siinä korkeammassa maailmassa, jossa on taivasten valtakunnan siemen. Olemme hetkeksi heränneet, mutta emme tottele ääntä. Ja silloin meidät heitetään ulos "pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys". Tämä ulkonainen pimeys on jokapäiväinen elämänymmärrys, joka tosiaan on kuin itkua ja hammasten kiristystä verrattuna valtakunnan elämänymmärrykseen. Sillä vaikka jokapäiväisellä elämällä on onnensa ja ilonsa, se on kuitenkin viisaan Salomoninkin mukaan "vaivaa ja vastusta ollut, silloin kun se parhainta on ollut". Ja runoilija Goethe sanoi kahdeksankymmenvuotiaana, että jos hänen elämänsä onnelliset hetket luettaisiin yhteen, tulisi niistä tuskin viisiviikkoinen ajanjakso. Tosiaan ihmiset usein kiristävät hampaitansa ja kiroavat toisiaan! Sen tähden taivasten valtakunta säälii kaikkia niitä ihmisiä, jotka elävät tässä ulkonaisessa pimeydessä eivätkä tahdo heittää sitä persoonallista, itsekästä elämää, jossa he viihtyvät. He eivät aavista, että suuri onni ja ilo ja autuus odottaa heitä ja joka hetki kutsuu heitä.
     Monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut, sanoo vertaus, sillä ihmisen muuttuminen kutsutusta valituksi on siinä, että älyllinen kutsumus kehittyy hänessä eläväksi elämäksi, jolloin hän, kuten vertauksessa sanotaan, puetaan häävaatteisiin. Jo ennen on hänen silmänsä tullut valoisaksi, hänen korvansa hetkeksi kuullut, mutta kun hän pukeutuu häävaatteisiin, silloin hänen koko olemuksensa muuttuu. Ja me kysymme: millä tavalla tämä siveellinen parannus, tämä häävaatteisiin pukeutuminen tapahtuu?
     Jeesus antaa kahdessa seuraavassa vertauksessa selvän kuvan siitä, näyttäen samalla, kuinka kaikkeakäsittävä ja ytimeenkäypä muutos on oleva. Nämä kaksi kuuluisaa vertausta ovat:
     11. Silloin pitää taivasten valtakunnan oleman kymmenen neitseen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja menivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli taitavaa, ja viisi tyhmää. Tyhmät ottivat lamppunsa eivätkä ottaneet öljyä myötänsä. Mutta taitavat ottivat öljyä astioihin ynnä lamppunsa kanssa. Koska ylkä viipyi, tulivat he kaikki uneliaiksi ja makasivat. Mutta puoliyönä tuli huuto: katso ylkä tulee, menkää ulos häntä vastaan. Niin nousivat kaikki nämä neitseet ja valmistivat lamppunsa. Mutta tyhmät sanoivat taitaville: antakaa meille teidän öljystänne, sillä meidän lamppumme sammuvat. Niin vastasivat taitavat sanoen: ei suinkaan, ettei meiltä ja teiltä puuttuisi, mutta menkää paremmin niiden tykö, jotka myyvät, ja ostakaa itsellenne. Mutta koska he menivät ostamaan, tuli ylkä, ja jotka valmiit olivat, ne menivät hänen kanssansa häihin, ja ovet suljettiin. Viimein tulivat toisetkin neitseet ja sanoivat: herra, herra, avaa meidän eteemme.
     Mutta hän vastasi ja sanoi: totisesti sanon minä teille, en tunne minä teitä. Valvokaa sen tähden, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä, jona ihmisen poika tulee. (Matt. 25:1-13)
     Tässä on nähtävästi kymmenen puhdasmielistä kutsuttua, kaikilla niillä lamput, jotka osoittavat, että he ovat nähneet taivasten valtakunnan valon. Mutta ainoastaan viisi on ottanut mukaansa öljyä — rakkauden öljyä, joka antaa valon paistaa, joka antaa tulen lampussa pysyä. Rakkaus valoon, se tekee, että ihminen tahtoo muuttua. Jeesus selvästi sanoo: "Teillä pitää olla tämä rakkaus. Muuten valonne sammuu. Taivasten valtakunnan valo tarvitsee rakkautta palaakseen pysyvästi. Vasta kun teillä se on, voitte muuttua."
     Mitä meidän siis pitää tekemän? Sen Jeesus selvittää heti seuraavassa vertauksessa:
     12. Sillä niin kuin ihminen matkusti kauaksi ja kutsui palvelijansa ja antoi heille tavaransa, ja niin yhdelle antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, jokaiselle varansa jälkeen, ja meni matkaansa; niin meni se, joka viisi leiviskää oli ottanut, teki niillä kauppaa ja voitti toiset viisi leiviskää. Niin myös se, joka kaksi oli ottanut, voitti myös toiset kaksi. Mutta joka yhden oli ottanut, hän meni pois ja kaivoi maahan ja kätki herransa rahan. Niin pitkän ajan perästä tuli palvelijain herra ja laski lukua heidän kanssansa. Ja tuli se, joka oli ottanut viisi leiviskää ja toi toiset viisi leiviskää sanoen: herra, viisi leiviskää sinä annoit minulle, katso, minä olen toiset viisi leiviskää niillä voittanut. Sanoi hänen herransa hänelle: sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähän päällä sinä olit uskollinen, minä panen sinut paljon päälle, mene sinun herras iloon. (Samoin kävi sen, joka oli kaksi leiviskää ottanut.) Niin myös se tuli, joka yhden leiviskän oli ottanut ja sanoi: herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi, sinä niität sitä, kuhunka et kylvänyt, ja sinä kokoat siitä, kuhunka et hajottanut. Ja minä peläten menin pois ja kätkin sinun leiviskäs maahan; katso, tässä on sinun omas. Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: sinä paha ja laiska palvelija, tiesitkös minun siitä niittävän, kuhunka en minä kylvänyt, ja sieltä kokoavan, johonka en ole hajottanut; niin sinun siis olisi tullut antaa minun rahani vaihettajille; ja minä tultuani olisin omani jälleen saanut kasvun kanssa. Ottakaa siis häneltä se leiviskä ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Ja heittäkää kelvoton palvelija ulkonaiseen pimeyteen; siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys. (Matt. 25:14-30)
     Tämä on kaikkein merkillisimpiä ja syvällisimpiä vertauksia, mitä Jeesus on antanut. Siinä kuvataan, että ihmiselle on annettu kelle kymmenen, kelle viisi, kelle yksi talentti, jolla nähtävästi tarkoitetaan, että jokaiselle ihmiselle on annettu joitakuita kykyjä ja lahjoja tai ainakin yksi erikoistaipumus. Hän on saanut omansa karmalta, kuten teosofisesti sanomme, niin että ne ovat hänen mukanaan, kun hän maailmaan syntyy. Muuten on yhdentekevää, kuinka selitämme synnynnäisten taipumusten alkuperän, pääasia on, että kullakin ihmisellä on omat sielulliset ominaisuutensa ja kykynsä kun hän tänne syntyy.
     Kun nyt ihminen kuulee valtakunnan sanan ja rakastaa sitä ja tahtoo elää valtakunnan elämää, silloin hänen välttämättä pitää tehdä sitä työtä elämässä, jota hän rakastaa ja jonka avulla hän voi tuoda esiin omaa sisäistä itseään. Tämä on Jeesuksen suoranainen neuvo ja käsky ihmiselle hänen jokapäiväisen, käytännöllisen elämänsä suhteen. Kun hän astuu taivasten valtakuntaan, hänen pitää tutkia itseään, mikä talentti hänellä on, ja sitten katsoa, elääkö hän talenttinsa mukaan, edistääkö hän Jumalan valtakuntaa omalla talentillaan, tekeekö hän sitä työtä, jota hän rakastaa, onko koko hänen sielunsa, sydämensä ja henkensä mukana hänen työssään? Sillä niin on valtakunnan laki, että ihminen ei saa tehdä toisen työtä. Ihminen ei saa tehdä sitä työtä, joka ei ole hänen sydämensä halua, joka ei ole hänen omaa työtänsä, jota hän ei sydämestään rakasta. Me ihmiset synnymme erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, meitä kasvatetaan eri tavalla, meille annetaan erilaisia mahdollisuuksia tulla toimeen ulkonaisessa maailmassa; nämä kaikki asiat eivät saa merkitä mitään. Kun ihminen astuu taivasten valtakuntaan, silloin hänen pitää nöyrtyä Isän Jumalan edessä ja sanoa Hänelle: "Isä, mikä on minun kykyni, mikä on minun työni? Millä tavalla minä voin tehdä työtä Sinun valtakuntasi puolesta?" Ei hän saa ottaa lukuun mitään maallisia asioita, eikä ajatella itseään: tätä minä olen...
     Hänen täytyy riisuutua paljaaksi ja sanoa: "Katso, kuinka minä olen mitätön ja pieni — mitä minä voin tehdä, mihin minä kelpaan?" Ja silloin Isän ääni sanoo hänelle: "Se ja se leiviskä on sinun, sitä käytä valtakunnan palvelukseen. Älä katso toisen työtä, älä ajattele, että tahtoisit tehdä ihmeitä. Älä anna oman mielikuvitukseksi lentää yläilmoihin itsekkyyden, turhuuden ja itserakkauden siivillä. Se on harhaa kaikki, ja tässä kysytään ainoastaan todellisuutta ja totuutta. Juuri sitä, mihin kykenet, juuri sitä sinä tee, mutta tee sitä valtakunnan nimessä ja sen edistämiseksi. Ja sinun pitää olla niin innokas tässä tekemisessä, ettet tunne itseäsi orjaksi tai palvelijaksi, vaan että todella tunnet itsesi pojaksi, todella tunnet itsesi Minun, Isäsi ja Jumalasi pojaksi."
     Todella, todella on teko kysymyksessä. Sitä Jeesus teroittaa seuraavassakin vertauksessa:
     13. Yhdellä miehellä oli kaksi poikaa, ja hän meni ensimmäisen luo ja sanoi: poikani, mene tänä päivänä tekemään työtä minun viinimäkeeni. Niin tämä vastaten sanoi: en tahdo. Mutta sitten katui hän ja meni. Niin isä meni toisen tykö ja sanoi myös niin. Mutta tämä vastaten sanoi: kyllä minä menen, herra, eikä mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki isänsä tahdon? He sanoivat hänelle: se ensimmäinen. (Matt. 21:28-31)
     Vaikkakin ensin sanoisimme: ei, mutta sitten teemme, se on todellista. Sitä pyydetään, sitä vaaditaan, ei että ensin innostuisimme ja sanoisimme: kyllä, kyllä, emmekä sitten kuitenkaan mitään tekisi. Jeesus näyttää, kuinka todelliset ovat vaatimukset.
     On vielä jäljellä yksi vertaus, joka kuuluu näin:
     14. Oli yksi perheenisäntä, joka istutti viinimäen ja pani aidan sen ympäri ja kaivoi siihen viinikuurnan ja rakensi tornin ja pani sen vuorolle peltomiehille ja vaelsi muille maille. Mutta koska hedelmäin aika lähestyi, lähetti hän palvelijansa peltomiesten tykö ottamaan sen hedelmiä. Ja peltomiehet ottivat kiinni hänen palvelijansa ja yhden he pieksivät, toisen he tappoivat, kolmannen he kivittivät. Taas hän lähetti toiset palvelijat, useammat kuin ensimmäiset, ja he tekivät heille myös niin. Mutta viimein lähetti hän heidän tykönsä poikansa sanoen: he karttavat minun poikaani. Mutta koska peltomiehet näkivät pojan, sanoivat he keskenänsä: tämä on perillinen, tulkaa, tappakaamme hänet, niin me saamme hänen perintönsä. Ja he ottivat hänet kiinni, sysäsivät ulos viinimäestä ja tappoivat. Koska siis viinimäen isäntä tulee, mitä hän peltomiehille tekee? He sanoivat hänelle: ne pahat hän pahasti kurittaa, ja antaa viinimäkensä toisille viinimäen miehille, jotka antavan hänelle hedelmät ajallansa. (Matt. 21:33-41)
     Tässä viimeisessä vertauksessa Jeesus vielä lausuu sen tärkeän neuvon kaiken todellisen työn suhteen taivasten valtakunnassa, että siinä emme saa tehdä työtä hedelmän toivossa, ei edes siinä toivossa, että näkisimme tuloksia työstämme. Taivasten valtakunnassa tehdään työtä työn itsensä takia. Työ on itse oma palkkansa. Hedelmät eivät ole työntekijäin, vaan hallitsijan.
     Onko meille nyt selvinnyt, minkälainen on se uusi elämänymmärrys, jota Jeesus kansalle opetti? Saatammeko nyt mennä portista sisälle esikartanoon kuullaksemme, mitä hän opetuslapsilleen opetti?
     Kun ihminen lähestyy kuolemaa, kun hän makaa sairaana vuoteella ja odottaa, milloin hänen viimeinen hetkensä on tuleva, silloin hänen sielulleen selviää, mitä hänellä on ollut elämässä todellista. Silloin hän joutuu todella kummalliseen asemaan, hän joutuu katsomaan omaa itseään ja omaa elämäänsä ikään kuin kaukaa. Kaikki hänestä etääntyy, kaikki mikä hänen ruumiissaan innosti häntä elämään, kaikki mitä siinä oli intohimoja, haluja, viettejä, se kaikki poistuu, etääntyy, hän ei saa siitä enää kiinni. Sellaiset siteet, jotka hänen terveenä ollessaan tuntuivat hänestä voimakkailta ja antoivat hänelle uskoa elämään, häviävät pois, eikä hän enää niitä tunne. Jos hänen veressään on perittyä pelkoa, helvetin tai kuoleman pelkoa, nousee hänen sielunsa silmien eteen sellaisia kuvia, joille hän on altis ja jotka voivat häntä säikyttää. Päivä päivältä kasvaa sentään niiden lukumäärä, jotka eivät suorastaan pelkää kuolemaa, koska he ovat elämänsä aikana ymmärtäneet ja vähitellen tulleet vakuuttuneiksi siitä, että ikuista helvettiä ei ole, jumala ei sentään voi olla aivan sama kuin perkele. Useimmat ajattelevat ja "jumalaa pelkäämättömät" ihmiset ovat niin muodoin siinä asemassa, että he omaksi hämmästyksekseen huomaavat, että elämä häviää heidän näkyvistään, ja kun he eivät sielustaan mitään tiedä, he luonnollisesti ajattelevat: "Kuolema on varmaankin kaiken loppu."
     Sillä ainoa, mikä kantaa ihmisen tajuissaan kuoleman ahtaan portin läpi, on elävä usko — se usko, jota viisaat teroittavat ja Jeesus evankeliumissa opettaa. Hän opettaa meitä uskomaan jumalaiseen elämään, josta mekin olemme osa, jossa mekin elämme, ja joka on onnea, iloa, hyvyyttä ja läpeensä kaunista. Koko hänen elämänymmärryksensä sisältyy tuohon uuteen uskoon: uskokaa että elämän salaisuus on rakkaus, ilo ja rauha. Uskokaa Jumalaan. Sillä uskoa Jumalaan on samaa kuin uskoa hyvän elävään voimaan.
     Kun tämä elämänymmärrys meille selviää ja kun me tulemme elämässä tämän uskon täyttämiksi, silloin ei tule kysymykseen mikään kuoleman pelko eikä liioin mitään yksinäisyyden tai hylättynä olon tunteita kuoleman edessä. Sillä tämä usko ei kuolemassa häviä. Usko hyvään ei häviä, usko Jumalaan ei häviä, kun se meissä on eläväksi kasvanut.

{teoksesta Jeesuksen salakoulu}


 Etusivu 

 Pekka Ervast