Pekka Ervast

Salatiede ja salatieteilijät

III

Kaita tie


     Kuitenkin on ihmisiä, jotka alituiseen toistavat tuon vanhan väitteen: "todistakaa, niin me uskomme. Antakaa meidän nähdä, että ihminen elää kuoleman jälkeen, niin me uskomme. Antakaa meidän kuulla vainajien omilta huulilta, että he elävät ja syntyvät jälleen, niin me uskomme."    "Ahdas on se portti ja kaita se tie, joka vie elämään", sanoi mestari Jeesus, ja vaikka me kristityt yleensä olemme unohtaneet panna arvoa mestarimme sanoihin, elää meissä yhä vielä vaistomainen tietoisuus siitä, että jonkinmoinen elämän tie on olemassa. Samalla aavistamme ja uskomme, että tämä elämäntie on kaita siinä merkityksessä, että se on surujen ahdistama ja yksinomaan vaivoille ja vaikeuksille altis. Ja kun nyt teosofinen liike nuortuneella voimalla julistaa tätä vanhaa oppia kaidasta elämäntiestä, kuvastuu monen hartaan kuulijan mieleen tuttu kuva maailmaa pakenevasta katumuksentekijästä. Ja ehkä moni tämän lehden lukija, käydessään läpi H. P. Blavatskyn kirjoituksen "käytännöllisestä salatieteestä" (Ks. Omantunnon helmikuun numeroa 1907), tuli ajatelleeksi kertomuksia kristityistä pilaripyhimyksistä, munkeista ja erakoista, itämaalaisista itsensäkiduttajista, fakiireista ja kerjäläismunkeista, keskiaikaisista askeeteista jne., ja samalla kysyneeksi itseltään, mitä meidän vapautta ja valistusta rakastavalla ajallamme on niiden kanssa tekemistä?
      Tosin sen, joka vähänkin tietää, mitä kaidalla tiellä tarkoitetaan, täytyy myöntää, että se tie on kivikkoista ja ohdakkeista, että se kulkee ahtaiden solien läpi ja ammottavien kuilujen yli, mutta jos hänen tietonsa tähän pysähtyy, ei se käsitä muuta kuin totuuden toisen puolen. Sillä miksikä jättäisimme mainitsematta, että kaita tie on alppitie, joka oikaisee suoraan huimaavia huippuja kohti? Ja kun vuoripolkua noustaan, silloin askel askeleelta puhdistuu ilma, laajenee näköala ja muuttuu maailma yhä suurenmoisemmaksi; lopulta siintää jo lumihuippujen lomitse kultainen temppeli auringonnousun ikuisessa kevätmaassa ja kuuluu kaukaa temppelistä pyhiinvaeltajan korviin taivaallisten kuorojen kuninkaalliset sinfoniat. Joskin siis kaitaa tietä kulkijan eli salatieteilijäksi pyrkijän elämä on suruissaan syvempi kuin muiden ihmisten, on myös hänen ilonsa riemukkaampi ja hänen riemunsa ylevämpi kuin muiden. Ja mitä siihen tulee, että meidän valistunut aikamme vastenmielisesti kuulee puhuttavan erityisestä elämäntiestä, ei liene totuus silti muutettavissa. Jos elämässä on olemassa kaita tie, ei sen olemassaolo riippune toisen tai toisen ajan mielijohteista, jotka pysyvät hetken ja haihtuvat kuin tunnelmat ainakin, vaan lienee sen perusta laskettu vankemmalle kalliolle.
      Mikä sitten on tämä kaita tie ja miten sen olemassaolo on ymmärrettävissä? Ja mikä on se vaara, jonka kerrotaan uskaliasta astujaa uhkaavan? Näihin kysymyksiin tahtoisimme nyt koettaa vastata, ja vastaus meille selvenee, jos vähän tarkastamme ihmiselämää yleensä.
      Ihmisen poveen on kätkettynä elämänhalu ja hänen sydäntään elähdyttää pyrkimys onneen. Tähän vanhaan kaikkien todeksi myöntämään lauseeseen voimme lisätä: häntä elähdyttää myös vaistomainen tunne siitä, että jos hän osaisi ottaa elämän aivan luonnolliselta kannalta, hän olisi onnellinen. Mikä olisi sitten tämä luonnollinen kanta? Sitä hänen on vaikea yksityiskohtaisesti selvittää, mutta hänen epämääräinen vaistonsa ilmoittaa hänelle luonnollisen elämän perussävelet niin sanoaksemme. Ja nämä perussävelet ovat yhtä selviä kuin yksinkertaisia. Niiden mukaan ihmisen tulisi elää luonnon välittömässä yhteydessä, täydellisessä luottamuksessa ja tottelevaisuudessa luonnon lakeja kohtaan ja täydellisessä ajattelemattomuudessa filosofisessa merkityksessä. Viimeinen ehto on erittäin tärkeä: ajatella ihminen ei saisi, ei tutkia, ei etsiä, ei kysellä, vaan elää ainaisessa nykyhetkessä ja olla onnellinen. Niin pilkallisilta kuin nämä sanat tuntunevatkin, lienee tuskin sitä ajattelevaa ihmistä, joka ei joskus olisi salaisesti huudahtanut: kunpa pääsisin vapaaksi tästä alati ahertelevasta kulttuuriminästäni, kunpa pääsisin lapseksi luonnon helmaan!
      Kuitenkin näemme, että tämä hurskas toivomus ei toteudu. Ihmiset, jotka lähtevät yhteiskuntakoneiston humua pakoon, huomaavat pian, että humu kuuluu heidän piilopaikkaansakin, elleivät sitä ennen itse ole alkaneet ikävöidä takaisin vanhaan humuun. Erakko, joka semmoisista syistä pakenee yksinäisyyteen, saa aina kokea, ettei mikään paikka suojaa häntä siitä maailmasta ja siitä humusta, jota kutsutaan hänen omaksi minäkseen. Useimmat ihmiset unohtavatkin seuraavassa silmänräpäyksessä tuon hetkellisen tunnelmansa. Ja totta on, että kun hiukan lähemmältä tarkastamme inhimillistä sieluelämää, oivallamme, että tuommoinen luonnollinen ihanne-elämä onkin mahdottomuus.
      Miksi? Sentähden että ihmisen sielussa elää paljon muuta kuin tuo lapsellinen onnen vaisto. On ikäänkuin ihmistä ajaisi eteenpäin, väsymättä eteenpäin, salaperäinen voima, joka pukeutuu tuhansiin muotoihin. Milloin se houkuttelee häntä kauneutena — silmän, korvan tai mielikuvituksen — ja tekee hänestä taiteilijan, säveltäjän tai runoilijan; milloin nautinnonhimona, joka leikkaa hänen sielultaan siivet ja saa hänet loassa rypemään. Milloin sama salaperäinen kulttuurivaisto kannustaa häntä tietoon pyrkimään ja havaintoja ja keksintöjä tekemään, joista miljoonille on hyötyä tai tuhoa, milloin se taas vallanhimona ja ylpeytenä houkuttelee häntä toisten hartioille kiipeämään sekä heikompia ja tyhmempiä sortamaan. Sama salaperäinen voima vetää häntä myös iankaikkisena hyvyytenä ja rakkautena puoleensa ja saa hänet polvistumaan eteensä hiljaisessa hartaudessa.
      Teosofeina meidän ei ole vaikea käsittää näitä seikkoja. Lapsellinen onnen vaisto, josta äsken puhuimme, on itse asiassa sielumme muistiin jäänyt tunnelma menneistä ajoista. Jos tunnemme pääpiirteet ihmiskunnan kehityshistoriasta salaisen opin valossa, tiedämme, että Lemurian ja alussa Atlantiksenkin muinaisilla mannermailla ihmiskunta eli kultaisen lapsuutensa ajat juuri semmoisissa luonnollisissa ja alkuperäisissä sivistysoloissa, joista ajattelevammat yksilöt vieläkin uneksivat. Ne ajat ovat ainaiseksi vaipuneet muistojen yöhön, mutta ovat myös painaneet siksi syvän leiman niihin sieluihin, jotka silloin elivät mukana ja johonkin määrin osasivat ajatella, että vielä tänä päivänä niiden aikojen muistot hämärinä tunnelmina nousevat meidän tajuntaamme. Samalla tavalla vaikuttavat meihin joka ruumistuksessamme saman ruumistuksen lapsuuden muistot, mikäli ne ovat olleet onnellisia ja sopusointuisia.
      Mitä taas siihen kehitysvoimaan tulee, joka ei anna ihmiselle rauhaa, tiedämme, että se on jumalallinen elämä eli jumala, joka vaikuttaa meihin meidän oman minuutemme kautta; se on ihmisessä asuva jumala, joka häntä kasvattaa ja kehittää. Ja jos silloin kysymme, kuinka jumalan voima saattaa esiintyä pahana, kuuluu vastaus, että paha ja hyvä tässä kohden ovat suhteellisia käsitteitä. Kaikki paha esiintyy ensin hyvän muodossa; kokemus vasta näyttää korkeamman hyvän, joka tuomitsee edellisen pahaksi. Tämä on jumalan tapa kasvattaa ihmistä elämän koulussa. [Alaviite: Pahalla on kyllä syvempikin merkitys nk. mustan magian yhteydessä.]
      Oppi jumalan kaikkiallisuudesta ja ihmistä elähdyttävästä jumalallisesta hengestä tavataan kaikissa suurissa uskonnoissa, ja totta tosiaan emme ilman sitä ymmärtäisi elämää, emme ulkonaisen maailman emmekä ihmisen sisäisen maailman elämää. Mutta jumaluskon valossa pimeimmätkin kohdat kirkastuvat.
      Kaikissa teologioissa tapaamme myös opin jumalan kolminaisuudesta. Yhtä järjettömältä kuin tämä oppi pintapuolisesti tuntuukin — ja järjetön se on, jos kuvittelemme jumalaa maailmasta erillään olevaksi kolmiyhteiseksi jättiläiseksi —, yhtä järjelliseksi ja filosofiseksi me sen havaitsemme, jos esim. katsomme sen tarkoittavan ja kuvaavan jumalallisen elämän suhdetta ihmishenkeen. Sen takana tietysti piilee myöskin syvempi totuus, jota vähitellen voimme oppia aavistamaan, mutta piankin ymmärrämme sen tältä niin sanoaksemme inhimilliseltä kannalta.
      Ihmisen hengessä erotamme kolme olemuspuolta: tahdon, tunnon ja tiedon eli ajatuksen (järjen), ja niistä päätämme nyt, että jumalallisessakin tajunnassa on nämä kolme olemuspuolta: tahto, tunto ja tieto. Emme ole tottuneet käyttämään näitä nimityksiä; ja epäilemättä kolme tuollaista abstraktista sanaa ei selvittäisi meille jumalaa läheskään niin paljon kuin jokainen ihminen voi hengessään jumalaa käsittää. Uskonnoissa on sentähden aina annettu jumalan olemuspuolille nimiä, jotka ovat samalla epäfilosofisempia ja kuvaavampia, koska ne ovat elävämpiä ja konkreettisempia. Jos tahdomme niitä välttää olemme pakotetut toisenlaisilla sanoilla kuin yllämainituilla ilmaisemaan, mitä sydämemme ja järkemme kuiskaa meille jumalasta. Jumala tahtona ei ole paljasta tahtoa, vaan on pyhää, oikeata, voittamatonta tahtoa. Samaten hän tuntona on rajatonta rakkautta ja ihanuuden riemua, ja tietona kaikkitietävää ajatusta ja viisautta. [Alaviite: Filosofinen on kolminaisuus on Tietoisuus (henki) ja Ulottuvaisuus (aine) sekä niitä yhdistävä Voima (elämä), joka saa aikaan kaikki ne erilaiset Tietoisuuden ja Ulottuvaisuuden väliset suhteet (rajoitukset), joita ilmennyt maailmankaikkeus edustaa. Tämän kolminaisuuden ja tekstissä esitetyn yhdenmukaisuus on ilmeinen: tietoisuus vastaa tietoa, ulottuvaisuus tuntoa (kauneutta) ja voima tahtoa.] Voisimmekin vallan hyvin käyttää perin uudenaikaista monistista kolminaisuutta: hyvyys, kauneus, totuus [Ernst Hackel: Värdsgåtorna, siv. 390], joka mainiosti kuvaa jumalamme olemuspuolia, kunhan vain muistamme, ettei ole puhe abstraktisista käsitteistä, elottomista ihanteista, vaan korkeimmasta ja elävimmästä todellisuudesta.
      Kun tällä tavalla käsitämme jumalan kolminaisuuden, ymmärrämme, minkälaisessa vuorovaikutuksessa jumalallinen ja inhimillinen henki ovat toisiinsa, ymmärrämme myös niitä erilaisia viettejä ja vaistoja, jotka heräävät ihmisen sielussa. Ihmisen henki on itse asiassa jumalallinen kolminaisuus heijastuneena yksilölliseen tajuntaan, ja ihmistä on syystä kutsuttu jumalan kuvaksi. Seuraava taulu painaa mieleemme nämä suhteet:
 

Jumalallinen ja Inhimillinen kolminaisuus  

Jumala

Sat  Isä  Tahto  Voima  Hyvyys 
Ananda  Poika  Tunto  Aine  Kauneus 
Tshit  P. Henki  Tieto  Henki  Totuus 

Ihminen

Atmâ     Tahto 
Buddhi     Tunto 
Manas     Tieto 

 
      Ihmiskunnan kultaisena lapsuudenaikana, jolloin ihmisen henkinen kolminaisuus oli kuin tyhjä lehti verrattuna siihen, miksi se nyt on kehittynyt, alistui ihminen luonnon pakosta viisaitten opettajiensa johdatettavaksi. Hänen järkensä ei kysellyt, ei epäillyt, hänen tahtonsa ei osannut muuta kuin nöyrästi totella ja hänen tuntonsa oppi sen vuoksi juomaan onnen ja autuuden maljasta.
      Toista on nyt. Pitkinä vuosituhansina on ihmiskunta saanut kulkea omin päin, sen lapsuusaika on ohi, nyt se itse elämän koulussa viisastuu ja taitavaksi kehittyy; ja lukemattomia ovat sen lankeemukset. Sen omassa povessa asuva henki ajaa sitä eteenpäin; kun ei se tietä näe, hapuilkoon pimeässä ja kompastukoon.
      Mutta johtotähti ihmiskunnalla on: jumalan henki sen oman hengen sydänmaassa. Jumala hyvyytenä herättää ihmisen tahdossa hyvyyden, pyhyyden, oikeuden kaipuun ja ihmisen sielu on valmis ottamaan vastaan uskonnon voiman. Jumala kauneutena herättää ihmisen tunnossa kauneuden, rakkauden ja sopusoinnun kaipuun ja ihmisen sielu kehittyy taidetta ymmärtämään ja luomaan. [Alaviite: Taidetta ei ole ainoastaan soitto, laulu, runous jne., vaan koko se puoli ihmiselämästä, joka välittömästi on tekemisissä tunteen ja kauneuden luovan voiman kanssa, kuten ystävyys, rakkaus, perhe-elämä, yhteiskunnallinen elämä jne.] Jumala totuutena herättää ihmisen ajatuksessa totuuden, tiedon ja viisauden kaipuun ja hänen sielulleen avautuu tieteen ja filosofian uusi maailma. Ja näistä hänen kolminaisen henkensä kolmesta toiminnasta syntyy kulttuuri.
      Tämä on kuitenkin vain ihmiselämän valopuoli. Jumalallinen elämä virranneena yksilölliseen tajuntaan herättää tässä tajunnassa kaihon — jumalaan. Kaihonsa tyydytystä yksilöllinen tajunta — ihminen — etsii puhtaassa muodossaan ihmishengen kolmea yllämainittua kulttuuritietä pitkin; nämä tiet kulkevat ylöspäin ja sisäänpäin. Mutta sen kautta, että jumalallinen elämä virtaa sisästäpäin ihmisen yksilölliseen tajuntaan, joka siis joutuu ikäänkuin kahden tulen väliin — sisäisen subjektiivisen maailmansa ja ulkonaisen objektiivisen maailman yhtymäkohtaan, ihminen ei ollenkaan heti eikä läheskään aina ymmärrä suunnata katsettaan sisään- ja ylöspäin, mistä jumala todella on löydettävissä, vaan ulospäin ilmenneesen maailmaan. [Alaviite: Tarkemmin määriteltynä teosofisella kielellä: sielun silmä on korkeammalla mentaalitasolla. Sen sijaan että se kääntäisi katsettaan korkeammille tasoille, se kumartuu alaspäin kolminaismaailmaan — mikä tietysti on välttämätöntä kehitykselle.] Tästä on silloin seurauksena, että ihminen, etsien jumalaa ulkomaailmasta, ikäänkuin vetää itseensä jumalallista elämää ja koettaa tehdä sitä omaksi persoonalliseksi omaisuudekseen. Sen sijaan, että hänen pitäisi antaa itsensä jumalalle. Hänen tiensä kulkevat ulospäin ja alaspäin, ja jumalallinen elämä muuttaa hänen tajunnassaan muotoa ja väriä. Jumalallisen tahdon asemasta hän näkee oman tahtonsa, jumalallisen tiedon asemasta oman viisautensa, jumalallisen tunnon asemasta omat tunteensa. Hyvyys muuttuu vallanhimoksi, totuus ylpeydeksi ja kunnianhimoksi, kauneus nautinnonhimoksi, ja niiden kintereillä seuraavat muut paheet ja itsekkyyden muodot.
      Sillä kehitysasteella, jolla ihmiskunta nyt on, vallitsee niin muodoin ristiriita valon ja pimeyden valtakunnan välillä. Ihmisellä on kaksi minää, ylempi ja alempi. Ylempi vetää häntä sisäisen jumalan luo, alempi ulospäin etsimään kaiholleen tyydytystä objektiivisesta elämästä. Korkeamman minän puhdas kolmio on vajotessaan aineelliseen maailmaan kääntänyt kärkensä alaspäin.
     Seuraava taulu painaa mieleemme nämä suhteet:

Kolminaisuus ja sen nurin käännetty kuva  

Jumala

   Tahto         Hyvyys 
   Tunto         Kauneus 
   Tieto         Totuus 

 

Atmâ

Kâma 

           Buddhi 

Daavidin tähti Alempi manas 
 

Manas 

Prâna 

 
[Atmâ merkitsee itse, henki; buddhi on intuitio eli henkinen ymmärrys, joka näkee totuuden ja kauneuden ja rakastaa kaikkia; manas on järki, ymmärrys, ajate; kâma on himo, halu; prâna on elämänvoima, elonprinsiippi.]  

Ihminen

Ylempi                                                      Alempi

              Atmâ Hyvä tahto            Vallanhimo Prâna
              Buddhi  Kaunis tunto             Nautinnonhimo  Kâma 
              Manas  Tosi tieto            Kunnianhimo, ylpeys  Alempi manas

 
Kuvio on sangen opettava. Henkinen tunto ja korkeampi järki muuttuvat himoksi ja alemmaksi, itsekkääksi ymmärrykseksi, ja nämä jälkimmäiset nousevat ihmisen tajunnassa edellisten yläpuolelle. Mutta tahto, joka muuttuu elämänvoimaksi, pysyy yhä korkeimpana ihmisen tajunnassa, niin että hän luulee oman tahtonsa häntä hallitsevan, vaikka hallitsijana onkin himo ja ymmärrys, joita elämänvoima palvelee. Tahtonsa yhteyteen hän niin muodoin ei laisinkaan pääse, niin kauan kuin himo ja ymmärrys sen vangitsevat.

      Onko nyt tämä ristiriita ylemmän ja alemman välillä oleva ikuinen? Onko ihmiskunta aina oleva valon ja pimeyden valtakuntien taistelukenttänä? Eikö ylempi koskaan kukista alempaa?
       Monet ihmiset uskovat, että taistelu on ikuinen. "Aina ovat hyvä ja paha olleet keskenään ristiriidassa", he sanovat, "aina tulee niin olemaan". Heidän viisautensa on alistumista (resignaatiota) välttämättömyyden alle, heidän uskontonsa on ivaa ja epäilystä, heidän rakkautensa on katkeruutta täynnä.
      Mutta heidän uskonsa erehtyy. Kaikki tietäjät ja profeetat ovat nähneet ja ennustaneet, että aika on tuleva, jolloin ihmiskunta voittaa takaisin lapsuutensa ihanuuden. "Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan", laulaa juutalainen Jesaja, "ja entisiä ei pidä muistettaman eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa iankaikkisesti niissä, kuin minä luon. Sillä katso, minä luon Jerusalemin iloksi ja hänen kansansa riemuksi." Ja hän lopettaa kuvauksensa noilla kuuluisilla sanoilla: "Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän eikä turmelluksessa synnyttämän: sillä he ovat Herran siunatuin siemen, ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Ja tapahtuu, että ennenkuin he huutavat, tahdon minä vastata; koska he vielä puhuvat, tahdon minä kuulla. Susi ja lammas pitää yhdessä laitumella käymän, jalopeura ja härkä yhdessä korsia syömän, ja käärmeet pitää maata syömän. Ei heidän pidä vahinkoa tekemän eikä turmeleman koko minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra." (Jesaja, 65: 17–25). Samalla tavalla puhutaan kaikissa uskonnoissa tuhatvuotisesta autuuden valtakunnasta, joka kerran tuleva on ja jolloin ihmiskunta "ikuisessa taistelussaan" on antanut paremman minänsä lopullisesti voittaa alemman.
      Emme tiedä, koska tämä tuhatvuotinen valtakunta astuu alas maan päälle; historiallinen kehitys on vähitellen vievä siihen: vähitellen on sivistys voittava barbarismin, järjestys anarkismin, rakkaus vihan, viisaus sorron ja kauneus himot. Mutta sen me tiedämme, että ennenkuin tuhatvuotinen valtakunta alkaa, on ihmiskunta käyvä läpi suuren koetuksen. Ennen sen ajan koittoa on jokaiselle ihmiselle tuleva, ennemmin tai myöhemmin ruumistustensa sarjassa hetki, jolloin hän herää itsetietoiseksi elämän mahdollisuuksista, jolloin hän näkee Tien. Ennen hän on sielunsa pakosta etsinyt jumalaa uskonnosta, tieteestä, filosofiasta, elämästä taiteesta — ja myös halujensa ja viettiensä ja mielikuvitustensa ja ylpeytensä ja vallanhimonsa tyydytyksestä; nyt hän äkkiä näkee, että todella on olemassa tie jumalan luo — ja samalla, että on olemassa tie, joka vie jumalasta pois. Hän seisoo mahtavan valinnan edessä. Onko hän kulkeva oikealle ja antava kunnian jumalalle vai onko hän astuva vasemmalle omaa persoonallista ylisuuruuttaan kohti? Oikea tie on alussa kolkko, yksinäinen, kylmä — hän ei näe portin luona, että edempänä tie vaalenee ja kirkastuu. Mutta vasemmalla houkuttelee tummanpunainen valo ja suuret nautinnot ja ääretön ylpeys. Minkä hän on valitseva?
      Ihminen on sillä hetkellä valkoisen ja mustan magian tienhaarassa. Valkoisen magian puolella kutsuu viisaus ja työ, mustan puolella houkuttelee valta ja nautinto. Pitkin kehityksensä kulkua on elämä tuonut ihmisen eteen hyvän ja pahan kahdet mahdollisuudet. Ihminen on ensin valinnut pahan hyvänä, sittemmin oppinut epäröimään ja punnitsemaan. Hänen lopullinen valintansa kun hän itsetietoisena katselee elämää silmästä silmään, riippuu nyt siitä, mihin suuntaan hänen valikoimisensa ylipäänsä on käynyt. Jos hän on elämän koulussa oppinut rakastamaan totuutta, jumalaa, kauneutta, hyvyyttä, jaloutta enemmän kuin omaa etuaan, silloin hän valitsee oikean tien; mutta jos hän on tottunut asettamaan kaikessa oman minänsä etusijalle, silloin hän joko kallistuu vasempaan päin tai kauhistuu omaa sydäntään ja lykkää valinnan tuonnemmaksi.
      Tämä nyt on se koetus, joka kerran tulee jokaisen ihmisen eteen, ja oikein valitessaan hän astuu sille tielle, jota on kutsuttu milloin opetuslapsen uraksi, milloin vihkimyksen asteikoksi, milloin pyhyyden tai salatieteilijän tieksi.
      Me ihmiset emme onneksi vielä seiso näiden porttien luona. Meillä on vielä kehitysaikaa edessämme, tuiki tarpeellinen valmistusaika.
      Mutta juuri sentähden meillä on edessämme suuri mahdollisuus. Me voimme nyt jo kasvattaa itseämme oikein valitsemaan. Ja me voimme vieläkin enemmän.
      Me voimme jouduttaa tätä valmistavaa kehitystämme. Sen sijaan, että jäisimme odottamaan, kunnes elämä kuljettaa meidät Tien alkuun, me voimme itse vapaasta tahdosta vaeltaa elämän porttien luo, vaeltaa pitkin sitä "kaitaa tietä, joka elämään vie".
      Eikä tämä kaita tie nyt enää ole mikään salaisuus. Se on se tie, joka askel askelelta vapauttaa meitä itsekkyydestämme ja alemmasta minästämme ja kasvattaa meissä selvänäköistä rakkautta jumalaa ja kaikkea olevaista kohtaan. Se tie on alati kasvavaa uskoa henkisiin arvoihin, uskoa hyvän voittoon, uskoa omassa itsessämme asuvaan jumalalliseen voimaan.
      Senkin tien alussa on heräymys. Heräymys, joka näyttää, kuinka tyhjä elämä on ilman jumalaa — ilman kauneutta, ilman totuutta ja ennen kaikkea ilman hyvyyttä ja rakkautta, ja samalla päätös luopua itsekkyydestään ja palvella totuutta, hyvyyttä, jumalaa.
      Tämäkin valmistava kaita tie saattaa näyttää kolkolta ja vaikealta. Mutta sen vaikeudet ovat verrattain helposti voitettavissa ja sen kolkkous pian haihtuu. Sillä ensimmäisestä askelesta alkaen astuu rauha ihmisen sieluun, se "rauha joka käy yli kaiken ymmärryksen".
      Se rauha on todellisen asketismin tulos. Ainoastaan askeetti voi sen rauhan saavuttaa. Sillä mitä on askeetti ja asketismi? Tavallisesti kauhistutaan tätä sanaa. Sanotaan, että se on itsensäkiduttamista ja viitataan Intian fakiireihin ja keskiajan mielettömiin katumuksentekijöihin. Mutta miksikä itsensäkiduttaminen on niin kauhea? Eikö itsensä hemmotteleminen ole ainakin yhtä kauhea, jollei kauheampi? Itsensäkiduttaja koettaa toki saada valtaa oman alemman luontonsa yli, mutta itsensä hemmottelija antaa sille vapaat ohjakset.
      Yhtäkaikki asketismi sanan järjellisessä merkityksessä ei ole itsensäkiduttamista. Itsensäkiduttaminen voi päinvastoin samoinkuin itsensä hemmotteleminen kehittää ihmistä väärään suuntaan: jos jälkimäinen kehittää hänen nautinnonhimoaan, saattaa edellinen kasvattaa hänen vallanhimoaan — ja nautinnon- ja vallanhimo ovat juuri ne kaksi tummaa varjoa, jotka valkoisen ja mustan magian tienhaarassa sokaisevat hänen silmänsä. Mutta mikä sitten on varsinainen asketismi? Kreikkalainen sana askeesis merkitsee yksinkertaisesti "harjoittelu". Ja se harjoittelu, josta on kysymys kaidalla tiellä, on ennen kaikkea oman itsekkyytensä voittaminen. Ei mitään itsensäkiduttamista ulkonaisessa merkityksessä, vaan sisäinen valvonta, sisäinen taistelu, sisäinen pyrkimys epäitsekkyyteen. Siis asketismi, joka ei vaadi mitään ulkonaisia temppuja, ei erakkoelämää eikä munkkiluostaria — vaikka toiselta puolen tietysti munkki ja erakkokin voivat olla todellisia askeetteja —, vaan itsensä harjoittelua kaikessa hyvässä ja epäitsekkyydessä, joka saattaa tapahtua — ja nykyaikana sangen mukavasti tapahtuu — keskellä jokapäiväisen elämän touhua ja pikku huolia.
      Tätä harjoittelua voimme syystä kutsua asketismin negatiiviseksi puoleksi. Positiivinen asketismi taas on se älyllisruumiillinen harjoittelu, jonka tarkoituksena on puhdistaa ihmisen käyttövälineitä, mentaalista, astraalista ja fyysistä ruumista. Tässä harjoittelussa noudatetaan monenlaisia järjestelmiä. Madame Blavatsky on edellämainitussa artikkelissaan maininnut muutamia tämänlaatuisia sääntöjä. Näitä asioita otamme vielä puheeksi useita kertoja tämän vuoden Omassatunnossa ja esitämme vielä toisenlaisia harjoitussääntöjä.
      Askeettisen harjoittelun kokonaistuloksena on, että ihminen kasvaa yhä itsetietoisemmaksi henkisesti, että hän lähenemistään lähenee jumalaa, kuolemattomuutta ja kaikkia salaisia voimia.
      Jos siis tällä tavalla asketismia harjoittaen etenemme kaidalla tiellä, lähestymme vähitellen elämän portteja. Ja kuta lähemmäksi niitä me joudumme, sitä selvemmin aavistamme, mitä salaisia voimia niiden takana piilee. Odottamattamme koittaakin päivä, jolloin seisomme porttien luona ja eteemme avautuu Elämän Tie — kaksi tietä, joista toinen vie oikealle, toinen vasemmalle. Mutta meidän sydämemme täyttyy sanomattomalla riemulla ja kiitollisuudella, sillä vasen ei meitä houkuttele! Olemme jo ennen tottuneet valitsemaan oikein — ja nyt kiiruhdamme eteenpäin epäröimättä, sivulle vilkaisematta kohti kultaista temppeliä, josta korviimme kajahtaa taivaallisten kuorojen iloa uhkuvat tervehdyssinfoniat.

{Omatunto, maaliskuu 1907}