Pekka Ervast
XI
KABBALA, JUUTALAISTEN SALAINEN OPPI
Kabbalan nimi on varmaan monelle tuttu, vaikkei hän tietäisikään, mitä kabbala oikeastaan on. Sanoja kabbala, kabbalisti, kabbalistinen tavataan kirjallisuudessa ja käytetään jokapäiväisessä elämässä. Kabbala tarkoittaa silloin yleensä jotakin hämärää ja vaikeatajuista ja kabbalisti on ihminen, joka luulee tunkeutuneensa kaikenlaisiin maailman salaisuuksiin, joka kaikenlaisia onnen laskuja osaa tehdä ja yleensä numeroista ymmärtää enemmän kuin muut ihmiset. Mutta eivät varmaan kaikki, jotka tämän nimen ovat kuulleet, tiedä, että kabbala itse asiassa on juutalaisten salaisen opin nimi. Ei edes nykyaikainen juutalainen osaisi sanoa kabbalasta muuta kuin että se on mystinen, vaikeatajuinen oppi, jota ei nykyaikana enää harrasteta. Yhteen aikaan kyllä, 16. vuosisadalla, oli kabbalistiikka läpitunkenut koko juutalaisuuden, silloin melkein jokainen juutalainen tiesi kabbalasta, puhui siitä ja tutki sitä, mutta nykyaikana juutalaiset ovat kumartaneet tieteelliselle sivistykselle ja jättäneet kabbalan kuriositeetiksi, josta voi puhua historiallisena tosiseikkana, mutta jota ei meidän päivinämme harjoiteta. Kukaties on Puolassa tai Unkarissa vielä juutalaisia, jotka kabbalaa harrastavat ja osaavat unia selittää, ennustaa ja lukea numeroista, minkälainen kohtalo on ihmisellä jne., mutta niille ei tietysti myönnetä mitään tieteellistä arvoa. Kabbala on meidän päivinämme taikauskoa juutalaistenkin silmissä.
Kabbala johtuu heprealaisesta sanasta kibl, joka merkitsee antaa eli jättää tietona, niin että kabbala sanatarkasti merkitsee perintötietoa, traditiota, joka kulkee suusta korvaan salaisena tietona. Jos vuosisadasta vuosisataan historiallisesti tutkitaan, kuinka kauan tätä nimeä on käytetty, huomataan, ettei sitä ole käytetty kauemmin kuin 13. vuosisadasta alkaen. Mutta ne ihmiset, jotka esiintyivät kabbalisteina keskiajalla, väittävät, että se salainen oppi, jota he sanoivat kabbalaksi, ei ollut silloin syntynyt, vaan oli hyvin vanha. Meidän päivinämme historioitsijat tutkimuksissaan vaativat ulkonaisia todistuksia, ja tämä on luonnollista, koska koko tieteemme perustuu ulkonaisiin tosiseikkoihin. Kun niin muodoin on koetettu historiallisesti tutkia kabbalaa, mistä se on alkunsa saanut ja mitä se on, on heti jätetty syrjään kabbalistien omat väitteet, että kabbala olisi niin vanha kuin ihmiskunta ja että juutalaiset ovat saaneet sen Moosekselta tai Aabrahamilta tai Aatamilta. Tätä pidetään taikauskona. Historioitsijat tutkivat lähteitään, kirjoja ja kirjoitettuja muistomerkkejä, eivätkä pääse yksimieliseen varmuuteen kabbalan iästä. Kabbalan nimeä käytettiin 13. vuosisadalla, ja tunnettuja kabbalistisia kirjoja ilmestyi Eurooppaan siihen aikaan (ja painettiin tietysti myöhemmin), mutta historioitsijat myöntävät, että vaikka tärkein kabbalistinen kirja Sefer Jetzirah ei ole ollut olemassa ennen 13. vuosisataa, jolloin se ilmestyi erään rabbiinin, Mooses de Leonin kirjoittamana, kuitenkin tämä sama Mooses de Leon itse väitti ja muutkin kabbalistit hänen jälkeensä väittivät, ettei hän ollut sitä kirjoittanut, vaan että kirja oli paljon vanhempi. Mooses de Leon oli kirjoittanut muistiin, mitä hän oli saanut tietää toisilta, vaan kabbala oli oikeastaan erään Simonben Jokhain kirjoittama, joka eli jo 150 v. jKr. Toisesta kabbalan pääteoksesta historioitsijat ovat enemmän yksimielisiä. Sen nimi on Zohar ja siitä puhutaan jo varhemmin. Se on luultavasti, sanovat historioitsijat, syntynyt 9. vuosisadalla; siltä ajalta on ainakin ensimmäiset tiedot Zoharista. Mutta kuka on Sefer Jetzirahiin ja Zoharin kirjoittanut? Sitä eivät historioitsijat voi ratkaista. Ei ole luultavaa, että Mooses de Leon kirjoitti Seferin. Paljon luultavampaa on, arvelevat tutkijat, varsinkin juutalaiset, että Simeon ben Jokhai on kirjoittanut molemmat teokset.
Olkoon kuinka tahansa sen asian laita; yhdentekevä on, milloin kirjat kirjoitettiin ja kuka näennäisesti toimi tekijänä. Nämä kirjat ovat sitä laatua, että teosofinen tutkija myöntää: Sefer ja Zohar sisältävät asioita, joita ihmiskunta ainakin salaisissa piireissä pitkin matkaa on tiennyt, sisältävät asioita ja oppeja, joista puhutaan muinaisissa uskonnoissa, hinduismissa, buddhanuskossa, egyptiläisessä ja kaldealaisessa uskonnossa. Nämä kirjat sisältävät samanlaisia oppeja, joten on selvä, että vaikka ne olisivat muistiinpantuja milloin tahansa, ovat ne, kuten kabbalistit keskiajalla itse väittivät, kulkeneet salaisena tietona sukupolvesta sukupolveen vihittyjen ihmisten kesken. Keskiajalla muutamat opit tulivat puolijulkisiksi noiden kahden pääteoksen ja lukuisain kommentaarioiden kautta.
Kabbalistit itse selittivät, kuten sanoin, että kabbala on salainen oppi, joka vihityissä piireissä kulki tietona siitä, mitä todellisuudessa uskonnossa opetettiin, mitä pyhissä kirjoissa sanottiin. Juutalaisilla oli Pentateukhos (Mooseksen kirjat), siihen sisältyi heidän Thoransa, lakinsa, se oli heidän pyhä uskonnollinen kirjansa. Mutta kabbalistit sanoivat: niitä ei pidä lukea kirjaimellisesti, vaan pitää ymmärtää ne, pitää olla avain, joka avaa pyhien kirjojen salaisuudet, silloin huomaa, ettei niissä ole turhia sanoja, ne ovat kirjoitetut niin, että niillä on syvä, mystinen merkitys.
Tiedämme, että kristinuskon alkuaikoina oli monta kirkkoisää, jotka vakuuttivat aivan samaa: Origenes sanoi nimenomaan, että jos raamattua ymmärtää kirjaimellisesti, on ymmärtänyt ainoastaan yhden puolen raamatusta, nimittäin historiallisen puolen, joka ei edes kaikissa kohdissa ole totuudenmukainen. Hän näytti monesta kohdasta ihan suoraan, ettei sellaista ole voinut todellisuudessa tapahtua. Hän koetti todistaa, että raamatulla on kaksi muuta merkitystä, nimittäin sisäinen eli esoteerinen ja henkinen eli okkultinen merkitys. Näin kristitty kirkkoisä sanoi kristittyjen pyhistä kirjoista, ja niihinhän kuului myös juutalaisten raamattu. Ei ihmettä, että juutalaistenkin kesken kulki salaisena tietona, että pyhiä kirjoja on luettava "ymmärryksellä". (Vrt. "Jeesus avasi opetuslasten silmät ymmärtämään kirjoituksia".) Ja kun pyhiä kirjoja ymmärryksellä luetaan, löytyy niistä järjen ja hengen kanssa yhtäpitäviä totuuksia. Kabbala, vaikka onkin tullut merkitsemään jokapäiväisessä kielessä järjetöntä, sofistista, salaperäistä, on todellisuudessa uskonnon järjellistä ymmärtämistä.
Mitä nyt kabbala opettaa? Mitä noissa kahdessa pääteoksessa Sefer Jetzirahissa ja Zoharissa opetetaan? Opetetaanko niissä uskontojen salaista viisautta, sitä, jota meidän päivinämme sanomme teosofiaksi? Opetetaan. Emme pety teosofisessa odotuksessamme.
Kabbalassa on kyllä paljon aineksia, jotka kuuluvat ns. seremonialliseen magiaan, ennustamisyrityksiä, loitsukeinoja jne., mutta niistä asioista on turhaa puhua. Historioitsijat luulevat kyllä velvollisuudekseen nimittää niitä taikauskoisiksi; mutta väärin ja ainakin epäviisasta on sivullisen arvostella asioita, joita ei ole itse harjoittanut tai kokenut. Mekin tahdomme tässä syrjäyttää koko maagisen puolen kabbalasta. Tahdomme ainoastaan luoda silmäyksen kabbalan filosofiaan, sen esoteerisiin oppeihin jumalasta, maailmasta ja ihmisestä tullaksemme vakuutetuiksi siitä, että kabbalakin on aikojen salaisen viisauden ilmaus. Kabbalan kahdesta pääteoksesta toinen — Sefer Jetzirah — puhuu maailman luomisesta, toinen — Zohar — taas ihmisestä. Samalla tavalla mad. Blavatsky jakoi Salaisen Opin kahteen osaan, toiseen, joka puhuu maailman synnystä, toiseen, joka puhuu ihmisen luomisesta.
Mitä nyt Sefer Jetzirah opettaa jumalasta ja maailmasta ja luomisesta? Heti alussa se nostaa meidät puhtaaseen, korkeaan ja läpeensä rauhalliseen filosofiseen ilmapiiriin, paljastaen meille ensimmäisenä sen suuren totuuden, että jumalasta ei voi kiistellä, sillä jumalasta ei voi mitään sanoa eikä mitään tietää. Kuinka kukaan voisi tietää mitään siitä, joka ei ole ainoastaan kaiken tiedon mutta myös jokaisen tietäjän takana? En Sof on se kabbalistinen suuri salaisuus, joka on kaiken takana. Jos minä sanon tietäväni jotain En Sofista itsestään, niin juuri se minä, joka sanoo tietävänsä, on En Sofista lähtenyt sekin; kuinka minä siis voisin tuntea sitä, jonka ulkopuolelle en pääse? Ei, jumala on aina kaiken takana, on ikuisesti paljastamaton salaisuus. Kun uskonnoissa, esim. juutalaisessa, puhutaan Jehovasta, Adonaista, Herrasta, joka on juutalaisen kansan valinnut ja joka on "ainoa jumala", kuten sanotaan, täytyy ymmärtää, että tässä on puhe eksoteerisesta jumalasta, — ei salaisesta jumaluudesta, vaan erityisestä jumalan ilmennyksestä. Kuten "Salainen Oppi" Sefer Jetzirah asian valaisemiseksi käyttää numerolukuja. En Sof on piiri eli nolla, joka ei ole olemassa vaikka se on, mutta maailman syntyessä ilmestyy piste, joka on yhtä nollan kanssa. Nollapiste on ilmenneen olemassaolon alkusyy. Sen liikunnon kautta syntyy koko maailma. Ensin muodostuu viiva eli ykkönen; sitten risti eli kakkonen, joka on toinen ilmennys, sitten kolmonen, nelonen ja vähitellen kaikki luvut. Tämä on kuvakieltä samansuuntaista kuin Pythagoraan käyttämä ja sillä tahdotaan näyttää, kuinka kaikki syntyy äärettömästä En Sofista ilman ulkonaista luojaa. Kabbala kieltää "luomisen" ja väittää, että se, jota sanomme luomiseksi, on emanaatiota, ulosvuotamista jumalallisesta salaisuudesta, neitseellistä syntymistä sisäisen elämän ja liikunnon kautta (zimzum). Kieltääkö kabbala siis itsetietoisen, niin sanoaksemme persoonallisen jumalan? Ei. Jumala on En Sofin, äärettömyyden ensimmäinen ilmennys. Se ei ole elämänvoima minkäänlaisessa itsetajuttomassa merkityksessä, kaukana siitä, vaan puhdas järki, suurin itsetajunta maailmankaikkeudessa. Sefer Jetzirah puhuu siitä jumalallisena kolminaisuutena. Tämä jumalallinen kolminaisuus on itse asiassa kiintoisa. Tapaamme sen jokaisessa uskonnossa. Kuinka se on ymmärrettävä? Kabbalassa se esitetään tavalla, jota järkemme voi käsittää. Kolminaisuus on suhde subjektin ja objektin välillä, tajuavan ja tajutun välillä. En Sofista valunut kolminaisuus on tajunta, joka katselee itseään. Se on ensimmäinen suuri minä, joka herää ja sanoo minä, ja sitten katselee itseään: minä olen tämä, ja samalla lisää: minä en ole se. Koko maailmankaikkeuden prosessi, koko luomisprosessi on vain sitä, että jumalallinen tajunta luo kuvan itsestään, koettaa itseään katsella ja itseään tajuta, ja jos ajattelemme, että jumala ikuisesti luo kuvan itsestään ja ikuisesti samalla on kaiken yläpuolella, on se aina epätäydellinen kuva hänestä, niin että hän ikuisesti lisää: tämä ei minua tyhjennä, tämä ei ole minä. Viimeinen lause on silloin maailman ilmennyt kolminaisuus. Siinä on subjekti, minä, predikaatti, en ole, ja objekti, tämä. Jumala on tajunta, joka itseään katselee, mutta samalla hävittää oman kuvansa. Tämän korkeammalle ei ole yksikään filosofia kohonnut, ei yksikään uskonto ole tämän syvemmälle tunkeutunut jumalalliseen salaisuuteen. Tämä on hindulainen oppi, se on myös kabbalan. Brahmaa luo kuvan itsestään, Vishnu sitä katselee, Shiva sen hävittää. Kabbalassa kolminaisuuden kolme jumalpersonaa nimitetään nimillä Kether, kruunu, Khokhmah, viisaus, ja Binah, järki.
Kolminaisuudesta virtaa sitten, sanotaan Sefer Jetzirahissa, seitsemän korkeata voimaa eli seitsemän korkeata olentoa (kristinuskon seitsemän pääenkeliä). Niiden nimet kabbalassa ovat Gedullah, suuruus, Geburah, voima, Tifereth, ihanuus, Nezakh, vahvuus, Hood, loisto, Jesood, perusta ja Malkuth, valtakunta. Yhdessä kolminaisuuden kanssa nämä seitsemän muodostavat kymmenluvun, ja kaikkia kymmentä sanotaan kabbalassa tuolla kuuluisalla yhteisnimellä Sefirotheiksi. Sana Sefiroth on sukua sanalle safir, piiri, mutta siitä myös on tullut yleiseurooppalainen sana, joka merkitsee numero (esim. ranskankielellä chiffre, ruotsiksi siffra).
Kymmenen sefirothia muodostaa kabbalan mukaan ensimmäinen, korkeimman maailman: Azilah. Tämä vierittää itsestään toisen, jota sanotaan "luomisen maailmaksi" eli Beriah. Tämä taas emanoi kolmannen eli "muodostamisen maailman", Jezirah. Vihdoin syntyy meidän aineellinen maailmamme eli Asijjah. Alempi maailma on aina ylemmän Kelippah eli kannattaja, käyttöväline, ja me ymmärrämme, että kabbala tässä puhuu samoista asioista, joita me teosofiassa nimitämme tasoiksi. Vastaavaisuuksia ei myöskään ole vaikea löytää. Asiantuntijoiden huviksi tahdon mainita, kuinka ne mielestäni suhtautuvat tasoihin. Azilah vastaa nähtävästi kahta korkeinta teosofista tasoa: aadi ja annpaadaka. Beriah vastaa nirvanaa, buddhitasoa ja korkeampaa älymaailmaa, koska siinä ovat perustyypit ja ideat. Jezirah on teosofisessa jaotuksessa alempi älymaailma, manas- ja kaamamaailma; enkelit ja ihmissielut vaeltavat tässä maailmassa. Asijjiah on fyysinen maailma, ja kabbala opettaa samoin kuin nykyinen salatiede, että fyysinen maailman sisällä on siihen kuuluva hienompi eetterimaailma.
Kabbalan zimzum eli emanaatio-oppi on tosiaan ainoa tieteellisesti ja filosofisesti pätevä maailmansyntyoppi sille, joka ei tahdo upota materialismin suohon. Siihen kuuluva kehitysoppi ei myöskään ole kabbalalle vieras. Monta vuosisataa ennen Darwinia puhuu Sefer Jetzirah kehityksestä. Erehdytään suuresti, jos arvellaan, että Darwin on ensimmäisenä esittänyt kehitysopin. Vanhat uskonnot ovat puhuneet siitä esoteerisissa opeissaan. Buddha on siitä puhunut, ja kabbalassa on, kuten sanottu, selviä sanoja. "Elämän henki nukkuu kivessä, uinuu kasvissa, näkee unta eläimessä ja herää ihmisessä", sanoo vanha kabbalistinen aksioomi ja kuvaa täten selvästi evoluution eli kehityksen periaatetta.
Kabbalan toinen pääteos on Zohar. Zohar merkitsee "loisto". Se puhuu ihmisestä, hänen kehityksestään ja tulevaisuudestaan. Pari kohtaa siitä tahdon tässä kosketella. Zohar opettaa ensinnäkin jälleensyntymistä. Sitä mainitaan Zolharissa nimellä Gilgul, sielun palaaminen maan päälle. Muuan kabbalisti, Manasse ben Israel (1604-1657) on Zohariin nojautuen selvin sanoin puhunut jälleensyntymisestä ja selvittänyt kysymystä. Hän selittää, että Gilgul on välttämätön edellytys, jos tahdomme ymmärtää elämää. Sillä elämässä, hän sanoo, on paljon, jonka syytä emme näe. Vaikka esim. kärsimys usein silminnähtävästi seuraa edellä käyvästä pahasta tai tietämättömyydestä, on kuitenkin äärettömän paljon kärsimystä, jonka syy on tuntematon. Mistä tämä kärsimys aiheutuu, niistä se on ikään kuin rangaistusta? Jos kerran uskomme jumalaan, so. järkeen ja oikeuteen maailmassa, silloin meidän tulee osata selittää itsellemme, miksi on kärsimystä maailmassa, ei ainoastaan silloin, kun huomaamme, että se todella on seurausta jostakin pahasta teosta, vaan muutenkin. Ja jälleensyntymisoppi tarjoaa tämän selityksen. Manasse ben Israel lausuu sitten muutamia omia ajatuksiaan — tähän tapaan: me huomaamme elämässä, että ylipäänsä hyville ihmisille käy huonosti ja pahoille käy hyvin. Hyvät eivät menesty ollenkaan niin hyvin kuin pahat ihmiset. Toiseksi huomaamme, että tänne syntyy ihmisiä, jotka syntymästään asti ovat heikkoja, sairaita, jopa rampoja, epäsikiöitä. Kolmanneksi huomaamme, että tässä elämässä kuolee paljon ihmisiä lapsina, jopa aivan pieninä; ennen kuin ovat ehtineet tehdä mitään pahaa, kuolema tulee ja korjaa heidät. Miksi he eivät ole saaneet elää, jos elämä itsessään on hyvää? Näihin kysymyksiin ei voi vastata muulla tavalla kuin jälleensyntymisaatteen kannalta. Kun uskoo jälleensyntymiseen, ymmärtää näitä asioita, sillä hyville käy huonosti, siksi että he ovat niin ansainneet. He ovat ennen niin menetelleet, että heillä on tuo huono onni rangaistuksena, seurauksena menneisyydestä, ja kun he nyt itse koettavat pysyä hyvinä ja puhtaina, valmistavat he itselleen hyviä mahdollisuuksia ja oloja seuraavissa ruumiillistumissa. Pahat taas, joille nyt käy hyvin, ovat ansainneet tuota hyvää, mutta ollessaan pahoja valmistavat he itselleen kärsimyksiä seuraavissa ruumiillistumissa. Ja kun lapsi kuolee pienenä, johtuu tämä siitä, että hän on ennen tehnyt niin paljon pahaa, että hänen nyt täytyy liian aikaisin jättää ruumiinsa ja syntyä uudestaan, sillä syntyminen tänne on vaivaloista, se on hänelle rangaistus. Manasse ben Israel puhuu koruttomasti ja yksinkertaisesti, mutta hänen väitteensä pitävät paikkansa teosofisten tutkimusten kannalta, joskin meidän päivinämme voimme tyhjentävämmin ja toisella tavalla selittää asioita. Tästä esimerkistä näemme yhtä kaikki, että jälleensyntyminen on ollut tiedettynä juutalaisten kesken salaisena oppina, vaikkeivät he ole puhuneet siitä julkisesti.
Toinen Zoharin oppi on vielä huomattavampi, oppi jokaisen ihmisen pelastuksesta ja täydelliseksi tulemisesta. Ei ole kadotusta. Ihminen syntyy uudestaan ja uudestaan, kunnes hän lopulta tulee täydelliseksi. Synti, sanotaan Zoharissa, ei ole mikään positiivinen käsite, ei ole hyvä sanoa, että ihminen synnin takia kärsii rangaistusta, sillä pahaa, syntiä ei oikeastaan ole olemassa. Kärsimys ei ole käsitettävä rangaistuksena. Ihmissielu syntyy maan päälle kokeakseen ja tullakseen täydelliseksi, eikä kärsimys ole rangaistusta, vaan seurausta hänen pahoista teoistaan. Jokainen ihminen saavuttaa kerran täydellisyyden. Ainoa todellinen synti kabbalan mukaan on siinä, että ihminen ei pyri kaikella voimallaan täydellisyyttä kohti. Ja jokainen ihminen tuntee olevansa syntinen tässä suhteessa. Jokaisen ihmisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän henkisesti on ainakin jonkun verran laiska ja välinpitämätön. Zohar sanoo: kaikki ihmiset ovat kerran yhtaikaa luodut eli emanoineet jumalasta ja heidän alkuperäinen kotinsa sieluina on luomisen maailmassa, sieltä he syntyvät maan päälle tullakseen täydellisiksi. Heidän ensimmäinen ruumiillistumansa oli kuitenkin aivan kuin lankeemus. Kaikki sielut olivat yhdessä ja tunsivat uteliaisuutta: meidän pitää mennä alas maailmaan kokemaan ja näkemään, minkälainen elämä on. Omasta tahdostaan ihmiset haluavat ruumiillistua maan päälle. Tämä on alkuperäinen synti Aatamissa", mutta se ei ole paha, se on kaiken kehityksen edellytys. Zohar ottaa myös puheeksi tuon aran kysymyksen välttämättömyydestä ja vapaasta tahdosta, jota ei kukaan uskalla ratkaista, mutta joka aina panee ihmiset ajattelemaan. Se ratkaisee tämän asian samalla tavalla kuin nykyinen teosofinen maailmankatsomus. Zohar kysyy: kun ihmiset tällä tavalla syntyvät uudestaan ja uudestaan, lopulta tullakseen täydellisiksi, eikö silloin vallitse välttämättömyys elämässä? Jos ihmisen täytyy tulla täydelliseksi, missä on hänen vapautensa? Ja Zohar vastaa: ihminen on vapaa joka hetki, hän ei ole välttämättömyyden orja, vaan vapaa sen kautta, että hän on jumalasta syntynyt. Jumalallinen olento, joka aina voi tulla paremmaksi, aina nousta, aina itseänsä muuttaa. On kyllä totta, että ihminen on tulos pitkästä kehityksestä, mutta hän ei ole yksistään sitä. Tässä on ero spiritualistein ja materialistien välillä. Materialistit arvelevat: ihminen on yksinomaan tulos siitä, mitä hänen esi-isänsä ovat saaneet aikaan; ja jos he samalla uskovat jälleensyntymiseen, sanovat he: ihminen on tulos siitä, mitä hän on kokenut entisissä ruumiillistumissaan, ei hän voi edetä sen edemmäksi kuin hänen menneisyytensä sallii. Mutta Zohar sanoo: materialistien johtopäätös on väärä, sillä kun näin arvellaan, unohdetaan suuri tärkeä totuus, että ihminen ei ole ainoastaan menneisyytensä tulosta, ei ainoastaan sitä, miksikä hän on muodostunut pitkän kehityksensä kautta, vaan hän on joka hetki myös jumalallinen olento, ja se on hänen vapautensa, sillä hän voi aina vedota omaan jumalallisuuteensa, aina mennä sisään omaan itseensä, aina kääntyä oman jumalansa puoleen. Hänen menneisyytensä sitoo häntä, kahlehtii häntä, mutta hän voi kahleista vapautua, hän ei itse ole se huonous, se vaikeus, johon hänet on kiedottu. Hän itse on jumalallinen olento ja voi tehdä jumalallisia päätöksiä. Kun hän sanoo itselleen: minä tahdon nousta, minä tahdon jättää pahan, minä tahdon pyrkiä jumalan luo, silloin hän voikin, ja muuta mahtia, voimaa ja valtaa ei ole kuin jumala ihmisen sisällä. Ei auta muuhun uskominen, ei auta häntä, jos hän odottaa apua jumalilta tai korkeilta olennoilta; ainoa, joka voi häntä auttaa, on jumala hänen sisässään.
Näin Zohar opettaa, ja tämä on kaiken salaisen tiedon ikuinen sisällys. Se on aikojen viisauden oppi. Ihminen vaeltaa pimeydessä ja kahleissa niin kauan kuin hän ei huomaa, että hänen sisässään on maailmanvoima.
Yksi kabbalisti on erityisesti mielenkiintoinen meille, Isak Lurja, joka eli 16. vuosisadalla (1534-1572). Hän sai aikaan, että kaikki filosofit ja monet kristityt alkoivat tutkia kabbalaa. Hän oli merkillinen mies, hän opetti aivan samalla tavalla kuin meidän päiviemme salatieteilijät ja teosofit, että ihminen voi mietiskelyllä vapauttaa itsensä omasta ruumiistaan ja siten päästä jumalan tuntoon. Mietiskely ei tällöin merkitse mielikuvitusta eikä tarkoita filosofista spekulaatiota, ei loogisten johtopäätösten tekemistä. Filosofinen spekulaatio on hyvä sinänsä, mutta se ei vielä ole meditaatiota, joka vie ihmisen jumalan tuntoon. Tämä meditaatio on suurta sielullista keskitystä ja ponnistusta. Ihminen tahtoo sielunsa koko voimalla tunkea läpi jumalan ja maailman salaisuudet ja oppia tuntemaan itsensä. Tällä sisäisellä mietiskelyllä ei saavuteta mitään yhdessä päivässä, kuukaudessa tai vuodessa, vaan siinä saa ponnistaa monta kuukautta ja monta vuotta yhtä päätä, ennen kuin ihminen murtaa aineen kahleet, voittaa oman fyysisen ruumiinsa ja vapautuu siitä. Näin opetti Lurja ja sai paljon ihastuneita opetuslapsia, jotka koettivat noudattaa hänen neuvojaan ja joista monet pääsivät pitkälle.
Onko meillä oikeutta teosofeina sanoa, että kabbala, so. juutalaisten salainen tieto, olisi järjetöntä mystisismiä? Ei, me olemme nähneet, että sekin todistaa kaikkein aikain ikuisesta viisaudesta, ja me ymmärrämme, että kabbala historioitsijoista huolimatta on täytynyt olla juutalaisilla salaisena oppina.