Pekka Ervast
VI
KUOLLEITTEN KIRJA
Viime vuosisadan [1800-luvun] materialistisen heräämyksen jälkeen seurasi täällä länsimailla uskonnon ja kirkon halveksiminen. Materialistinen hyökylaine, joka vyöryi yli Euroopan, oli todella heräämystä, sillä silloin herättiin sokean uskon vankeudesta ja pimeydestä. Huomattiin, että oli uskottu umpimähkään asioihin, joita ei voitu todistaa ja joista monet voitiin todistaa vääriksi ja valheellisiksi. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että tämän materialistisen heräämyksen kanssa heräsi myös ylenkatse kirkkoa ja uskontoa kohtaan? Kirkko ja papisto tuli tämän halveksiminen esineeksi. Pappeja ruvettiin pitämään vanhanaikaisina, tarpeettomina olentoina. Pappi oli muka ihminen, joka kerran viikossa nousi ylös saarnastuoliin ja puhui sellaista, jonka hän joko tiesi valheeksi tai jota hän ei itse tiennyt todeksi. Kirkko kokonaisuudessaan oli laitos, joka kansaa pimittämällä pyrki rikkauteen ja valtaan. Tietysti unohdettiin, kun näin umpimähkään tuomittiin kirkkoa ja papistoa, kuinka suuren työn ne kaikesta huolimatta olivat tehneet kansojen valistamiseksi ja kuinka ne vielä tänä päivänä lohduttavat ja tukevat sieluntaisteluissa monta ihmistä, jotka eivät muualta osaa etsiä ratkaisua kysymyksilleen.
Olemme näissä luennoissa, siirtyessämme taaksepäin ihmiskunnan historiassa, vanhoihin kansoihin ja vanhoihin uskontoihin, huomanneet, että vanhoina aikoina kansat olivat uskonnollisia, uskonto oli korkeassa arvossa, ihmiset ajattelivat ja tunsivat sydämessään asioita, joista nyt koetetaan vapautua. Vanhoina aikoina kunnioitettiin myös pappeja ja temppeleitä. Jos umpimähkään päätämme asioista, sanomme, että pimeys silloin oli suuri, mutta jos otamme huomioon, että muinaiset kulttuurit eivät olleet vähäpätöisiä, että vanhojen kansojen käsitys hyvästä ja pahasta ei ollut alempi vaan usein korkeampi kuin meidän käsityksemme, niin täytyy meidän uteliaina kysyä, miksikä he pitivät kirkkoa ja papistoa niin suuressa arvossa.
Tämä tosiseikka käy meille ymmärrettäväksi, jos muistamme, mikä merkitys muinoin annettiin käsitteelle "pappi". Todellinen pappi ei ollut ihminen, joka jotakin "uskoi", vaan ihminen, jolla oli tietoa jumalallisista asioista, elämän ja kuoleman salaisuuksista. Ja siksi pappi ei herättänyt halveksimista vaan kunnioitusta. Toinen kysymys on, uskommeko, että ihminen voi saavuttaa tietoa jumalallisista asioista. Mutta vanhojen aikojen kulttuurit takaavat ja todistavat tämän, kaikki uskonnot perustuvat tähän ja viisaat ihmiset ovat aina niin väittäneet. Meidän päivinämme tämä usko on unohtunut ja siksi me vaellamme suuremmassa pimeydessä kuin muinaisajan ihmiset.
Tässä luonnossa tahdomme kääntää katseemme toiseen ihmeelliseen kansaan ja sivistykseen, josta ei tänä päivänä ole jäljellä kuin kiviä, kirjoituksia ja muistomerkkejä. Tahdomme siirtyä mielikuvituksessamme vanhaan Egyptiin. Egyptin sivistyksessä pappisvalta kukoisti, mutta se pappisvalta oli merkillistä laatua, se oli korkeammalla kuningasvaltaa, ja me tiedämme historiasta, että se monta kertaa pelasti Egyptin kansan muukalaisten vallasta.
Kouluissa ennen opetettiin ja kukaties vieläkin opetetaan, että maailma luotiin 4000 vuotta eKr. Mutta se oli kummallinen maailmanluominen. Löytöjen kautta tiedetään varmasti, että Egyptissä 5000 vuotta sitten oli suuri sivistys ja että Niilin laaksossa on varmasti elänyt ihmisiä ainakin 200000 vuotta. Tämän tosiseikan tieltä katoaa heti vanhat lapselliset käsitykset maailman ja ihmisen luomisesta. Muuten nykyajan ihminen uskoo, ettei tyhjästä ole mitään luotu, vaan että kehityksen laki vallitsee luonnossa ja että ihminen on äärettömän pitkien aikojen kuluessa kehittynyt eläimestä ylöspäin.
Ihmiset ovat aloittaneet alusta eivätkä ole valmiina tulleet maan päälle. Se merkitsee, että ihmiskunta maan päällä on äärettömän vanha. Kun löydöt Egyptissä todistivat, että siellä on ollut sivistystä ja tietorikasta elämää arvaamattoman kaukaisia aikoja sitten, tuli todistetuksi, mitä madame Blavatsky oli sanonut Salaisessa Opissa, nim. että Egyptin pyramidit ovat suunnattoman vanhat ja että suurin on pari kertaa ollut veden alla. Kun madame Blavatsky väitti tämän, ei vielä ollut todistettu, että ihmisiä oli elänyt niin kaukaisina aikoina, saatikka sivistyneitä kansoja.
Egyptin sivistys oli suuri ja ihmeellinen. Jos katselemme egyptiläisiä ihmiskuvia, huomaamme kohta, kuinka jalon näköisiä, kuinka iloisen ja onnellisen näköisiä ne ovat. Jos tahtoisimme yhdellä sanalla kuvata Egyptin kansaa, voisimme sanoa, että se oli onnellinen kansa, jalo kansa, sillä kuten päivänpaiste loisti heidän otsansa. Luemme vanhasta testamentista, että egyptiläiset sortivat juutalaisia, mutta jos niin olisi ollutkin, muistakaamme, että tämä tapahtui ajalla, jolloin Egyptin sivistys jo oli rappiolla, sillä sen varsinainen sivistys kuului historian takaisiin aikoihin, joista meillä on vain muistomerkit jäljellä. Kuitenkin nämä muistomerkit antavat meille paljon viittauksia siitä, kuinka korkea se sivistys on ollut. Papyruskääröt ja kivikirjoitukset ja muumioissa olevat kirjoitukset, jotka ovat myöhemmiltä ajoilta, kaikki puhuvat menneisyyden loistavista ajoista. Merkillisin kirjoitus ja vanhin, mikä on säilynyt, on ns. Kuolleitten Kirja, josta yksi osa, 64. luku, on tiedemiesten arvelujen mukaan ainakin 5000 vuotta ennen Kristusta kirjoitettu. Tämä sama Kuolleitten Kirja on arvokkaimpia kirjoja mitä on maan päällä. Se antaa hyvän kuvan egyptiläisten oloista, heidän uskonnostaan ja sivistyksestään. Käännös Euroopan kielille on tehty hieroglyfeistä, niin että siinä voi olla erehdyksiä, kun alkuteos on kirjoitettu vieraalla kielellä ja vierailla merkeillä. Käännöstyö on vaatinut suurta intuitiota, innostusta, vaivannäköä ja kärsivällisyyttä.
Kuolleitten Kirja selittää ja valaisee monta uskonnonasiaa, joista meillä on ollut vääriä käsityksiä. Koulussa meille opetettiin, että vanhat egyptiläiset uskoivat "sielunvaellukseen", siihen, että ihmissielu kuoleman jälkeen menee eläinten ruumiisiin. Siksi he muka pitivät eläimiä pyhinä, palvoivat Apis-härkää, kunnioittivat Ibis-lintua ja kuljettivat niitä ympäri juhlasaattueissa. Meitä opetettiin nauramaan heidän taikauskolleen. Kuinka oli todellisuudessa? Egyptiläisissä teksteissä sanotaan nimenomaan, että ainoastaan kansa, ainoastaan tietämättömät ihmiset, jotka eivät voi syvemmälle tunkeutua asioihin, luulevat, että ihmiset kuoleman jälkeen syntyvät uudestaan eläimiin, sillä todellisuudessa ei ole sillä tavalla, eikä kukaan oppinut, kukaan pappi eikä vihitty väitä semmoista. Egyptiläiset uskoivat jälleensyntymiseen, uskoivat, että ihminen on henkinen olento, jumalasta lähtenyt olento, khu, joka syntyy monta kertaa maailmaan, tekee kokemuksia, viisastuu ja lopulta, kun on kiertokulkunsa suorittanut, palaa, takaisin jumaluuteen. Eläimiä taas pidettiin pyhinä aivan toisista (salatieteellisistä) syistä, joista kävisi liian pitkäksi puhua; se vain mainittakoon, että eläintä aina kunnioitettiin jonkun erityisen maagillisen tai muun voiman symbolina, milloin se ei suorastaan tarkoittanut eläinradan taivaallisia merkkejä.
Nykyaikaisessa teosofiassa puhutaan ihmisen seitsemästä prinsiipistä, seitsenjaosta, jonka mukaan ihmisellä ei ole ainoastaan ruumis, sielu ja henki vaan useampia olemuspuolia. Nämä seitsemän prinsiippiä tavataan egyptiläisissä teksteissä ja kullakin on oma nimensä. Korkein prinsiippi, itse henki (aatmaa), on khu sitä seuraava, jota teosofisessa kirjallisuudessa sanotaan buddhiksi, intuitioksi, veljesrakkauden kyvyksi, on kheibi, ja kolmas, jota teosofisessa kirjallisuudessa sanotaan manakseksi eli järjeksi, on ba. Nämä kolme muodostivat egyptiläisillä ihmisen henkisen kolminaisuuden, joka oli uinuvana ihmisessä, kuten sanotaan egyptiläisissä teksteissä. Samalla tavalla sanotaan teosofisessa kirjallisuudessa, että ihmisen korkeampi minä, joka on kolmiyhteinen, ei ole vielä hereillä, ei ole vielä ilmennyt, vaan uinuu ihmisessä. Sitä vastoin on lähinnä seuraava prinsiippi täysin hereillä ihmisessä. Sitä mainitaan egyptiläisissä teksteissä nimellä hati eli ab, ja se on persoonallinen, looginen, usein itsekäs ymmärrys, joka ainoastaan aistimien avulla ottaa selvää asioista ja uskoo ainoastaan aistimiin. Tiedämme, että ihmisellä on olemassa luonnostaan ainoastaan tämä materialistinen ymmärrys, ja kun hän itsepintaisesti asettuu epäilemään ("Mitä minä oikeastaan tiedän ja voin uskoa?"), niin hän ei muista mitään muuta kuin ulkonaisia aistimuksiaan ja havaintojaan, joita looginen ymmärrys järjestää. Hän sanoo itselleen: "Onhan mahdotonta, että minä olisin olemassa kuoleman jälkeen. Ymmärrys haihtuu, aistimet haihtuvat, ei jää mitään olemaan kuoleman jälkeen. Kaikki puhe yliluonnollisista asioista on taikauskoa." Aivan oikein opettivat vanhat egyptiläiset: ylempi minuus on uinuvana ihmisessä, hänen täytyy herättää korkeampi järkensä, ennen kuin voi nähdä oman sokeutensa. Kuinka lyhytnäköinen on ihminen, jos hän ainoastaan uskoo siihen, mitä aistimet hänelle ilmoittavat, jos hän ei huomaa kokeneensa elämässä paljon, joka ei ollenkaan ole aistimista riippunut. Eikö sitten epäilijä koskaan ole esim. tuntenut sellaisia tunteita, jotka sotivat aineen olemusta vastaan, sellaisia alttiiksiantamuksen, hellyyden, uhrautuvaisuuden, armahtavaisuuden, auttamishalun, itsensäkieltämisen tunteita, jotka olisivat kerrassaan hulluja ja mielettömiä, jos ainoastaan olisi olemassa fyysinen luonto, jos ihmisen ainoa olemassaolo olisi fyysisesti luonnollinen itsekkyys? Ihminen ei pääse lyhytnäköisyydestään, ennen kuin hän herää näkemään ja uskoo olevansa Jumalan hengen poika, jumalallisesta tajunnasta lähtenyt, itsekin henki, kuolematon, iankaikkinen. Silloin vasta hän ymmärtää, että itsekkyys on ohimenevä ilmiö, että itsekkäät yhteiskuntaolot, luokkataistelut, kansojen väliset sodat kuuluvat katoavaisiin, sillä ihmisen rinnassa elää kaiho puhtauteen, epäitsekkyyteen ja täydellisyyteen. Ihminen on sisimmässään kuolematon henki, hän on olento, joka elää kautta aikojen. Niin uskoivat egyptiläiset.
Mainitsematta ovat vielä kolme alinta prinsiippiä: ka, nif eli ankh ja khat. Teosofisessa kirjallisuudessa luetaan astraaliruumiista, joka on näkymätön paljaalle fyysiselle silmälle, mutta johon ihminen on puettuna ja joka on hänen persoonallinen olomuotonsa kuoleman jälkeen. Tämän nimenä oli vanhassa Egyptissä ka. Nif eli ankh oli taas elonprinsiippi, jota sanskritinkielisellä nimityksellä nykyään sanotaan praanaksi. Oppineissa piireissä ruvetaan taas siellä täällä ajattelemaan, että on olemassa erityinen elämänvoima; tätä tieteellistä suuntaa sanotaan vitalismiksi. Khat oli Egyptissä fyysisen ruumiin nimitys.
Kuka ei olisi nähnyt kuvaa sfinksistä, tuosta kummallisesta olennosta, jolla oli ihmisen pää ja rinta, mutta eläimen ruumis? Muistatte tarua sfinksistä, joka asetti ihmiselle arvoituksen: "Kuka se aamulla kävelee neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella?" Oikea vastaus oli: "Ihminen", sillä ihminen oli itse sfinksi, olento, joka oli kehittynyt eläimestä, mutta jonka toinen puoli vielä oli eläintä. Ihminen oli kyllä ulkonaisesti puettu fyysiseen ruumiiseen, joka oli kokonaan inhimillinen, mutta kuitenkin sfinksi kuvasi totuutta: ihminen on siksi vähän kehittynyt pois eläinkunnasta, että toinen puoli vielä on eläintä. Samalla kuvasi sfinksin inhimillinen pää sitä tosiseikkaa, että ihminen korkeammalla tajunnallaan saattoi hallita itseään, mitä ei eläin osannut. Ken sfinksin arvoituksen ratkaisi, hän hillitsi itsensä, hän oli asettanut eläimen voimat taaksensa ja käytti niitä. Että vanhassa Egyptissä siveelliset käsitykset olivat aivan samanlaiset kuin meidän päivinämme, ehkä monessa suhteessa tarkempia, sen näemme selvästi Kuolleitten Kirjasta, jota nimitettiin tällä nimellä siksi, että sen omasta sisällöstä ja myös löytöpaikoista päätellen pantiin usein joku osa siitä kääröihin kirjoitettuna muumion kanssa hautaan. Egyptiläiset käyttivät tätä kirjaa jonkinlaisena oppaana vainajille, — niin otaksutaan ja sanotaan nykyään. Ja itse asiassa kirja on ikään kuin vainajan omaa puhetta, ja siitä käy selville, mikä kohtalo häntä saattoi odottaa kuoleman jälkeen.
Kuolleitten Kirjassa on kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä erinomaisen sattuva ja mielenkiintoinen. Kun vainaja jättää fyysisen ruumiin, tämän maallisen majansa, on hän puettuna kahan eli hän on silloin ka. Hän joutuu ensin kaikenlaisten kokemusten alaiseksi, ja läpikäytyään ne hän saapuu totuuden ja oikeuden saliin. Tässä salissa hän käy läpi viimeisen tuomion. (On merkillistä, että Kuolleiden Kirjassa tapaamme lauseparsia, jotka meille muistuttavat kristillisiä käsitteitä.) Totuuden ja oikeuden salissa istuu jumala Osiris valtaistuimella valtikka ja ruoska kädessä. Hänen ympärillään istuvat 42 tuomaria. Keskellä salia on vaaka. Kun vainaja astuu salin, tulee häntä vastaan ja häntä tervehtimään totuuden jumalatar Mat. Vainaja saa ottaa rinnastaan sydämensä ja antaa sen punnittavaksi. Vainajan sydän asetetaan toiseen vaakakuppiin. Anubis-jumala, jolla on sakaalin pää, toimittaa punnitsemisen, asettaen toiseen vaakakuppiin oikeuden jumalattaren kuvapatsaan. Jumala Horus, jolla on varpusen pää, tarkastaa vaakaa ja jumala Thoth, jolla on Ibis-linnun pää, kirjoittaa taululle ylös tulokset ja vihdoin itse kuningas, jumala Osiris, julistaa tuomion.
Tämä kuvaus annetaan Kuolleitten Kirjan 125. luvussa, ja siinä on muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita täytyy toistaa. Kun vainajan sydän laskeutuu vaakakuppiin, tervehtii hän jumalia ja sanoo: "Terve teille, jotka totuutta hallitsette. Terve sinulle, suuri jumala, jolla valta on totuuden ja oikeuden yli! Olen tullut sinun luoksesi, hallitsijan luo, olen viety sinun luoksesi nähdäkseni sinun ihanuutesi, sillä tunnen sinut, tunnen nimesi ja tunnen nimet niiden 42 jumalan, jotka sinun seurassasi oleskelevat kahden totuuden salissa. Minä tuon teille totuuden. Olen poistanut synnit teidän edessänne. En ole tehnyt vääryyttä ihmisille, en ole sortanut pieniä, en ole varastanut mitään kuolleitten talosta, en ole koskaan raskauttanut vapaata miestä suuremmalla työllä kuin mitä hänen itsensä oli tapana tehdä. En ole osoittanut velttoutta. En ole näyttänyt heikkoutta. En ole tehnyt, mitä jumalat inhoavat. En ole antanut yhdenkään orjan joutua herransa rääkättäväksi. En ole aiheuttanut kyyneleitä. En ole murhannut. En ole aiheuttanut salamurhaa. En ole menetellyt petollisesti ketään kohtaan. En ole vähentänyt temppelien varastoja. En ole turmellut jumalan näkyleipiä. En ole ottanut pois vainajien uhrileipiä ja -kääröjä. En ole harjoittanut lihallisia tekoja temppelien vihityillä aloilla. En ole vannonut. En ole lyhentänyt temppeliveroja. En ole väärentänyt mittoja ja vaakoja. En ole riistänyt rintalapsilta heidän maitoaan. En ole ottanut kiinni eläimiä laitumella. En ole verkkoihin pyydystänyt jumalien lintuja. En ole kalastanut kaloja niiden kutuajalla. En ole estänyt vettä sen nousuaikana. En ole estänyt joenhaaraa sen juoksussa. En ole riistänyt yhdeksältä jumalalta valittujen uhrien osia. En ole ajanut pois jumalille kuuluvaa karjaa. En ole peräyttänyt jumalaa hänen kulkueessaan. Olen puhdas, olen puhdas, olen puhdas."
Näin sanoo vainaja ja kun hänen sydämensä punnitaan, hän jatkaa: "Terve teille, jumalat, jotka asutte kaksinkertaisen totuuden suuressa salissa, jotka ette koskaan anna sijaa valheelle povessanne, vaan jotka elätte totuudesta ja ravitsette sydäntänne sillä herran jumalan edessä, joka auringossaan asuu. Pelastakaa minut Tyfonin sisälmyksistä, te ylhäiset, tänä viimeisen tuomion päivänä! — Suokaa kuolleen tulla luoksenne, hänen, joka ei ole syntiä tehnyt, ei valehdellut, ei pahaa tehnyt, ei rikosta tehnyt, ei väärin todistanut, ei tehnyt mitään itseään vastaan, mutta joka elää totuudesta, ravitsee itseään totuudesta. Hän on kaikkialla levittänyt iloa. Mitä hän on aikaansaanut, siitä puhuvat ihmiset, siitä iloitsevat jumalat. Hän on sovittanut jumalan rakkaudellaan. Hän on antanut nälkäiselle leipää, janoiselle vettä, alastomalle vaatteita. Hän on antanut haaksirikkoiselle veneen. Hän on uhrannut jumalille ja suonut haudanlepoa haamuille. Vapauttakaa hänet tästä (Tyfonista), älkää puhuko häntä vastaan kuolleitten herralle, sillä hänen suunsa on puhdas, hänen molemmat kätensä ovat puhtaat."
Ja sillä hetkellä, jolloin vainajan sydän on vaa'assa, huudahtaa hän: "Oi minun sydämeni, minun sydämeni, älä todista minua vastaan".
Kuolema voi sitten tapahtua kahdella tavalla. Jos oikeuden jumalattaren kuvapatsas painaa enemmän ja sydän on liian kevyt, viedään ihminen helvettiin. Ja tällöin on huomattava, että ne kuvaukset, mitkä Kuolleitten Kirja antaa helvetin tilasta ja sen tulista, muistuttavat läpeensä sitä helvettiä tulisine uunineen, jota täällä kristinuskon piirissä on kuvailtu. On ainoastaan yksi ero: egyptiläinen helvetti ei ole ikuinen, se kestää vain 3000 vuotta, jolla ajalla vainaja haamuna vaeltaa tämän maan päällä. Polttavissa tuskissaan hän koettaa iskeä kiinni jonkun elävän ihmisen sieluun, että pääsisi sen sisään. Jos elävällä ihmisellä on huonoja taipumuksia, lihallisia himoja, voi vainaja häneen imeytyä ja kiihottaa häntä mitä kauheimpiin rikoksiin tai saattaa hänet mielipuoleksi. Kun vainaja sitten on elänyt säädetyn ajan loppuun tällaisessa tilassa, kohtaa häntä toinen kuolema, hänen kansakin kuolee, ja hän häviää olemattomiin. Tämmöinen on Kuolleiden Kirjan mukaan ehdottomasti pahan ihmisen kohtalo.
Jos taas vainajan sydän painaa enemmän, julistaa Osiris, että hän saa tulla jumalien luokse, ja nyt vainaja "osirifioidaan", so. kutsutaan ja tehdään itse Osirikseksi. Taas hänen on käytävä läpi monenlaisia koettelemuksia tuonelassa eli Amentissa. Hän on ensin mykkä, ilman sydäntä ja aivan puolinainen olento, mutta saavuttaa vähitellen puhetaitonsa takaisin. Nyt hänen täytyy taistelussa voittaa kaikenlaisia villipetoja ja käydä läpi kummallisia portteja ja pylväitä, joiden nimet hänen täytyy tietää päästäkseen eteenpäin. Lopuksi hän kulkee veneessä "rauhan veden yli" ja joutuu jumalien maahan, autuaitten asunnoille, Aanrun kentille, jossa hän kyntää, kylvää ja niittää.
Tämä jälkimäinen kuvaus muistuttaa sangen paljon nykyaikaisia teosofisia oppeja kaamalookasta ja deevakhanista, jolloin kaamalooka vastaa amentia ja deevakhan aanruta. Yhtäkaikki meitä hämmästyttää pari kohtaa egyptiläisessä esityksessä: ensiksi se, että paha ihminen kuolee lopulta ikuisesti eikä synny jälleen, ja toiseksi, että hyvä ihminen joutuu jumalien maahan eikä mainita mitään hänenkään palaamisestaan maan päälle, vaan sanotaan, että hän viimein yhtyy jumaliin. Tämä on kummallista, sillä toiselta puolen tiedämme, että egyptiläiset uskoivat jälleensyntymiseen.
Asia jää kuin jääkin ratkaisematta, ellemme salatieteilijäin ja mystikoin tavalla otaksu, että Kuolleitten Kirja on salaperäinen, pyhä ja siis vertauskuvallinen kirja. Se kyllä johonkin määrin antaa kuvan vainajien kohtalosta kuoleman jälkeen, mutta esoteerisesti se kuvaa aivan toista. Se on ns. vihkimyskaavake. Se on vihittyjen kirja, kotoisin Egyptin mysteerioista. Käsittääksemme Kuolleitten kirjaa, täytyy meidän edes hiukan tunkeutua mysteerioiden salaisuuteen.
Mitä ne olivat? Nykyään tunnustetaan, että ne olivat uskonnollisia, salaisia pappiskouluja ja -koteja, joissa opetettiin muinaisajan viisautta. Kreikkalaiset kirjailijat, jotka puhuvat mysteerioista, sanovat niiden olleen merkillisiä siinä suhteessa, että siellä ihminen saavutti tietoa.
Vähän niistä tiedetään, sangen vähäsen, ja luonnollisista syistä, koska kaikki pidettiin salassa, mutta tavallisesti otaksutaan, että mysteerioissa opetettiin elämän- ja maailmankatsomus, jota voisi sanoa uudenaikaiseksi siinä merkityksessä, että se vapautti järjen kaikesta silloisesta taikauskosta ja uskonnollisesta ahdasmielisyydestä. Mysteerioiden maailmankatsomus oli filosofinen, esoteerinen, aristokraattinen vastapainoksi rahvaan rajoitetulle ja sokealle uskolle.
Näin otaksutaan tavallisesti, mutta teosofisissa, salatieteellisissä ja vapaamuuraripiireissä ajatellaan toisin. Näiden mukaan mysteeriot edustivat ulkomaailmassa sitä ikuista tietoa, mikä aina on ollut olemassa ja aina tulee olemaan, sitä tietoa, johon ihminen aina on voinut pyrkiä ja joka aina on ollut hänen saavutettavissaan. Mysteerioissa ei opetettu vain filosofiaa, niissä opetettiin sitä salaista menettelytapaa, jota Intiassa nimitettiin joogaksi.
Kuuluisa uusplatonilainen filosofi Jamblichus (kuoli noin v. 330 jKr.) on kirjoittanut kirjan "Egyptiläisten mysteerioista", ja vaikka hänen teoksensa peittää yhtä paljon kuin se paljastaa, huomaa kuitenkin teosofinen tutkija heti sitä lukiessaan, minkälaista koulua Egyptin mysteeriot olivat. Tahdomme Jamblichuksen kertomuksen nojalla luoda lyhyt silmäys siihen tapaan, millä mysteerioissa vastaanotettiin tietoon pyrkijöitä.
Ajatelkaamme esim. nuorta tiedonhaluista kreikkalaista, joka on kuullut puhuttavan Egyptin mahtavista mysteerioista ja niiden viisaudesta. Hän päättää lähteä sinne oppimaan, päästäkseen samaan tietoon, jota mysteerioihin vihityt kehuvat itsellään olevan. Hän matkustaa Egyptiin, sellaiseen kaupunkiin, esim. Memfikseen, jossa on pyramidi. Heti sinne tultuaan hän ihmettelee ja ihailee sitä elämää, jota siellä vietetään. Se on niin merkillisen rikasta ja moniväristä ja kaunista, ja vaikka hän on syntyisin Kreikan lämpimästä maasta, on egyptiläinen aurinko hänen mielestään vielä tulisempi ja tunteellisempi. Koko egyptiläinen elämä näyttää satumaisen ihanalta ja hurmaavalta. Kuin uneksien hän kulkee temppeliin ja pyytää päästä kokelaaksi. Kartanolla jo häntä vastaan tulee hierofantti, arvokkaan näköinen mies, joka katsoo häntä läpitunkevan tarkasti kummallisilla silmillään, niin että hän heti tuntee sisässään, että tämän miehen edessä ei voi mitään peitellä, ei mitään valehdella, ja hierofantti kysyy, mikä on hänen asiansa ja mistä hän on kotoisin, kysyy hänen perheolojaan ja mitä hän on oppinut, missä temppelissä hän on käynyt koulua, ja kun tutkimus on ohi, niin hierofantti kukaties viittaa kädellään — "tuossa on portti", — ja silloin kokelas saa mennä. Pieni tutkimus on näyttänyt: sinä et ole kelvollinen. Jos tutkimus sitä vastoin todistaa kokelaan kelpoisuuden, vie hänet hierofantti kartanoiden ja käytävien kautta pyhätön eteen, jossa on ahdas ovi, pylväät pielinä, ja oven edessä Isis-jumalattaren kuvapatsas luonnollisessa koossa, hunnutettuna. Kuvapatsaaseen on kaiverrettu sanat "Ei ole kukaan kuolevainen nostanut minun huntuani". Hierofantti sanoo nyt kokelaalle: "Tiedätkö sinä, että tästä ovesta eivät mene läpi pelkurit, eivät hullut, vaan jos pelkurina, jos mielettömänä menet tästä läpi, niin kuolema seuraa. Oletko sinä valmis menemään eteenpäin? Vai tahdotko sinä palata takaisin? Tiedä: monet ovat kuolleet ennen aikaansa, jotka tästä ovat menneet läpi." Otaksukaamme, että kokelas vakuuttaa tahtovansa ja uskaltavansa. Silloin hän saa poistua takaisin kaupunkiin. Mutta määrättynä iltana tulee kaksi pappia häntä noutamaan ja tuovat hänet sfinksissä olevasta ovesta pitkiä, mutkikkaita maanalaisia käytäviä pitkin pyramidiin, suureen hämärään saliin. Papeilla on soihdut kädessään, ja soihtujen valossa näkyy molemmin puolin salia kookkaita kuvapatsaita, joilla kaikilla on eläinten päät. Salin toisessa päässä on seinässä pitkän pimeän käytävän suu, niin ahdas, että vain ryömimällä ihminen mahtuu sisään. Papit viittaavat siihen ja sanovat: "Tässä on ovi mysteerioihin". Ja he lisäävät "vielä voit kääntyä, voit palata takaisin ulos maailmaan, jos pelkäät". Kokelas sanoo: "Jään ja jatkan." Papit jättävät hänet silloin yksin suureen saliin ja sulkevat oven kaikuvalla jyskeellä. Vain pienen lampun ovat he jättäneet hänen käteensä. Hän ajattelee: "Takaisin en pääse, siis rohkeasti käytävään sisään". Ryömiessään eteenpäin käytävässä hän huomaa, että tämä vähitellen laajenee ja tulee suuremmaksi, kunnes se päättyy avaraan tynnyriin, jonka seinämään hakatut kiviportaat johtavat alaspäin kaivon partaalle. Siinä loppuu tie, siinä on pohjaton kaivo, jossa hän lampunkaan valolla ei näe mitään. "Mihin olen joutunut?" hän ajattelee. "Jos he ovatkin pettureita?" Mutta kun hän valaisee ympärilleen lampulla ja tutkii tilaansa, huomaa hän seinässä jonkinlaisen kädensijan ja ylemmällä toiset portaat. Voimiaan ponnistaen hän pääsee portaille, kulkee ylöspäin ja saapuu uuteen huoneeseen. Siinä on taas pappi, joka ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja selittää: "Onnellisesti olet käynyt läpi ensimmäiset koetukset, ja nyt saat ensimmäiset opetukset". Sitten hänet viedään suureen saliin, joka on täynnä ihania kuvapatsaita, jokainen merkitty eri kirjaimella ja numerolla, ja pappi selittää hänelle, mitä nämä kuvapatsaat merkitsevät. Ne edustavat pyhiä aakkosia, monenlaisia voimia maailmankaikkeudessa, joita ihmisen pitää saada haltuunsa. Kokelas ei ymmärrä mitään, mutta kun ovat kulkeneet läpi salin, sanoo pappi: "Tuosta mene!" ja viittaa pitkää, pimeää käytävää, jonka toisessa päässä jyskii loimuava tuli. Kokelas pelästyy näennäisesti varmaa kuolemaa. "Olen minäkin tulen läpi käynyt ja se on silloin ollut kuin ruusupenger", ilmoittaa pappi ja lähtee pois. Kokelas rohkaisee mielensä ja astuu pamppailevin sydämin käytävään, kunnes huomaa, että tuli olikin taitavalla koneistolla aikaansaatu harhanäky. Se todella ei polttanut, mutta ruumiillisista ja sielullisista ponnistuksistaan uupuneena kokelas nyt kauhistuu nähdessään seisovansa mustan lammikon partaalla. Tämä on kuitenkin viimeinen koettelemus. Päästyään onnellisesti ylös toiselle rannalle, joutuu hän ystävällisten palvelijain käsiin, jotka tervehtivät häntä ja kantavat hänet ylellisesti sisustettuun kammioon, asettavat mukavalle vuoteelle, rupeavat hieromaan häntä ja hyvänhajuisilla öljyillä voitelemaan hänen ruumistansa. Hän joutuu ihan raukeaan tilaan, ja he jättävät hänet yksin. Sitten rupeaa äkkiä kuulumaan soittoa, kaihoisaa, kaukaa tulevaa, harpun ääniä, kellojen ääniä, huilun ääniä, mutta niin kaihoa täynnä, että hänen mieleensä nousee kaikenlaisia kuvia onnellisesta elämästä maailmassa. Yhtäkkiä hänen edessään seisoo nubialainen kaunotar, viehättävä nuori tyttö harsonkevyessä puvussa, pikari toisessa kädessään. Hän katselee väsynyttä viisaudenetsijää ja sanoo: "Nyt sinä, joka olet niin paljon kokenut, virkistä itseäsi tällä juomalla". Mies katselee kaunotarta ja huomaa, että hän yli kaiken on ihana. Hänessä on koko nubialaisen naisen aistillinen voima, ja jos kokelas nyt on heikko, niin hän lankeaa. Silloin tyttö istuutuu hänen viereensä ja katsoo häntä lumoavin katsein. Unohtaen kaiken nuori mies kietoo käsivartensa tytön ympäri ja juo. Mitä silloin tapahtuu? Juoma juovuttaa hänet heti syvään uneen, ja kun hän herää, seisoo hänen edessään hierofantti ja sanoo: "Onnellisesti sinä kävit läpi maan, tulen ja veden koetukset, mutta itseäsi et voittanut. Nyt olet pyramidin orja. Ulos täältä et pääse meidän salaisuuksistamme kertomaan, mutta elinajaksi olet pyramidin orja." Ja niin tapahtuu kuin on sanottu. Mutta jos hän hilliten itsensä työntää luotaan tytön ja pikarin, silloin heti ilmestyvät papit ja tervehtivät häntä: "terve sinä tuleva vihitty", ja saattavat hänet saliin, jossa istuu korkein hierofantti ja muut papit hänen ympärillään valkoisissa puvuissaan. Hekin viittaavat: "Terve sinä tuleva vihitty, nyt otetaan sinut vastaan kouluun."
Ei hän silloin vielä ollut vihitty. Nämä kaikki kokeet olivat ainoastaan fyysisiä, koeteltiin, oliko hän sopiva mitään oppimaan. Jos hän onnellisesti kävi läpi, sai hän jäädä oppilaaksi pyramidiin. Hän jäi moneksi vuodeksi tutkimaan. Eikä häntä autettu tutkimuksissaan. Hänelle vain suotiin tilaisuus olla sellaisessa paikassa, missä ilmapiiri oli täynnä puhtautta, missä hänellä oli erinomainen tilaisuus ajatella ja miettiä ja itseään voittaa. Hän sai itse kasvattaa itseään, miettiä pyhiä kirjoituksia, käydä saleissa tutkimassa symboleja ja ajatella niiden salaista merkitystä.
Nykyaikana yritetään ihmisille opettaa valmista. Ennen vanhaan tiedettiin, että ihmisen täytyy itse ponnistaa, jos hän tahtoo todelliseen tietoon päästä. Monta kertaa yllättää epätoivo hänet ja hän epäilee onnistumistaan, mutta vuosien vieriessä hän mietiskelyssään kokee yhtä ja toista, joka avaa hänen silmänsä. Lopulta hän vapautuu fyysisestä ruumiistaan, näkee ihmisiä ympärillään, joista säteilee jumalallinen voima, ja rupeaa aavistamaan, että on olemassa elämää fyysisen ruumiin ulkopuolella.
Vihittävä pyramidissa tunsi enemmän ja enemmän vapautuvansa itsestään, ja vihdoin tuli aika, että hänet vihittäisiin, ja silloin hänet vietiin kryptaan, luolaan, jonka lattialla oli avonainen marmoriarkku. Siihen hänet pantiin ja vihityt papit seisoivat arkun ympärillä ja lauloivat hänet uneen. Ja hän nukkui syvään transsiin ja oli kolme päivää ja kolme yötä ulkopuolella fyysistä ruumista astraali- ja eetteriruumiissaan. Hän kävi kuten sanomme läpi ensimmäisen vihkimyksen, tuli itsetietoiseksi olennoksi näkymättömässä maailmassa ja sai tutkia astraalitason salaisuuksia. Nyt hänelle selvisi, mitä Kuolleitten Kirjassa opetettiin. Hän ymmärsi, että hän juuri oli tuolla tavalla kuollut ja noussut ylös kuolleista. Kaikki kohtaukset vainajan elämässä olivat asioita, jotka symbolisoivat hänen — vihittävän — sisäisiä taisteluita ja voittoja. Mitä pahaa hänessä oli, se tuli nyt hänen ulkopuolelleen ja ilmeni raatelevan pedon muodossa ja hänen täytyi sanoa sille: "Minä tiedän sinun nimesi, minä olen sinut voittanut". Ja mitä itsekästä hyvettä hänessä oli, se tuli häntä vastaan kauniissa, viekoittelevassa muodossa, sillä pahaa ihmisessä pelottaa julmuus, mutta hyvää viekoittelee kauneus. Siksi hänen täytyi näkymättömässä maailmassa voittaa sekä rumat, pahat intohimot eläinten muodossa, että myöskin sellaiset viettelykset, jotka ihmisen sisässä houkuttelevat häntä kauneuden voimalla, mutta kuitenkin ytimeltään ovat itsekkäitä. Kaikesta tuosta hänen täytyi luopua, hänen täytyi näyttää, että hän ihmisenä oli kaiken yläpuolella, että hän palveli yksin totuutta ja tahtoi itse olla jumala. Hänen täytyi osata sanoa ne sanat, jotka ovat Kuolleitten Kirjassa, osata sanoa ne itsestään: "Minä olen puhdas, en ole syntiä tehnyt, en ole pettänyt, en pahaa ajatellut jne." Kuinka tavallinen vainaja voisi näin puhua? Kovin itserakkaita ja ulkokullattuja olisivat vanhat egyptiläiset olleet, jos tavallinen vainaja olisi noin voinut sanoa. Missä on se tavallinen kuolevainen, joka voisi niin puhua, kun hän seisoo Tuonen edessä ja totuus tulee kysymykseen? Päinvastoin jokaisen vainajan täytyy näyttää, mitä hänessä on, sillä ei hän voi mitään itsessään peittää, mutta vihittävä kokelas, joka on itsensä voittanut, hän uskaltaa ja hänen täytyy sanoa ne sanat, mitkä ovat Kuolleitten Kirjassa, ja silloin hän läpikäy vihkimyksen. Hierofantit ja papit tulevat loistavina olentoina häntä vastaan näkymättömässä maailmassa. "Me olemme jumalia, me vihimme sinut veljeskuntaan, olet joukkoomme tervetullut, olet tästä lähtien jäsen meidän keskuudessamme." Hänelle näytetään niitä salaisuuksia, joista Kuolleitten Kirjassa kerrotaan. Hän saa mm. nähdä, mikä on niiden kohtalo, jotka eivät ole onnistuneet, eivät ole jaksaneet itseään voittaa vaan langenneet aineen ja itsekkyyden harhoihin. Heidän kohtalonsa on ensin olla helvetissä monta aikaa ja pyrkiä maan päälle ruumiiseen, mutta lopulta heidän korkeampi minänsä heistä luopuu ja he käyvät kohti ikuista kuolemaa.
Vihityn herääminen fyysiseen tajuntaan oli pyramidin mysteerioissa juhlallinen hetki. Hänet oli kannettu sarkofagista pyramidin itäiselle ulkoseinämälle. Siinä hän heräsi, kun auringon ensimmäiset säteet kohtasivat konetta, josta syntyi ihana sävel. Hän heräsi soittoon. Hän heräsi elämään. Hän oli kuoleman voittanut ja hän heräsi nyt iankaikkiseen elämään. Hän oli nostanut Isis-jumalattaren huntua, oli tehnyt sellaista mitä ei kuolevainen voi tehdä. Sillä kun ihminen nostaa Luonnon jumalattaren huntua, silloin hänen täytyy olla kuolematon, silloin hänen on jo täytynyt voittaa kuolema itsessään.