Antti Savinainen

   TAIVAS VAI PELASTUS?

     Monet ihmiset ja katsomukset samaistavat taivaan ja pelastuksen. Teosofian mukaan näin ei ole asian laita. Voidaan jopa väittää, että todelliset opetuslapset ja vihityt eivät mene taivaaseen.


     Luterilainen oppi pelastuksesta

     Luterilaisen pelastuskäsityksen ytimenä on sijaissovitusoppi. Sovitusta tarvitaan, koska kaikki ovat tehneet syntiä. Ihminen on ruumiin ja sielun muodostama kokonaisuus. Henki ei ole erillinen olemuspuoli, vaan sielun synonyymi tai ominaisuus. Ihmiskuvaan liittyy ajatus perisynnistä; syntiinlankeemuksessa Jumalan kuva ihmisessä turmeltui täysin. Tässä mielessä voidaan sanoa, että luterilaisuuden mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha.
     Ihmisen suunta on syntymästä asti selvillä: ikuinen kadotus. Onneksi tämä voidaan Jumalan armosta välttää. Pelastava uskokin perustuu Jumalan armovalinnan pohjalle, koska usko herää ihmisessä Jumalan ansiosta.
     Ikuinen kadotus saattaa äkkipäätä tuntua hiukan epäoikeudenmukaiselta. Tälle löytyy kuitenkin täysin looginen perustelu (johtopäätös on tosi, mikäli premissit hyväksytään):
     Jumala on äärettömän pyhä.
     Pienikin loukkaus ääretöntä pyhyyttä kohtaan ansaitsee äärettömän rangaistuksen.
     Siis ikuisen kadotuksen.
     Jeesus Kristus oli synnitön. Hänen ristinkuolemansa lepyttää kunkin ihmisen kohdalta Jumalan vihan. Kun Jumala katsoo tuomiopäivänä uskovaa ihmistä, Hän näkeekin oman Poikansa tämän sijasta. Pelastus tarkoittaa sitä, että sielu pääsee tuomiopäivän jälkeen taivaaseen elämään ikuista elämää Jumalan yhteydessä. Muut joutuvat ikuiseen eroon Jumalasta eli helvettiin.
     Pastori Antti Kylliäinen on uskaltautunut olemaan eri mieltä. Kylliäisen argumentti on, että Jumala on rakkaus. Jumalan olemus on ristiriidassa ikuisen kadotuksen mahdollisuuden kanssa. Kylliäisen mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Tässä voi nähdä yhden merkin uudesta uskonpuhdistuksesta.


     Pelastuminen ortodoksisuudessa

     Ortodoksisen opetuksen mukaan Jumalan kuva ihmisessä himmeni syntiinlankeemuksen johdosta, mutta ei täysin turmeltunut. Siis ihminen on olemukseltaan hyvä, tosin vaillinaisesti ja lankeemukselle altis. Ihmisen pelastuminen on via mystica, prosessi Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Ihminen jäsentyy aidommin kolminaiseksi kuin luterilaisuudessa: "Ihmisen suurin kyky kätkeytyy... henkeen, sillä sen avulla hän voi olla yhteydessä pyhään kolminaisuuteen" (Toiviaisen teoksesta Kuvasta kaltaisuuteen, via mystica Kallistos Waren mukaan). Tällä hengellä tai hengellisellä ymmärryksellä on läheinen yhteys Logokseen. Tämän vuoksi ihminen voi ymmärtää olioiden sisäisiä olioita, logoksia.
     Jumalan kaltaisuus on saavutettavissa ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön eli synergian avulla. Tämän seurauksena on theosis, ihmisen jumalallistuminen. Tälle tielle astuminen edellyttää metanoiaa, mielenmuutosta. Tämäkin on asteittainen, syvenevä prosessi, joka johtaa sydämen puhdistumiseen. Ihmisen jumalallistuminen ei merkitse vain sielun pelastumista. Myös ihmisen fyysillinen ruumis uudistuu ja kirkastuu. Ihminen tulee siten osalliseksi Kristuksen kirkastumisesta, transfiguraatiosta, joka koskee koko luomakuntaa. Pelastus ei ole pelkästään kuolemanjälkeiseen taivaaseen pääsyä, vaan se on ajassa alkuun saatetun prosessin yhä täydellisempää toteutumista.
     Edellä kuvattu sielun pelastuminen on ortodoksisen teologian mukaan mahdollista vain Kirkon jäsenille, jotka osallistuvat sakramentteihin, erityisesti ehtoolliseen. Myös ortodoksisessa teologiassa sijaissovituksella on keskeinen asema.


     Nirvana ja Boddhisattvan tie

     Buddha esitti neljä jaloa totuutta kärsimyksestä. Tietämättömyys ja itsekkyys ovat kärsimyksen syyt. Kärsimyksestä vapautuminen, valaistuminen, nirvanan saavuttaminen, tapahtuu kulkemalla jaloa kahdeksankertaista tietä. Valaistuminen on mahdollista, koska jokaisella elävällä olennolla on buddhaluonto. Tämä buddhaluonto on jo täydellinen. Sogyal Rinpoche sanoo, "etteivät edes buddhat äärettömässä viisaudessaan voi tehdä sitä paremmaksi eivätkä aistivat olennot näköjään äärettömässä sekavuudessaan pilata sitä".
     Nirvana ei ole kaiken olemassaolon loppumista tai kuolemanjälkeinen taivas, vaan itsekkään persoonallisen elämän sammumista. Nirvanan saavutettuaan ihminen vapautuu jälleensyntymisen pyörästä. Tämä on arhatin päämäärä ja se on alkuperäistä buddhalaisuutta. Ja kuitenkin Maha-Tshohan sanoi tästä päämäärästä, että se "on ainoastaan laajentunutta ja häikäisevää itsekkyyttä"! Hän piti boddhisattvan tietä oikeana. Pekka Ervast ja Hiljaisuuden ääni kuvaavat boddhisattvan valintaa seuraavast:
     "Mestari hän on, ..., vapaa vaihtelusta, vapaa jälleensynnynnästä. ... Hän on voittanut ponnistustensa palkan, hän on verhottu ikuisen rauhan autuaalliseen loistoon. Nirvaanan kunnia kutsuu häntä, lepo ja rauha Isän helmassa - miksikä hän pysähtyy? Hän kuulee taivaan soitot, kuulee sfäärien harmoniat - miksikä hän kääntää kasvonsa pois?
     Sointujen läpi tunkeutuu tuskan huuto. Se nousee siitä maasta, josta hän on lähtemäisillään. Se on huokaus tuhansien kamppailevien rinnasta, se on hylättyjen valitus. Hänkö heidät jättäisi, nyt kun hän on voittanut?
     Koko hänen olentonsa on armahtavaisuutta, laupeutta, rakkautta. Hiljaisuuden ääni hänelle kuiskaa: ‘Kumarra pääsi, oi Boodhisattva ja kuuntele tarkkaavaisesti. Laupeus puhuu ja sanoo: saattaako autuaallisuutta olla, kun kaiken elävän täytyy kärsiä? Vapahdetaanko sinut ja koko maailma valittaa? Jos tahdot tulla Tathaagataksi, astu silloin edeltäjiesi askelia, pysy epäitsekkäänä rajattomaan loppuun asti.’ Ja Boddhisattva päättää syntyä yhä uudelleen, kunnes viimeisinkin ruohonkorsi on valaistunut.

     Rudolf Steinerilla on tähän liittyvä kuvaus teoksessaan Viides evankeliumi. Steiner kertoo, kuinka Jeesus Kristus havaitsi, että essealaiset tulivat pyhiksi, mutta samalla eristäytyivät muusta ihmiskunnasta. He nousivat korkeuksiin, mutta muut jäivät jälkeen. Tällöin Buddha ilmestyi Jeesukselle ja varoitti häntä. Buddha sanoi, että hänen opissaan on tässä kohtaa virhe. Voisiko ajatella, että buddhalaisuuden boddhisattvasuuntaus olisi Jeesus Kristuksen vaikutusta, eräänlainen korjaus Buddhan alkuperäiseen opetukseen?


     Teosofinen ihmiskäsitys

     Taivaan ja pelastuksen teosofinen ymmärtäminen edellyttävät teosofisen ihmiskäsityksen tuntemista. Esitys on tässä hiukan kaavamainen. Ihminen on kolminainen olento: ruumis, sielu ja henki. Tarkemmassa jaottelussa päästään seitsemään olemuspuoleen. Neljä ensimmäistä olemuspuolta muodostavat persoonallisuuden, kolme ylintä korkeamman minän. Tätäkin jakoa voidaan vielä tarkentaa; esim. Steiner tekee siten. Hän käyttää myös eri käsitteitä.

1. Fyysinen ruumis.
2. Eetteriruumis (fyysisen ruumiin kaksoispuoli, elämänkantaja).
3. Astraali- eli tunneruumis.
4. Alempi manas eli älyruumis.
– – – – – – – – – – – – – – – – – 
5. Ylempi manas eli syyruumis.
6. Buddhi.
7. Aatma.

     Suurimmalla osalla ihmistä pitäisi puhua astromentaalisesta ruumiista, koska nämä olemuspuolet eivät ole vielä organisoituneet. Myös aatma-buddhi on uinuvassa tilassa. Itse asiassa vain fyysistä olemuspuolta voi kutsua ruumiiksi, se on ainoa, joka on pitkälle organisoitunut. Näiden olemuspuolien takana on monadi, ainosyntyinen Jumalan poika. Ihmisessä on siten jumalainen kipinä, ikuisuuden siemen.
     Korkeamman minuuden painopiste on ylemmässä manaksessa. Tämä ei ilman muuta ole sama kuin "kristus meissä". Korkeamman minän täytyy ottaa itseensä Kristus. Teosofisella kielellä ilmaistuna tämä tarkoittaa buddhin, veljesrakkauden heräämistä. Tästä lienee H.P. Blavatsky puhunut, kun hän sanoi, että teosofeja ovat ne, jotka tuovat buddhin päivätajuntaan. Muut ovat asian harrastajia.
     Korkeampi minä käy jälleensyntymisen koulua, kehittyy elämien myötä. Siihen varastoituu kustakin persoonallisuudesta vain kaikki hyvä. Aikaisemmat elämät eivät ole korkeammasta minuudesta sellaisenaan löydettävissä. Pekka Ervastin mukaan aikaisempi persoonallisuus on luotava uudestaan korkeammasta minästä käsin. Toisen henkilön aikaisempien elämien tutkiminen taas edellyttää lupaa kyseisen henkilön korkeammalta minältä.
     Ihminen on hyvin, hyvin pitkän kehityksen tulos. Teosofia puhuu manvantaroista, maailmankausista, joita voi pitää maapallomme jälleensyntyminä. Niiden aikana ovat kehittyneet ihmisen eri olemuspuolet. Vanhin olemuspuoli on fyysinen ruumis; tämä selittää miksi se on kaikkien pisimmälle organisoitunut. Enkelihierarkkiat ovat auttaneet olemuspuolien muodostamisessa. Vaikka manvantarat eivät tunnu erityisen käytännönläheiseltä asialta, niiden ymmärtäminen avaa yhden vastaavuuden mikrokosmoksen ja makrokosmoksen välillä ja antaa perspektiiviä ihmisen mysteeriin.
     Luterilainen oppi tulee jossakin määrin ymmärrettäväksi teosofian valossa. Siinähän ihmiselle ei myönnetä kolmatta olemuspuolta henkeä, jonka olemassaolo kiellettiin jo 800-luvulla jakamattoman kirkon aikana. Ihmisen kuolemattomuuden perusta on hänen korkeammassa minässään. Sielu ei ole ikuinen eikä se jälleensynny. Sielu tarvitsee "pelastajan", joka luterilaisuudessa on ulkopuolella oleva Jumala. Teosofiassa taas "Isämme taivaissa" viittaa monadiin, Jumalan Poikaan, joka on ihmisen korkein minä. Jos eksoteeriset käsitteet tulkitaan esoteerisesti, ero teosofian ja perinteisen kristinuskon välillä pienenee. Myös Jumalan vihalle löytyy järjellinen tulkinta: se tarkoittaa karmaa, syyn ja seurauksen lakia.
     Ortodoksisessa teologiassa on säilynyt enemmän esoteerista näkemystä mm. puhdistuksen tiestä. Eräs syy tähän lienee se, että ortodoksinen kristinopin tulkinta perustuu kirkkoisien antamiin avaimiin. Kirkkoisät olivat usein itse kilvoittelijoita, joilla oli kokemusperäistä tietoa henkisestä elämästä. He olivat siis lukeneet pyhiä kirjoituksia elämällään.
     Hiukan yllättävästi buddhalaisuudessa usein kielletään minuuden olemassaolo. Ilmeisesti on haluttu painottaa persoonallisen minuuden katoavaista luonnetta. Toisaalta buddhaluonto on hyvin lähellä korkeamman minän ajatusta, kristusta meissä. Boddhisattvan ihanne on korkein ihanne, jonka voin käsittää. Boddhisattvaa voisi nimittää myös kristusihmiseksi.


     Kuolemanjälkeinen elämä ja taivas

     Kuolemanjälkeisen elämän taivas ei ole pelastus teosofisessa mielessä. Kuitenkin kuolemanjälkeisen elämän tarkastelu tietäjien antamien kuvausten avulla antaa tietoja myös pelastuksesta. Tämä esitys pohjautuu Pekka Ervastin teosofiaan.
     Kuoleman hetki on ihmissielun juhlahetki, elämän kohokohtia. Siinä ihminen puolueettomasti arvostelee menneen elämänsä korkeamman minänsä valossa. Tämä hetki pitäisi myös läsnäolevien tunnistaa pyhäksi ja rikkomattomaksi. Tilinteon jälkeen tapahtuu myös eetteriruumiista irtautuminen ja ihminen nukahtaa. Herääminen tapahtuu muutaman päivän sisällä vielä maan piirissä. Ihmisellä on tilaisuus esim. osallistua hautajaisiinsa. Varsin pian tapahtuu siirtyminen astraalimaailmaan kuolemanjälkeiseen tilaan, joka vastaa ihmisen alempia taipumuksia; ihminen joutuu alemman sielunsa vangiksi. Tämä riippuu ihmisen kehityksestä, siitä millaisia rakennusaineita hän on temppeliinsä elämän aikana koonnut. Näistä tiloista vapauduttuaan ihminen pääsee kouluun, jossa hän saa oppia astraalimaailman elämästä. Tällainen auttaminen alkoi suuremmassa määrin Kristuksen jälkeen, mutta se lisääntyi teosofian tultua maailmaan. Teosofit, jotka ovat elämänsä aikana tutkineet kuoleman jälkeistä elämää kirjallisuuden avulla, voivat ottaa osaa tähän auttamistyöhön. Luonnollisesti edellytyksenä on se, että teosofi on edes jossakin määrin elämänsä aikana harjoittanut itsekasvatusta ja tahtoo auttaa toisia ihmisiä.
     Kuolemassa tapahtuu suurimmalle osasta ihmisiä kahtiajako: korkeampi minä "jättää" persoonallisuuden. Ihminen ei ole enää vapaa aloittamaan uutta. Mm. tästä syystä teosofisen liikkeen alulle panneet mestarit Kuut Huum ja Morya kutsuivat useimpia meedioistunnoissa esiintyviä olentoja kuoriksi. Kuolemanjälkeinen elämä on pyrkimystä takaisin korkeamman minän luo. Persoonallisen minän kannalta kaikki näyttää olevan hyvin, tämä jako ei tunnu mitenkään erikoiselta. Kesämaassa elävä ihminen vakuuttaa meedioistunnossa, kuinka kaikki on aivan mainiosti. Tällainen yhteydenpito maan piirin kanssa on ihmiselle vahingollista, se pidentää astraalielämää ja herättää eloon monia pinnallisia ominaisuuksia.
     Kuolema ei kaikille merkitse eroa korkeammasta minästä. Ihminen, joka on syvemmässä mielessä uskonnollinen, on saavuttanut elämässään jonkinasteisen rauhan, hänessä asuu hyvä tahto. Tällainen ihminen on elämänsä aikana vedonnut korkeampaan minäänsä ja saanut aikaan yhdyssiteen alemman persoonallisuutensa ja korkeamman minänsä välille. Hän on ottanut ylempää mukaan tähän persoonalliseen elämään. Hänessä ei tapahdu tuota kahtiajakoa heti kuoleman jälkeen.
     Astraalinen elämä päättyy kiirastuleen, joka on puhdistusta. Tämä puhdistustuli on helppo tai vaikea riippuen siitä, missä määrin ihminen on ollut alemman itsensä pauloissa. Siinä persoonallisesta ihmisestä seulotaan esille se, mitä hänessä on ollut hyvää ja epäitsekästä. Tätä on kutsuttu myös viimeiseksi tuomioksi tai toiseksi kuolemaksi, jonka jälkeen ihmiselle avautuu persoonallinen taivasmaailma. Persoonallinen taivas ei ole pakollinen. Opetuslapsi voi kieltäytyä siitä ja syntyä uudelleen suoraan astraalitasolta. Ilmeisesti tiibettiläiset lamat, jotka lapsena muistavat aikaisemman elämänsä, ovat toimineet näin. Kieltäytyminen on mahdollista, jos taivas on ihmisen rinnassa jo hänen elinaikanaan.
     Persoonallisessa taivaassa ihminen elää elämänsä uudelleen, mutta vain hyvät asiat. Siellä toteutuvat kaikki hyvät haaveet ja ihanteet; elämä on sellaista kuin syvimmiltään toivoisimme sen aina olevan: sopusointua ja rakkautta. Taivas on siten meditaatiota, jossa ihminen rakentaa itsensä uudelleen korkeimpien ihanteittensa mukaiseksi.
     Kuoleman jälkeinen elämä huipentuu persoonallisen tajunnan yhtymiseen korkeampaan minään, joka kuolemassa menetettiin. Jos ihminen ei ole kokenut elämänsä aikana lainkaan korkeampaa minäänsä, hän ei pysy enää tässä vaiheessa tajuisena, vaan persoonallinen tajunta haihtuu. Menneen elämän "tuoksu", sen henkiset saavutukset liitetään elämän Kultaiseen kirjaan yhdeksi sivuksi. Tätä yhtymistä korkeampaan minään kutsutaan myös ahtaaksi portiksi. Tässä tajunnan tilassa on mahdollista tutkia menneitä elämiä henkiseltä kannalta ja myös nähdä, ehkä jopa suunnitella tulevaa tai tulevia elämiä. Ihminen näkee Jumalan Pojan ihanteen. Ja hän antaa Elämälle lupauksen ja tahtoo syntyä uudelleen, jotta voisi tuon ihanteen toteuttaa. Sven Krohn kuvaa runossaan tätä hetkeä näin:
     "Katselit kerran taivaiden korkeudesta maan elämää - seutua mihin syntyvä olit. Tiesi näit jo silloin ja ymmärsit, miksi sinun tulisi ihminen olla, se tieto aineeseen tuoda, joka välittömässä Ykseydessä on sinussa Sinä.
     Ja niinkuin ukkosen jyrinä tai niinkuin metsien hiljainen humina tavoitti Ääni, täytti ja lävisti Sana: Muista!
     ‘Minä muistan’, ah, lupasit silloin.
     Miten helppoa luvata leväten autuudessa, ainaisen Hyvyyden helmassa: ‘Harhojen keskellä soihtuna käyden, valoa tuoden, onnea luoden kaikkeni annan!’
     Taivainen lupaus sielusi sinetti. Vieläkö muistat?
     Toista on kulkea usvassa, maassa kohdata sielunsa toisena, kohdata halujen pyörre, intohimojen väkevä poltto, vastavoimien imu, ihmisten pilkka, vallan ja maineen himot ja pyyteet, nautinnon veto ja viiltävä tuska.
     Taivainen lupaus, vieläkö muistat?
     Totuutta maailma pelkää, valoa vihaa. Joka sydämen ääntä seurata tohtii alistumatta, on kurja, syttyköön hänelle rovio, poltettakoon!
     Eksynyt sielu, miksi et lepoa saa. Vieläkö muistat?
     Ihmisen osuus on ristiriidasta nousten, taistellen tuoda taivainen siemen maiseen multaan, keskellä mudan ja liejun suojella Uuden Elämän uskon, Elämän toivon hentoa kukkaa.
     Muistatko vihdoin."


     Puhdistuksen tie

     Kuoleman jälkeisen elämän prosessit tapahtuvat luonnon välttämättömyydestä, siellä ei voi etsiä totuutta samalla tavalla kuin maan päällä eläessä, jolloin korkeamman minän valo on mukana. On mahdollista astua kiirastuleen jo elämän aikana. Tämä on puhdistuksen tietä, jonka tavoitteena on korkeamman minän herättäminen.
     Ruusuristiläiselle puhdistuksen tie merkitsee Jeesuksen Vuorisaarnan ottamista elämän ohjeiksi. Vuorisaarnan sisältämät ohjeet eivät ole Jeesuksen keksintöä tai "vain" kauniita moraaliohjeita. Ne ovat Elämän itsensä syvimpiä periaatteita. Vuorisaarnaa ei voi ottaa ulkoisena, autoritäärisenä moraaliohjeistona. Tolstoin perustelu Vuorisaarnan seuraamiseen oli se, että jokainen voi sydämessään tuntea, että hyvyys ja rakkaus lähimmäistä kohtaan on taivasten valtakunta.
     Kolme ensimmäistä käskyä tai ohjetta käsittelevät ajatusta, tunnetta ja puhetta: älä suutu, älä ole epäpuhdas ja älä vanno. Vannomattomuus sisältää totuudellisuuden ja rehellisyyden ajatuksen. Ervastin mukaan rehellisyys on totuudenetsijän välttämätön ominaisuus, se toimii siltana alemman ja ylemmän minän välillä. Vain tällöin voi olla yhteydessä omantunnon kanssa. Uuden liiton kulmakiveksi muodostuu kuitenkin pahanvastustamattomuus. Pahaa ei pidä vastustaa pahalla. Tämä ohje koskee sekä ulkoista että sisäistä elämää. Vanhan karman aiheuttamat kärsimykset eivät itse asiassa ole pahoja, vaan ne ovat salapukuisia siunauksia. Pahan vastustamattomuus on tie todelliseen rauhaan omassa sielussamme ja myös maailmassa. Viides käsky on ikuisen elämän avain: älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä.
     Vuorisaarnan eettisten ohjeitten sisäistäminen ja eläminen kehittää ihmisen hienoaineisia olemuspuolia. Tätä kutsutaan Uudessa testamentissa häävaatteisiin pukeutumiseksi. Myös eetteri- ja astraaliruumiissa piilevät aistinelimet kehittyvät luonnollisella tavalla. Tämä kehitys tekee ihmisestä taivasten valtakunnan jäsenen. Pekka Ervastin esittämä uuden liiton tie ei sisällä suoranaisia harjoituksia tsakrojen kehittämiseksi, vaan kaikki edistys tapahtuu eettisen mietiskelyn ja kehityksen myötä. Tässä voi nähdä eron Rudolf Steinerin esittämään henkisen tiedon tiehen. Steiner antaa eettisten vaatimusten lisäksi meditaatioita, jotka vaikuttavat suoraan tsakrojen kehittymiseen.


     Vihkimykset uudessa liitossa

     Pekka Ervast jakaa valmistavan eli puhdistuksen tien kolmeen osaan: päivätajunnan, unitajunnan ja salatajunnan yhdeksään henkiseen kokemukseen. Vaikka kokemukset jaetaan kolmeen osaan, kulkevat kaikki uuden liiton kokemukset päivätajunnan, itsetietoisuuden merkeissä.
     Päivätajunnan kokemuksiin kuuluvat yksinäisyyden ja huonouden kokeminen, nöyryys ja vapautuminen kärsimyksen pelosta. Jotta voisi edetä puhdistuksen tiellä, täytyy luopua persoonallisuuden onnen tavoittelusta. Tämä liittyy kärsimyksen pelon voittamiseen. Isä meidän rukouksessa sanotaan: "Tapahtukoon sinun tahtosi..." ja "Anna meille meidän jokapäiväinen (yliaistinen) leipämme". Tietyssä mielessä tämän rukoileminen on vaarallista; sehän merkitsee karman nopeutumista ja lisääntyviä kärsimyksiä muodossa tai toisessa. Kysymyksessä on kuitenkin siteiden katkominen, jotka erottavat ikuisesta elämästä, taivasten valtakunnasta.
     Unitajunnan saavutuksia ovat ankaruus itseä kohtaan myös unitajunnan aikana, auttaminen ja lujuus toisia kohtaan sekä rauhallinen mielentila. Ihminen on tietoinen, persoonallinen itsensä unen aikana. Ervast varoittaa, että ihmisestä ei saa tulla astraalista kulkijaa. Unitajunta on sittenkin symbolia. Vasta salatajunnassa saavutetaan objektiivisuus astraalisessa merkityksessä. Salatajunnassa ihminen eriytyy minäpersoonastaan. Hän osaa arvioida persoonallisuutensa vikoja ja hyveitä objektiivisesti, aivan kuin kuoleman hetkellä. Ihminen on lempeä ja tyyni ja hän vaikuttaa rauhoittavasti toisiin niin henkisessä kuin fyysisessä maailmassa. Totuudenetsijästä on tullut kirkas olento, jonka olemus on rakkautta, puhtautta ja rauhaa. Tässä vaiheessa uuden liiton kulkija lopullisesti kieltäytyy mustasta magiasta. Hän on valmis astumaan ahtaasta portista, jonka läpi tavallinen ihminen kulkee vasta kuolemanjälkeisen elämän loppuvaiheissa. Vihitty astuu ahtaasta portista jo elämänsä aikana täysin tietoisena.
     Edellä kuvatut henkiset saavutukset tai kokemukset vastaavat vanhan liiton kolmea ensimmäistä vihkimystä. Niitä voi kuvata myös Uuden testamentin ilmaisuilla Kristuksen syntymä, kaste ja kirkastus. Näitä kokemuksia seuraa uuden liiton ensimmäinen varsinainen vihkimys, joka on samalla vanhan liiton neljäs vihkimys eli Mars-vihkimys. Siinä tapahtuu persoonallisuuden ja itsekkyyden kuolema. Ja kuolemaa seuraa ylösnousemus. Persoonallis-inhimillinen minä kuolee ja jumalallis-inhimillinen minä syntyy. Kristusihmiselle avautuvat uudet kehitysmahdollisuudet ihmiskunnan auttajana.


     Lopuksi

     Totuudenetsijän päämääränä ei ole kuolemanjälkeisen elämän taivas eikä parempi jälleensyntymä joskus tulevaisuudessa, vaan ikuinen elämä. Tämä ikuinen elämä alkaa, kun totuudenetsijässä on syntynyt Kristus. Silloin hänessä on rakkaus, joka tahtoo kaikkia rakastaa, silloin hän on pelastettu.


     Kirjallisuutta

Sakari Toiviainen: Kuvasta kaltaisuuteen, via mystica Kallistos Waren mukaan

Sogyal Rinpoche: Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta

Pekka Ervast:
Kristus meissä
Elämää kuoleman jälkeen
Kuka auttaa meitä kuolemassa
Jeesuksen salakoulu
Tähtikoulut
Vihkimyksen polku ennen ja nyt

Rudolf Steiner:
Viides evankeliumi
Henkisen tiedon tie


Etusivu

Ruusuristiläisyys