Vihreä uni

Ensimmäisenä alkemistisena tekstinämme julkaisemme ranskalaisen Trevisanin kreivin Bernardin "Vihreän unen". Se liittyy saman tekijän laajempaan tutkielmaan "Hylätty sana" ja käsittelee alkemisti-filosofien "suuren työn" ensimmäistä eli "vegetabiilisen kiven" astetta. Tästä tekijä sanoo jälkimmäisessä kirjoituksessaan: "Tiedä siis, että filosofisen kiven valmistus jakaantuu kolmeen asteeseen, nimittäin vegetabiiliseen, mineraaliseen ja animaaliseen kiveen... Vegetabiilinen kivi, sanovat filosofit, on varsinaisesti ja pääasiallisesti tämä ensimmäinen osa, joka on ensimmäisen asteen kivi, se mistä Pierre de Villeneuve, samannimisen Arnaud'n veli, sanoo "Rukousnauhansa" lopussa: "Meidän kivemme alku on elohopea eli sen rikinomaisuus, joka meidän on puhdistettava karkeasta aineellisesta olemukseltaan ennen kuin se kelpaa toiseen asteeseen."

Tässä unessa kaikki oli ylevää; sen näennäinen merkitys ei halvenna sitä, minkä se meiltä salaa; totuus loistaa siitä niin kirkkaasti, ettei ole vaikeata erottaa sitä verhon lävitse, jota väitetään käytetyn sen salaamiseksi.

Olin nukahtanut ylen syvään uneen, kun olin näkevinäni noin viidentoista jalan korkuisen patsaan, joka esitti kunnioitusta herättävää, komeata ja kaikilta jäseniltään sopusuhtaista vanhusta. Hänellä oli suuri, aaltoileva hopeainen tukka; hänen hiuksensa olivat hienon turkoosin värisiä, niiden keskelle oli kiinnitetty kiiltokiviä, niin loistavia, etten voinut kestää niiden valoa. Hänen huulensa olivat kultaa, hänen hampaansa itämaisia helmiä ja hänen muu ruumiinsa loistavaa rubiinia. Hänen vasen jalkansa lepäsi maapallolla, joka näytti kannattavan häntä. Hänen oikea kätensä oli jännitetty ja ojennettu, ja hän näytti sormensa kärjellä tukevan taivaanpalloa päänsä päällä. Vasemmassa kädessään hän piti avainta, joka oli muovailtu suuresta hiomattomasta timantista.

Tämä mies lähestyi minua ja sanoi: "Minä olen viisaitten haltiahenki, älä pelkää seurata minua." Sen jälkeen hän tarttui minua hiuksista kädellään, jossa piti avainta, nosti minut mukaansa ja kuljetti minut ilman kolmen valtakunnan, tulen, taivaitten ja kaikkien planeettojen lävitse. Hän vei minut vieläkin korkeammalle; kiedottuaan minut sitten tuulenpyörteeseen hän hävisi, ja huomasin olevani saarella, joka uiskenteli verimerellä. Hämmästyksissäni siitä, että olin niin kaukaisessa maassa, käyskentelin rannalla, ja katsellessani tätä merta suurella tarkkaavaisuudella huomasin, että veri, josta se oli koottu, oli elävää ja lämmintä. Huomasin myös, että lauha tuuli, joka sai sen aaltoilemaan lakkaamatta, piti yllä sen lämpöä ja synnytti siinä kiehunnan, joka sai saaren miltei huomaamattomaan liikkeeseen.

Ihastuneena näiden ihmeellisten asioiden näkemisestä vaivuin niitä mietiskelemään. Silloin näin useita henkilöitä rinnallani. Kuvittelin ensin, että he kenties aikoivat minua pahoinpidellä ja pujahdin piiloon jasmiinipensaston alle, mutta kun näiden tuoksu oli vaivuttanut minut uneen, he löysivät minut ja ottivat kiinni. Kookkain joukosta, joka näytti käskevän muita, kysyi minulta ynseän näköisenä, mikä oli saattanut minut niin uhkarohkeaksi, että olin tullut alaisista maista tähän korkeaan valtakuntaan. Kerroin hänelle millä tavalla minut oli kuljetettu. Miehen sävy, ilme ja käytös muuttuivat silmänräpäyksessä, ja hän sanoi: "Ole tervetullut sinä, jonka tänne saattoi meidän korkea ja mahtava haltiahenkemme." Sen jälkeen hän tervehti minua, ja muut hänen jälkeensä, maansa tapaan, asettuen selälleen, sitten vatsalleen ja sen jälkeen nousten. Vastasin heidän tervehdykseensä, mutta oman maani tapaan. Hän lupasi esittää minut Hagacestaurille, joka on heidän keisarinsa. Hän pyysi minua suomaan anteeksi, ettei hänellä ollut ajopeliä millä kuljettaa minut kaupunkiin, joka oli penikulman päässä. Matkalla hän kertoi heidän Hagacestaurinsa vallasta ja suuruudesta; hän sanoi tämän omistavan seitsemän kuningaskuntaa ja valinneen näistä keskimmäisen varsinaiseksi asuinpaikakseen.

Huomatessaan, että minun oli vaikeata tallata jalkoihini liljoja, ruusuja, jasmiineja, neilikoita ja monia muita mitä kauneimpia ja harvinaisimpia kukkia, joita kasvoi myös tiemme keskellä, hän kysyi minulta hymyillen pelkäsinkö tekeväni pahaa näille kasveille. Vastasin hänelle hyvin tietäväni, ettei niissä ollut minkäänlaista tuntevaa sielua, mutta koska ne olivat kovin harvinaisia maassani, en tallannut niitä mielelläni.

Kun en koko aukiolla nähnyt muuta kuin kukkia ja hedelmiä, kysyin häneltä, minne he kylvivät viljansa. Hän vastasi, etteivät he lainkaan sitä kylväneet. Mutta kun sitä oli suuressa määrin hedelmättömillä mailla, antoi Hagacestaur heittää siitä suurimman osan meidän alamaihimme meidän iloksemme, ja eläimet söivät sen, mikä jäi jäljelle. Mitä heihin itseensä tulee, tekivät he leipänsä mitä kauneimmista kukista; he vaivasivat taikinansa kasteella ja paahtoivat leipänsä auringossa. Huomatessani kaikkialla valtavan määrän herkullisia hedelmiä, otin uteliaisuuttani muutamia päärynöitä maistaakseni. He aikoivat estää minua sanoen, että vain eläimet söivät niitä, mutta minun mielestäni ne olivat erinomaisia maultaan. Hän tarjosi sitten minulle persikoita, meloneja ja viikunoita, eikä milloinkaan ole nähty Provencessa, koko Italiassa eikä Kreikassa niin hyvänmakuisia hedelmiä. Hän vannoi Hagacestaurin kautta, että nämä hedelmät kasvoivat itsestään ja ettei niitä suinkaan viljelty, vakuuttaen etteivät he nauttineet mitään muuta leipänsä keralla.

Kysyin häneltä kuinka he säilyttivät näitä kukkia ja hedelmiä talven aikana. Hän vastasi, etteivät he tunteneet talvea, että heidän vuotensa käsitti vain kolme vuodenaikaa, nimittäin kevään ja kesän, ja että nämä kaksi vuodenaikaa muodostivat kolmannen, syksyn, joka kantoi itsessään kevään sielun ja kesän hengen hedelmät; tuona vuodenaikana myöskin koottiin viinirypäleet ja granaattiomenat, jotka olivat maan arvokkaimmat hedelmät.

Hän näytti hämmästyvän suuresti kun kerroin, että me söimme härkää, lammasta, metsänriistaa, kalaa ja muita eläimiä ja arveli, että meillä oli varmaan kovin karkea ymmärrys, koska käytimme niin aineellista ravintoa. Minua ei lainkaan kyllästyttänyt kuulla kerrottavan niin kauniita ja ihmeellisiä asioita, ja kuuntelin häntä tarkkaavasti. Mutta kun minua kehotettiin katsomaan kaupunkia, ehdin tuskin nostaa silmäni, kun tulin sokeaksi enkä enää nähnyt mitään. Tästä saattajani puhkesi nauramaan ja muut hänen kerallaan.

Kiukku siitä, että nämä herrat iloitsivat tapaturmani kustannuksella, tuotti minulle enemmän mielipahaa kuin itse onnettomuuteni. Nähdessään, ettei heidän käyttäytymisensä minua miellyttänyt, se joka koko ajan oli minusta huolehtinut, lohdutti minua pyytäen hetkeksi rauhoittumaan ja luvaten, että pian näkisin selvästi. Sitten hän poistui etsimään muuatta yrttiä, hieroi sillä silmiäni, ja minä näin heti tämän komean kaupungin valon ja loisteen. Kaikki sen rakennukset olivat puhdasta kristallia, jota aurinko valaisi herkeämättä, sillä tällä saarella ei ollut milloinkaan yö. Minun ei annettu astua yhteenkään näistä rakennuksista, mutta kylläkin nähdä läpinäkyvien seinien lävitse, mitä niiden sisäpuolella tapahtui. Tarkastelin ensimmäistä rakennusta; se oli rakennettu niin kuin muutkin. Niissä oli vain yksi kerros, siinä kolme huoneistoa, kussakin useita huoneita ja kamareita.

Ensimmäisessä huoneistossa näkyi sali, joka oli verhottu damastilla ja koristettu kultanauhuksilla ja -hapsuilla. Tämä kangas oli väriltään punaista ja vihreätä ja hopealla koristettua, ja kaikki oli verhottu valkoisella harsolla. Siinä oli myös eräitä kamareita, jotka oli koristettu erivärisillä jalokivillä, kuin myös huone, joka oli kauttaaltaan verhottu kauniilla mustalla sametilla ja koristettu mustalla ja hohtavalla atlaskankaalla. Huoneen loistoa lisäsivät gagaattikoristukset, jotka kimaltelevat suuresti mustuudessaan.

Toisessa huoneistossa näkyi huone, joka oli verhottu valkoisella läikesilkillä ja koristeltu itämaisilla helmillä; sitä seurasi useita kamareita, joiden huonekalut oli päällystetty erivärisin kankain kuten sinisellä atlaksella, sinipunaisella damastilla, sitruunankeltaisella läikesilkillä ja ruusunpunaisella taftilla.

Kolmannessa huoneistossa oli huone, joka oli verhottu loistavaan kultapohjusteiseen purppuraan, verrattomasti kauniimpaan ja ylellisempään kuin kaikki muut kankaat, jotka olin nähnyt.

Tiedustelin, niissä olivat asunnon isäntä ja emäntä. Minulle sanottiin, että he olivat kätkeytyneet tämän huoneen perälle ja että heidän täytyi mennä toiseen etäisempään, jonka erottivat tästä vain muutamat kauttakulkuhuoneet, ja että näiden kamarien kalustot olivat eriväriset, toiset isabelle-keltaista silkkiä, toiset sitruunankeltaista läikesilkkiä, toiset puhdasta ja hienoa kultabrokadia.

En voinut nähdä neljättä huoneistoa, koska sitä ei ilmeisesti pidetty minulle tarpeellisena; minulle sanottiin vain, että siinä oli ainoastaan yksi huone ja että sen sisustuksena oli äsken näkemääni purppurakangasta, johon oli kudottu puhtaita auringonsäteitä.

Kun olin nähnyt kaikki nämä ihmeelliset asiat, minulle kerrottiin, millä tavalla saaren asukkaat viettivät häitään. Hagacestaurilla on täydellinen tieto kaikkien alamaistensa mielenlaadusta ja luonteensävystä, pienimmästä suurimpaan saakka. Hän kutsuu kokoon läheisimmät sukulaisvanhemmat ja antaa nuoren tytön, puhtaan ja sievän, terveelle ja voimakkaalle vanhukselle. Sitten hän puhdistaa tytön, pesee ja siistii vanhuksen, tämä ojentaa kätensä tytölle, ja tyttö tarttuu hänen käteensä. Tämän jälkeen heidät saatetaan yhteen näistä asunnoista, ja sen ovi sinetöidään samalla aineella, mistä itse asuntokin on tehty. Heidän on tällä tavalla oltava siellä suljettuina yhdeksän kuukauden ajan, jona aikana he tekevät kaikki nuo kauniit sisustukset, jotka minun annettiin nähdä. Tämän määräajan kuluttua he poistuvat yhdeksi ruumiiksi yhtyneinä, ja koska heillä on vain yksi sielu, he muodostavat yhden olennon, jonka valta on suuri maan päällä. Hagacestaur käyttää tätä tapaa kääntäessään kunnon ihmisiksi kaikki ilkeät ihmiset, jotka ovat hänen seitsemässä kuningaskunnassaan.

Minun oli luvattu päästä Hagacestaurin palatsiin, nähdä huoneistot ja muiden muassa sali, missä oli neljä patsasta, yhtä vanhat kuin maailma. Keskimmäiseksi sijoitettu oli mahtava Seganissegede, joka oli kuljettanut minut tälle saarelle. Kolme muuta, jotka oli asetettu kolmioon tämän ympärille, olivat naisia, nimittäin Ellugate, Linemalore ja Tripsarecopsem. Minulle oli myösn luvattu, että saisin nähdä temppelin, missä on heidän Elesel Vassergusine -nimisen jumaluutensa kuva, mutta laulunsa aloittavat kukot, laumojaan niitylle ajavat paimenet ja ajojuhtiaan valjastavat maamiehet saivat aikaan sellaisen melun, että herättivät minut, ja uneni häipyi kokonaan.

Se, mitä tähän saakka olin nähnyt, ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä minulle luvattiin näyttää. Voin kuitenkin helposti lohduttautua mietiskellessäni tätä taivaallista valtakuntaa, missä Kaikkivaltias tuntui olevan valtaistuimellaan kunniansa ympäröimänä ja enkeleitten, arkkienkeleitten, kerubien, serafien, valtaistuinten ja hallitusten saattamana. Siellä saamme nähdä mitä silmä ei ole koskaan nähnyt, siellä saamme kuulla mitä korva ei ole koskaan kuullut, koska juuri siellä nautimme ikuisesta onnesta, jonka Jumala itse on luvannut kaikille niille, jotka pyrkivät olemaan sen arvoisia, ollen kaikki luotuja osallistumaan tähän kunniaan. Ponnistelkaamme siis kaikki ansaitaksemme sen. Jumala olkoon ylistetty!

Trevisanin kreivi Bernardo

Suomensi J. E. P.

Ruusu-Risti – tammikuu 1933


Koko artikkeli englanniksi:

http://www.archive.org/stream/monistquart30hegeuoft/monistquart30hegeuoft_djvu.txt


Etusivu Ruusuristiläisyys ym.