Jan van Rijckenborgh

Uuden ihmisen esoteeriset ominaisuudet

Kristus-hierofanttien Hengenkoulu, Ruusuristin Veljeskunta, kasvatti toimintaansa kaikkialla maailmassa samaan aikaan, kun maailmanfasismin otteesta oltiin vapautumassa ja päätymässä uuteen laajamittaiseen sekasortoon. Ruusuristin kristillinen uuden ajan vihkimysmysteeri esitellään nyt esoteeristen elämänalueiden kypsiksi osoittautuville etsijöille.

Edeltäneillä sivuilla tämä vihkimysmysteeri on hahmoteltu kaikille, "joilla on korvat kuulla ja silmät nähdä". Kuvaus on riittävän selkeä ohjatakseen siihen aateloidut oikealle tielle. Tulevina vuosina vihkimysmysteeristä tiedotetaan kaikille Valoa etsiville joka puolella suullisesti ja kirjallisesti.

On olemassa vaara, että vaikka Valoa etsivät hyväksyvät tiedottamamme uuden vihkimysmysteerin ilahduttavalla ymmärryksellä, he jäävät silti epätietoisiksi lukuisista ja syvältä luotaavista seurauksista.

Uuden tien keskeiset piirteet ovat: Ei persoonallisuuden jakamista eikä jalostamista entisaikojen tapaan, vaan sen muuntuminen, täydellinen rakenteellinen uudestisyntymä, ihmisen luonnollisen olemassaolon vähittäinen häviäminen ja taivaallisen ihmisen kolminkertainen elävöityminen. Ihminen saa tämän suuren ja ylevän tehtävän astuessaan gnostiseen elämänkenttään. Luonnollisesti tie tuo muassaan koko joukon seuraamuksia. Biologisen ihmisen henkisestä ja fyysisestä tilasta johtuen, oppilas saattaa ylenkatsoa joitakin perustavanlaatuisia seurauksia. Tästä syystä on totuuden tie puhdistettava jo valmistautumisvaiheessa.

Kun Kristian Ruusuristi kutsuttiin pääsiäisen aattona alkemiallisiin häihinsä, hän huomasi kertakaikkisesti, että kutsun luonne, toteutustapa ja päämäärä olivat täysin toisenlaiset kuin hän oli kuvitellut. Kun hän myöhemmin astui vihkimystemppeliin, siellä tungeksi henkisten keinottelijoiden lisäksi myös kuninkaita eli maagikkoja ja mahtavia viisaita. Häpeillen hän tunsi itsensä arvottomaksi ja väärään paikkaan eksyneeksi. Koettuaan yhtenä harvoista – ehkä ainoana – alkemiallisten häiden yhdistymisen kaikkien mahtavien kuninkaiden jo ajat sitten jouduttua poistumaan paikalta, hän kirjoitti kuuluisat sanat: "Kaiken tiedon summa on, ettemme tiedä mitään."

Kristian Ruusuristin alkemialliset häät osoittavat kokonaisuudessaan, kuinka vaarallista on olla vanhoillinen ja omaksua jokin pysyvä näkemys. Oppilaan on oivallettava syvällisesti, että koska hyvänsä voi ilmetä, että hän on erehtynyt. Hänen on silloin kuljettava hieman taaksepäin polulla päästäkseen palaamaan takaisin oikealle tielle. Hänen on tiedettävä, että uusi tieto voi milloin vain mitätöidä hänen vanhan tietoisuutensa. Itsevarmuus on vaarallinen este polulla.

Ihminen on usein hämmästyttävän konservatiivinen. Sana konservatiivinen juontuu latinan sanasta conservare, "säilyttää". Ihminen tahtoo säilyttää saavuttamansa ja se on usein ehdottomasti väärin. Pyrkivällä ihmisellä on tietenkin tietty sisäinen omistus, jonka hän on mahdollisesti hankkinut vuosien epätoivoisessa ponnistelussa. Ehkä se on syntynyt aikojen yöstä ja jokainen askel on ollut tuskallinen. Tällaisen työn tärkeyttä ei tule epäillä. Pyrkivän ihmisen jalostamien ja vaalimien asioiden kauneus on kiistaton, silti tuo kaikki voi muodostua esteeksi, hämärtää oivalluskykyä ja saada hänet torjumaan Valon sen ilmestyessä. Kenellä on rohkeutta seurata Kristian Ruusuristin tavoin kaunista neitsyttä, Virgo Luciferaa omien suunnitelmiensa ja odotustensa vastaisesti? Se joka kuvittelee olevansa kuningas ja auktoriteetti, on eksynyt. Se joka torjuu itsevarmana uuden polun seuraukset, ei pysty kulkemaan sitä.

Tässä piilee ilmiselvä ongelma. Emme puutu oppilaiden henkiseen aateluuteen emmekä väheksy heidän olemassaolontilaansa, mutta ongelma on ilmeinen: "ihmisen tiet eivät ole Jumalan teitä". Näillä Jesajan 55:8 sanoilla ei tarkoiteta valon teiden olevan toisenlaisia kuin pimeyden, sillä se on sanomattakin selvää. Jesaja tarkoittaa, etteivät valon polun valmistelut, joihin oppilaan on perehdyttävä sisäisesti alhaalta alkaen, luonnollisestikaan vastaa alkuperäisen, jumalallisen ihmisen teitä ja vaatimuksia.

Kristian Ruusuristi oli monta vuotta valmistautunut tieteellisesti ja rakenteellisesti Herran teihin. Hän oli epäilemättä merkittävä esikuva kaikille oppilailleen ja oppilaidensa oppilaille. Kukaan ei väitä valmistelujen olleen tarpeettomia, päinvastoin. Toteamme kuitenkin, että Jumalan tie, jolle hänet valittiin otollisella hetkellä, herätti Kristian Ruusuristissä valtavaa hämmästystä, jopa tyrmistystä, kun kävi ilmi, ettei jatkossa mikään vastaisi hänen valmistelujaan. Siinä on ongelman ydin! Alkemialliset häät sekä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi aloittavat tästä ongelmasta. Jokaisen joka kohtaa tämän ongelman, on paneuduttava siihen voidakseen ymmärtää sen tarkoituksen.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Ruusuristi alkaa merkitä jotakin ihmisen olemassaolossa, tietynlainen jalostuminen tulee osaksi hänen elämäänsä. Hän etsii vaihtelevalla menestyksellä perustoja, jotka mahdollistaisivat jalostumisen. Alkumuiston synnyttämä hengenkaipaus tekee hänet sisäisesti rauhattomaksi ja – jos hän on Hengenkoulun yhteydessä – saa uinuvan esoteerisen kyvyn kehittymään kullakin hetkellä saavutettavissa olevan rajoissa. Oppilas omaksuu elämänasenteen, joka ei ole polun päämäärän ja olemuksen vastainen. Sen seurauksena hänen eri ruumiissaan ilmenee esoteerisia ominaisuuksia, aistit herkistyvät, ajattelukyvystä tulee joustavampi, lyhyesti sanottuna, elämäntoimintojen perusta laajenee todistettavasti.

Kaikkien Ruusuristin esipihaan kokoontuneiden vakavamielisten oppilaiden elämä ja olemus ovat selvästi muuttuneet, ollen tietenkin sopusoinnussa kunkin olemassaolontilaan nähden. Se on valtavan ilahduttavaa, ja Jupiter-kehän työntekijöillä on paljon aihetta iloon huomatessaan tällaista muuttumista henkisissä sisarissaan tai veljissään. Toisaalta he murehtivat niitä, joiden kehitysmahdollisuudet eivät ala laajentua. Valmisteleva kehitys, jonka alkumuiston aiheuttama hengenkaipaus oli aloittanut ja jota uskonto, filosofia ja esoteerinen tiede kasvattavat, on joka tapauksessa "hulluutta" Jumalan silmissä. Se tarkoittaa, että kehityksen summa ja ominaisuudet ovat tavallaan merkityksettömiä taivaalliselle, jumalalliselle ihmiselle. Mikäli ihminen takertuu jollakin psykologisella hetkellä sivistyksensä harhaan, onnistumisen ovi sulkeutuu hänen edessään.

On olemassa sisäinen omistus ja sisäinen elämä, joista on osattava ajallaan täysin luopua. Ihmisen on haluttava kadottaa tämä elämä löytääkseen toden elämän.

Se on (Ruusu)ristin hulluutta!

On välttämätöntä tutkailla tällaisen hulluuden syitä. Syy piilee siinä, ettei kolminkertainen elämänkuva, jota ihminen ilmentää tietoisuutensa, sielunsa ja ruumiinsa pohjalta, vastaa miltään osin taivaallisen, jumalallisen ihmisen todellista kolminkertaista ominaisuutta, riippumatta siitä, onko elämänkulun kehitys keskimääräisten normien ala- tai yläpuolella.

On opittava näkemään asia seuraavasti: Alussa ihminen eli loistossa kolminkertaisena, täydellisenä Jumalan lapsena. Alkuperäisen jumalaihmisen tietoisuus, sielu ja ruumis eivät kuitenkaan pysty ilmentymään ihmisten nykyisellä elämänalueella. Ihminen ei siten ole todellisuuden karikatyyri – hän on langennut vieläkin alemmas! Ihmiset ovat elämänilmiöitä, joissa on tuskin mitään yhtäläisyyttä alkuperäisen ihmisen kanssa. Olisi asioiden liioittelua ja kaunistelua rinnastaa nykyihmisen ja alkuperäisen ihmisen olemukset rinnastamalla radio studiossa puhuvaan toimittajaan. Toimittaja ei ole radio, eikä radio ole toimittaja. Kuulemme kylläkin ihmisen äänen radion avulla, mutta ihminen ei ole osa radiolaitteistoa.

Biologinen rakenne, ihmisolemus ei enää millään keinolla pysty välittämään meille alkuperäisen Jumalan lapsen ääntä! Kahlittu Jumalan lapsi ei pysty mitenkään valvomaan tai varjostamaan nykyistä biologista rakennetta, ihmisolemusta. Voidaan sanoa, että syntymässä ihminen saa korkeintaan hyvin heikon kuvan taivaallisesta olemuksesta. Jotkut ihmiset kantavat mukanaan todellista itseä muistuttavaa, hyvin himmeää kuvaa, siinä kaikki. Tässä päätelmässä ja sen seurauksissa ei ole mitään uutta.

Myös Platon ja Pythagoras opettivat näin. Paavali, joka oli vihitty, esitti, että on olemassa inhimillinen ilmennys katoavassa aineessa sekä samanaikaisesti toinen, ikuinen ilmennys katoamattomassa aineessa. Suuren vihityn Jaakobin esitys yhtyy vieläkin selvemmin esitykseemme. Hänen mukaansa alemman olemuksemme viisaus on maista, inhimillistä ja saatanallista, mutta on myös olemassa toinen, päinvastainen ja taivaallinen viisaus. "Tämän maailman viisaus on Jumalalle hulluutta."

Ihminen on taipuvainen samaistamaan tämän maailman viisauden intellektualismiin ja sen mielettömiin seurauksiin, mutta Raamattu kohtelee samalla tavalla kaikkea maista viisautta, myös maista esoteerista viisautta. Toisin ei voisi olla, koska ihmisen nykyisessä olemassaolonvaiheessa alemman ja korkeamman olennon välillä ei ole enää mitään yhteyttä. Alempi kantaa itsessään enintään heijastusta tai heikkoa kuvajaista korkeimmasta. Siksi kaikki dialektinen, mainen viisaus, sekä älyllinen että esoteerinen, on jumalalliselle ihmiselle pelkkää hulluutta. Nykyajan Ruusuristi puuttuu tästä syystä tietoisesti maisen ihmisen kaikkiin esoteerisiin näkemyksiin ja päätelmiin.

Alempaan ihmisolentoon kiinnittyneen nykyisen minän ei ole tarkoituskaan löytää todellista Itseä yhtyäkseen siihen. Ei, todellinen Minä, todellinen Jumalan kipinä, on todellisessa Itsessä, ja tämä taivaallisen Itsen Jumalan kipinä on vapautettava maisen ihmisen minästä. Käännämme siis asiat toisin päin. Mainen ihminen tahtoo vapautua, mutta hänen on tuhouduttava. Toisen meissä, taivaallisen Jumalan Pojan on kasvettava, maisen ihmisen on vähettävä. Se tapahtuu itsen tyhjenemisellä, itsen hiipumisella ja koko maisen ihmisolemuksen mitätöitymisellä Kristus-hierarkian avulla ja voimalla. Se toteutuu tieteellisenä hyökkäyksenä kaikkia tukipilareitamme, rakkaita ominaispiirteitämme ja uskomuksiamme vastaan. Se tapahtuu kaikkien maisen ihmisen niin sanottujen korkeampien kykyjen ja niihin liittyvien luonnon menneisyydessä syntyneiden maagisten mahdollisuuksien kelpaamattomiksi julistamisella. Se toteutuu valmistamalla tien todelle jumalalliselle ihmiselle, niin kuin katumusprofeetta tai kerjäläismunkki joka sanoo Johannes Kastajan tavoin: "Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä."

Prosessi voidaan viedä loppuun vain siinä tapauksessa, että vanha ihminen asettaa päänsä mestauspölkylle. Tällä uhrilla taivaallinen ihminen vapautuu. "Minä" ei vastaanota taivaallista ihmistä eikä taivaallinen ihminen vastaanota "minua", vaan: minä raivaa tietä Jumalan Pojalle vähenemällä. Kyseessä on prosessi, jossa toisen olennon vähetessä toinen kasvaa. Oppilaan polulla vaanii nyt monta vaaraa, mm. vaara, että vanhan Aatamin hedelmiä pidetään ja hoivataan uuden Aatamin hedelminä. Vanha luonto on erittäin ovela, ja ihminen takertuu kaikkeen, minkä hän niin hartaasti haluaisi ikuistaa.

Ole varovainen, sillä voi käydä niin, että ne, joita pidämme huorin tekijöinä ja publikaaneina, ovatkin vapautuspolulla meitä pidemmällä! Ihmiset tarraavat lain kirjaimeen, he tietävät tarkalleen, mikä on luvallista, mikä ei. He pystyvät selittämään sen toisilleen hyvin, heillä on "välitön tietonsa", eetterinäkönsä ja "puhtautensa".

Tuo kaikki ei ole mitään. Ja juuri se on liian vähän! Dialektisen tilan henkinen saavutus ei riitä mihinkään todelliseen. Ihmisen maisella tiedolla, näkemyksillä ja kyvyillä on rajat, se ilmoitetaan aivan selvästi evankeliumeissa. Joka hetki, kun oli kysymys kaikesta tai ei mistään, Jeesuksen opetuslapset osoittautuivat riittämättömiksi, he eivät käsittäneet, he eivät nähneet eivätkä kuulleet. Johtuiko se opetuslasten yksinkertaisuudesta? Voimme vakuuttaa, että he olivat hyvin sivistyneitä! Evankeliumi tahtookin selvittää meille, että ihmisten viisaus ja sen tulokset eivät riitä taivaallisen ihmisen edellytyksille ja todellisuudelle.

Kun Johannes Kastaja oli vangittuna ja odotti mestaustaan, hän lähetti sanansaattajan Jeesuksen luo kysymään: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai odotammeko jotakuta toista?" Ymmärrämmekö kysymyksen oikein? Se ei ilmaise epäilystä eikä häilyvyyttä, vaan oppilaalle tahdotaan selvittää, että hänen huippuunsa viety luonnon hengenjalostuksensa on riittämätön, kun on kysymyksessä tuo toinen, todellinen.

Alemman ihmisolemuksensa mukaisesti ihmiset vaeltavat arvoitusten keskellä pystymättä muuttamaan tilaansa edes nk. esoteerisella kehityksellä. Onko sitten kaikenlainen viisauden keruu, elämän uudistaminen ja valoon pyrkiminen turhaa, niin kuin jotkut mystikot opettavat? Ei varmasti, sillä niin pian kuin alkumuiston hengenkaipaus – taivaallisen ihmisen heikko kuvajainen alemmassa ihmisessä – syttyy ja sen liekki kasvaa, ihmisellä ei enää ole mitään rauhaa, hän ei voi pidättyä etsimästä. Hän etsii silloin kiihkeästi totuutta, voimaa ja kauneutta. Jumalallinen tuli kolkuttaa ja se tulvii hänen lävitseen, ja hän yrittää vastata siihen. Hän alkaa jalostamisen, animaaliset taipumukset väistyvät, hän pitää itseään voimakkaana, päättäväisesti Olympos-vuorelle kulkevana.

Sitten tulee pysähdys, esteet säikäyttävät hänet ja kehän kiertäminen paljastuu. Oppilaasta tulee rajamaan asukas, efesolainen. Hän ei pääse rajan yli, se on kuin muuri. Hän kuvittelee sen pelkäksi liitupiiriksi ja hyppää, mutta hän kimmahtaa takaisin. Lopulta kärsimys puhdistaa ja vahvistaa häntä uhriin, se saa hänet huomaamaan rakenteellisen rajoittuneisuutensa. Koska hän on syttynyt luonnoltaan Jumalassa, hän jättää minäolemuksensa kokonaisuudessaan ajan hautakammioon ja kuolee Herrassa Jeesuksessa, niin että todellinen ihminen saa nousta ylös täydessä loistossaan.

Sen, mitä hän oli vastaanottanut ja rakentanut Jumalassa tämän luonnon mukaisesti, hän laittaa minänsä kanssa luonnon hautaan, niin että hän Pyhässä Hengessä kasvaen voisi edetä persoonallisuuden muuntumiseen.

Teoksesta 'Kristillinen vihkimysmysteeri', 12. luku

Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisen Koulun suomenkielinen sivusto


Etusivu Ruusuristiläisyys ym.