Memento

Matkoilta unimaailmassa

Kävelin vanhempieni seurassa hiekkarannalla. Meri levisi avarana silmiemme eteen. Auringonpaiste kimalteli laineilla ja aallot loiskahtelivat iloisesti valkeita kalkkikallioita vasten. Laajojen tasankojen kaunis vihreä, kallioiden valkea hohde ja meren sini loivat lumoavan, satumaisen kauneuden eteemme. Matkan päässä näkyivät kaupungin muurit, ja lukuisien kirkkojen tornit kohosivat toinen toistaan korkeampina taivasta kohti.

»Tule, lapseni», sanoi isäni, muinaistutkija. »Menkäämme kaupungin merkillisyyksiä katselemaan. Olet kerran elänyt tässä kaupungissa ja kun olit suurta sukua, on sinusta vielä muistomerkkejä jäljellä.»

Kävelimme pitkin valkeata tietä, joka kiemurteli vihreiden puiden reunustamana kohti kaupunkia. Astuimme portista sisälle ja vaelsimme pitkin kaupungin kapeita, kiemurtelevia katuja. Katselimme muistopatsaita, ja kirkkoja ja kuvista tunsin paikan missä olimme. Se oli Visbyn kaupunki Gotlannin saarella.

Lähestyimme Pyhän Katariinan kirkkoa ja astuimme sen korkeitten kaariholvien alle. Kirkon kuorissa oli vanhojen sukujen hautakiviä. Erään sellaisen luo pysähdyimme.

»Katso tuota», virkkoi isäni.

Näin korokkeella lepäävän veistetyn naismuodon. Pitkä, jalkoihin asti ulottuva vaippa peitti ruumiin. Edessäni lepäsi nunnan kuva. Mihinkä järjestöön hän oli kuulunut, sitä en tiennyt, — tai en muistanut, sillä tunsin katselevani omaa muotoani. Silmiini pisti eräs merkillinen seikka. Nunnan rinnalle oli piirretty temppeliritarikunnan merkki. Kuinka se oli mahdollista? Samassa välkähti muistossani, että erääseen mainitun ritarikunnan asteeseen oli naisillakin pääsy. Olin siis siinäkin elämässä tavalla tai toisella ollut tekemisissä tuon vanhan ritarikunnan kanssa.

*

Vaivuin mietteisiini kuvan edessä. Tunkeuduin yhä syvemmälle muistojen aarreaittaan.

Pyhän Katariinan kirkossa oli vietetty suurta juhlaa. Paavin nuntius oli mukana, jonka tähden kaukaisilta mailta oli kokoontunut paljon kansaa Visbyn kaupunkiin. Kaupunki oli mahtavan Hansaliiton vallassa, ja se oli kauppayhteydessä eteläisten maiden kanssa. Senpä tähden olikin juhliin saapunut kauppiaita suurista vapaakaupungeista, Hampurista, Bremenistä ja Lyypekistä ja vieläkin kauempaa, Suomenlahden pohjukasta Venäjältä asti. Kun juhlamenot kirkossa olivat loppuneet, oli kansa asettunut kulkueeseen vaeltaakseen kaupungin ulkopuolella olevalle vuoritasangolle, Högklint-nimiselle kalkkivuorelle. Niin loistavaa kulkuetta harvoin näkee. Silmiäni aivan huikasi. Etunenässä astuivat valkeihin pukuihin ja teräshaarniskoihin ja kypäriin puetut temppeliherrat. Niin he olivatkin kaupungin todellisia hallitsijoita. Heidän edessään ratsasti kookas mies, korskean valkoisen ratsun selässä. Se oli järjestön suurmestari, joka oli tullut läsnäolollaan kunnioittamaan juhlia. Oi, kuinka ritarien varustukset säkenöivätkään ja loistivat auringonpaisteessa ja kuinka punaiset ristit heidän viitoillaan hehkuivat kuin veri. He olivat Pyhän Haudan vartijoita, Graalin ritareita.

Heidän jäljessään kulki nunnasaattue. Nunnien vaipoissa oli niin ikään punainen risti. He eivät näyttäneet olevan täältä kotoisin, vaan olivat saapuneet vieraiden maiden luostareista, Tanskasta, Ruotsista ja Suomenniemeltä. Heidän jälkeensä astui kaupungin virkamiehiä loistavissa, kirjavissa puvuissa, sitten ulkomaalaiset kauppiaat ja lopuksi kaupungin väki. Viimeisenä hoipertelivat vaivaiset ja katumuksentekijät.

Katselin tarkemmin kulkuetta. Mitä ihmettä? Siinähän oli paljon tuttavia. Itse temppeliherrojen johtaja ja hänen vieressään ratsastava asetoveri olivat hyviä ystäviäni. Ja hymyillen huomasin itseni kulkemassa nunnien saattueessa abbedissan vieressä. Toinen toisensa jälkeen näytti minulle sieluminänsä, ja kautta aikojen sidotut rakkauden ja ystävyyden siteet lähettivät hienoina väreilyinä muistot heidän sieluistaan omaani, joka katseli heitä uudemman ajan kynnykseltä.

Eräs katumuksentekijä herätti erikoisesti huomiotani. Se oli ritari, jolta oli varustukset riistetty. Hän oli menettänyt oikeutensa niihin ja koetti nyt katumuksen ja kärsimyksen kautta voittaa ne takaisin. Armahduksen toivo säteili hänen silmissään tuskan ja ahdistuksen takana.

Kulkue vaelsi pitkin rantatietä. Askeleet nostivat valkeasta hiekasta hienon pölypilven. Meri kimalteli heidän silmiensä edessä. Iäisyystoivo täytti kaikilla rinnan. Äkkiä seisahtui kulkue kuin salaman lyömänä. Mitä? Meren ihanuudesta kohosi ihmekuva. Loistava olento, jolla oli aurinko sydämenä, valkeat pilvenhattarat suortuvina, loisti hämmästyneiden katseiden edessä.

Tuo suuri olento nosti kädessään maljaa. Se oli kuultavan kirkas kuin eetteri ja sen pohjalla hehkui punainen veri. »Jeesuksen Kristuksen ihmemalja», huudahtivat vaeltajat. Ritarit kohottivat kypäränsä, kansa polvistui, nunnat tekivät ristinmerkin. Pyhä haltioituminen tempasi huomaansa ihmiset, taivaaseen pyrkijät.

Oli keskiyö. Pyhän Katariinan kirkon kryptassa oli jälleen jumalanpalvelus. Temppeliherrat viettivät siellä yöllisiä seremonioitaan. Muistin tunnussanan, muistin tervehdysmerkin ja astuin toisten kanssa sisään.

Avara sali oli hämärä. Soihdut paloivat vain siellä täällä katosta riippuvissa maljoissa. Juhlamenot olivat hartautta ja taikavoimaa täynnä ja jokainen läsnä olevista tiesi ja tunsi, että taivaan voimat olivat heidän keskellään. Suurmestari seisoi alttarin luona kalkki kädessään. Sen sisällä loisti valo. Vakavina, voimakkaina olivat hänen sanansa kaikuneet ja väristys oli käynyt kuulijoiden läpi hänen katseensa heitä tarkastaessa. Hän lopetti puheensa sanoilla, jotka iäksi painuivat läsnäolijoiden sydämeen: »Te Kristuksen sotilaat, te heikkojen suojelijat, te totuuden ja kristikunnan palvelukseen lupautuneet ritarit! Tänä päivänä ovat silmänne nähneet ihmeen. Ritarikuntamme korkea suojelija on ilmestynyt teille. Tietäkää, ettette koskaan saa sitä unohtaa. Tulee aika, jolloin temppeliritarien pyhät tiedot raastetaan maahan. Heidän nimeään käytetään aineellisten etujen kiihkeässä taistelussa. Heidän mysteerionsa muuttuvat valtiollisiksi vehkeilyiksi ja elämä kaikkoaa niiden muodoista. Tyhjinä, onttoina kaikuvat pyhät sanat. Pyhään ihmemaljaan ei valo syty.»

Tulisoihdut sammuivat, Pyhä Graal tummeni Mestarin kädessä.

»Mutta kuulkaa te, jotka näitte ihmekuvan ja jotka saitte tuntea Pyhästä Graalista lähtevän voiman. Tulee aika, jolloin elämä palaa muotoihimme, jolloin teidän kaikkien velvollisuus on yhtyä sitä uudelleen elvyttämään, uudelleen herättämään sammunut tieto Graal-ritarien keskuuteen. Kautta Euroopan, kautta maailman kaikuu herätyshuuto. Muistakaa silloin, mitä tänä päivänä olette nähneet.

Temppeliherrat, lupaatteko Jumalan ja Neitsyt Maarian, Pyhän Äitimme nimessä ja kaikkien temppeliemme veljien kuullen painaa sydämeenne Jeesus Kristuksen kuvan sellaisena kuin sen tänään näitte? Lupaatteko?»

Kaikki kohottivat kätensä. »Lupaamme», kaikui kirkkaana kautta temppelin. Taaskin syttyi Pyhä Graal. Se leimusi ja säkenöi. Kipinät sinkosivat yli huoneen ja yksitellen lankesivat ne ritarien päälaelle. Kuoleman hiljaisuus vallitsi. Ikuinen nykyhetki painui yli seurakunnan.

Vuosisadat ovat vierineet. Hierofantin ennustus on toteutunut. Temppeliherrojen nimi on raastettu häpeään. Mestauslava, hirsipuu on ollut heidän kohtalonsa ja missä nykyhetkellä heidän menojensa jälkiä näkee, kaikuvat pyhät sanat tyhjinä, onttoina.

Mutta missä ovat temppeliritarien sielut; ne, jotka näkivät ihmenäyn Visbyn kirkkojuhlien aikana? Ne ovat hajallaan ympäri maailmaa, mutta ne heistä, joilla on korvat kuulla, erottavat maailman humussa sydämensä syvyyksissä käskyn, — käskyn, joka vaativana, järkkymättömänä kaikuu, — hierofantin sanat: »Muistakaa lupauksenne, te Graalin ritarit, aika on tullut.»

K. A.-I.

Ruusu-Risti — joulukuu 1925


Etusivu

Ruusuristiläisyys