VAPAAMUURARIVIISAUTTA


Kosmisia tunnussanoja

Tavallinen vastaus kysymykseen: mitä on vapaamuurarius, kuuluu: "Se on määrätty siveellinen järjestelmä, joka on peitetty allegorioihin ja selitetty vertauskuvilla."

Mutta kuinka pintapuolisesti tämä määritelmä käsitetäänkään vieläpä vapaamuurarien kesken! Mikä on se järjestelmä, josta on kysymys, mikä se siveysoppi, johon viitataan? Nämä ovat kysymyksiä, joita eivät suinkaan kaikki vapaamuurarit tee itselleen selviksi, vielä vähemmän syventyvät he itsekohtaisesti etsimään niihin vastausta. Kysymyksessä on itse maailmankaikkeuden suunnitelma, ja muurarien siveysopit ovat ikivanhoja viisaiden opetuksia jumaluudesta, ihmisestä ja luonnosta. Vertauskuvakieli on ainoa kieli, millä näitä totuuksia on voitu ilmaista, sillä tavalliset sanat ovat liian köyhiä niitä selittämään. Vertauskuvakieli on luonnon oma kieli ja sille, joka tätä kieltä oppii ymmärtämään, avaa luonto omat pyhät, puhtaat mysteerionsa.

Franz Hartmann kuvaa, ehkä paremmin kuin kukaan muu, tämän vertauskuvakielen rakennetta. Hän sanoo, että jokainen luonnon muoto on määrätyn aatteen vertauskuva edustaen merkkiä, kirjainta tai sanaa, ja tällaisten vertauskuvien sarja muodostaa kielen. Sen tähden on luonto jumalkieltä, jolla kaikkiallinen henki ilmaisee aatteitaan. Kun yksilöllinen henki on saavuttanut sellaisen täydellisyyden asteen, että hänestä on tullut hyvä työkalu älyn itseään ilmaistessa, on se myös valmis tätä kieltä ymmärtämään. Sille ihmiselle, jonka henkinen rakenne on muodostanut kaikkiallisen hengen korkeimpien aatteiden välittäväksi kanavaksi, ovat myös luonnon syvimmät salaisuudet ilmaistuja. Se ihminen voi ilman puheen välitystä lukea toisten älyolentojen ajatuksia. Tämä kaikkiallisen kielen lukemisen kyky ei ole äänestä riippuvainen. Se on intuitiokyky, joka useimmilla ihmisillä piilee vasta kipinänä sielussa, mutta loistaa kehittyneimmillä kuin aurinko, joka valaisee koko henkisen näköpiirin. Tämän kyvyn voimalla tunkeutuu ihminen olioiden sisään ja oppii ymmärtämään niiden todellisen merkityksen.

Tämä kieli on säteilyä olioiden luonnosta ihmistajunnan keskipisteeseen ja taas heijastusta takaisin tästä keskipisteestä kaikkialliseen henkiseen valtamereen. Korkeimman periaatteen kuvana ja ilmaisuna kykenee ihminen heijastamaan ja ilmaisemaan puhtainta totuutta ollen siten vastaanottamiensa korkeitten vaikutelmien täydellinen ilmaisu. Keskitason ihminen saattaa syvälle aineeseen vaipuneena vastaanottaa alkuperäisiä säteitä vain katkenneina. Hän on eksynyt kauas totuuden auringosta, ja se näyttäytyy kaukaa katsottuna vain pienenä tähtenä, joka milloin tahansa voi näkyvistä haihtua.

Kaikella luonnossa on nimensä, ja se jolla on kyky nimittää oliot niiden omalla nimellä, saattaa myös kutsua tämän olion elämään pelkästään lausumalla sen nimi. Mutta olion nimi ei ole se mielivaltainen nimi, jonka ihminen on sille antanut. Nimi on sen ominaisuuksien ja voimien yhteissumma. Jokaisen olion voimat ja ominaisuudet ovat läheisessä yhteydessä ilmaisumuodon kanssa, ja tämän sisäisen ja ulkonaisen muodon välillä vallitsee täydelliset mitta-, aika- ja tilasuhteet.

Ihmisellä on vain yksi tosi sisäinen kieli, jonka vertauskuvat ovat luonnollisia ja joita jokaisen täytyy ymmärtää. Tämä kieli on joko sisäinen ajatusten vaihto tai ulkonainen ilmaisu aistimien avulla. Sisäinen kieli on ulkonaisen äiti ja koska sen lähde on alkuperäisessä säteilyssä, seuraa siitä että korkeimman säteen alkuperäistä valovuodatusta on kaikissa ihmisissä. Tämä sisäinen kieli on itse asiassa vielä olemassa, mutta sitä voi oppia ymmärtämään ainoastaan sisäisen kehitysmenetelmän avulla. Sisäinen ääni kaikuu henkeä, jälkimmäinen on vain äänien sarja. Sisäisen äänen avain on Logoksessa, ulkonaisen ihmisruumiin mentaalisessa rakenteessa. Tässä nykyisessäkin tilassaan saattaa ihminen kuulla sisäistä ääntä, mutta hän ei sitä ymmärrä. Hän näkee pyhät vertauskuvat, mutta hän ei käsitä niiden merkitystä. Hän ei saata selittää niitä hieroglyfejä, jotka ilmaisevat olioiden todellisen luonteen. Merkit, sanat ja vertauskuvat heijastuvat itse olioiden keskuksesta, ja se joka näihin keskuksiin tunkeutuu, ymmärtää sanan ja merkin. Nämä vertauskuvat ovat ne todelliset tunnusmerkit, jotka erottavat eri yksilö- ja ihmisryhmät. Näiden vertauskuvien voimasta vetäytyvät sielut sopusointuisiin ryhmiin, ja niiden avulla saattaa toinen taiteilija tuntea toisen hänen työstään näkemättä hänen personallisuuttaan.

Tämä Hartmannin selitys vertauskuvallisesta kielestä kuvaa samalla sitä kieltä, jota vapaamuurarit opetuksissaan käyttävät. Heidän vertauskuvakielensä on periytynyt egyptiläisten pappien kautta aina Atlantiksesta saakka, jossa Valkoiset Veljet sen antoivat ihmiskunnalle opiksi. Tämä kieli on säilynyt kautta aikakausien, on kulkeutunut vuosituhannesta toiseen pääpiirteissään muuttumattomana siitä syystä, että se todellakin on luontoon perustuva kosminen kieli. Se on hieroglyfien avulla esittänyt suuria luonnon totuuksia ja on näiden merkkien kautta heijastanut korkeampien tasojen aatteita. Vapaamuurariuden ulkonaiset muodot ovat vaihtuneet, järjestöjä on perustettu, järjestöjä on hajotettu ja uudestaan perustettu, mutta määrätyt merkit ja tunnussanat ovat muuttumattomina säilyneet kautta aikojen. Tunnussanat ja merkit yhdistävät meidät makrokosmokseen, jos vain osaamme niitä oikein käyttää. Ne ovat sesam-sanoja, jotka avaavat ruumiissamme kanavia ylempiin maailmoihin. Tässä ei ole tilaisuus lähemmin pohtia näitä asioita. Mainitsen vain joitakin esimerkkejä osoittaakseni, kuinka syvä on tämä kaikkiallinen vertaus kieli ja koska ruusuristimuurarius juuri pyrkii syvyyksiin, tulee tämän kosmisen kielen vähitellen tulla tutuksi meille kaikille.

Ajatelkaamme vain sitä asentoa, missä vapaamuurarin aina on käsketty looshissa seisomaan. Se on ensimmäinen merkki, joka meille opetetaan, vaikkakin alussa annetaan siitä vain sielullinen selitys. Olemme kuitenkin meidän piireissämme sen verran tutkineet ihmisen suhdetta luontoon, että ymmärrämme, kuinka tuo suora asento ja suora selkäranka muodostavat säteen, joka yhdistää meidät niin taivaan kuin maapallon keskipisteeseen. Kantapäitten ja jalkojen asento on niin ikään tarkasti selitetty, eikä tuo kulmamitan merkki jaloissa suinkaan ole mielivaltainen. Pisteestä, jossa kantapäistä lähtevä kohtisuora leikkaa varpaita yhdistävää viivaa, nousee taas kohti suora viiva ylöspäin thymus-keskusta kohti. Tämä asento on se, jota Kuolleitten Kirjassa nimitetään "Isiksen patsaaksi", vanhassa germaanilaisessa jumalaistarustossa nimellä "Irmin-sul" (Säule) jne. Se on siis iänikuinen hieroglyfimerkki. Miksi tehdään tervehdys merkki vaakasuorasti eikä kaaressa? Sen tähden, että se panee väreilemään määrättyjä psykomagneettisia vaakasuoria kenttiä ruumiissamme. Ja minkä tähden kuljetaan suljetussa looshissa määrättyyn suuntaan? Sen tähden, että mantrat, joita looshia suljettaessa on lausuttu, kokoavat magneettiset virrat, jotka voimakkaina kulkevat juuri siihen suuntaan. Jos tämä suunta odottamatta muutetaan, syntyy häiriöitä virroissa ja ympäröivässä aurassa.

Voihan tietysti ajatella, että käytettäisiin toisenlaistakin kieltä kuin tätä vanhaa atlantislais-egyptiläistä hieroglyfikieltä. Voisihan samalla kielellä olla esimerkiksi kreikkalaisen eurytmiikan liikkeet ja muodot. Mutta sen kielen laatijan tulisi silloin olla tietäjän, joka ymmärtäisi liikettä vastaavan kosmisen aatteen tai päinvastoin, joka saattaisi ilmaista aatetta vastaavan merkin.

Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, on jokaisella merkillä, liikkeellä ja sanalla oma hieroglyfimerkityksensä ja on se sen tähden suoritettava säädetyllä tavalla. Kuitenkin on kaikki tämä opittava niin, ettei niiden suorittaminen pyhissä kokouksissa kysy ajatusta vaan suoritetaan ne automaattisesti. Sillä ei ole kysymyksessä ainoastaan fyysisellä tasolla suoritettu merkki, sana tai liike. Kaikkien ruumiitten tulee olla sopusoinnussa keskenään, jotta tarkoitettu voimakanava täyttäisi tarkoituksensa. Jos ulkonaiset seremoniat suoritetaan moitteettomasti ajatusten ollessa niihin koko ajan kiinnitettyinä, ei suinkaan saavuteta tarkoitettua tulosta. Ihmisten ruumiitten tulee olla sulautuneena sopusointuun niin keskenään kuin korkeampien voimien kanssa, jotta asennot ja merkit auttaisivat yhteyteen pääsemistä ylempien maailmojen kanssa. Vapaamuurariseremoniat, ilman yhteyttä korkeampien maailmojen kanssa, jäävät aivan moitteettomastikin suoritettuina vain hatha-joogaksi.

Jos muurariutta näin tarkastellaan kosmisena kuvakielenä, kaikki ulkonaiset järjestelyt jäävät sangen mitättömiksi, kansainväliset järjestöt, kansalliset liitot yms. On kyllä luonnollista, että täällä ulkomaailmassa ulkonaisen elämän vaatimukset täytetään ja että "keisarille annetaan, mitä keisarille kuuluu", mutta näemme selvästi, ettemme missään tapauksessa voi välttää niitä ryhmityksiä, jotka perustuvat kosmisen kuvakielen tulkintaan. Missä määrin siihen olemme syventyneet, missä määrin olemme kyenneet oppimaan kosmisia tunnussanoja ja merkkejä, muodostaen niistä kanavia ylemmille vuodatuksille, ryhmitymme samanlaisten vuodatusten ympärille, niitä taas vuorostamme levittääksemme ympäristöömme. Suomen ruusuristimuurarit ovat, kuka suuremmassa, kuka pienemmässä määrin, oppineet ottamaan muurariseremonioiden kautta vastaan sen laatuisia vuodatuksia, joita ennen rosenkreuziläisveljet välittivät maailmaan saman järjestön kautta. Aiomme tässä lehdessämme kykymme mukaan välittää veljille heidän tietoaan ja toivomme, että kosmiset tunnussanamme vähitellen tulevat yhdistämään meitä ympäri maailman hajaantuneisiin veljiin, joille samat merkit, samat sanat ja samat tunnukset ovat tuttuja.

K. A.-I.

Ruusu-Risti — tammikuu 1928


Oppipojan hiljainen aika

Jos sattuu, että ihminen astuu johonkin yllättävän kauniiseen ja juhlalliseen tai saa nähdä jotain sellaista, joka näyttää miltei yliluonnolliselta, täyttää hänen sielunsa kunnioituksen tunne, niin suuri, että hänen sanotaan "mykistyvän". Sama tapahtuu vastavihitylle oppipojalle. Hän totisesti mykistyy kokemansa edessä.

Tämä on vapaamuurarioppipojan ensimmäinen kierto totuuden avaimella. Ja tähän, tämän henkisen vertauskuvan eteen, hänen on tarkoitus seisahtua. Mykäksi hänen tulee jäädä, hän ei saa mistään puhella, ei asioista, ei itsestään, ei toisista. Vastatkoon hän, jos häntä puhutellaan, muuten vaietkoon! Oppipojan tulee vain tehdä havaintoja, tarkasti miettiä näkemäänsä ja kuulemaansa ja visusti sulkea kaikki sydämeensä. Tämä siksi, että hänen sielunvoimansa pääsisivät kasvamaan. Oppipojan tulee hiljaisuudessa sulattaa itseensä sitä taivaallista mannaa, joka laskeutuu alas ja hedelmöittää hänen sieluaan. Hänen tulee oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään henkensä versovia liikkeitä itsessään, joista vihdoin kaikki hyveet tulevat ilmoille. Jos hän lujasti pysyy aikansa tässä kohdassa, saa hän jonakin päivänä "palkan". Hänelle annetaan kunnia katsella hengenelämän muuttumattoman valon ensimmäistä "kärkeä".

Ilman tätä hiljaista mietiskelyn aikaa, ei oppipoika koskaan voi tulla arvokkaaksi työntekijäksi suureen rakennustyöhön.

Ruusu-Risti — helmikuu 1928


Vapaamuurarin kaksi sääntöä

Vapaamuurari, paina mieleesi nämä kaksi sääntöä:

Älä koskaan usko toisesta ihmisestä pahaa, ellet itse varmasti tiedä sen olevan totta.

Jos tämän tiedät, älä sitä koskaan toiselle kerro, ellei se ole ehdottomasti välttämätöntä ja ellet tunne Jumalan kuuntelevan sinua sitä tehdessäsi.

Viisauden koulu on niin hyvin sisä- kuin ulkopuolinen. Ulkonaisessa koulussa opetetaan kirjain ja vertauskuva, sisäisessä henki ja merkitys. Jonakin päivänä haihtuu vertauskuvan hämärä, valo säteilee ja mysteerio, pimeys, joka ei enää ole verhottuna, loistaa täytenä totuutena. Vertauskuvat muuttuvat näkyviksi ja sanat ymmärtämykseksi. Se, joka itse ymmärtää mysteeriot, ymmärtää toisen ihmisen, ei sanojen ja ulkonaisten merkkien kautta, vaan puheen hengellä ja merkkien totuudella.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1928


Uudestisyntyvää Egyptiä

I

"Valkoisen Lootuskukan tarinassa" lausuu eräs tietäjä seuraavan ennustuksen: "Egypti on kuollut, mutta sen henki elää ja sen tiedot ovat vielä rakkaassa kätkössä niiden sydämissä, jotka ovat pysyneet sen suurelle salaperäiselle muinaisuudelle uskollisina. He tietävät, että läpi epäuskoisen ajan, sankan pimeyden ja henkisen sokeuden tunkeutuvat tulevaisuuden valon ensimmäiset säteet. Se mysteerio, jonka tulevaisuus kantaa helmassaan, on suurenmoisempi, majesteetillisempi, kuin muinainen. Sillä mikäli koko ihmiskunta nousee, hitaasti ja huomaamatta, niin sen opettajat juovat yhä puhtaampaa vettä elämän lähteistä ja ottavat tietonsa itse olemassaolon sielusta. Huuto on kuulunut kautta maailman, totuudet ovat sanoilla ilmaistut. Herätkää maan pimitetyt sielut, jotka kuljette tietänne maata kohti katsellen. Nostakaa hämärät katseenne ja antakaa henkisen valon levätä ylitsenne. Elämä kätkee sisällään enemmän kuin ihmisajatus voi käsittääkään. Käykää rohkeasti käsiksi sen salaisuuksiin. Menkää sielujenne salatuimpiin soppeihin ja pyytäkää sitä valoa, joka kirkastaa minuuden suurimmat arvoitukset; arvoitukset, mitkä ovat olleet teille himmeitä ja ratkaisemattomia tuhansien elämien aikoina.

Vaikka Egypti on pimeyteen vaipunut, se on yhä vielä valkoinen lilja maailman muiden maiden joukossa, ja ne nykyajan ajattelijat ja oppineet, jotka nyt tulkitsevat vanhoja hieroglyfejä, eivät kykene tahraamaan tämän planeettamme suuren liljan lehtiä. He näkevät ainoastaan kukan varren ja päivänpaisteen, joka pilkottaa lehtien välistä. He eivät voi nähdä itse kukkaa, eivätkä voi sitä turmella uudempien aikojen viljelyksellä, koska se ei siitä muutu. Se kasvaa korkealla yli ihmisen, ja sen juuri ottaa ravintonsa syvältä elämän lähteestä,

Se kukoistaa sellaisessa elonmaailmassa, minne ihminen voi päästä ainoastaan innoituksen hetkellä, jolloin hän todella on enemmän kuin ihminen. Sen tähden, vaikka sen korkea varsi kohoaa meidän maailmastamme, ei sitä voi kuvailla kukaan muu kuin se, joka kohoaa niin paljon yli ihmisten, että hän voi katsoa alas kukan sydämeen, missä se kukkineekin, idässä tai pimeässä lännessä. Hän on siitä lukeva niiden voimien salaisuuden, jotka hallitsevat fyysistä maailmaa ja hän on näkevä siinä kirjoitettuna tiedon mystisestä voimasta. Hän on oppiva tulkitsemaan henkisiä totuuksia sekä elämään korkeinta minuuden elämää, ja hän on myös oppiva itsessään säilyttämään tuon korkeimman minän ja siitä huolimatta elämään tällä planeetalla niin kauan kuin tarvitaan ja kunnes hänen työnsä on täytetty, kunnes hän on julistanut totuuden valoa niille, jotka sitä kaipaavat."

Eräs toinen kirjailija viittaa kohtaan "Kuolleiden kirjassa", missä sanotaan uuden ajan tulevan "Ihmisen pojan merkeissä" — "K'wa-renos..." Tähän liittyy Ilmestyskirjan 4. luvun 4 värssy: "Ja minä näin ja katso: valkoinen pilvi ja pilvellä istui Ihmisen pojan näköinen, päässään kultainen kruunu ja kädessään terävä sirppi." Tämä ajan henki kuvataan iloisena nuorukaisena, jolle kaikki tiedon lähteet ovat avoimina ja joista hän iloisella mielellä ammentaa elämän vettä. Elämä rakastaa häntä, koska hän rakastaa elämää. Hän on uhrautunut elämälle, ja siksi on hänestä tullut kuolematon. Elämän ääni väreilee hänessä täyteläisenä ja voimakkaana ja johtaa häntä suuressa tehtävässään. Ajan henkeä kannattavat jumalalliset siivet, sillä hän ei vaivu alas kohti aistillisen kulttuurin tahraamaa maanpintaa, eikä hänen kirkas äänensä sekoitu maaelämän pettäviin harhaääniin.

Ajan henki on viritetty kauneuden ja totuuden sävellajiin, ja se, joka on herännyt kuulemaan täydellisen elämän ääntä, kuulee sen väreilevän kautta ilmojen, ikään kuin toiselta rannalta tulleena aaltona. Ja hän kuulee siinä sanat: "Ihmisenpojan merkeissä." Tämän uuden päivän salaisuus on meissä itsessämme. Se on Logoksen ääni meissä, joka väreilevänä aaltona käy lävitsemme. Se vaikuttaa meihin nyt välittömämmin kuin muinaisessa Egyptissä, jolloin eivät ruumiimme solut vielä kyenneet tätä ääntä kuulemaan. Nyt saattaa meissä herätä kolmisointu täydellisenä kaikumaan, ja ne, jotka sen itsessänsä kuulevat, näkevät kirkkaan virran vuotavan alas siitä pilvestä, jossa tämä elämän kaikusalaisuus lepää.

Koska Egypti alkuaan oli atlantislainen siirtomaa, joka pelastui mannermaata tuhoavasta vedenpaisumuksesta, säilyi siellä vanha atlantislainen viisaus ja magia. — Muinaisessa Egyptissä, Niilin virran lähteillä eli aikojen hämärissä kansa, joka ennen muita oli säilyttänyt keskuudessaan tätä vanhaa viisautta. Tämä kansanheimo herätti ympäröivien kansojen kateutta ja vihaa siksi, että sen tiedot olivat muita syvemmät. Salainen tieto kertoo, että tämä heimo vuosituhansien vieriessä vähitellen kulkeutui pohjoiseen päin koskaan kokonaan sekoittumatta muihin kansoihin. Yhä vieläkin on sillä jäljellä muistoja atlantislaisesta kielestään, yhä vielä jätteitä muinaisesta viisaudestaan ja taiastaan. — Kun aika on tullut egyptiläisen mysteerio-viisauden nousta uuteen eloon, tuo pieni pohjoinen heimo ehkä saattaa muiden tutkijoiden mukana kaivautua Antero Vipusen vatsaan etsiäkseen sieltä muinaisen viisautensa syntysanoja. Egyptiläisten "Kuolleiden kirja", jonka todellinen nimi on "Kertomus paluusta uuden päivän koittaessa"... Pir em haru... kertoo siitä samasta uuden ajan synnystä ihmisessä, jota Väinämöisenkin paluu kuvaa.

II

Egyptiläisten vihkimysrituaali, Kuolleitten Kirja, kuvaa siis uuden ajan syntyä ihmisessä tai ylösnousemusta uuteen elämään, uuteen tajunnantilaan. Egyptin papit, temppelin vartijat, yövartijat, tunsivat taivaan salaisuudet, sillä he olivat ylösnousseita Osiriksen poikia. Set, aine ja alempi äly, oli tappanut Osiriksen, mutta hän nousi kuolleista vapahtajana, Osiriksena tai Horuksena, Osiriksen poikana.

Syksyisin ja keväisin vietettiin loistavia vihkimysjuhlia, joissa kokelaat kokivat muutoksen Osirikseksi. Ylemmän ja alemman älyn väliset taistelut kuvattiin, kunnes uusi elämänmuoto oli saavutettu. Osirista palveltiin muumion, Sahun, kuolleen Osiriksen pojan muodossa. Muumion ja kokelaan välille solmittiin määrättyjä suhteita. Tiettyjä solmuja sidottiin, toisia avattiin pyhiä sanoja lausumalla. Solmujen avautuessa virtasi voimaa muumiosta kokelaaseen, jonka voiman kautta kuolleen henki, Ka, veti kokelaan luokseen. Näistä menetelmistä syntyi joukko kirjoituksia, joita on löydetty pappien ja kuningasten haudoista, Osiriksen pyhätöistä. Kuolleitten Kirjassa, joksi näitä kirjoituksia yhteisnimellä sanotaan, tunnustavat kuolleet vihityt itsensä Osiriksen pojiksi ja ylösnousseiksi. Kuolleitten Kirjan kymmenennessä luvussa sanoo kuollut: "Olen Osiris. Olen ojentanut käteni Kruunun Herrana, olen jalkani kohottanut. Olen voittoisa kuin Thot." Egyptiläisten maagiset seremoniat ovat saaneet alkunsa itse luomiskertomuksesta. Sanotaan, että ensimmäinen jumala muutti itsensä alkuaineesta toimivaksi tällä tasolla lausumalla oman nimensä. Noustessaan vesimäisestä alkuaineesta huomasi hän olevansa tyhjässä avaruudessa ilman jalansijaa. Silloin hän mielessään kuvitteli jalansijan ja kun hän oli sille antanut nimen ja lausunut sen nimen, tuli jalansija heti ilmenneeseen muotoon. Tällainen kappaleiden ajatuksesta luominen ilmaistiin egyptiläisillä sanoilla, jotka merkitsivät perustuksen laskemista sydämeen. Samaten kaikki, joka oli olemassa, niin taivaassa kuin maan päällä, sai nimen. Sitä ennen ei sitä ollutkaan olemassa. Jokaisella jumalalla ja jumalattarella oli oma nimensä ja joka tämän nimen sai tietoonsa, saattoi käyttää hyväkseen tämän jumalan apua. Toisin sanoen hän hallitsi tätä. Jumalien kokonaissumma kaikkine nimineen muodosti korkeimman jumalan.

Samalla tavalla oli ihmisen jokaisella jäsenellä oma nimensä ja näiden kokonaissumma muodosti ihmisen todellisen nimen. Tämä täytyi ihmisellä olla tiedossaan Manalassakin käydessään, jotta hän saattaisi pitää kiinni omasta yksilöllisyydestään. Ihminen oli sidottu jumaliin tai toisin sanoen makrokosmokseen siten, että jokaista hänen jäsentään vastasi määrätty jumala. Jäsenen nimi oli juuri tämän jumalan nimi ja luonnollisessa, kuolevaisessa ihmisessä oli tämä jäsen sinetöity tuon jumalan nimellä. Egyptiläisten vihkimysmenetelmä oli nyt siinä, että kukin jäsen avattiin siteistä ja tämä tapahtui, jos jumalan nimi saatettiin oikealla tavalla huutaa avuksi. Ruumiin jäsen avattiin siis henkisen äänen voimalla, väreilyillä, jotka siihen tunkeutuivat ja jotka sen henkevöittivät uuden ihmisen henkiseksi elimeksi. Ihminen oli kokonaisuudessaan Logoksen kuva ja ruumistuma, ja vain täten henkevöittämällä jokainen elin, tuli, kuten Johannes sanoo, "sana lihaksi". Näissä jäsenissä muuttui itse aineen substanssi äänen vaikutuksesta, sillä niiden oma ääni ei ollut satunnainen, vaan aivan lakiperäinen vastaten tarkasti pneumaattisen yhteisorganismin rakennetta. "Ei ole minussa jäsentä ilman jumalaa", sanoo vihittävä. Kaikki jumalat asuvat vihityn Osiriksen ruumiissa.

Kaikella olevaisella on niin ikään nimensä, ja vihittävän täytyy ne tuntea päästäkseen eteenpäin. Kun hän esim. vihkimyksessään on kulkenut Viisauden Porttien läpi ja saapunut Kaksinkertaisen Totuuden pylvässalin portille, puhuttelee häntä Anubis, ovenvartija, seuraavasti:

Anubis: "Jos tunnet tämän oven nimen, niin sano se minulle."

Pyrkijä: "Jumalallisen Valon avaaja on tämän oven nimi."

Anubis: "Tunnetko ylemmän saranan ja alemman saranan nimet?"

Pyrkijä: "Totuuden Herra, hänen jalkojensa hallitsija on ylemmän saranan nimi. Eläimen sitomisen voiman herra on alemman saranan nimi."

Anubis: "Mene, sillä sinä tunnet ne."

Myöhemmin viedään vihittävä erään oven luo Totuuden salissa, mutta juuri kun hän aikoo astua sen läpi, kuuluu ovesta ääni, joka puhuu seuraavasti:

Ääni: "Emme salli sinun astua sisään meidän kauttamme", sanovat oven salvat, "ellet lausu meidän nimeämme."

Pyrkijä: "Vaa'an kärki oikeuden salissa on nimenne."

Ääni oven oikeanpuolisesta pielestä: "En anna sinun astua sisään kauttani, ellet lausu nimeäni."

Pyrkijä: "Sydämen vertauskuvan vaakakuppi on nimesi."

Ääni oven kynnyksen alta: "En salli sinun astua ylitseni, ellet lausu nimeäni."

Pyrkijä: "Maajumalan härkä on nimesi."

Toinen ääni ovesta: "Tämän oven säppi sanoo: Minä en tahdo avata sinulle, ellet lausu nimeäni."

Näin jatkuu edelleen. Vihittävä kulkee useiden porttien ja ovien kautta. Vihdoin on hän taas astumaisillaan erään oven läpi, mutta lattian alta kuuluva ääni estää häntä:

Ääni: "En salli sinun astua päälleni, sillä minä olen hiljainen, minä olen puhdas enkä tunne jalkojesi nimiä, joilla aiot päälleni astua. Sano ne minulle."

Pyrkijä: "Vuorien nousija on oikean jalkani nimi. Hathorin suru on vasemman jalkani nimi."

Ääni lattian alta: "Tunnet meidät, astu päältämme sisään".

Pyrkijä on juuri astumaisillaan sisäiseen huoneeseen, kun sisävartija estää hänen kulkunsa.

Sisävartija: "En ilmoita sinua, ellet lausu nimeäni."

Pyrkijä: "Sydämen tuntija, Ruumiitten etsijä on nimesi."

Sisävartija: "Ilmoitan sinut."

Anubis vie sisähuoneeseen pyrkijän ’hyvän maineen todistukset’ ja ilmoittaa rituaalin sanoilla hänen olevan ’ääneltään totuudenmukaisen’. Tämä nimi käsittää paljon enemmän kuin mitä ulkonainen maineen todistus hänen suosituksekseen meillä merkitsisi. Se merkitsi, että pyrkijä sen jälkeen kun korkeat tuomarit olivat häntä koetelleet, vaistomaisesti saattoi vastata niin henkisesti kuin älyllisesti kaikkiin esitettyihin korkeisiin aatteisiin. Ikään kuin väärentämättömästä rahasta kaikui hänestä oikea ääni, kun totuus häneen sattui. Hän siis vastasi samalla äänellä ja antoi täten oikean mainetodistuksen.

Mutta voidaksemme sovittaa tätä opetusta sisään astumisen oikeaan merkitykseen, tulee meidän ymmärtää, että kurkku- ja rintaäänien tulee toimia niin sopusoinnussa, että saadaan aikaan vaadittava yhteisääni. Ehdottomana todistuksena puhtaasta sydämestä on puheen oikea äänensointu. Pyrkijän ääni ilmensi sisässä asuvan henkisen mielentilan. Hänen sanansa olivat peilikuva sisäisestä jumalasta. Oikea äänensointu oli saavutettu juuri kaikkien elimien soinnullisen herättämisen kautta sopusointuiseen ruumiin sinfoniaan.

III

Nykyajan väreilyoppi uusine keksintöineen antaa käsiimme tärkeän avaimen egyptiläisten mysteeriotiedon käsittämiseen. — He selittivät kaikki luonnon ilmiöt väreilyopin avulla. He käsittivät ihmissielunkin väreilyinä, kajahtavana kielenä, joka on pingotettu maan tulisen keskipisteen ja kristallitaivaan kostean yliatmosfäärin välille. Määrättyjen harjoitusten kautta oppi mysta havaitsemaan nämä väreilyt aivan empiirisesti, erottamaan ne toisistaan ja siten määrittelemään luomakunnan eri tasot. Hän oppi tuntemaan niin taivaat kuin helvetit väreilyjen kautta.

Kuolleitten Kirjan 83. säkeistö kuuluu: "Salli minun keinua aaltoilevissa kuohuissa, salli minun värähdellä pyörteiden vyössä ja salli minun sitten nousta aallokkojen keskeltä kuin lootuskukka, joka kaiken sisimmässä on salattuna."

Ihmisen jokainen solu on atomillisten väreilykenttien summa. Samoin on ihminen kokonaisuudessaan väreilevien voima- ja pyörrekenttien yhteissumma, joita kenttiä kuitenkin elähdyttää yhtenäinen perusväreilymitta. Tämä mitta piilee selkärangan spiraalikierteessä. — Edelleen on maaplaneetta Jumalan ajatussolu. Sen aineen tai ruumiin läpäisee solun strooma, jota egyptiläiset nimittivät alkuvalomereksi. Siinä toimii Jumalan tajunta. Kaikki olevainen lepää tässä tajunnassa, Ra'ssa, ja kaikki on Hänen ikuisten säteittensä läpäisemää. Silloin kun Jumalan mielikuvitus ei enää toimi, kun hän ei mitään enää kuvittele, hajoaa taas kaikki irrallisiksi rakennuskiviksi. Vain tähtitaivaan hieroglyfit kuvaavat eläinmuotoina luomakunnan ikuisia aatteita. Näitä viisaus-symboleja pitivät egyptiläiset erikoisen pyhinä, sillä ne kuvasivat hänen mielestään maailmansielun laskeutumista aineeseen, Hänen uhrautumistaan. Niiden vaikutus maaplaneettasoluun ilmeni väreilyjen kautta. Uhrirituaalissaan kuvaa egyptiläinen vihitty Jumalan eläinmuotojen uhrautumista ihmisen hyväksi, samoin kuin ihminen uhraa Jumalalle oman olemuksensa eläinmuodot ja kuviot. Siis, kun ihminen uhraa ruumiissaan eläimet, eläinradan merkit, niin alkaa uusi elämä äänen voimasta.

Eläinmuotoihin puetut jumalat avasivat vihittävän siteet. Ensiksi sai hän takaisin kätensä. Jumalan nimi oli ääni määrättyine väreilymittoineen. Sen kautta vapautui sinetöity voima ja vuoti mystan käsiin. Käsi väreili äänen väreilymitassa ja silloin sisäinen ihminen heräsi tämän logossäteen vaikutuksesta. Uusi elämänaalto oli koskettanut häntä. Se kävi määrättyyn keskukseen hänen ruumiissaan ja pani sen heilahtelevaan toimintaan. Kristitty nimittää tätä tapahtumaa käsi-stigmaksi, intialainen käsichakran heräämiseksi. Elimellisesti on tämä keskus keskisormen nystyrän epifyysissä ja sitä vastaa fysiologisesti hienot viirut sormenpäässä, jotka ihmisillä aina ovat aivan yksilölliset. Atmosfäärin kohtisuoran M-säteen aaltoilu imeytyy nystyrän aineen kapillaariputkiin. Sitten sattuu se kristallimaiseen, valoa taittavaan nystyräsolun ytimeen, joka imee itseensä M-säteen energian ja muuttaa sen uudeksi energiamuodoksi. Tällä elollisella energialla on käsitettäviä arvoja, jotka vastaavat lausutun mantran ääniarvoja. Täten perustuu koko Kuolleitten Kirjan käytäntö väreilymitan huomioimiseen.

Tämä ensimmäinen väreilysarja käsittää kaksi erilaista väreilymittaa, jotka kuvaavat tasapainoa sydämen ja älyn välillä. Toinen tulee valovirtana taivaasta, M-säteen valo, meidän astronomiemme ultravioletti alkuvalo. Sen keskus on Joutsenen tähtimerkissä, josta se säteilee meidän maahamme. Mysta on täten kastettu alkuveteen, jolla käsi on täytetty. Se on tämän Logoksen substanssilla kyllästytetty ja väreilee sen äänen alaisena. Toinen säde nousee ylöspäin maasta, muuttumassa olevasta Osiriksen pojasta. Ylhäältä tullut logosmaailman kipinä voidaan sulattaa ainoastaan siten, että se astuu aineeseen. Luonnollinen ruumis muuttuu "maaksi", hajoaa alkuosiinsa näiden säteiden siinä yhtyessä. Se kuihtuu ja tämän muuttumistilan johdosta alkaa ruumis loistaa, joka johtuu oksidaatiosta munavalkuaisaineessa ja nystyräsolussa olevassa kemiallisesti potentoidussa fosforissa. Kuten nykyaikaiset kokeet barium-cyaani varjostimilla ovat osoittaneet, liittyy M-säteiden toiminta läheisesti fosforinpitoisiin nystyräsoluihin, nähtävästi solunytimen fosfori-halogeeniin. Tästä selviää myös sisäisten jodia synnyttävien erittämisrauhasten varsinkin hypofysiksen ja käpyrauhasen kiihottunut toiminta.

Jos mainittu sädeaine pääsee ruumiiseen, niin aiheuttaa se osmoottisesti soluytimeen tunkeutuessaan ja siihen sulautuessaan määrättyjä muutoksia itse solujen molekulaarisissa kudoksissa, niin että viimeksi mainitut tulevat johtamaan tajunnan keskeisimpiä väreilyjä. Solut tulevat henkevöidyiksi, koska väreilyt, joita ne välittävät ovat henkisiä ja kaikuvat ääninä isoissa aivoissa. Että nämä äänet ovat M-säteen rakentavia energioita, siis korkeamman aineen toimintoja, jotka ovat suorastaan kosmillisen logoksen alaisia, riippuu siitä vaikutuksesta, mikä on egyptiläisissä, samoin kuin intialaisissa loitsusanoissa.

Totisesti nämä mantrat herättävät suuria voimia, mutta onneksi oli niiden avaama maailma lujilla lukoilla suljettu aineeseen sidotulta ihmiseltä. Niiden avaaminen oli mahdollinen ainoastaan mystoille, jotka saattoivat nuo loitsut lausua oikein ja jotka itsessään olivat muuttaneet intohimojen tulet heidän itsensä hallitsemiksi luoviksi voimiksi. Vain luovan mielikuvituksen avulla saatiin pääsy henkiseen maailmaan.

Se vihkimysmenetelmä, joka näin alkoi oikeasta kädestä, jatkuu sitten askel askeleelta, kunnes kaikki jumalat ovat voitetut, jokainen luomakunnan väreilymitta on ruumiissa herätetty ja ihminen on noussut Jumalan valtaistuimen eteen. Silloin ovat kaikki hänen jäsenensä ja elimensä henkevöityneet. On syntynyt uusi androgyyninen ihmistyyppi. Mystassa kehittyy hänen miehellisen luonteensa ohella naisellinen komplementti, Isis. Sen tähden sanoo mysta, ojentaen kätensä muumion yli: "Oi, Osiris, tule luokseni. Olen sisaresi Isis." Yllämainitun kokemuksen kautta on mysta muuttunut Isikseksi. "Nouse, nouse. Tule minun käskystäni. Nimesi kaikuu nyt minussa." — Miehellisen ja naisellisen prinsiipin tulee kumpaisessakin astua erilleen ja jakaantua.

Vihityn Osiriksenpojan muumio työntää kuoleman jälkeen mainituista keskuksista ulos positiivisia ioneja. Voisimme myöskin sanoa, että sielu jättää sen. — Kokemus on osoittanut, että egyptiläisten odmagnetiset voimat olivat, samoin kuin meidän sähköatomit, niin hyvin positiivisia kuin negatiivisia. Ne irtaantuivat kuolleesta tehdäkseen uusia yhtymiä. Ne olivat olleet suljetut kapillaariputkiin ja vapautettiin nyt. Vihityn muumion ruumiissa tapahtui se merkillinen mysteerio, honka kaiun tapaamme kristillisissä opeissa. Korkeammassa yhtymässä tai avioliitossa yhdistyy vihityn Osiris-muumion säteilevät positiiviset ionit mystan negatiivisiin ioneihin, elektroneihin androgyyniseksi yli-ihmiseksi. Tätä tarkoitusta varten mysta ojentaa oikean kätensä Osiris-muumion chum-keskuksen (sydämen) päälle. Määrätty logos, sana, väreilee ruumiin kautta ja koskettaa oikean käden chakraa merkiksi siitä, että keskus toimii. Salaisen Jumalan nimi on lausuttu. Kuolleen Osiriksen kuuvoima elävöityy mystassa ja saattaa hänet ylösnousemukseen kuun aallon sädepaineen kautta. Tämä ääni-elementti kaikuu aina jalkoihin asti ja tämän logos-aallon kautta ruumistuu egyptiläisten mukaan mystan sielu uudelleen.

Kuten yllä olevasta selvenee, tarvitsivat egyptiläiset vihkimystoimituksia varten Osiriksenpojan muumiota, jotta pyrkijän ruumiissa vaadittavat kemialliset ja fysikaaliset ilmiöt voitaisiin saada aikaan. Meidän aikanamme on asia aivan toinen. Kristillisen Osiriksen, Jeesus Kristuksen ristin kuoleman kautta levisivät vaadittavat aineet planeettamme astraaliruumiiseen. Sen tähden voidaan suoraan atmosfääristä nyt löytää brachio-pedaalinen konsonantti, painefermaatti ja jalka ja käsistigmat herätetään ristin kautta. Seksuaalispolarinen ainevaihto, joka mystassa tapahtuu on nyt suoranainen, välitön toimitus. Ra'n, korkeamman minän säde laskeutuu luonnolliseen ruumiiseen ja aiheuttaa siinä käymisen, jota kaikenlaiset puhdistusmenetelmät ovat kiiruhtaneet. Hänen valvontansa alaisena muuttuvat intohimot luovaksi tuleksi. Ihmisestä tulee todellinen taiteilija. Siinä vihkimyksen merkitys. — Logostajunnan herätessä haihtuu eristyksen harha ja aineellisen yksilön varjokuva häipyy. Aste asteelta putoavat haihtuvan olemuksen kahleet, kun ihminen astuu Ra’n laivaan ja on tullut auringonjumalan perämieheksi, niin ei hänen autuudellaan ole loppua. Hän tuntee taivaan ja maan eikä kukaan, eivät edes jumalat, saata häneltä ryöstää sitä, minkä laiva kätkee, ikuisen olemassaolon salaisuuden tietoa.

IV

"Urhot astuvat kumpuin yöstä ja kertovat muinaiskansain työstä. Ne neuvovat polvea nousevaa..." — Jos käännymme sisäisellä silmällämme 'katselemaan kansamme kehitystä koko kuluneen vuosisadan aikana, niin huomaamme erehtymättömiä oireita uudestisyntyvästä egyptiläisestä viisaudesta. Totisesti olemme nähneet urhojen astuvan kumpujen yöstä meitä opettamaan. Katsokaamme suurmiehiämme niin tieteen kuin taiteenkin alalla. Eikö heitä kaikkia olekin elähdyttänyt se sama ihanne kuin egyptiläisiä vihityitä. Eivät sodat ja sotaiset sankarityöt ole suomalaisille merkinneet kunniaa ja mainetta. Heidän pyrkimyksensä on aina tähdännyt tiedonvoiman hankkimiseen. Suurmiehemme ovat jokainen pyrkineet saamaan selville suomalaisten syntysanat. Kielimiehet, kansatieteilijät, muinaistutkijat, taiteilijat, kaikki ovat ymmärtäneet, että pääsemme omalle kehitystiellemme vasta kun sanat saadaan salasta ilmi, julki luottehet lovesta. Ja varmoina voitosta tehdään edelleen työtä: "Kyllä saan sukusi tietä, löyän synnyntä siasi", sanovat kansallishaltian aarteille pyrkivät suurmiehemme. Väinämöinen näyttää tietä. Ei ollut hän sotasankari, vaan tietäjä iänikuinen. Sanan mahti oli hänen tai kansa ja hän opetti, että se, joka asian tai kappaleen syntysanat tunsi, hän samalla oli sen herra. Hän siis, kuten egyptiläiset sanoivat, osasi lausua sen "jumalan" nimen, joka tätä asiaa vartioi ja sen lausuttuaan päästi hän vapaaksi voiman, joka siihen oli sidottu ja salaisuus tuli ilmi. Ei ole siis siitä epäilystäkään, ettei sama tieto logoksen äänen väreilyjen mahtavasta voimasta olisi elänyt myös suomalaisten keskuudessa.

Väinämöinen meni Antero Vipusen vatsaan etsimään salaisuuksia. Hän tiesi, että makrokosmoksen salaisuudet olivat mikrokosmokseen kätketyt. Mutta sinne on kuljettava vanha vihkimyksen tie. On astuttava "naisten neulojen neniä, miehen miekan tutkaimia, uron tapparan teriä". Silloin sanat saavat voiman, joka käy

"läpi luun, läpi jäsenen,
läpi lämminten lihojen,
läpi suonten soljuvien,
ihoon imento raukan,
eroon tuoman ruumihisen."

Vapaamuurarijärjestö on ehkä syvemmin kuin muut ymmärtänyt käytännössä tämän sanan voiman. Sille on annettu mahdollisuus tutkia egyptiläisten ja etiopialaisten vanhaa viisautta perintönä kulkeutuneiden rituaalien muodossa. Emme ole vielä pitkälle päässeet, mutta tiedämme kuitenkin, että se, mitä egyptiläiset nimittivät "salaiseksi valoksi", on käsissämme. Meille sanovat sisäiset johtajamme yrittäessämme tätä valoa levittää:

"Laai tunnus tultuasi,
salamerkki saatuasi.
Jyskä kuin ukon jyrynen,
välkä kuin tulen välähys."

Salamerkit käsissämme käymme herättämään kumpuihin kätkettyä viisautta. Seuraamme johtajiamme, jotka neuvovat meille niihin tien.

Sana tuli lihaksi. Olemme nähneet, että makrokosmoksen väreilyt ovat todellakin kerran maailmanhistorian aikana mikrokosmoksessa täydellisinä soineet. Tämä on se Jeesuksen Kristuksen suuri opetus, jota me jokainen omalla tavallamme koetamme lähestyä. Tieto kaikkiallisesta sanasta, logoksesta, joka entisaikoina vain oli vihittyjen viisaiden omaisuutta, on nyt meidän kaikkien löydettävissämme. Uuden ajan henki, edellisessä kuvattu kirkas silmäinen nuorukainen kertoo meille uudestisyntyneenä Väinämöisenä, uudestisyntyneenä Egyptin viisaana "paluusta uuden päivän koitteessa" entisten viisauksien aarteille. Kiteytämme hänen neuvonsa Eino Leinon sanoihin

"Mennen maailmat syleile.
Astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimtnan halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan."

K. A.–I.

Ruusu-Risti — helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu 1928


Työkalujen vertauskuvallisesta merkityksestä

Tiedämme, että tuli näytteli tärkeätä osaa ihmisten uskonnollisissa menoissa jo kaukaisina esihistoriallisina aikoina. Tutkiessamme uskontoja, huomaamme alttareilla aina olleen pyhän tulen, jota papit ja vestaalit tarkoin vartioivat ja joka heille oli elämää kalliimpi. Raamatussa viitataan useissa kohtaa pyhään tuleen, joka kuului muinaisten israelilaistenkin jumalanpalvelusmenoihin. Polttouhreja varten rakennettu alttari on yhtä vanha kuin ihmissuku ja sitä on käytetty siitä asti kun alkuihminen muinaisen Lemurian usvista kohoten ensi kerran näki auringon, maailmankaikkeuden suuren tulihengen. Zoroasterin tunnustajat ovat vuosisatojen aikana pyhittäneet tulen suurelle jumalalleen, Ormuzille, jonka he sanovat luoneen maailman.

Nämä työkalut muistuttavat mieleeni toisia, joita käytämme älyn työpajassa, jossa työt tehdään ajatusaineesta ja jossa luonnetta rakennamme.

Käytämme kulmamittaa säännöstelläksemme elämämme viivoja, suoristaaksemme käyrät kohdat ja tasoittaaksemme käytöksemme kulmikkaisuuksia.

Käytämme harppia tekemään ympyrän himojemme ja halujemme ympäri pysyttääksemme niitä vanhurskauden rajoissa.

Käytämme kirvestä poistaaksemme kuhmut, käyttämättömät ja hyödyttömät osat luonteestamme ja muodostaaksemme sen symmetriseksi.

Käytämme vasaraa lyödäksemme sillä totuuden lujasti mieleemme, kunnes se täyttää jokaisen luonteemme kohdan. Käytämme höylää silottaaksemme karkean, epätasaisen pinnan, poistaaksemme sauman jäljet laudoituksesta rakentaessamme totuuden temppeliä.

Taltalla, viivoittimella, vesivaa'alla ja sahalla, kaikilla näillä työkaluilla on tehtävänsä älyn työpajassa. Kohotamme kolmiasteiset tikapuut, joilla uskon, toivon ja rakkauden elähdyttäminä nousemme elämänpuhtauden kaarikatolle.

Ja kaksitoista-puolaisilla tikapuilla nousemme yhä korkeammaksi, kunnes saavutamme sen huippukohdan, jonka saavuttamiseksi olemme koko elämämme käyttäneet ja joka kruunaa työmme, täydellisen ihmisen temppelin.

The Aquarian Gospel'in mukaan

Ruusu-Risti — helmikuu 1928


Alttarituli

Työskennellessään Josefin kanssa puusepän töissä, sanoi Jeesus eräänä päivänä käsitellessään työkaluja:

On kaksi uskonsuuntaa, jotka viisausoppeihin läheisesti liittyen ruumiillistuttavat opin tulesta ja vedestä, näistä kahdesta luonnon vastakohdasta. Ne ihmiset, jotka vaeltavat uskon, sydämen tietä, käyttävät vettä ja heitä nimitetään Sethin pojiksi, kun taas niitä, jotka etenevät ymmärryksen ja toiminnan tietä, nimitetään Kainin pojaksi. Kain taas oli Samaelin, tulenhengen poika. Nykyään tapaamme viimeksi mainitun tien kulkijoita alkemistien, hermeettisten filosofien, rosenkreuziläisten ja vapaamuurarien keskuudessa.

On helppo ymmärtää, että itse olemme kuutiomaisia alttareita, joiden päällä ja sisällä alttarituli palaa. Jo vuosisatojen ajan oppi tulesta on ylläpitänyt ja lietsonut henkistä liekkiä sisäisimpänä merkityksenään muinaisten pappien vartioidessa Vestan temppelin tulta yötä päivää. Alkemistin ikuisesti loistava lamppu, joka paloi Rooman katakombeissa tuhansia vuosia ilman polttoainetta, on vain vertauskuva tästä samasta sisäisestä hengen tulesta hänessä itsessään, joka paloi hänen vaeltaessaan tietään. Sitä verrataan ihmisen selkärankaan, jonka päässä loistaa pieni sininen ja punainen liekki. Kuten esi-isiemme lamppua ravittiin ja ylläpidettiin puhtaimmalla oliiviöljyllä, ihminen muuttaa ja puhdistaa sisäisesti elinnesteensä, jotka ylöspäin suunnattuina sitten ravitsevat hänen sisässään ikuisesti palavaa lamppua.

Muinaiset kansat uhrasivat alttareillaan polttouhreja jumalilleen. Vanhat hierofantit suitsuttivat pyhää savua ja uhrasivat muita hyvälle tuoksuvia aineita. Vapaamuurarit käyttävät yhä vieläkin vertauskuvansa joukossa suitsutusastiaa, mutta harvat veljet huomaavat, että se on heidän oma vertauskuvansa. Muinaisajan kansat käyttivät opettaessaan tällaisia esineitä ihmisen kehityksen vertauskuvina. Niin kuin pieni tulikipinä kuluttaa hitaasti kaikki hiilet suitsutusastiasta, niin hengenkin tuli polttaa ja muuttaa hitaasti oppilaassa huonot ominaisuudet ja metallit, jotka uhrisavuna nousevat jumaluuden alttarilta. Kerrotaan kuningas Salomonin lopettaessaan temppelinsä rakentamisen uhranneen Jumalalle härkiä ja polttaneen ne temppelinsä alttarilla. Nykyajan ihmiset ihmettelevät, miksi raamatussa niin usein kerrotaan eläinuhreista. — Tutkija huomaa kuitenkin, että nämä eläinuhrit aina ovat olleet yhteydessä eläinradan merkkien kanssa ja että kun Oinas tai Härkä uhrattiin alttarilla, tarkoitettiin, että uhrialttarilla poltettiin ne ihmisen ominaisuudet, joita Oinaan tai Härän merkit edustivat. Toisin sanoen oppilas, joka kokeiden kautta puhdisti itseään, uhrasi alemman itsensä eläimelliset halut ja taipumukset korkeamman minän alttarilla.

Vapaamuurareilla huomaamme myös erään kuoleman symbolin. Se käsittää lapion, ruumisarkun ja avoimen haudan ja arkun päähän on kiinnitetty akaasian tai jonkun muun ikivihreän kasvin oksa. Kautta aikojen on lapiota pidetty kuoleman vertauskuvana.

Thotin kirjassa, tuossa merkillisessä teoksessa, joka meille on periytynyt tavallisten pelikorttien muodossa, huomaamme hyvin merkillistä symboliikkaa. Korttisarjoista on lapio ainoa, jossa eivät hoviväki katso kortin silmään. Muissa korteissa katsovat kuninkaat ja kuningattaret suoraan erääseen pieneen merkkiin kortin kulmassa, mutta lapiokorteissa katsovat he poispäin siitä. Nykyään sanotaan, että lapio on vain tammenterhon kuva, mutta salatieteilijä tietää asian oikean laidan. Hän tietää, että lapio, joka on aina ollut kuoleman vertauskuva, muodostaa tärkeän osan hänen omasta luurangostaan. Jos tarkastelette lapiota ja tunnette ruumiin osat, niin huomaatte haudankaivajan lapion muistuttavan selkärankaa ja sen lapa pyhää luuta. Varsi on selkäranka, joka samalla on intohimojen keihäs. Sen ja niiden huokosten läpi, joita tämä luu on täynnä, kulkevat selkärangan juuret, jotka todellakin samalla ovat elämänpuun juuret. Tämä on keskus, joka ravitsee selkärangan alempia nikamia ja pyhää luuta, jotka kaivavat haudan kaikelle luodulle. Tätä on onnistuneesti verrattu haudankaivajan lapioon, jota vertauskuvaa useiden salaisten järjestöjen veljet ovat käyttäneet opetuksissaan. Ne voimavirrat, jotka työskentelevät näiden alempien selkäranganhermojen kautta, ovat muutettavat ja kohotettavat niin, että ne ylläpitävät alttaritulta tai selkärangan ylempää päätä.

Siitä, keskittyvätkö ajatukset, ja tunteet alempiin tai korkeampiin asioihin riippuu, mihin tätä elämänvoimaa käytetään. Jos alemmat halut ovat etualalla, niin palaa alttarin tuli matalana ja lepattaen, sillä sitä ravitsevat voimat ovat silloin suunnatut alempiin keskuksiin. Mutta kun ihmisen jalommat ominaisuudet voittavat, nousevat alemmat voimat ylöspäin käyden puhdistuksen kautta, mikä saa aikaan sen, että niitä voidaan pitää ikuisesti palavan tulen polttoaineena. Näin ollen ymmärrämme, miksi oli niin suuri rikos antaa lampun sammua, sillä Tulipylväs, puhdistettuna ja valmistettuna tabernaakkelin yläpuolella olevan Kaikkein Korkeimman ohjeiden mukaan, on hengen tuli, joka ihmisen päällä leijaillen aina valaisee hänen teitään.

Meidän järjestelmämme aurinko, joka loistaa henkisenä aurinkona maapallomme takana, on yksi tällainen liekki. Alkuaan se ei ollut suurempi meidän henkistä aurinkoamme, mutta vetovoimansa ja aina kasvavan energiansa muuntumisen kautta on se saavuttanut nykyisen suuruutensa. Tämä ihmisessä palava liekki on "valo pimeydessä". Se on hänen henkinen liekkinsä, ja se valaisee siellä, missä ei ulkonainen valo voi valaista. Sen säteily avaa hänen silmänsä näkemään kosmoksen salaisuudet toisen toisensa jälkeen ja hänen tietämättömyytensä häviää sitä mukaa kuin hänen valonsa leviää, sillä tuntemattoman pimeys voidaan saada häviämään ainoastaan valon avulla. Ja mitä suurempi on valo, sitä kauempana on pimeys. Tämä on se lamppu, jota viisas kantaa vaeltaessaan elämän pimeitä teitä ja joka antaa hänelle kyvyn kulkea pelotta elämän kivisellä poluilla ja jyrkänteiden reunalla. Ja vaikka hän kaiken muun saavuttaisikin, mutta olisi ilman tuota sisäistä valoa, niin ei hän tietään löytäisi, ei voisi ohjata askeleitaan, eikä karkottaa pimeyttä totuuden valolla.

Vartioikoon sen tähden jokainen etsijä oman alttarinsa tulta. Tehköön hän tuon alttarin, oman ruumiinsa, niin kauniiksi ja sopusointuiseksi kuin mahdollista ja uhratkoon hän tällä alttarilla pyhää savua ja mirhamia, pankoon sille kaikki tekonsa ja vaikuttimensa. Ja kuten hän temppelissään uhraa kaiken jumalansa alttarilla, niin hän päivä päivältä päästen alempien tunteittensa herraksi hävittää kuolevaisuuden vertauskuvat, arkun ja avonaisen haudan. Ymmärtäköön hän, että näyttäköön hänen elämänsä kuinka kristallisoituneelta ja kuolleelta tahansa, niin se, että hän elää, jo todistaa, että jossain hänen omassa itsessään elää akaasian oksa, elämän ja kuolemattomuuden vertauskuva. Ja vaikkakin hänen elämänsä tuntuu kylmältä, niin, jos. hän vain lisää polttoainetta, hän saattaa jokapäiväisellä toiminnallaan uudelleen lietsoa alttaritulta. Tämä auttaa kirkkaasti loistaen hänen veljensäkin sytyttämään siitä oman liekkinsä valmistaakseen siitä uhrin elävän Jumalan alttarille.

Lehdestä The All-Seeing Eye

Suom. I. L.

Ruusu-Risti — toukokuu 1928


Keskustassa

Mietiskely

On opetettu, että muurarien alkuperäiset salaisuudet löydetään keskuksesta, josta ei muurari enää eksy. Vertauskuvakielessä merkitään Logos pisteenä, ja ilmenneenä on Hän piste ympyrän keskessä, ja kolminaismaailmaan laskeutuneena on Hän piste ympyrässä olevan ristin keskuksessa. Löytääksemme muurarien alkuperäiset salaisuudet, täytyy meidän siis löytää itse Logos, ja Hänet löydämme maailmankaikkeuden keskuksesta. Ja edelleen, voidaksemme tutkia maailmankaikkeutta, täytyy meidän tutkia sen pienoiskuvaa, ihmistä, ja siis on meidän löydettävä Logos omasta keskuksestamme, ihmisen keskuksesta. Toimivana voimana on Logos ristinä maailmankaikkeuden tai toisin sanoen muuraritemppelin keskellä. Jos asetamme ihmisen ristin keskipisteeseen ja luovan voiman toimimaan hänen ympärilleen kiertävänä hakaristinä, niin olemme siis vertauskuvallisesti osoittaneet sen kohdan, missä nuo mainitut salaisuudet ovat kätkettyinä.

Ihminen on Luoja, oman maailmankaikkeutensa keskipisteessä.

Horoskooppimme on tämän jumalallisen toimintamme vertauskuva. Jumalan poika, mystinen Kristus ihmisen sisässä, on ristin keskuksessa. Luomakunta, vertauskuviin kätkettynä, on Hänen ympärillään. Mutta hänen oma luomakuntansa ei vielä ole valmis, se ei vielä ole hänen sisäisen jumalansa kuva. Hänen on alistettava tähtikunnat ja elementit valtansa alle, eikä hän saa enää olla niiden johdettavissa. Täten hän — sana — luo, kunnes maailmankaikkeus on hänen ympärillänsä säteilevä taivaankaari.

Risti maailmankaikkeuden, ihmisen keskellä, ei enää ole musta, vaan kultainen, ja seitsemän maailmaa, seitsemän ruusua, kultaisen keskuksen ympärillä muodostavat Mestari-Muurarin ruusuristimerkin. Silloin hän on löytänyt kadonneen sanan ja tuntee muurarien alkuperäisen salaisuuden.

K. A.–I.

Ruusu-Risti — syyskuu 1928


Veljen kirjeitä

Helsingissä 23. IV. 1928

E... V... Vapaamuurariveli, sinä, jonka paikka on pylväskäytävässä, ajattelet ehkä usein katsellessasi palvelevia veljiä, heidän nöyrästi koettaessaan täyttää tehtäviään looshissa: "Miksi en minä saa mitään tointa? Voisinhan minäkin jotain tehdä, että en tarvitsisi olla tässä ’tyhjäntoimittajana?’ — Jos näin ajattelet, osoitat vain, ettet ole huomannut tehtävää, joka sinulle annettiin looshiin päästessäsi ja saadessasi paikkasi pylväskäytävässä. Sinut oli asetettu kiveksi temppelimuuriin, temppeliin, joka on Jumalalle pyhitetty. Ja sinun tehtävänäsi on tarkastaa, että kivi on hyvää ainesta, että se on täsmällisesti mitattu, hyvin hakattu ja kiillotettu ja että se on lujasti paikalleen asetettu, sillä vain siinä tapauksessa on temppelin perusta luja. — Tämä on sinun työtäsi. — Temppeli on juuri niin luja kuin siinä oleva heikoin kivi, muista tämä. Veli, sinun tehtäväsi on sen tähden aivan yhtä tärkeä, kuin niiden veljien, jotka tekevät nähtävää palvelustyötä, sillä sinähän olet kokonaisuuden kantava, tukeva piste. — — —

Kun nyt olet huomannut tämän, ehkä tehtäväsi tuntuu taas suurelta ja mahdottomalta, tunnet kuinka vähäinen on voimasi, mutta tiedä, on olemassa voima, joka kaiken voittaa ja tästä voimasta sinulla on oikeus, vieläpä velvollisuus tulla osalliseksi. Tämän voiman nimi on — rakkaus —. Se on se jumalallinen, kaikken käsittävä rakkaus, joka ei mitään vaadi, mutta joka kaiken antaa. — — —

Ja vielä, veli, ellet saa kunniaa tulla temppeliä koristavaksi kiveksi, niin iloitse kuitenkin ja ole syvästi kiitollinen siitä paikasta, jonka olet saanut. Tee sillä paikalla parastasi, sillä juuri se paikka on — sinun.

Olkoon niin.

K. A.–I.

Ruusu-Risti — syyskuu 1928

Työ

Vapaamuurariveli, edeltäjämme, Viisaat, sanovat: "Tehkää työtä, veljet, tehkää työtä." Ihmettelemme ehkä sellaista puhetta, sillä uurastammehan me joka hetki "hiki otsassa" hankkiaksemme itsellemme "jokapäiväisen leipämme" ja onhan tämä aivan luonnollista, aivan välttämätöntä, niin ettei siihen enää kehotusta tuntuisi tarvittavan. — Veli, "näkyväistä", leipää tässä ei tarkoitetakaan, sillä taistelu olemassaolon edestä tässä fyysisessä maailmassa ei olekaan elävää elämää, vielä ei ole työtä sanan todellisessa merkityksessä. — Niin, veli, sinä, joka pyrit henkiseen elämään ja taivaallisten asioiden tietoon, tiedä että tähänkin vaaditaan — työtä. Henkistä viisautta saat vain siinä määrin, kuin teet työtä.

Kysynet: minkälaista on siis tämä työ, mitä minun siis on tehtävä? Luenhan pyhiä kirjoja, olen mielessäni harras ja hurskas, uskon, että jumala, joka johtaa kaikkien kohtaloita, hyvyydessään myös katsoo minunkin puoleen, mitä siis vielä vaaditaan? — Veli, kuule, — ajattelet tässä vain oman sielusi autuutta ja työskentelet sen puolesta, mutta Viisaat tietävät, ettet tällä paljoakaan voita. Sen tähden he, kehottaessaan sinua työhön, toivovat ja vaativat, että pyrkisit työskentelemään ihmisveljiesi puolesta. Sinun tulee työskennellä muiden puolesta niin kiihkeästi, niin hartaasti, että kokonaan unohdat itsesi. Katso, tässä työtavassa piilee syvä salaisuus, jonka jonakin päivänä ilolla saat oppia tuntemaan.

Kun nyt tämän kuulet, innostut ja haluat yhdellä ainoalla iskulla parantaa maailman. Tahdot tehdä jonkun sankarityön, mutta pian huomaatkin, ettei voimasi vielä ole kyllin suuri sankaritöiden suorittamiseen. Eikä tämä olekaan oikea tapa, millä aloittaa. Sinun on lähdettävä juuri siltä paikalta, missä olet, alettava juuri siitä, mitä parhaillaan olet tekemässä ja oltava "uskollinen vähässä", niin, uskollinen pienimpään saakka. Sillä, uskollisuus on — mittana.

Vapaamuurariveli, jos siis olet saanut suorittaaksesi tehtävän, joka "ei missään näy", eikä kuulu, niin älä kadota rohkeuttasi, jos joku ohikulkija huomauttaisi siitä, että teet niin vähän, tai että tehtävä on niin vähäpätöinen. Ole sinä vain uskollinen ja pane työhösi koko kykysi, koko sielusi ja koko voimasi. Sillä sekin työ on tehtävä ja on yhtä tärkeä kuin suurempi työ. Elleivät yksityiskohdat ole hyvin tehtyjä, ei kokonaisuudestakaan tule hyvää. Katsele Jumalan töitä luonnossa ja huomaa, kuinka tarkasti ne joka pienoiskohdassa ovat suoritetut. — Ja jos sinulle annettaisiinkin suurempi tehtävä, niin iloitse siitä, että edellytyksesi ovat riittäneet tähän luottamustyöhön, mutta muista aina, että tässäkin on uskollisuus — mittana.

Jos siten nöyrästi ja rakkaudella täytät tehtäväsi ja tajuat, että se vähäpätöisyydessäänkin täydentää jotain kohtaa siinä temppelissä, joka rakennetaan ihmiskunnan hyväksi, niin silloin suoritat hyvää vapaamuurari-työtä ja Mestarin siunaus vuotaa itsesi ja työsi ylle.

Tämä, veljeni, on henkistä työtä, tämä on — elämää.

Ruusu-Risti — marraskuu 1928


Alkemistin mysteerio

Kaikki salatieteentutkijat ovat kuulleet puhuttavan alkemisteistä, mutta harvat tuntevat tarkemmin näitä merkillisiä keskiajan ihmisiä, jotka peittivät sieluelämän vaiheet kemiallisiin vertauskuviin Aikana, jolloin jokainen harhaoppinen poltettiin roviolla tai kidutettiin kuoliaaksi, työskentelivät nämä tutkijat hiljaisuudessa maanalaisissa luolissa ja kellareissa päästäkseen selville luonnon salaisuuksista, joiden tutkimisen uskonto ankarasti kielsi. Kuvatkaamme vanhaa alkemistia, joka tutkii luonnon salaisuuksia. Näemme hänet salaisessa laboratoriossaan koeputkien, sulatinkauhojen ja tislausvälineiden parissa. Hänen ympärillään on joukoittain vanhojen kirjailijain teoksia. Hän on luonnontutkija ja on uhrannut vuosia, ehkäpä elämiä, tämän rakastamansa työn hyväksi. Hänen hiuksensa ovat jo kauan sitten iästä harmaantuneet.

Pienen lamppunsa valossa lukee hän hitaasti ja vaivalloisesti outoja vertauskuvia edessään olevilta sivuilta. Hänen ajatuksensa keskittyvät yhteen ainoaan asiaan, viisasten kiven löytämiseen. Käytettävissään olevista kemiallisista aineksista ja niiden yhdistelmistä, jotka hän tarkalleen tuntee, koettaa hän sulatusuuninsa ääressä muuttaa alemmat metallit filosofin jaloksi kullaksi. Vihdoin löytää hän avaimen ja lahjoittaa maailmalle filosofin kullan, kuolemattoman kiven salaisuuden. Suola, rikki ja elohopea ovat hänen arvoituksensa ratkaisu. Niistä tekee hän viisasten kiven, niistä sekoittaa elämän nesteen, niiden voimalla muuttaa hän alemmat metallit kullaksi. Maailma nauraa hänelle, mutta hän jatkaa edelleen hiljaisuudessa, saaden todella aikaan kaikki ne merkilliset asiat, joita maailma pitää mahdottomina.

Pitkien työvuosien jälkeen ottaa hän lamppunsa ja häviää tuntemattomaan. Kukaan ei tiedä, mitä hän on tehnyt eikä tunne hänen keksintöjään, mutta hän tutkii yhä edelleen pienen lamppunsa valossa maailmankaikkeuden mysteerioita. Vaikka alkemisti viidennentoista vuosisadan loppupuolella vielä olikin käsittämättömän salaisuuden verhoama, niin ruvettiin hänelle jo kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa antamaan oikeutettua arvoa, sillä maailma alkaa jo ymmärtää niitä totuuksia, joita hän tunsi ja ihailemaan sitä tietoa, joita hän pitkien vuosien työllä oli itselleen voittanut.

Ihminen on ollut alkemisti siitä saakka, jolloin hän itsetietoisesti alkoi nousta ylöspäin henkisyyteen ja jolloin hänen kauan salassa uinuneet voimansa alkoivat julistaa hänen inhimillistä voimaansa. Kokemukset ovat mitä elämän kemiallisia aineita, joiden avulla filosofi kokeilee. Luonto on suuri kirja, jonka salaisuuksia hän koettaa ymmärtää sen oman ihmeellisen vertauskuvakielen avulla. Hänen oma henkinen liekkinsä on lamppu, jonka valossa hän lukee ja jota ilman kirjan sivut eivät hänelle mitään selittäisi. Oma ruumis on sulatusuuni, jossa hän valmistaa viisasten kiveä, tunteet ja aistimet ovat koeputkia ja tuli liekki lampun sydämessä on elävöittävä voima. Suola, elohopea ja rikki ovat ne ainekset, joista hänen voimansa on kokoonpantu. Muinaisten filosofien mukaan edusti suola aineellista maata, rikki oli henkinen tuli ja elohopea oli välittäjä ikään kuin kreikkalaisten siivekäs Hermes. Sen väri on purppura, punaisen ja sinisen, ruumista edustavan punaisen ja henkeä edustavan sinisen sekoitus.

Alkemisti tietää, että hän itse on viisasten kivi ja että tästä kivestä tulee timantinkaltainen, kun suola ja rikki (henki ja ruumis) yhdistetään elohopean, älyn siteen avulla. Ihminen on älyn ruumiillistunut periaate samoin kuin eläin on tunteen ruumistuma. Ihmisellä on toinen jalka taivaissa, toinen maan päällä. Hänen korkeampi olemuksensa kohoaa taivaan piireihin, mutta alempi puoli sitoo hänet maahan. Filosofi valmistaa salaista kiveään virittämällä ruumiinsa ja henkensä sopusointuun. Elämän koettelemukset muodostelevat kiveä ja hiovat sitä, kunnes se heijastaa valoa miljoonista eri särmistä. Lopullinen saavutus on viisasten kivi.

Elämän neste on samoin henkinen tuli, oikeastaan polttoaine, joka tätä tulta ylläpitää, ja huonommat metallit muutetaan kullaksi, kun alemman itsen huonot ainekset muutetaan henkiseksi kullaksi. Tämän hän saa aikaan oppimalla ja rakastamalla. Täten hän valmistaa omassa itsessään maailman kadonnutta panaceaa, parannuskeinoa tuskia vastaan. Alempien metallien muuttamista kullaksi voidaan pitää aivan kirjaimellisena totuutena, sillä sama kemiallinen yhtymä, joka aiheuttaa henkistä kultaa, aikaansaa myöskin fyysistä. Tiedetään, että muinaiset alkemistit todella muuttivat lyijyä ym. alempia metalleja kalliimmiksi. Tämä onnistui siitä syystä, että kaikki olevainen sisältää osasen kaikkea muuta. Jokainen hiekkajyvänen, jokainen vesipisara sisältää jonkun verran jokaista maailmankaikkeuden ainetta. Sen tähden ei alkemisti koettanut tehdä mitään tyhjästä, vaan muunteli ja muodosteli sitä, mikä jo oli olemassa, ja kuten salatieteilijä ymmärtää olikin tämä ainoa mahdollinen menettelytapa.

Tyhjästä ei voi mitään luoda. Ihminen sisältää itsessään mahdollisuuksina kaiken ja kuten alkemisti metalleinensa, niin työskentelee jokainen ihminen niillä aineilla, mitä hänessä on. Elävä viisasten kivi on todella ihana katsella. Se loistaa totisesti kuin hohtava opaali miljoonin eri värivivahduksin, vaihdellen aina kantajan mielen mukaan. Se muuttumisprosessi, jonka aikana henkinen tuli nousee puhdistusuunin kautta, säteilee ruumiista kultaisena ja sinisenä ihanana sieluvaippana.

Vapaamuurarien vertauskuvien joukossa tapaamme viisihaaraisen tähden, jonka keskellä on kaksi yhdistettyä kättä. Tämä vertauskuva selittää viisaiden kiven salaisuuden.

Yhdistyneet kädet esittävät sopusointuista ihmistä, jossa ylempi ja alempi olemuspuoli työskentelevät yhdessä kaikinpuoliseksi menestykseksi toisiaan auttaakseen eikä kilpaillakseen keskenään. Viisihaarainen tähti on tästä yhteistyöstä syntynyt sieluruumis. Se on elävä viisasten kivi, loistavampi mitään maallista jalokiveä. Siitä valuvat elämän virrat, joista raamatussa puhutaan. Se on aamutähti, jopa julistaa mestaruutta ja niiden saavutuksia, jotka seuraavat muinaisten alkemistien jälkiä.

Oppilaan on hyvä tietää, että elämän alkemiassa esiintyvät luonnollisessa järjestyksessä kaikki ne edistyksen eri asteet, joista mainitaan alkemistien kirjoissa, kunnes lopuksi aurinko ja kuu yhtyvät hermeettiseen avioliittoon, joka itse asiassa kuvaa ruumiin ja hengen avioliittoa yhteisen kehityksen aikaansaamiseksi. Me olemme niitä kuluneitten vuosisatojen alkemisteja, jotka salassa olemme jatkaneet sielumme tutkimusta. Meillä on nyt paljon enemmän mahdollisuuksia, sillä saatamme nyt lausua mielipiteemme julki ilman sen suurempaa personallista vaaraa. Näin on nykyajan alkemistillä etuja, joita ei hänen muinaiselle veljelleen suotu. Vilkasliikkeisessä kadunkulmassa näkee hän joka päivä "luonnonvoimilla tehtyjen kokeilujen tuloksia. Hän näkee metalleja sulatettavan ja lukemalla elämän jokapäiväistä kirjaa hän saattaa tekemällä vertailuja oppia jumalallisuutta. Elämän kokemusten tulessa karaistaan hänen henkensä terästä. Kuten kuu eläinradassa sulattaa itseensä elämän tapahtumat, niin ihmisen toivomukset ja halut lyövät muottiin sielun voimat. Kokemukset muuttuvat jaloiksi sielunominaisuuksiksi, kun hänessä aukeaa silmä, joka opettaa hänet lukemaan yksinkertaisinta kaikista kirjoista, jokapäiväisen elämän kirjaa.

Nykyajan alkemisti ei opiskele salaisissa kellareissa ja holveissa, vaan jatkaessaan työtään huomaa muurien kasvavan hänen ympärilleen, kuten entisajan mestarille, sillä hän on maailmassa, mutta ei ole maailmasta. Hänen jatkaessaan yhä edelleen heikkenee toisten ihmisten tiedoista saatu valo, ulkopuolinen apu vähenee, kunnes hän lopulta seisoo yksinään pimeydessä. Silloin on aika hänen käyttää omaa lamppuansa ja ne kokemukset, joita hän tähän saakka on tehnyt, tulevat olemaan hänen ainoita oppaitaan. Hänen täytyy kehittämällään elämännesteellä täyttää oma lamppunsa, henkisen tajuntansa lamppu. Pitäen sitä päänsä päällä hänen täytyy astua tuntemattomaan, jossa hän, siinä tapauksessa, että hän on ollut hyvä ja uskollinen palvelija, saa oppia jumalallista alkemiaa. Nyt ovat koeputket ja sulatinkauhat olleet hänen työkalujaan, silloin tutkii hän maailmoja ja palloja ja hiljaisena katsojana saa hän oppia maailmankaikkeuden suurelta alkemistilta korkeinta alkemiaa: elämän luomista, muodon ylläpitämistä sekä maailmojen rakentamista.

Manly P. Hall

Ruusu-Risti — marraskuu 1928


Kun ovet ovat suljetut

Vapaamuurariudessa seremoniat ovat suurena tekijänä. Ensi kertaa ottaessamme osaa pyhän looshin toimintaan jo ensi asteessa tulemme aivan yllätetyiksi noiden monimutkaisten menojen runsaudesta ja erikoisuudesta. Hämmästyneinä kysymme, mitä tämä on. Onko tämä naivia lasten leikkiä, tai sitten aivan suurenmoista ja salaperäistä viisautta?

Epäilemättä nuo menot kiinnostavat voimakkaasti mieltä ja omalla tavallaan vastustamattomasti vaikuttavat. Ennen kaikkea ne siirtävät meidät jonnekin kauas entiseen aikaan, loihtivat kuvia, selittämättömän selviä näkyjä, vievät outoon ja samalla tuttuun ympäristöön, lukittujen, vartioitujen ovien taakse kokoushuoneeseen, temppeliin, jossa olemme itse mukana aivan välittömästi ja persoonallisesti. Tunnelma on niin tutunomainen. Olemme usein näin kokoontuneet. Nämä värähtelyt saavat helposti koko olemuksemme temmatuksi mukaansa. Yritämme päästä perille, missä olemme, mitä kansaa, mitä kieltä puhumme. Järjestöämme uhkaa jokin vaara. Olemme viimeisen kerran koolla. Johtajamme on vangittu. Olemme vapaamuurareita ja samalla kristityitä, meiltä vaaditaan salaisuuksiemme pettämistä. Joku veljistä on, jo maksanut uskollisuutensa hengellään. Uhkaako meitä kaikkia sama kohtalo. Ehkä jo kiinniottajien peitset välkkyvät kuutamossa. Milloin ulkovartija kaatuu uskollisena ovelleen? Kestävätkö salvat — —

Kaukainen muistokuva, kuinka olet hauras! Kuinka vaikea sinua on pidättää ja kirkastaa! Vai oliko kaikki pelkkää mielikuvitusta?

Nythän olemme nykyajassa. Looshin mestari ja muut virkailijat istuvat turvallisesti paikoillaan. Mikä tarkoitus on siis tällä kaikella, mitä tarkoittavat nuo toistuvat koputukset, jotka ovat kuin henkien kummittelua yön hiljaisuudessa? Pylväiden pyhät tulet sammuvat kukin vuorollaan, kajahtaa liikuttava loppulaulu ja viimeinenkin unikuva särkyi veljien hajaantuessa ulos huoneesta.

Sehän oli merkillistä ja kaunista leikkiä. Nyt on mieli höyhenkevyt ja tunto kuin kaikesta synnistä pesty. Nyt saamme olla iloisia ja vallattomia. Lupasihan muuan virkailija kutsua meidät kaikki kestitykseen —. Mieleen jää kuitenkin pysyväisesti ajatus: kaikki oli vertauskuvallista: koeta ottaa selvä, mitä tuo omituinen kuvakieli yrittää sinulle kertoa. Malta mielesi, älä liian äkkiä anna arvosteluasi. Keskitä ajatukseni, ponnista tahtosi ja lähde selvittämään noita monimutkaisia lankoja säie säikeeltä, solmu solmulta. Suurimmat taiteilijat, merkillisimmät nerot — miksi he olisivat kantaneet kaikkina aikoina tämän saman, salaisen järjestön tunnusmerkkejä, elleivät he olisi laajentuneelle älylleen ja avartuneelle tunnolleen täältä mitään arvokkaampaa ja merkillisempää löytäneet?

Kauneus, siinä ominaisuus, jota ei kukaan voine kieltää noilta menoilta, ottaessaan niihin osaa. Täsmällisyys, kauneus, sopusointu, siinä on lähin ja ensimmäinen avain, siinä helpoin keino nostaa näitä salaisuuksia peittävän moninkertaisen hunnun lievettä.

Mutta kas! Jo alussa kauneuden jalopiirteinen korinttilainen pylväs kaatuu ja sitä korvaamaan kohottautuu kiinteä doorilainen pylväs, jonka selitetään kuvaavan voimaa. Kauneus alistetaan, kauneus on riittämätön periaatteeksi totuuden etsijälle. Hän voisi hurmaantua kauneudesta, antaa sen eksyttää itsensä pilvilinnoja tavoittelemaan. Ainoastaan mestarin paikalla horjumatta seisova viisauden patsas olkoon hänen oppaanaan, voiman kannustaessa ja terästäessä hänen tahtoaan, keskusalttarilta loistavan veljesrakkauden lempeän loisteen valaistessa hänen vaivaloista tietään.

Ja missä pyrkijä on oppimassa, etsimässä totuutta? Looshihuoneessa, jonka pituus on ulotettu idästä länteen ja leveys venytetty pohjoisesta etelään. Näinä pääilmansuunnat piirtävät kaksi yli kosmoksen ulottuvaa halkaisijaa kuvaten siis ilmennyttä maailmankaikkeutta sekä samalla pienoismaailmaa, itse ihmistä. Siis häntä kehotetaan tutkimaan sitä valtavaa elämän kirjaa, johon alati luova henki, logos piirtää väsymättä ja jatkuvasti pyhiä kirjoituksiaan. Ja vielä selvemmin samaa totuutta terottaa hänen mieleensä alttarilla auki oleva pyhä sana.

Ordo ab chao — alkutilasta järjestykseen, siitä mikä on, yhä suurempaan täydellisyyteen — tuohon vapaamuurarin tunnuslauseeseen sisältyy koko maailmankaikkeutta ohjaava kehityksen laki. Se on lyhyt ja paras elämänohje vapaamuurarille so. jokaiselle totuuteen pyrkivälle ihmiselle, sillä samaa ikuisesti ja järkkymättömästi paikkansa pitävää työsuunnitelmaa seuraa itse maailman luoja, so. äärettömyydessä ilmenevä suuri salattu elämä.

Sanoimme, että looshi kuvaa myös ihmistä kaikkine olemuspuolineen. Suorakaiteen muotoinen huone on hänen ruumiinsa eli temppelinsä, sen keskellä on hänen sydämensä alttari, toinen suorakaide, nelinäisyys, joka ottaa vastaan vaikutukset niin alhaalta kuin ylhäältä, hänen henkensä pyhästä kolminaisuudesta sekä nelikertaisen aistimus maailman ristiriitaisilta pihoilta. Mutta täällä looshissa hänen sydämensä on suojattu: Neliö kolmion sisällä. Se on kuva täydellisestä ihmisestä, joka on viritetty suureen sopusointuun, jossa jumalallinen täydellisesti ohjaa ja hallitsee inhimillistä. Ja sama vastaavaisuus ilmenee maailmankaikkeudessa: jumalallinen henki ylläpitää jokaisen aineatomin, ei väkivaltaisesti, vaan rakkaudessa ponnistaen jokaisessa muodossa asuvaa elämän ilmennystä yhä suurempaa täydellisyyttä kohti.

Vapaamuurarilooshin vertauskuvallisessa työssä voi erottaa kolme eri jaksoa: looshin avaaminen, vihkimysmenot ja looshin sulkeminen. Välittömästi johtuu mieleen ottaessa osaa tähän seremonialliseen suoritukseen, että looshissa esitetään vertauskuvallisesti mitä suurenmoisinta näytelmää, kokonaisen luomiskauden alkua, kehitystä ja päätöstä. Kyseessä on kuva yhden aurinkokunnan "suuren suunnitelman" mukaisesta avaamisesta, siinä tapahtuvan kehityksen asteelta asteelle ylenevästä vihkimyksestä ja lopuksi suoritetun työn siunauksella lopettamisesta, jonka jälkeen kaikki saavat astua "Herransa iloon". Korkeasti kunnioitettu Mestari-Logos auringonnousun istuimeltaan idässä vetoaa kaikkiin pyhään luomistyöhön osaaottaviin veljiinsä tiedustaen (huom. upseerien luvut 3, 5 ja 7), onko työsuunnitelma heidän tiedossaan, ovatko kaikki palvelevat voimanenkelit paikoillaan, ovatko ovet suljetut so. onko heidän haltuunsa uskotun avaruudenpiirin rajat selvät ja tarkat, ovatko ovenvartijat paikoillaan sekä kaikki läsnäolevat vapaamuurareita, so.: huolehtikaa, vartijat, etteivät vieraat voimat häiritse työtämme ja sallikaa ainoastaan tämän oman aurinkokuntamme olentojen olla meille kuuluvassa kehityksessä mukana, jotta työmme "aloitettaisiin järjestyksessä, johdettaisiin sopusoinnussa sekä päätettäisiin rauhassa".

Luomiskauden aamuhämärässä, jota ainoastaan elämän sydämen sammumaton, ikuinen tuli valaisee, kajahtaa maaginen alkulaulu, kaikki tähän piiriin kuuluvat henkiolennot soinnuttavat äänensä suureen kosmiseen säveleeseen, Logoksen tahdon täyttäjät toistavat pyhässä hiljaisuudessa uskollisuudenvalansa korkeimmasta luojasta aina alimpaan rakentajaan asti: pitää yllä yhteistä rakkauden työtä, totella suurta lakia, valvoa kukin oman velvollisuutensa täyttämistä omalla paikallaan ottaen vaarin jokaisesta hetkestä, jokaisesta sekunnista, jotta maailmat eivät luhistuisi. Ja tuohon valaan vastaa "Suuri Salaisuus", "Nimetön", "Tuntematon", hänen siunauksensa pyhä tuoksu täyttää huoneeseen — —.

Päiväntyö on alkanut, häikäisevä valkeus on täyttänyt avaruuden, luoja on antanut päiväkäskyn ja hänen lähettinsä kuljettavat sen porttien ulkovartijoille asti, yhteisessä rytmissä kajahtelevat vasaraniskut tasolta tasolle: Ordo ab Chao — uusi onnellinen maailma on syntynyt, se hymyilee kuin lapsi oman viattomuutensa iloa.

Yhtä vaikuttava ja suurenmoinen kuin on looshin avaaminen, yhtä juhlallinen on sen sulkeminen ja rohkea, innoitettu mielikuvituksemme vie meidät jälleen jumalien pariin. Suuri näytelmä on loppuun suoritettu, tuo ihmeellinen "Divina Comoedia", jonka eri näytöksiä kuvaa vapaamuurariuden kolme astetta, ja tavallaan jo I asteen kolme vertauskuvallista matkaa, hurmaava kehityksen kaari on yhtynyt ympyräksi, viimeinen on tullut ensimmäiseksi, viisauden käärme on niellyt pyrstönsä. Suuri sovitus- ja pelastustyö on täytetty, monadi on päässyt kaukaisen pyhiin vaelluksensa päähän ja palannut isän kotiin, jumala on tullut ihmiseksi ja ihmisestä täydelliseksi ihmiseksi, yli-ihmiseksi, jumalaksi: katso! karkea hiomaton kivi loistaa säihkyvänä timanttina säteillen valkoista alkuvaloa 7. puhtaimmassa väärentämättömässä heijastuksessa, jumala on tullut itsetietoiseksi kuvassaan ihmisessä oman ilmennyksensä äärimmäisillä rajoilla; hauta on antanut takaisin saa liinsa, kuoleman valta on kukistettu, ja Kristus elää, ja hallitsee iankaikkisesti.

Looshi on tänä aikana korotettu ja tehnyt työtä I:n jälkeen II, sitten III asteessa ja jälleen laskettu II ja I asteeseen. Suuri elämän kehitys on vyörynyt eteenpäin tasolta tasolle, eri muodoissaan saavuttaen yhä enemmän kokemusta, kulkien läpi yhä uusien "vihkimysten", askel askeleelta nousten aina lähemmäs päämääräänsä.

Suuret vihkijät, jumalat ovat horjumatta pitäneet valansa ja uskollisesti toteuttaneet yhteistä suunnitelmaa, viisaudellaan, voimallaan ja rakkaudellaan auttaneet ja tukeneet luojan työtä. Nyt on tullut rauhan ilta, ilon ja tyydytyksen suloinen hetki.

Kuule! Kohisten pakenee jo elämän aallon vuoksi kaukaisilta rannoilta ja vetäytyy äitimeren muuttumattomaan syliin, atomit purkautuvat alkutekijöihinsä, ulompi maailma uppoaa sisemmän syliin: looshi lasketaan jälleen I asteeseen — looshi suljetaan: "Hänen valonsa loistaa pimeydessämmekin!" Mutta mikään ei todellisesti häviä. Työn tulokset, "salaisuudet säilytetään vanhan tavan mukaan sydämemme turvalliseen ja pyhään säilytyshuoneeseen". Määrätty voima on täyttänyt tehtävänsä, doorilainen voiman patsas rauhallisesti painaa päänsä lepäämään. Mutta katso! kauneuden pylväs kohottaa ihanan kruununsa. "Ja hän katsoi kaikkea mitä hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen hyvät."

Hämmästyttävän syvällinen ja rikas on vapaamuurariuden vertauskuvakieli. Se antaa meille tieteen, taiteen ja uskonnon syvimmät syntysanat. Rohkea aavistus kuiskaa meille, että tuo kieli on yhtä vanha kuin maailma, — vanhempi tätä pientä tähteämme, että jumalalliset arkkitehdit puhuivat sitä jo luomispäivän aamuna ja ovat aikanaan opettaneet sen pyhät aakkoset maapallomme viisautta janoaville pojille ja tyttärille.

Mutta sana on "kadonnut", totuus on verhonnut itsensä, me emme kykene tajuamaan koko totuutta. Turhaan etsimme pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä tuota kadonnutta taikasanaa, joka kaiken salaisuuden avaisi ja selvittäisi. Se sana on Logoksen suuri salaisuus, joka samalla on kätketty meidän oman olemuksemme uumeniin. Sitä ei missään pyhässä looshissa voida lausua julki, ei kokonaisuudessa, ei tavuittain eikä jakamalla toisen veljen kanssa. Lopullisessa "täydellisyyden" vihkimyksessä se on jokaisen vihittävän kuiskattava äänettömänä sanana itse Logoksen korvaan ja sydämestä sydämeen — siihen saakka kaikki vapaamuurarityö on vain tuon "kadonneen sanan" etsimistä.

J. Sn—

Ruusu-Risti — huhtikuu 1928


Ammattilaisen malja

Nuori ammattilainen läksi kiertämään maailmaa. Hän oli suorittanut oppipoikanäytteensä ja hänen tehtävänsä oli nyt valmistua työntekijäksi — mutta hän tahtoi ensin tutustua kaikkeen siihen, mitä hän oppipoikana oli oppinut. Tuo hiljainen aika oli painanut syvän vaikutuksen hänen herkkään mieleensä ja Jeesuksen ensimmäisen käskyn harjoittaminen oli muovannut hänen sieluansa. Nyt oli hän astunut ikään kuin toiselle toiminta-alalle ja hänen eteensä aukenivat maailmat kaikkine kiusauksineen ja viettelyksineen. Ja näitä maailmoja oli hän lähtenyt kiertämään. Mitä hän erikoisesti haki? Ensin ei hän sitä tietänyt, ja sen vuoksi hän sai kulkea jyrkänteitä ja laaksoja myöten, kuilut aukenivat hänen jalkojensa eteen, sillä suru, epätoivo ja tuska raatelivat hänen sydäntään. Hän oli kadottanut uskon kaikkeen kauniiseen ja hyvään ja puhtaaseen, jota hän ennen oli kuvitellut maailmassa löytyvän. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että juuri noita ominaisuuksia oli hän lähtenyt etsimään. Hän tahtoi kerätä jokaisen puhtaan rakkauden kyyneleen, jonka hän tiellänsä tapaisi. Ja hän tahtoi tehdä sairaan sydämensä maljaksi, johon hän nuo kyyneleet kokoaisi... Hänen sydämensä oli tulvillaan palvelemishalua — tuota ammattilaisen hyvettä ja velvollisuutta, joka saa ruusut kukkimaan ihmisten tiellä ja tuo mukanaan auringonsäteitä pimeimpäänkin kammioon.

Kauan oli hän jo kulkenut, oli auttanut ja lohduttanut, oli säälinyt ja hellinyt, mutta ei yhtään puhtaan rakkauden tuskan puristamaa kyyneltä ollut vielä hänen maljassaan.

Kaikki kyyneleet, joita hän oli nähnyt ja joita hän oli pyyhkinyt, olivat olleet enemmän tai vähemmän itsekkään rakkauden aiheuttamia. Hänen mielensä tuli surulliseksi, sillä matkansa oli tullut vain vaivalloisemmaksi: tie vaikeammaksi kulkea, sydän sairaammaksi. Ja kuten tuhlaajapoika kauan, kauan sitten istuutui ammattilainenkin väsyneenä tienviereen miettimään. Hän alkoi ajatella omaa elämäänsä, hän katseli itseään sisimpäänsä niin kuin vieras katsoo — säälittä ja armotta, tutkivasti ja arvostellen. Silloin aukenivat hänen silmänsä, ja hän näki oman itsensä sellaisena kuin hän oli! Vaativaisena oli hän kulkenut hakien puhtautta toisilta, kun hänellä itselläänkään ei sitä ollut. Jos hänen omat jalkansa olisivat olleet puhtaat, ei hänen sydämensä olisi niin sairas ollut eikä tie niin vaikealta tuntunut. Hänen itsekäs rakkautensa oli loukkaantunut ja kärsinyt. Hänen tunteensa eivät olleet puhtaat olleet, eivät ajatuksensa, eivät sanansa. Hän ymmärsi, että se kyynel, jota hän oli muualta tavoitellut tuli puristua hänen omista sokeista silmistään — ei kukaan voi sitä toiselta saada — kaikkien on se sydämeensä kätkettävä oman tuskansa puristamana! Nöyränä ammattilainen päätti lähteä takaisin, kulkea samaa tietä kuin oli tullutkin, ei odottaa mitään toisilta, itseltään vain kaikki!

Aamu-aurinko valoi kirkkauttaan nousten jo keskipäivän korkeuteen, ja päivä painui ehtooseen, — yhä istui ammattilainen hiljaisena paikallaan tutkien itseään ja mietiskellen. Hänelle oli nyt selvennyt ammattilaisen asteen suurin läksy ja pyhin velvollisuus: puhdistaa tunteensa, puhdistaa ajatuksensa! ja kun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja askeleensa varmat, sillä hän tiesi päämääränsä. Hänestä oli kuin ilta-auringon ihmeellisessä valossa puhtauden enkeli olisi kulkenut hänen edellään, säde Maailmankaikkeuden Suuren Arkkitehdin valosta, joka prisman tavoin heijastaa itsensä niissä hyveissä, jotka kuuluvat Hänen iki-rakkauteensa.

Kauris

Ruusu-Risti — huhtikuu 1928


Kolmannen Silmän temppeli

British Museumissa säilytetään Plongeonin selittämä ns. Toranon käsikirjoitus. Se on 3500 vuotta vanha ja on periytynyt Yucatanista, Maya-kansan keskuudesta. Se on väärentämätön kertomus siitä vedenpaisumuksesta, joka yhtenä ainoana yönä tuhosi Atlantiksen mantereen.

"Kuudentena Kun'in vuotena, II Mulac-päivänä, Zac'in kuussa sattui kauheita maanjäristyksiä, jotka jatkuivat keskeytymättä 13. Chuen-päivään asti. Mudin kukkuloiden maa, Mu'n valtakunta uhrattiin häviölle. Se kohosi paikoiltaan kahdesti ja katosi sitten yhden yön aikana tuliperäisten voimien järisyttäessä jatkuvasti maaperää. Maa kohosi ja laski monissa paikoin vastustaen painetta, mutta lopulta repesi maanpinta ja kymmenen valtakuntaa hajosi. Ne eivät kestäneet järistysten voimaa, vaan upposivat syvyyteen, vieden mukanaan 64 000 000 asukkastaan."

Kritias-nimisessä vuoropuhelussa selittää Platon seikkaperäisesti Atlantis-valtakunnan jumalallisen syntyperän. Myyteissä ja legendoissa kuvattu kulta-aika, jolloin jumalat astuivat maan päälle, vallitsi atlantislaisen sivistyksen ollessa korkeimmillaan. Muinaisajan puolijumalat olivat atlantislaisia, joille kaikki nykyajan kansat ovat suuressa kiitollisuudenvelassa. Atlantislaiset olivat ensimmäisiä, jotka järjestelmällisesti jakoivat sitä tietoa, jota he olivat saaneet jumalallisilta opettajiltaan. Heidän koulunsa olivat jaetut kahteen osastoon. Toisessa opetettiin kaikenlaisia konkreettisia tieteitä sekä filosofiaa ja niihin pääsivät kaikki, jotka sitä halusivat. Toisessa osastossa taas opetettiin sitä yliaistillista tietoa, jota ilman aineellinen tieto ja filosofia kaikiksi aloiksi olisi jäänyt pelkäksi kuoreksi. Tätä mysteeritietoa jaettiin harvoille korkealle kehittyneille älyolennoille kussakin sukupolvessa ja heidän oli määrä sitä jakaa edelleen tuhansien vuosien vieriessä, uusina aikoina ja uusilla mantereilla.

*

Kultaisten Porttien kaupungissa oli suuri atlantislainen mysteerikoulu. Se sijaitsi korkealla kukkulalla tuuhean puiston keskellä.

Yksi sen temppeleistä oli nimeltään "Kolmas Silmä" ja sen sisäänkäytävää vartioivat suuret, kultaiset leijonat, joiden kita oli niin avoinna, että melkein tuntui uhkarohkealta lähestyä niitä. Temppeliä ympäröi ihanat kukkapenkereet ja varsinkin hyvin suuret vaaleanpunaiset asterit herättivät huomiota.

Itäisestä temppeliovesta astui korkeakasvuinen ylimmäinen pappi valkoiseen, laajaan viittaan puettuna. Hän lähestyi kukkamaata, kumartui hellästi kauniin asterin puoleen ja avaten vaippansa salli sen koskettaa sitä kohtaa hänen ruumiissaan, missä plexus solaris kiersi. Hän kumartui yhä syvemmälle ja sulkien silmänsä vaipui hän kuuntelemaan kukan väreilyä hengittäen itse samassa rytmissä. Näin hän kuunteli elämän laulua.

Kolmannen Silmän temppeli oli voimakas ja kuuluisa, sillä siellä opetettiin kaikista salatuinta tiedettä. Se oli sen pyhän tieteen kätkyt, josta suuri vapaamuurariliike sai alkunsa ja jossa sen peruskivet laskettiin. Temppelin viisaat papit uhrasivat elämänsä tähän suureen tehtävään. Itse temppeli oli rakennettu yksinkertaisesta kivestä ja jaettu12 saliin. Näistä kolme oli neliönmuotoista, kolme pyöreätä, kolme kolmionmuotoista ja kolme viisikannan, ihmisen vertauskuvan muotoista. Nämä salit oli pyhitetty mysteereihin, jumalallisiin mysteereihin, jotka elähdyttivät ja puhdistivat ihmisen sielua. Pappien ja heidän oppilastensa asunnot olivat rakennetut puoliympyrään temppelin ympärille. Maja, jossa he asuivat, ei ollut suuri. Se oli harmaasta kivestä, kuten itse temppelikin ja kuvasi ihmisen karkeata luontoa. Tämän kiven oli tarkoitus muistuttaa papeille ja heidän oppilailleen, että aina oli ajateltava täydellistymistä, terävien kulmien tasoittamista.

Eräässä majassa istui yksinkertaisen kivipöydän ääressä pitkä vanhus. Hän oli puettu laajaan, valkoiseen viittaan, jota vyötäröä piti koossa erään hyvälle tuoksuavan kasvin säikeistä punottu vyö. Tuon kasvin nimi oli Ma, joka sana merkitsi "pyhä". Vanhuksen jalat olivat samasta kasvista punotuissa jalkineissa. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät olleet kadottaneet sitä jumalallista väriä, joka nyt on hävinnyt, vaan ne olivat tumman oliivin värisiä ja puhtaan kullan hohteisia. Vaikkakin vanhus jo oli 201 vuoden ikäinen, olivat hänen silmänsä täynnä nuoruuden intoa. Ne olivat vain sitä syvempiä ja tässä syvyydessä leimahti mystillinen, pyhä liekki.

Hän kirjoitti pitkille, häviämättömille papyruslehdille kuolematonta teosta ihmisen henkisestä rakenteesta, tähän työhön hän oli koko elämänsä uhrannut. Lopetettuaan luvun, vaipui hän taaksepäin kivi-istuimensa selkänojaa vastaan ja jäi muutamaksi hetkeksi rauhalliseen mietiskelyyn. Lausuttuaan kolme pyhää sanaa, jotka hän aina toisti lopettaessaan työnsä, tarttui hän kivivasaraan, löi kolmasti pöytään ja silmänräpäyksessä ilmestyi nuori oppilas huoneen kynnykselle. Tulija oli hänen oma oppilaansa, jonka kanssa hän jakoi majansa. Nuori mies kumarsi syvään ja astui opettajaansa kohti. Lausuttuaan tervehdyssanat omma, jäi hän hetkeksi kunnioittavasti paikoilleen.

"Poikani, rakas lapseni, olen kutsunut sinut luokseni uskoakseni sinulle suuren totuuden kaikkien tasojen sopusoinnusta. Istu ja kuuntele tarkkaavaisesti."

Oppilas istui opettajansa jalkojen juureen pienelle jakkaralle. Hän heitti olkapäiltään pitkät, kullanväriset, aaltoilevat hiuksensa ja suuntasi tumman agaatinväriset silmänsä, johon koko huomio oli keskittynyt, opettajaansa kohti.

"Kautta vuosituhansien ovat ihmiset koettaneet jalostaa elämäänsä ja jos tätä pyrkimystä ei olisi ollut, olisi kaikki sortunut, sillä ilman kehitystä käy elämä mahdottomaksi. Usein piiloutuu tämä pyrkimys syvälle niissä, joiden silmät ovat suljetut, mutta sen näkee aina ihmisen valpas kolmas silmä. Kerron sinulle tämän kolmannen silmän kehittämisestä. Se johtaa sielusi onneen ja sopusointuun kaikilla tasoilla. Ensinnäkin tulee sinun viettää puhdasta elämää, mutta sellaista puhdasta elämää, jota oppilaalta vaaditaan. Jokaisen ajatuksen tulee olla puhtaan ja siinä ja sen tulee lempeästi, hiljaisesti ja tasaisesti loistaa siinä pyhässä liekissä, jota ravitsee elämän öljy. Tämä aste on hyvin vaikea ja sen salattu vertauskuva on liekki, jossa on joukko palavia nuolia.

"Noustuasi tämän asteen yli, tulet suuren sopusoinnun mysteerin toiselle asteelle, joka eletään kolmiosaleissa. Tulet nousemaan rakkauden valtakuntaan, siihen säteilevään liekkiin, jonka vertauskuvana on nuolen lävistämä sydän. Se merkitsee, että maailman tuskat ovat lävistäneet sydämesi. Kehitettyäsi sydämessäsi sääliä, astut kolmannelle asteelle, joka vaatii uhrautumista kaikilla tasoilla. Silloin sinussa ilmenee jumalallinen sopusointu ja opit tuntemaan, mikä on onni. Saat koskettaa kultaista kalkkia, tämän asteen suurta vertauskuvaa, — jumalallista kalkkia, joka on täynnä häviämätöntä ja kuolematonta juomaa, elämänhenkeä. Jumalallisesta lähteestä sammutat janosi. Sinusta tulee itse onnellinen ja levität onnea ympärillesi.

"Olen nyt antanut henkiselle elämällesi ravintoa moneksi vuodeksi. Opi, tule täydelliseksi ja muista, että aina olen luonasi, olen lähelläsi kautta aikojen, oma rakastettu lapseni.

"Omma, elliore, — ole siunattu."

Nykyaikaisen vapaamuurariuden perustajat olivat niitä vihittyjä, joiden tehtäväksi oli annettu säilyttää atlantislaisten viisaus-uskonto. Elias Ashmole, Robert Fludd, Sir Francis Bacon, Michael Maier, Kreivi de St. Germain, Kreivi Cagliostro ym. jatkoivat tätä salaista oppia, joka oli säilynyt koskemattomana siitä asti, kun se ensiksi ihmiskunnalle annettiin. Se on heijastusta suuresta atlantislaisesta mysteerikoulusta Kultaisten Porttien kaupungissa ja sen työtauluille on kaikkien kansojen salatut totuudet merkityt. Poseidoniksen vajotessa valtameren syvyyteen oli paljon salaisia kirjoituksia pelastettu Egyptiin ja Yucataniin, ja egyptiläisten pappien näistä kirjoituksista saarnat tiedot, joita he edelleen hermetisteinä olivat jättäneet perinnöksi Aleksandrian kirjastoon, vietiin taas vuorostaan Korkeimpien suojeluksessa kamelien selkään ladottuina Saharan erämaan hiekkaan, mihin ne haudattiin. Tulee pian aika, jolloin nämä tiedot sieltä nousevat vilpittömien etsijäin tien viitoiksi.

A. M. & K. A.–I.

Ruusu-Risti — huhtikuu 1928


Tähdet yllä, tähdet alla

(Esitelmä, pidetty Vega-looshin kokouksessa 25. 11.1928)

Katsellessamme horoskooppiamme eli sitä karttaa, mikä kuvaa tähtitaivaan asemaa syntymähetkenämme, tarkastelemme itse asiassa mysteeriota, niin suurta, ettei järkemme läheskään kykene sitä kokonaisuudessaan käsittämään. Tämä kartta kuvaa suhdettamme kosmokseen ja osoittaa, että olemme siihen aivan erottamattomasti yhdistetyt. Ja vielä enemmän, olemme ikään kuin se polttopiste, johon kaikki kosmoksen voimat sillä hetkellä ovat projisioidut. Olemme pienoismaailma, johon kosmos kuvastuu. Ja kun alamme tutkia horoskooppiamme, tutkimme samalla, niin hyvin alempia luonnonvaltakuntia, kuin taivaallisia hierarkioita kaikkine olioineen. Koetamme päästä selville siitä, missä suhteessa syntyessämme olimme luomakuntaan. Ja jos olemme eteviä astrologeja, voimme horoskooppistamme nähdä, minkälainen on se tie, jota meidän on kuljettava voidaksemme saattaa horoskooppimme oikeaan suhteeseen taivaallisen ihmisen, Adam Kadmonin kanssa. Emme aina tule ajatelleeksi, että astuessamme tässäkin elämässä totuudenetsijän tielle, olemme ottaneet tehtäväksemme itsetietoisesti muovailla suhdettamme luomakuntaan. Olemme ottaneet käteemme kulmamitan ja harpin, ja niiden avulla tulee meidän laskemme horoskooppimme kulmat ja asteet. Päätä huimaa, kun tätä ajatellessamme ikään kuin astumme avaruuteen, kosmoksen työpajaan, mutta voimme olla turvassa; sillä puhumatta niistä maallisista opettajista, jotka askeleitamme ohjaavat totuudenetsimisen tiellä, on horoskooppimme keskipisteessä Kristus, joka näkymättömänä ohjaa askeleitamme, muovailee ja säätelee elämäämme niiden auttajiensa avulla, jotka vertauskuvallisesti ovat horoskooppiimme merkityt eläinradanmerkkien ja planeettamerkkien muodossa. Näiden merkkien paikka horoskoopissamme osoittaa, missä suhteessa olemme niihin olentoluokkiin, joiden symboleina merkit esiintyvät. Asettuminen oikeaan kulmaan kaikkien näiden merkkien suhteen, on ikään kuin suunnattoman soittokoneen virittämistä, joka virittäminen tapahtuu omassa ruumiissamme. Kaikkien aikojen viisaat ovat jollakin nimityksellä puhuneet sfäärien soitosta ja ovat samalla opettaneet, että tämän soiton tulee kaikua meissä itsessämme, ennen kuin tehtävämme maan päällä on suoritettu.

Pyhä Johannes on Ilmestyskirjassa kertonut omasta vihkimyksestään luomakunnan mysteerioihin, ja siinä hän on vertauskuvallisesti esittänyt samoja totuuksia, joita meidän horoskooppimme syvyyksissä piilee. Meidän on vaan itsemme päästävä niistä selville. Hän sanoo:

"Sen jälkeen minä näin ja katso: oli avoin ovi taivaassa, ja se ensimmäinen ääni, jonka olin kuullut ikään kuin pasuunan puhuvan kanssani, sanoi: Nouse ylös tänne, niin minä näytän sinulle, mitä tämän jälkeen on tapahtuva:

Ja kohta minä tulin henkeen. Ja katso: taivaassa oli valtaistuin pantuna ja valtaistuimella oli istuja.

Ja istuja oli näöltään jaspis- ja sardionkiven kaltainen ja valtaistuimen ympärillä oli taivaankaari, näöltään smaragdin kaltainen.

Ja valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentäneljä valtaistuinta ja niillä valtaistuimilla istui kaksikymmentäneljä vanhinta, puettuina valkeisiin vaatteisiin ja heillä oli päässään kultaiset kruunut.

Ja valtaistuimesta lähti salamoita ja ääniä ja ukkosenjyrinää; ja valtaistuimen edessä paloi seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne Jumalan seitsemän henkeä.

Ja valtaistuimen edessä oli ikään kuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja valtaistuimen keskellä ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa edestä ja takaa silmiä täynnä.

Ja ensimmäinen olento oli jalopeuran näköinen ja toinen olento härkävasikan näköinen ja kolmannella olennolla oli ikään kuin ihmisen kasvot, ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen.

Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä.

Ja he sanoivat lakkaamatta yötä päivää: Pyhä, pyhä, pyhä on Herra jumala, kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on.

Ja niin usein kuin olennot antavat ylistyksen, kunnian ja kiitoksen valtaistuimella istujalle, joka elää iankaikkisesti, heittäytyvät ne kaksikymmentäneljä vanhinta valtaistuimella istujan eteen ja kumartavat häntä, joka elää iankaikkisesti, ja heittävät kruununsa valtaistuimen eteen sanoen: Sinä, Herramme ja Jumalamme olet arvollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman, sillä sinä olet luonut kaikki ja sinun tahdostasi ne ovat olemassa ja ovat luodut."

Jumalan valtaistuimen ympärillä olevat seitsemän tulisoihtua kuvaavat, kuten sanottu, Jumalan seitsemää henkeä, toisin sanoen planeettahenkiä. Kaksikymmentäneljä vanhinta vastaavat eläinradan merkkejä, vaikka niiden luku, syistä, joita ei tässä ole tilaisuus mainita, on esitetty kaksinkertaisena. Näiden kuvien takana ovat taivaalliset hierarkiat. Elementtien johtajat taas ovat kuvatut jalopeurana, härkänä, ihmisenä ja kotkana. Niitä olentojoukkoja, joiden edustajia kaikki nämä vertauskuvat ovat, koetamme nyt hiukan tarkastella.

Kun meidän ihmiskuntamme alkoi kehityksensä Saturnuksella "neitseellisinä henkinä", joiksi meitä jumalkipinöinä nimitetään rosenkreuziläisessä kirjallisuudessa, leijaili Saturnuksen lämpöpallon ulkopuolella suuria luovia enkelijoukkoja, taivaallisia hierarkioita, joiden oli määrä auttaa neitseellisiä henkiä kehittämään muotoa ja tajuntaa. Näitä hierarkioita oli monta ja vuorotellen ne olivat apuna ihmiskehityksessä. Kaksi näistä oli niin korkeata, että niiden olemuksen ja tehtävän käsittäminen kohoaa yli ihmisymmärryksen. Niistä tiedetään vain, että ne olivat apuna Saturnuskauden alkaessa, mutta mitään sen tarkempaa ei heistä tiedetä. He palvelivat ihmiskuntaa vapaasta tahdostaan ja suoritettuaan tehtävänsä vetäytyivät he uudelleen vapauteensa. Nämä hierarkiat olivat läheisessä yhteydessä Oinaan ja Härän eläinradanmerkkien kanssa. — Edelleen palveli kolme korkeata enkelijärjestöä vapaasta tahdostaan ihmiskehitystä niiden kolmen aikakauden kuluessa, jotka kävivät ennen maakauden kehitystä. — Seuraavat seitsemän järjestöä toimivat maakauden aikana ja kehittyvät itse palvellessaan ihmiskuntaa neitseelliset henget itse näihin luettuina.

Kuten sanottu, emme kahdesta ensimmäisestä luokasta tiedä mitään. Sen sijaan on meillä hiukan tietoa Liekin Herroista, Trooneista, eli Valtaistuimista, joiksi heitä raamatussa nimitetään. He herättivät kehittyvässä ihmisessä jumalallisen hengen ja kiinteän ruumiimme siemenen. Tässä ruumiissa kehittyi jo heidän aikanaan alku siihen aistimeen, jota nimitämme korvaksi ja joka on aistimistamme vanhin ja tarkin. — Aurinkokaudella kehittivät Liekin Herrat Viisauden Herrojen avulla kiinteän ruumiin siemenen, niin että elollisruumis kasvamis-, suvunjatkamis- ja ruuansulatuskykyineen pääsi sen läpäisemään. Nämä viimeksi mainitut enkelit ovat raamatussa mainitut Herruudet, kreikaksi Kyriotetes. Heidän apunaan toimi toinen, hyvin korkea enkelijärjestö, Kerubit, Harmonian Herrat, jotka herättivät ihmisessä elämänhengen siemenen. — Kuukaudella taas Viisauden Herrat ja Yksilöllisyyden Herrat, Arkhai, raamatussa mainitut "Hyveet" olivat yhteistyössä. He saattoivat tunneruumiin läpäisemään edellä mainitut ihmishenkien ruumiit. Heidän apunaan toimi taaskin hyvin korkea enkeliluokka, Serafit, Rakkauden Herrat. He herättivät ihmisessä inhimillisen hengen, minän, siemenen. Edelleen työskentelivät ihmisiä auttaakseen Muodon Herrat, Eksusiai, tai Vallat, Älyn Herrat, Dynamis tai Voimat sekä Arkkienkelit, Arkhangeloi, ja Enkelit, Angeloi, — viimeksi mainitut aurinko- ja kuukauden ihmiskunta. Älyn Herrat olivat jo Saturnuksella saavuttaneet ihmisasteen.

Huomaamme siis, että taivaallisia hierarkioita on kaksitoista luokkaa, neitseelliset henget niihin luettuina. Kaksi nimetöntä luokkaa on käsityskykymme yläpuolella, ja ne vastaavat, kuten sanottu, Oinaan ja Härän merkkejä. Kolme seuraavaa luokkaa ovat kosmisia enkeleitä ja nekin ovat siis jo ulkopuolella meidän kehityksemme. Näitä olivat Serafit, Kerubit ja Troonit eli Valtaistuimet. Ne vastaavat Kaksosten, Ravun ja Leijonan merkkejä. Seuraavat kolme luokkaa, Vallat, Hyveet ja Voimat, vastaavat taas Neitsyeen, Vaa'an ja Skorpionin merkkejä ja viimeiset kolme, Herruudet, Arkkienkelit ja Enkelit vastaavat Jousimiehen, Kauriin ja Vesimiehen merkkejä ja vihdoin kahdestoista luokka, neitseelliset henget, vastaavat Kalan merkkiä. Kaikki nämä enkeliluokat ovat hierarkioita lukemattomine alajaotuksineen, ja paitsi sitä työtä, mitä he tekivät ihmisen aikaisemmassa kehitysjaksossa, työskentelevät he yhä vieläkin näkymättömissä maailmoissa, ihmisten puolesta ja heidän kanssaan.

Intialaisten enkelijärjestöjen nimet osoittavat selvemmin näiden toimintaa. He jakavat enkeliluokat seuraavasti. Kosmisia deevoja ovat Elementtien Herrat, Arkkitehdit ja Muistiinpanijat. Heidän alaisiaan taivaallisia joukkoja ovat:

Ilman-, Tulen-, Veden- ja Maanhenkien johtajat,

Kivi- ja kasvikunnan muotojen rakentajat,

Eläin- ja ihmismuotojen rakentajat,

Kansallishaltijat,

Karmanlain täyttäjät yksilöiden elämässä ja

Tyyppien vartijat.

Näissä intialaisissa nimityksissä huomaamme nuo neljä suurta Elementtien Herraa, jotka vertauskuvallisina esiintyivät Pyhän Johanneksen näyssä ja joiden vaikutus selvästi ilmenee horoskoopissamme.

Kaikista eniten kuulemme puhuttavan seitsemästä planeettahengestä, jotka joukkoineen ovat lähimpänä aurinkoamme ja joiden vaikutus ilmenee niin selvänä jokapäiväisessäkin elämässämme. Meillä on jokaisella hallitseva planeettamme, jonka sävelavaimen tunnemme omaksemme. Planeetat taas ovat alkuaan lähtöisin eläinradan eri aurinkokunnista ja sen kautta mekin liitymme kukin omiin johtajiimme suuressa kosmoksessa.

Mrs. Besant huomauttaa eräässä luennossaan, kuinka yleisesti tunnustettu enkelien toiminta ennen aikaan oli ja kuinka kaikki pyhät kirjat ovat täynnä kertomuksia heistä. Silloin toimittivat enkelit tehtäviään ikään kuin päivällä. Nyt eivät he kuitenkaan yleensä näyttäydy ihmisille, jotka ovat yhä enemmän aineellistuneet, eivätkä enää usko enkeleihin. Ennen ihmiset heitä kunnioittivat ja rakastivat ja sen tähden nämä myöskin vapaammin liikkuivat ihmisten keskellä. Kaikesta huolimatta he työskentelevät näkymättöminä, ja me saamme vain jäädä ilman sitä lohdutusta, mikä seurustelu heidän kanssaan aikanaan ihmisille oli. Maan päällä ei tapahdu mitään, jossa ei enkelien kättä näkisi. Kaikkialla ovat he toimessa, missä monet vain luulevat kuolleen luonnon toimivan. Jokainen ilmiö maan päällä on enkelin verho, eikä tapahdu mitään, missä ei älyolennon johtoa havaittaisi. Mutta huolimatta siitä, millä asteella enkelin äly toimii, tai mitä tehtäviä hän toimittaa, ei hän normaalitilassa koskaan käytä aineellista ruumista. Tässä on ero ihmisen ja enkelin välillä.

Siitä huolimatta, ettemme näe niitä lukemattomia olentoja, jotka omaan kehitykseemme ottavat osaa, niin on meidän mahdollista päästä heidän olemassaolostaan selville. Kaikki enkelit tai deevat toimivat sen tason välityksellä, joka hänelle kuuluu kosmisessa kokonaisuudessa. Tasot taas erottuvat toisistaan aineen väreilynopeuden mukaan. Meidän kehityksemme on juuri siinä, että puhdistamme ainettamme vastaamaan yhä hienompiin värähtelyihin, jotta sitä herkemmin ottaisimme vastaan sisäisten maailmoiden opetuksia. Ja kun kulmamitan ja harpin avulla muodostelemme horoskooppiamme, työskentelemme juuri tässä samassa työssä. Meidänhän täytyy saada ruumiimme sellaiseksi, että se sopusointuisena ottaa vastaan ja havaitsee kaikkien edellisessä kuvattujen taivaallisten hierarkioiden väreilyt. Silloinhan on heidän työnsä loppu, kun meissä soi kaikkeuden harmoniat. Ja olemme kulkeneet Jakobin tikapuiden ylimmälle asteelle.

Ajattelemme tavallisesti sfäärien harmoniaa vertauskuvana, varsinkin jos sen sovellutamme meidän ruumiisiimme, mutta se ei ole vain vertauskuva, vaan ehdoton todellisuus, jos vaan kykenisimme väreilyjen äänet kuulemaan. Pythagoraan kaikista tärkein oppi oli juuri oppi sfäärien harmoniasta. Hän piti musiikkia kaiken mysteerioelämän avaimena ja keksittyään luonnossa määrättyjen harmonisten intervallien olemassaolon, keksi hän myöskin harmoniset suhteet planeettojen, aurinkokuntien ja elementtien välillä. Hän rakensi soittokoneen, jota hän nimitti kosmiseksi monokordiksi ja jossa yksi kieli yhdisti taivaan ja maan. Tämän laitteen avulla opetti hän taivaallisia harmonioja. Hän kuvasi musikaaliset intervallit maan ja kiintotähtien välillä seuraavasti. Maasta kuuhun oli yhden äänen välimatka, kuun piiristä Merkuriuksen piiriin puoli ääntä, Merkuriuksen piiristä Venuksen piiriin puoli ääntä, Venuksen piiristä aurinkoon puolitoista ääntä, Auringon piiristä Marsin piiriin yksi ääni, Marsin piiristä Jupiterin piiriin puoli ääntä, Jupiterin piiristä Saturnuksen piiriin puoli ääntä, Saturnuksen piiristä kiintotähtien piiriin puoli ääntä. Intervallien summa on siis kuusi kokonaista ääntä tai yksi oktaavi. — Tälle diapasonille, sinfoniselle diapentelle sekä sinfoniselle diatessaronille hän perusti sitten sfäärien harmonisen musiikin.

Rosenkreuziläinen Robert Fludd taas kuvasi elementit musikaalisten arvojen mukaan, siis väreilynopeuden perustalla, vaikkemme nyt voi hänen oppeihinsa syventyä.

Vaikkakin värejä on tutkittu paljon vähemmän kuin ääniä ja tavallinen ihminen näkee tuskin yhden oktaavin värejä, yhdeksää tai yhtätoista kuulemaansa äänioktaavia vastaan, väriväreilyjen ollessakin niin äärettömän paljon nopeampia, niin tiedämme kuitenkin, että jokaista ääntä vastaa määrätty värisointu. H. P. Blavatskyn opetusten mukaisesti vastaa do-ääni punaista väriä ja Mars-planeettaa, re-ääni oranssia ja aurinkoa, mi-ääni keltaista ja Merkurius-planeettaa, fa-ääni vihreää väriä ja Saturnus-planeettaa, sol-ääni, sinistä väriä ja Jupiter-planeettaa, la-ääni indigo-väriä ja Venus planeettaa ja vihdoin si-ääni violettia väriä ja Kuuta.

Muistuttakaamme taas mieliimme Pyhän Johanneksen näky, Jumala ja Hänen ympärillään säteilevä taivaankaari. Tässä kimaltelevat ja loistavat kaikki värit sopusointuisena väriasteikkona. Olemme myös kuulleet, minkä näköinen on täydellisen ihmisen aura. Siinä ovat värit järjestetyt juuri samalla tavalla, ja ne kimaltelevat ja loistavat samaten sopusointuisena väriasteikkona. Mehän olemmekin Jumalan kuviksi luodut! Värit elävät ja soivat. Jumalan ympärillä kaikuu sfäärien soitto. Ihmisenkin ympärillä kaikuu kerran sama soitto. — "Taivas yllä, taivas alla, tähdet yllä, tähdet alla. Mikä yllä, se myös alla. Onnekas, jos tajuat!"

Kaikelle tälle ihanuudelle antaa elämän Jumalan pyhä henki, sillä se on luonnon soittoa. Maailmat syntyvät, maailmat kuolevat, ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja kuitenkin on kaikki vain Jumalan hengitystä, joka yhdistää meidät kaikki yhdeksi kokonaisuudeksi.

Liitelemme sävelmeressä. Se lepää tyynenä ja rauhallisena, sillä aamu vasta sarastaa. Mutta kaiken keskuksessa on itse Jumala. Katsokaa loistoa Hänen ympärillään! Se näyttää ensin valkealta, mutta kun katsomme tarkemmin, näemme siinä kaikki taivaankaaren värit ja jokainen väri soinnuttaa omaa ääntänsä tässä autuaallisessa värien ja sointujen sinfoniassa.

Aurinko nousee. Jumalan povessa polttaa rakkaus. Se puristautuu Hänestä ulospäin häikäisevänä tuliliekkinä. Jumala hengittää. Hänen henkäyksensä siivillä lähtee hänestä ihana, loistava olento. Säveletär, äänien jumalatar. Hän heiluttaa harsoa ympärillään, — syntyy suunnaton serpentiinitanssi, säteilevä Râsalilâ, elämäntanssi. Siihen liittyy koko aurinkokunta. Planeettahenget liikuttavat loistavia väripukujaan ja jokaisesta liikkeestä syntyy uusi ääni. Aamutähdet kiittävät jumalaa. Jumalan lapset riemuitsevat: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra", niin laulavat enkelien kuorot. Meidänkin tähtemme on loistava ja kaunis kuin muu luomakunta, sekin laulaa omaa ääntään suuressa sfäärien harmoniassa ja luo omaa väriänsä loistavaan värileikkiin. Mutta ihmiset käyskentelevät silmät maahan luotuina. He eivät näe, eivätkä kuule. Jokainen heistäkin on elävä viulu, joka voisi olla muun luonnon mukaan viritetty, jos kuulo vain olisi herkempi ja silmä kirkkaampi. Silloin tuntisimme jokainen olevamme osa, riemuisa, säteilevä, väreilevä osa tästä suuresta kokonaisuudesta, elämänleikistä, Jumalan henkäyksen suuresta soitosta.

Mutta miksi soitto hiljenee, vaikenee vähitellen? Miksi taukoaa karkelo taivasten tanhuvilla? Miksi Säveletär kääriytyy huntuunsa? Miksi värit haihtuvat hämäriin? — On ilta, luomispäivän ehtoohetki. Sävelmuodot palaavat alkulähteeseensä, värimuodot häipyvät suureen värittömyyteen. Suuri jumala kokoaa takaisin Itseensä kaiken, mikä äsken eli ja väreili. Helmassaan sulattaa Hän sen uuteen korkeampaan olomuotoon, taas uuden päivän valjetessa niitä säveleinä maailmankaikkeuteen lähettääkseen.

Taaskin nousee päivä. Suuri Sana luo: "Tulkoon valkeus, loistakoon taivaankaaren värit. Kaikukoon riemuisa elämänlaulu." Suuri Jumala hengittää! Enkelien juhlavirret raikuvat!

Kyllikki Aspelin-Ignatius

Ruusu-Risti — lokakuu 1928


Mestarimuurarin hyve

Karkea kivi oli silotettu, kulmat loistivat auringon valossa terävinä ja suorina, pinta välkkyi sileyttään ja nuori mestarimuurari iloitsi. Olihan työ valmis! Niitä vaivalloisia päiviä hän muisteli, jolloin hän oli kiveänsä hionut — muisteli huolta ja vaivaa, jota työnsä oli aiheuttanut, mutta nythän se oli valmis! Riemuiten nosti hän sen viedäkseen sen Suuren Rakennuksen työkentälle, johon hän oli sen sitoutunut valmistamaan. "Tahdon panna kiveni Rakennuksen ikkunanviereen, siihen se parhaiten sopii — niin kaunis se on. Kun aurinko paistaa, säteilee sen pinta monivärisenä."

Mestarimuurari saapui kivineen Suuren Rakentajan eteen, nöyränä hän laski sen Hänen jalkoihinsa, joka katsoo sydämeen. "Kivesi on kaunis", sanoi Rakentaja, "tahdon nähdä sopiiko se siihen paikkaan, joka on sinulle tarkoitettu." He tulivat yhdessä Suuren Rakennuksen luokse, joka mahtavassa majesteettisuudessa kohosi taivasta kohden. Loistavina välkkyivät sen ikkunat valmiiksi hiottuina — ne olivat niiden silottamat, jotka johtavat kansojen kohtaloita.

Ja kun mestarimuurari vihdoin löysi paikan omalle kivelleen, oli se siinä, missä jalkain jäljet sen eniten tahrivat, se oli kynnyksellä — paikassa, jossa kaikki on uhrattava palvelemista varten. Hämmästyneenä katseli hän miten se upposi toisten kynnyskivien viereen. "Jos kivesi kiillotus on ehyt ja kestävä jalan jälkien tahrittavaksi — silloin olet onnistunut työssäsi", sanoi Suuri Rakentaja ja poistui. Kestäisikö se? — ei hän ollut ajatellut sitä sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei huomaisi sen kauneutta, vaan jossa yksin lujuus oli kysymyksessä. Mieli surullisena hän lähti keskelle elämän hyörinää koettaen pitää mielessään, että se paikka, joka oli kaikista vaatimattomin, oli kuitenkin kaikista tärkein — se oli kynnyksen — se oli palvelemisen paikka.

Elämä sitoi hänet sitten monenlaisiin suhteisiin ja sen opetukset eivät suinkaan aina olleet helpot. Kun hän oli ottanut totuuden elämänsä ohjenuoraksi, tahtoi hän itse olla totuudenmukainen ja hän odotti, että muutkin sitä olisivat. Totuus antaa lujuutta — hän ajatteli — totuus on kaikista suurinta ja tärkeintä ja totuus on mestarimuurarin hyve. Hän tapasi tiellänsä toisia totuuden rakastajia ja lyöttäytyi heidän joukkoonsa — yhdessä he auttaisivat maailmaa näkemään totuutta, ymmärtämään totuutta ja olemaan totuudenmukaisia. Ja pyhän totuuden innoittamana hän taisteli sen puolesta, hän haavoitti ja loukkasi ihmisten mieliä ja sydämiä, sai aikaan katkeruutta ja vihaa. Hämmästyksekseen huomasi hän, että sen sijaan, että olisi auttanut ihmisiä, hän vain lisäsi sitä tuskaa, joka pilkistää jokaisen kärsivän sielun silmistä. Hänen mieleensä juolahti mennä katsomaan kiveä Suuren Rakennuksen kynnyksellä —. Sen kiilto oli kulunut pois, sen pinta oli täynnä rosoja, sillä jalan tuoma hiekka oli kuluttanut kiven kauneuden olemattomaksi. Hänen mielensä tuli surulliseksi, sillä hän luuli taistelleensa parhaansa mukaan. — Kuten ammattilainen kerran, niin mestarimuurarikin, istuutui miettimään, hän mietti luonnettansa, sen himoja ja hyveitä, sen heikkoutta ja lujuutta. Ja sen totuuden valossa, jota hän rakasti, huomasi hän syyn siihen tuskaan, jonka hän oli nähnyt lähimmäistensä silmissä. Hän huomasi, että totuus ilman anteeksiantavaisuutta ja rakkautta on kuin aurinko ilman lämpöä, kuin rakkaus ilman tuskaa, kuin kauneus ilman sielua! Hän tahtoi lähteä takaisin maailmaan, keskelle elämän riehuntaa ja toteuttaa totuutta elämässään rauhan, anteeksiantavaisuuden ja säälin valossa. Ja "sen, joka tahtoo palvella viimeiseen asti, on uhrattava palvelemisen alttarille kaikki mitä hänellä on".

Kauris

Ruusu-Risti — joulukuu 1928


Sielun "perusasento"

"Rukous on sielun perusasento", kuulin hiljattain jonkun puhujan lausuneen. Ne sanat niin kummasti pysäyttivät ajattelemaan. Jäin kuin kuuroksi muulle keskustelulle. "Kuinka kauniisti tuo puhuja sanoikaan", ajattelin itsekseni, — ja läksin päivän tehtäviä toimittamaan. Mutta hetken kuluttua nuo sanat palasivat takaisin luokseni ja entistä varmemmalla äänellä vakuuttivat minulle: rukous on sielun perusasento.

Äänen vakavuus pysäytti nyt: niin rukouksenhan pitäisi olla meidän sielumme perusasento. Se ei riitä, että lähestymme Isää illoin aamuin, kerran tai kahdesti päivässä anomme anteeksi erheitämme, pyydämme uutta voimaa ja siunausta sielullemme. Rukouksella meidän olisi aloitettava kaikki tehtävämme, pienimmätkin, niin kuin voimistelijalla liikkeitä tehdessään on perusasento ensimmäinen ja viimeinen. Kuinka vakavan totuuden tuo puhuja sanoikaan.

Mutta ääni ei vieläkään vaiennut. Se palasi yhä uudestaan ja uudestaan luokseni. Se hiljensi edessään, se notkisti polvet maahan: voi, jospa todella voisin syvään tuntea, että rukous on minunkin sieluni perusasento! Mutta minä unohdan sen niin usein. Unohdan joskus pitkäksi aikaa. Ja sitten kuin hätkähtäen minä tunnen tarvetta palata sieluni perusasentoon. Silloin minä etsin sanoja. Tarpeettomia sanoja. Sillä meidän Isämme kyllä tietää, mitä me tarvitsemme, ennen kuin Häneltä anommekaan.

Ääni hiljeni vähitellen. Se muuttui kuin etäiseksi enkellauluksi.

Niin, meidän koko maanpäällinen elämämmehän voisi olla aivan toisenlainen, se voisi olla yhdenjaksoinen sanaton rukousvuo, joka tietoisena ulottuisi maasta taivaisiin, niin kuin kautta maapallon asuvien samoin ajattelevien toive nousee puolipäivän-rukouksessa katkeamattomana ketjuna korkeuteen. Niin voisimme mekin kulkea päämäärää kohden määrätietoisina, horjumatta, iloisin mielin ja kirkkain otsin. Arkielämän vaihtelut eivät estäisi meitä muistamasta sielumme perusasentoa. Me kulkisimme vain eteenpäin, eteenpäin tässä maailmassa kantaen sisässämme tietoa, ettemme ole tästä maailmasta. Jumalsyntyinen henkemmehän ojentautuu joka hetki ylös kirkkautta kohti. Eivät elämän arkiaskareet voi sitä sitoa. Meidän silmämme ovat vain vielä sokeat. Me emme näe emmekä ymmärrä oman sisäisen itsemme perusasentoa.

Mutta kerran tulee päivä, jolloin aine ei enää estä meitä ikuista näkemästä. Silloin me olemme joka hetki tietoisia siitä, että rukous on ihmissielun perusasento, olemuksemme syvin pohjasävel aikojen alusta ikuisuuteen. Minkä ihanan totuuden tuo puhuja meille välitti!

H. K-nen

Ruusu-Risti — lokakuu 1928


Muurariastronomiaa

I

Kuningas Salomonin temppeli

K. — Mistä oli kuningas Salomonin temppeli vertauskuvana?

V. — Temppelistä, joka ei ollut käsin tehty, vaan joka oli ikuinen taivaissa.

K. — Onko sanalla "temppeli" jokin tähän viittaava merkitys?

V. — Kaikki muinaiset temppelit olivat alkuaan pyhitetyt auringon tai muiden taivaankappaleiden palvelemiseen. Näiden taivaankappaleiden jokavuotinen kiertokulku taivaalla oli vertauskuvallisesti esitettynä rakennussuunnitelman ja koristeiden yksityiskohdissa. Sana "temppeli" johtuu sanasta "tempus", aika. Latinalainen "templum" johtuu sanasta "tempus" ja sana temppeli merkitsee sen tähden samaa kuin tempus, aika tai vuosi.

K. — Mikä oli ajan, so. temppelin ihanteena ja esikuvana?

V. — Aurinko, joka jatkuvasti kaunistaa maailmaa maaliskuusta lokakuuhun asti.

K. — Milloin alettiin temppelin rakentaminen?

V. — Zif-kuukauden 2. pnä eli huhtikuun 21. pnä.

K. — Milloin rakentaminen lopetettiin?

V. — Bul-kuukauden 4. pnä, lokakuun 21. pnä.

K. — Onko näillä päivämäärillä tähtitieteellistä merkitystä?

V. — Kyllä. Huhtikuun 21. pnä astuu aurinko Härän merkkiin ja kyntäminen ja istuttaminen alkaa. Lokakuun 21. pnä astuu aurinko Skorpionin merkkiin. Kesä on kulunut ja elonkorjuu on päättynyt. Sen tähden sanottiin auringon, sen kulkiessa seitsemän merkin kautta Oinaasta Skorpioniin, olevan vertauskuvallisesti ylöspäisellä kaarella, kaunistavan ja kirkastavan taivaan ja kypsentävän maan hedelmät.

K. — Onko siis kuningas Salomonin temppelin rakentamista vapaamuurariperinnäistiedon mukaan käsitettävä tähtitieteellisenä, kuvaannollisena taruna?

V. — Ei mitenkään, sillä on täysin varmaa, että Salomonin temppeli todella on rakennettu. Sen todistaa historia. Kuitenkin on totta, että sillä on vapaamuuraritietoa silmälläpitäen tärkeä merkitys. Se käsittää, lukuun ottamatta maallisen, aineellisen temppelin rakentamista, myös vertauskuvallisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen maailmankaikkeudesta, samoin kuin auringon vuotuisesta kiertokulusta eläinradan kahdentoista merkin kautta. On todellakin syytä uskoa, että temppeli oli varta vasten rakennettu eri osillaan vertauskuvallisesta ilmentämään luonnon järjestystä. — Kolminaisessa mielessä se on sen tähden historiallinen, tieteellinen ja siveellinen. Siinä ovat rakennuksen oloperäinen ja mystinen, sen maallinen ja taivaallinen merkitys punoutuneet yhteen merkillisellä tavalla.

II

Miksi kulmakivi laskettiin koilliseen?

K. — Miksi oli jokaisen rakennuksen kulmakivi laskettava koilliseen?

V. — Muinaisajan ihmiset arvelivat, että taivaankappaleiden asennot, liikkeet ja yhtymät eivät vaikuttaneet ainoastaan kansojen, vaan myös yksilöiden kohtaloihin, samoin kuin kaikkiin elämän tapahtumiin. Heidän temppelinsä olivat pyhitetyt auringon palvelemiseen ja monet muut tärkeät toimitukset, peruskiven asettamisesta aina rakennuksen valmistumiseen asti, kuten kaikki rakennustaidon yksityiskohdat viittasivat siihen, että ihmiset pitivät astrologiaa suuressa arvossa ja tarkkasivat auringon liikkeitä eläinradalla tai sen asentoja määrättyinä, toistuvina ajanjaksoina.

Selittääksemme, miksi kulmakivi pantiin koilliseen nurkkaukseen, on ensin tarkasteltava muutamia otaksumia, sillä varmoja selityksiä ei ole jäänyt jälkimaailmalle. Mutta jos tällöin löydämme selityksen, joka on täysin sopusoinnussa ei ainoastaan astronomian totuuksien vaan myös perintätietojen ja muinaisajan ihmisten uskonnollisten käsitysten kanssa ja joka samalla myöskin selittää vanhoja tapoja, niin silloin voimme melkein varmasti pitää sitä totena.

Niin kuin tiedämme, laskettiin muinoin rakennusten kulmakivi aina tärkeiden juhlamenojen ja pyhien uskonnollisten toimitusten yhteydessä. Tietoja näistä saamme Tacituksen "Historian" IV osasta, jossa kuvataan peruskiven laskemista Rooman Capitoliumiin, kun keisari Vespasianus rakennutti sen uudelleen.

Tästä kuvauksesta selviää, että papit ja tietäjät pitivät silmällä ja johtivat näitä juhlamenoja, jotka kaikki olivatkin pohjaltaan uskonnollisia. Nämä roomalaisten tavat olivat periytyneet vieläkin vanhemmilta ajoilta, varsinkin Egyptistä, jossa pyhien uskonnollisten menojen tapaisia juhlallisuuksia vietettiin aina kun oli siihen syytä. Koska kaikki vanhat temppelit olivat erikoisesti pyhitetyt auringolle, voimme hyvällä syyllä uskoa, että kulmakivi tai peruskivi mieluimmin laskettiin jonkun suuren aurinkojuhlan aikana.

Kesäpäiväntasauksen aikana viettivät kaikki muinaiset kansat, joiden uskonto pohjaltaan oli auringonpalvelusta, suuria aurinkojuhlia. Sitä päivää, jona aurinko näin saavutti korkeimman pohjoisen asemansa ja oli taivaan kaaren huipulla, kun se astrologian opetusten mukaan oli tullut omalle paikalleen tähtien joukossa, sitä päivää pitivät tietäjät, ennustajat ja astrologit suotuisana ja onnekkaana. Ja koska temppelit aina olivat rakennetut päätyseinä itään päin, ikään kuin heti saadakseen nousevan auringon ensi säteet, on melkein varmaa, että myös kulmakivi uskonnollisista syistä asetettiin suoralle linjalle nousevan auringon säteiden kanssa. Kun aurinko nousi vuoden pisimpänä päivänä kaikessa loistossaan ja voimassaan, oli se ikään kuin tulevan temppelin esikuvana, jotta sekin kohoisi perustuksistaan yhtä majesteettisena.

Jos pyhän temppelin peruskivi päinvastoin laskettiin kaakkoon, josta aurinko nousi talvipäivän tasauksen aikana, kun päivä oli kaikkein lyhin, tai pohjoiseen, pimeyden valtakuntaa kohden, tai länteen, synkkyyden ja kuoleman valtakuntaa kohden, niin oli tämä astrologian opetusten mukaan onnettomuutta tuottavaa, vieläpä jumalatontakin.

Tästä seurasi siis ehdottomana välttämättömyytenä, että koska aurinko kesäkuun 21. pnä nousi koillisesta ja tuleva temppeli oli itää kohden suunnattu, oli temppelin kulmakivikin laskettava koilliseen, niin että se vertauskuvallisesti merkitsi nousevan auringon paikkaa kesäpäivän tasauksen aikana.

Tämä päivä on vuoden pisin siksi, että matka, jonka aurinko tekee kiertäessään taivaalla nousupisteestään laskupisteeseensä, on pitempi, kuin minään muuna aikana vuodesta. Ja tämä vanha tapa panna kulmakivi ikään kuin merkiksi auringon noususta kesäpäivän tasauksen aikana, tuotti paljon muutakin hyötyä tähtitieteelle. Tämä helpotti muun muassa erään erikoisen kulman määräämistä. Oli nimittäin tärkeätä, että kaakkoinen kulmaus oli samalla suoralla sen pisteen kanssa, jossa aurinko nousi talvipäivän tasauksen aikana. Tänä aikana aurinko nousee kaakosta ja laskee lounaaseen. Tämä on vuoden lyhin päivä, sillä matka auringon nousupisteestä sen laskupisteeseen on lähempi kuin milloinkaan muulloin.

Tästä sovittelusta oli toinenkin seuraus, sillä kun aurinko kääntyy pohjoiseen päin etelästä, kun se saapuu kevätpäiväntasauksen kohdalle, on se kulkenut puolet matkastaan toiseen käännepiiriin ja nousee suoraan idästä. Kevätpäiväntasauksen aikana aurinko nousi siis aivan vastapäätä temppelin pääoven keskikohtaa. Egyptissä oli pääoven yläpuolelle veistetty symboliksi siivekäs pallo, vertauskuvallisesti esittämään aurinkoa, jonka liikkeitä kuvattiin siivillä.

Sama tapahtui myös, kun aurinko keskipäivän tasauksen jälkeen taas läheni syyspäivän tasausta. On näin ollen ilmeistä, että temppelin etusivu oli asemansa ja rakennustapansa takia muinaisilla kansoilla ikuisena kalenterina, sillä siitä, missä suhteessa aurinko nousi siivekkääseen palloon nähden, joka oli veistetty temppelin pääsisäänkäynnin yläpuolelle, tiedettiin vuodenaika. Kesä- ja talvipäiväntasausten tiedettiin olevan silloin, kun auringon säteet sen noustessa sattuivat koilliseen tai kaakkoiseen kulmakiveen.

Päiväntasauksien oikea merkitseminen tällä tavalla oli kuitenkin riippuvainen hyvin helposti määrätystä suhteesta temppelin etusivun leveyden ja erään pisteen välillä. Se sijaitsi temppelin keskikohdalla välimatkan etäisyydellä niin, että kaksi suoraa, jotka vedettiin siitä pisteestä kulmakiven kautta taivaanrannalle asti, olivat yhtä pitkät kuin se kaari, joka erotti pisteet, joissa aurinko nousi kesäkuun 21. pnä ja joulukuun 21. pnä tehden näin temppelin etusivun sen kaaren jänteeksi, joka muodostui näiden kahden auringon nousupisteen välillle. Tämän kaaren leveys riippui siitä, millä leveysasteella temppeli sijaitsi, kasvaen aina suuremmaksi, mitä enemmän lähestyttiin pohjoista.

Kun Egyptin, Rooman, Kreikan ja Vähän Aasian leveysasteilla haluttiin määrätä tämä piste temppelin lattian keskikohdalle tai lähelle sitä, oli välttämätöntä rakentaa temppeli pitkulaisen suorakulmion muotoiseksi ja monin paikoin aivan tarkalleen kahden perättäisen kuution muotoon. Tämä selittää, miksi muinaiset kansat rakensivat temppelinsä kaksinkertaisen kuution muotoiseksi ja pitivät tätä muotoa niin pyhänä. Tämä määrätty piste temppelin keskikohdan seutuvilla merkittiin sopivalla tavalla asettamalla tuohon kohtaan alttari taikka mosaiikkilattiaan kirkas tähti, auringon vertauskuva.

Tämä järjestely, jonka kautta muinaisten temppelien julkisivut olivat rakennetut, palveli astronomian tarkoitusperiä ja määräsi tarkoin eri vuodenaikojen alkamisen.

Lyijyluotia käyttämällä määrättiin tähteä vastaava piste katolla, jos niin oli tarpeen. Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeellista jos, niin kuin useimmiten oli asianlaita, temppelin pääovet johtivat avonaiselle pilareilla koristetulle esipihalle.

Täten koko järjestely, jos se suoritettiin oikein panemalla kulmakivi todelliseen paikkaansa, koilliseen nurkkaan, teki mahdolliseksi hyvin yksinkertaisilla kojeilla määrittää tarkoin, milloin aurinko saapui johonkin tasauspisteeseen tai toisin sanoen, teki mahdolliseksi jakaa vuosi neljään suureen luonnolliseen vuodenaikaan ja tarkkaan määrätä kunkin alkaminen.

Yllämainittu kirjailija huomauttaa myös, että näitä yksityiskohtia voitiin myös tutkia esipihan pylväitten avulla ja että jos ne olivat sijoitetut huolella oikealle paikalleen, niin auringon noustessa kesäpäivän tasauksen aikana erään määrätyn pylvään varjo lankesi kulmakiven kautta säteenä kulkevalle suoralle ja samoin talvipäivän seisauksen aikana auringon noustessa erään toisen pylvään varjo lankesi kaakkoisen nurkan kautta kulkevalle säteelle. Tämä selittää sitä vapaamuurarien käsitystä, joka aina on muistettu, mutta ei nähtävästi täysin ymmärretty, että pylväillä oli jotakin yhteyttä, todellisesti tai vertauskuvallisesti, päiväntasauspisteiden kanssa. Kirjailija selittää, että egyptiläiset papit muinaisissa temppeleissä käyttivät pylväitä tähtitieteellisiin tarkoituksiin jotenkin samoin kuin me nykyajan ihmiset aurinkokelloa ja näiden pylväitten heittämistä päivittäisistä varjoista lattialla ja varjojen lyhenemisestä ja pitenemisestä voitiin tarkkaan määrätä kuukaudet ja kuukauden päivät ja pyhät. Koko tämä suunnitelma voitiin pitää salassa kansalta ja peittää täysin kirjavilla mosaiikkilevyillä, joista lattia oli tehty. Sitten mainittu kirjailija jatkaa seuraavaan tapaan:

"Koko tämä muinaisten temppelien etusivun ja pylväitten käyttäminen tähtitieteellisiin tarkoituksiin riippui suuressa määrin kulmakiven huolellisesta asettamisesta koilliseen nurkkaan, niin että sen ulkopuolinen kulma viittasi tarkalleen määrättyyn paikkaan taivaankaarella. Näin selviää myös niiden juhlamenojen suuri merkitys, joiden ohessa kulmakivi asetettiin paikalleen. Tämä selitys, vaikka pohjautuukin paikoitellen arveluihin, on niin sopusointuinen kaiken sen kanssa, mitä tiedämme muinaisten kansojen uskonnollisista aatteista ja tavoista, astronomian totuuksien sekä auringon palvelemisen kanssa, että voimme luottaa tämän selityksen ilmeiseen todenperäisyyteen."

III

Muurariastronomiaa

Hiramin legendan todellinen merkitys auringon ylösnousemisen vertauskuvana.

K. — Selittäkää, kuinka auringosta tähtitieteellisenä vertauskuvana voidaan sanoa, että se on alennuksessa?

V. — Nojautuen kaikkiin vanhoihin tähtitieteellisiin legendoihin sanotaan, että kolme syyskuukautta, syyskuu, lokakuu ja marraskuu alentavat auringon, käyvät kuvaannollisesti sen kimppuun.

K. — Milloin sanotaan auringon olevan alennuksessa?

V. — Temppelin valmistumisen aikana.

K. — Selittäkää täydellisemmin, miten ja minkä vaikutuksesta auringon sanotaan olevan alennuksessa?

V. — Auringon "alentavat" syyskuu, lokakuu ja marraskuu tai toisin sanoen kolme syksyn merkkiä, Vaaka, Skorpioni ja Jousimies, ennen Skorpioni, Jousimies ja Kauris, jotka se vuoronperään sivuuttaa matkallaan eläinradan ympäri kohden talvipäivän seisausta tai "eläinradan eteläistä tietä kohden", niin kuin vanhat kreikkalaiset runokielellä sanoivat, koska aurinko tässä pisteessä saavutti eteläisimmän asemansa.

Kesäinen aurinko, hehkuen valoa ja lämpöä ennen syyspäivän tasausta, saavuttaa Vaa'an syyskuun 21. pnä. Koko tänä aikana, lokakuun 21. päivään asti, auringon lämmön ja valon voima heikkenee, mutta se nousee kuitenkin vielä Vaa'an painostuksen alta suuremmitta vahingoitta. Lokakuun ryntäys on paljon vakavampaa laatua; ja jättäessään Skorpionin vaarallisen merkin marraskuun 21. pnä aurinko on kadottanut suurimman osan voimastaan ja enemmän kuin puolet kirkkaudestaan. Se jatkaa matkaansa kohden eteläistä käännepiiriä ja marraskuussa se läpäisee Jousimiehen kuolettavan vaikutuksen, joka on erittäin turmiollinen, sillä kun aurinko on sivuuttanut kolmannen syksymerkin joulukuun 23. pnä on se aivan voimaton talvipäivän seisauksessa.

K. — Miksi on kolmannen jakson eli marraskuun vaikutus turmiollisempi kuin syyskuun ja lokakuun?

V. — Koska aurinko tullessaan Jousimieheen marraskuuta vallitsevan merkin alueelta ja saavuttuaan joulukuun 23. pnä Kauriiseen, on saavuttanut matalimman asemansa. Tällöin on vuoden lyhin päivä.

Kesäkuussa, kesäpäivän seisauksen aikana, kirkkaan päivän pituus on yli viisitoista tuntia. Joulukuussa aurinko värittömänä nousee synkältä taivaanrannalta ainoastaan noin puoleksi ajaksi kesään verrattuna ja sen voimattomat säteet tuskin voivat tunkeutua niiden synkkien pilvien läpi, jotka taivaan peittävät. Aurinko näyttää ikään kuin "talven kuolettavan" voiman voittamalta. Keskellä tätä kaikkiallista kuolemaa, joka vallitsi kasvikunnassa, aurinkokin kadottaneena valonsa, lämpönsä ja voimansa, näytti siis kuolleelta.

K. — Valaiseeko muinainen astrologia enemmän tätä asiaa?

V. — Muinaiset kansat harrastivat paljon tätä tiedettä "jumalallisen viisauden" nimellä. Astrologian opetusten mukaan oli Kauris "Saturnuksen asunto". Saturnus oli kaikkein ilkein ja onnettomin vaikutukseltaan kaikista planeetoista. Sitä sanottiin huonoksi sallimukseksi, ja kaikissa niissä eläinradan osissa, jotka olivat Kauriin ja Vesimiehen vaikutuksen alaisia, vaikutti myös Saturnus. Saturnus tunnettiin myös nimellä Kronos, joka tärveli kaiken ja runollisella sekä vertauskuvallisella kielellä sanottuna, hävitti myös omia lapsiaan. Saturnus on tähän päivään asti ollut onnettomuuden ja kuoleman vertauskuvana. Sen tähden aurinko saavuttaessaan Kauriin tuli Saturnuksen asuntoon ja oli samalla Saturnuksen eli kuoleman alaisena.

K. — Miten käy, vertauskuvallisesti sanoen, auringolle, sen jälkeen kun se on alennettu?

V. — Se kulkee yön aikana länteen päin kolmen talvimerkin aikana.

K. — Miten niin?

V. — Koska aurinko jatkaa matkaansa eläinradalla, näyttää siltä kuin se kulkisi länteen talvimerkkien aikana. Tämä näyttää tapahtuvan yön aikana, koska auringon aseman muutokset silloin, sen itsensä ollessa näkymättömänä, voidaan huomata ainoastaan tähdistä, jotka ovat arvokkaampia todistajia kuin auringon nousu aamuhämärässä.

K. — Selittäkää eteenpäin.

V. — Aurinko on näennäisesti vetäytynyt kuivuneiden kukkien ja hedelmien alle — menneen kesän kasvullisuuden jäännösten — joiden keskellä kuitenkin vielä kukoistavat ikivihreät kasvit, ikään kuin vertauksena kevätpäivän tasauksesta, kuin varmana lupauksena siitä, että aurinko vielä vapautuu talven kylmästä syleilystä ja saa jälleen kaiken entisen voimansa ja kirkkautensa.

K. — Mitä sitten seuraa?

V. — Pyhän egyptiläisen legendan mukaan, joka kertoo Osiriksen kuolemasta, jumalatar Isis tutki kaikki neljä ilmansuuntaa hakiessaan hänen ruumistaan, jonka hän lopuksi löytää erään kasvin tai pensaan avulla ja toimittaa sen kunniallisesti haudatuksi pyhin menoin. Hiramin legendan mukaan oli kaksitoista muurarikunnan jäsentä — vertauskuvallisesti esittäen kolmea itäistä, kolmea läntistä, kolmea pohjoista ja kolmea eteläistä eläinradan merkkiä, jotka hakivat ruumista. Eräs näistä kahdestatoista tähdestä tietysti sitten löysi kadonneen auringon.

K. — Mikä niistä löysi auringon?

V. — Oinas, yksi kolmesta läntisestä merkistä, joka samalla oli tyypillinen läntisen suunnan tavoittelija. Lähtiessämme talvipäivän seisauksesta kevätpäivän tasaukseen, sivuutamme Vesimiehen, jota sanotaan myös kalamieheksi ja merenkulkijaksi.

K. — Missä löytyi aurinko?

V. — Kevätpäiväntasauksessa, joka oli kuin "Kukkulan huippu". Kulkiessamme talvipäivän seisauksesta Kauriissa kevätpäivän tasaukseen kiipesimme ikään kuin ylöspäin.

"Nämä piste on sen tähden vertauskuvana vuoren huipusta ja siellä kukoistavat myös ikivihreät kasvit vertauskuvana lähestyvästä keväästä ja luonnon uudistuvasta elämästä.

K. — Mikä vapautti auringon talven vallasta ja palautti sille elämän ja voiman?

V. — Kaksi kevätmerkkiä, Härkä ja Kaksoset, ja ensimmäinen kesämerkki Rapu Leijonan auttamana, toisin sanoen huhtikuu, toukokuu ja kesäkuu heinäkuun auttamana.

K. — Selittäkää täydellisemmin tämä asia?

V. — Auringon saapuminen kevätpäivän tasaukseen on selvä merkki sen takaisin saamasta elämästä ja voimasta. Huhtikuussa se saavuttaa Härän ja toukokuussa Kaksoset. Näiden kahden kuukauden kuluessa on valo ja lämpö lisääntyneet suuresti ja päivät pitenevät nopeasti. Aurinko ei kuitenkaan saavu eläinradan kaaren huipulle ennen kuin kesäpäivän seisauksessa, kesäkuussa, saavuttaessaan Ravun, ensimmäisen kesämerkin ja kolmannen kevätpäiväntasauksesta lukien. Se ei myöskään saa kaikkea energiaansa ja voimaansa ennen kuin saavuttaessaan Leijonan heinäkuussa.

Kesäkuun 21. pnä kun aurinko saapuu kesäpäivän seisaukseen, näyttää Leijona saavan johtavan aseman ja auttavan mahtavalla käpälällään aurinkoa nousemaan eläinradan kaaren huipulle. Huhtikuun ja toukokuun sanotaan sen tähden epäonnistuvan yrityksessään kohottaa aurinkoa. Kesäkuu vasta onnistuu Leijonan auttamana. Kun kesäpäivän seisaus kaukaisina aikoina oli Leijonassa ja aurinko todella saavutti sen tähtisikermän tähdet kaaren huipulla ollessaan, oli yhtenäisyys vielä sisäisempi ja vertauskuva paljon täydellisempi.

Tämä ilmeinen yhteys Leijonan tähtisikermän ja auringon kohoamisen välillä koko voimaansa ja kirkkauteensa taivaankaaren huipulla, oli pääasiallisena syynä siihen, että muinaiset kansat pitivät tätä tähtisikermää niin suuressa arvossa. Sen jälkeen kun aurinko on jättänyt Leijonan, alkavat päivät lyhetä, koska se lähenee syyspäivän tasausta ja kolme syyskuukautta taas alentavat sen. Sen jälkeen lepää se melkein kuolleena kolmen talvikuukauden ajan kunnes kolme kevätkuukautta taasen alkavat sitä kohottaa. Joka vuosi toistuu tämä sama ja valtava ylösnousemus tapahtuu.

American Co-Mason

I. L.

Ruusu-Risti — syyskuu, lokakuu 1928


Egyptiläinen vihitty

Myriadeja vuosia on kulunut siitä kuin egyptiläiset pappiskuninkaat kävelivät Theaban pylväskäytävissä. Aikoja ennen Atlantiksen vajoamista ja paljon ennen Kristuksen syntymää Egypti oli suurten totuuksien maa. Suuren Valkoisen Veljeskunnan käsi oli ojennettuna Niilin valtakuntaa kohden ja vanhojen pyramidien käytävät kaikuivat vihittyjen laulusta. Silloin faaraot, puoliksi ihmisinä ja puoliksi jumalina, hallitsivat Egyptiä. Sittemmin faaraot huononivat ja heidän valtansa väheni. Ainoastaan aikaisemmat faaraot luemme nyt pappiskuninkaitten joukkoon.

Koeta kuvitella suurta Luxorin salia pylväineen, jotka kannattivat lujasta graniitista tehtyjä torneja ja jonka jokaiseen pylvääseen oli kirjoitettu kertomuksia jumalista. Salin toisessa päässä istui Niilin faarao juhlapuvussaan. Hänen ympärillään olivat hänen neuvonantajansa, joiden päämies oli temppelin pappi. Se oli suurenmoinen näky: hän oli jättiläiskokoinen, niin kuin myöhemmät atlantislaiset, puettuna kultaan ja loistaviin jalokiviin. Hänen päässään oli muinaisen eteläisen ja pohjoisen valtakunnan kruunu. Hänen otsallaan oli vihityn kiemurainen käärme, — käärme, joka nostettiin erämaassa, niin että jokainen, joka katsoi siihen, saisi elää. Ja tuo nukkuva käärmevoima ihmisessä, joka pää alaspäin kiemurteli elämän puussa, toi hänet pois paratiisista, mutta sitten taas nousi ristille, tuli kristityksi vertauskuvaksi.

Faarao oli Skorpionin vihitty ja käärme on muuttunut Skorpionvoima, jota yksilön kohottamiseksi työtä tehdessään nimitetään kundaliiniksi. Tämä käärme oli vihkimyksen merkki. Se merkitsi, että hänen sisässään oleva käärme oli noussut, sillä todellinen faarao oli yhtä hyvin jumalallinen pappi kuin ihmisten hallitsija. Siellä hän istui kuution muotoisen alttarin tapaisella valtaistuimellaan ja osoitti hallitsevansa fyysisen ruumiin neljää elementtiä, — elävien ja kuolleiden tuomarina; hän, joka kaikesta voimastaan ja loistostaan sekä maailman suurimman valtakunnan arvosta huolimatta, kumartui ääneti ja hartaasti rukoillen jumalten tahdon edessä. Kädessään hän piti Niilin kolminkertaista valtikkaa, — ruoskaa, paimenen koukkusauvaa ja Anubispäistä keppiä. Nämä olivat hänen työnsä vertauskuvat. Ne edustivat niitä voimia, joita hän hallitsi. Ruoskalla hän oli alistanut fyysisen ruumiinsa, paimenen koukkusauvan avulla hän oli eetteriruumiinsa hallitsija; Anubispäisellä kepillä hän hallitsi ajatustaan ja sai hallita toisia, koska hän ennen kaikkea itse noudatti lakeja. Mutta hänen juhlapukunsa ohella, hänen rintaansa kuvatun kuoriaisen ja valtaistuimen yläpuolella olevan kaikki-näkevän silmän ohella ei egyptiläisellä pappiskuninkaalla ollut vihkimyksen vertauskuvana mitään niin arvokasta ja pyhää kuin kolmikulmainen esiliina. Vanhojen egyptiläisten esiliina sisälsi saman vertauskuvan kuin nykypäivien muurarien esiliina. Se kuvasi ruumiiden puhdistumista, kun alempien intohimojen, Skorpionin asuinsija, oli peitetty puhdistuksen valkealla karitsanvuodalla. Tämä hänen puhdistuksensa yksinkertainen tunnusmerkki, vaikka sitä kantoivatkin monet muut, arvossa ja kunniassa häntä alemmat, mutta henkisessä puhtaudessa yhdenvertaiset, oli kaikkein arvokkainta, mitä egyptiläisellä pappiskuninkaalla oli. Sellainen oli tämä viisaan kansan viisas kuningas, jonka puhtauden ja vallan vertauskuvat olivat merkityt näkyville vihkimyksen kielellä. Ja juuri näiden pappiskuninkaiden kautta jumaluus työskenteli, sillä he olivat Melkisedekin lähettiläitä. He muodostelivat opin, jota turmeltuneisuuskaan ei ole lopullisesti kyennyt hävittämään ja jonka me tunnemme kuninkaiden jumalallisena oikeutena, jumalallisena, koska jumala saattoi vaikuttaa heidän kauttaan heidän korkean kehityksensä vuoksi. Itsetietoisia välikappaleita he olivat suuremman voiman käytettävinä, tahtoen tehdä niiden työtään, joiden kanssa he sointuivat yhteen viisautensa ja totuutensa takia.

Mutta, niin kuin kaikkialla, tässäkin kansassa tuli aika, jolloin itsekkyys valtasi sekä kuninkaiden että kansan sydämet. Vähitellen Valkoisen Veljeskunnan käsi, joka oli muinaista Egyptiä ravinnut, vetäytyi takaisin. Vähitellen pimeyden voimat muuttivat entisen loiston mureneviksi raunioiksi ja kerran voimakkaat kuninkaat unohdettiin. Mahtavat vedenpaisumukset kohtasivat maapallon ja Suuri Valkoinen Veljeskunta johdatti valitut ihmiset luvattuun maahan. Egypti, kerran toivon ja loiston maa, rapautui tomuksi.

Faaraoiden suuret temppelit ovat nyt raunioina ja Isiksen temppelit murenevina hiekkakivinä. Mutta missä ovat pappiskuninkaat, jotka sen loiston aikana siellä työskentelivät? He ovat yhä meidän kanssamme, sillä ne, jotka olivat ennen johtajia, ovat vieläkin johtajia, jos ovat pysyneet tiellä. Vaikka heillä ei enää ole kuninkaallista valtaansa, eikä papillista pukuaan, niin vieläkin pappiskuninkaat jaloudellaan, hengenvoimallaan ja lapsen vilpittömyydellään, jotka ominaisuudet juuri tekivät heidät suuriksi vaikuttavat maailmassa. Vaikka he eivät enää kannakaan näkyväisiä vallan merkkejä, ovat he nyt, yhtä hyvin kuin ennenkin pappiskuninkaita, sillä heillä on vieläkin todelliset arvonmerkkinsä. Tieto ja rakkaus ovat muuttaneet entisen kiemuraisen käärmeen ristiksi, se joka silloin jakoi runsaita lahjojaan, tekee nytkin rakkaudentöitä. Vaikka he eivät enää kannakaan itsehillinnän kolminaista valtikkaa, niin he kuitenkin osoittavat tätä hallintaa päivittäisessä elämässään. Vaikka alttaritulet Karnakin temppelissä aikoja sitten ovat sammuneet, niin palaa totuuden tuli heidän sisällään ja yhä he polvistuvat sen eteen, niin kuin Egyptin loiston aikoina. Vaikka papit eivät enää olekaan heidän neuvonantajiaan, eivätkä heidän maansa viisaat enää anna neuvojaan valtion asioissa, he eivät kuitenkaan ole milloinkaan yksin, sillä papit vaikeissa vaatteissa ja neuvonantajat sinisissä kulkevat yhä heidän vierellään, kuiskaten tarvittaessa voiman ja rohkeuden sanoja.

Oletko tavannut ihmistä, sellaista, joka ei ota itseään huomioon ja jota tunsit rakastavasi? Oletko tavannut viehättävää ihmistä, jota, huolimatta hänen viehätysvoimastaan, vihasit? Oletko tavannut oppineita ihmisiä, jotka joko olivat houkkioita tai tekivät sellaisen vaikutuksen ja taas toisia, jotka tiesivät vähän, mutta joiden tunsit olevan viisaita? Sellaisia ovat ne arvomerkit, joita ei mikään voi hävittää. Joko kantaen kruunua tai ilman sitä, he olivat kuninkaita — eivätkä pöyhkeileviä narreja. Kuitenkin he ovat kuninkaita ja tulevat ikuisesti olemaan sellaisia. He eivät osoita arvoaan etevämmyydellään ja mahtavuudellaan, vaan niiden sielunominaisuuksien kautta, jotka heistä säteilevät. Elämän ja vaikuttimien puhtaus säteilee heistä, jotka muinoin kantoivat vihityn esiliinaa, sillä vaikka kolmikulmainen esiliina, johon oli piirretty käärme, on aikoja sitten lahonnut, niin tämän vertauskuvan henkinen vastapuoli on kuitenkin huomattavissa heidän jokapäiväisen elämänsä kirkkaudessa, näin hälventäen kaikki epäilykset siitä, että niin kuin he silloin olivat pappiskuninkaita, niin he ovat nytkin. Joka askeleella elämässä me tapaamme heitä — korkeissa asemissa ja yhteiskunnan kurjimpien joukossa. Mutta missä tahansa heitä tavanneekin, ovat he kuitenkin jumalten puhetorvia ja lupauksena kaikille, jotka odottavat. Kuninkaita he ovat, eivät maallisia, vaan taivasten kuninkaita. Oma Mestarimmekin liittyy niihin, jotka palvelivat ja kuitenkin Hän oli todellinen kuningas, vaikka Hänen ainoa kruununsa olikin orjantappuroista tehty.

Yhä jatkuvat vihkimykset Gizen pyramidissa ja vihityt saavat arvonmerkkinsä. Sisässään palavan pyhän tulen edessä hän antaa lupauksensa ja oman korkeamman itsensä alttarille hän asettaa kruununsa ja valtikkansa, juhlavaatteensa ja jalokivensä, vihansa ja pelkonsa, pyhittäen elämänsä niin kuin pappiskuningas ja vannoen palvelevansa ainoastaan korkeampaa itseään, jumalaa sisässään. Hänen juhlavaatteensa on hänen sieluruumiinsa, hänen kruununaan hänen elämänsä ja elämän tiellä on hänet kruunattu. Vielä kerran hämyiset tornit ja tehdasuunit hänen ympärillään muuttuvat entisiksi loistaviksi temppelin pilareiksi ja ammattilaisen työkalut kädessä ja kasvot rehellisen työn tahraamina on hän yhtä hyvin kuningas kuin silloin, kun kaksinkertaisen Niilin valtakunnan kruunu laskettiin hänen otsalleen ja temppelin pappi julisti hänet Jumalan arvoiseksi.

Manly P. Hall

Suom. I. L.

Ruusu-Risti — lokakuu 1929


Hindulaisista mysteerioista

Tiedot Hindustanin brahmiinivihkimyksestä ovat vanhimpia, mitä meille siltä alalta on periytynyt ja voimme pitää niitä kaikkien seuraavien vihkimysmuotojen kehtona. Niitä vietettiin suurissa luolissa, joiden raunioista, kuten Salsetten, Elephantan ja joidenkin muiden, voimme saada hämärän käsityksen vanhojen intialaisten looshien laajuudesta ja suuruudesta. Vieläkin vanhempia raunioita, kuin vastamainitut, on tavattu monilukuisina kautta Hindustanin ja Kashmirin. Nämä pyhätöt ovat olleet joko ristinmuotoisia, neliömäisiä tai soikeita, kuvaten maan neljää elementtiä, tulta, vettä, ilmaa ja maata, joskus taas pitkulaisen pyöreitä, kuvaten maailman munaa, joka vanhoissa uskontojärjestelmissä oli maailman kaikkeuden vertauskuva.

Näiden kalliotemppelien rakennustyö on ollut yhtä suurenmoinen kuin Egyptin pyramidien. Vasaran ja taltan avulla luolat on jaettu moneen eri huoneeseen. Katto oli Elephantassa tasainen, mutta Salsettessa kannatti kaarikattoa paksut pilaririvit. Seinät olivat peitetyt jättiläismäisillä miesten ja naisten kuvilla ja koristetut uskonnollisilla vertauskuvilla. Katossa, joka ennen luultavasti oli peitetty kullalla ja asuurinvärillä, leijaili ikään kuin pilvissä mielikuvituksen lapsia, devatas suurissa joukoissa, ja pitkin katonrajaa oli korkokuvina veistetty suurella taidolla elefantin, hevosen ja leijonan kuvia.

Vihkimysluolat olivat valaistut lukemattomilla lampuilla. Idässä, lännessä ja etelässä oli varattu istuimia hierofanteille tai mysteerioiden selittäjille, Brahman, Vishnun ja Shivan edustajille. Brahma oli hindulaisten korkein jumala, Vishnu ja Shiva taas hänen ominaisuuksiensa ilmentäjiä. "Kun aurinko nousee idässä, hän on Brahma. Kun hän nousee keskitaivaalle etelässä, hän on Shiva ja kun hän laskee länteen, hän on Vishnu." Huomaamme heti yhtäläisyyden johtohenkilöiden paikkojen kanssa muurarilooshissa, samoin kuin näiden suhteet nousevaan aurinkoon, keskipäivän aurinkoon ja laskevaan aurinkoon.

Elephantan uudelleen rakennettu maanalainen temppeli sijaitsee pienellä saarella Bombayn satamassa. Saaren nimi on Gharipori, joka sanskritin mukaan merkitsee "puhdistuksen kaupunki", itämaiden tutkijoitten selitysten mukaan taas "luolien kaupunki". Portugalilaiset nimittivät luolaa Elephantaksi sen äärettömän suuren, mustasta kivestä karkeasti hakatun elefantinkuvan mukaan, joka ennen oli lähellä satamaa.

Saari on vain noin kolmisen peninkulmaa ympärimitaten. Sillä kohoaa kaksi suurta kallioista vuorta ja niiden välissä on laakso, missä hindulaiset viljelevät riisiä. Kun vieras astuu maahan, lehahtaa häntä vastaan kuuma tuoksu maasta, jota peittää palaneet ruohot ja lehdet, hieno lemu harvoista pensaikoista ja silloin tällöin ihana pienen valkoisen jasmiinin levittämä huumaava tuoksu. Palmut ja mahtavat tamarindit makeanhappamine hedelmineen edustavat suurempikokoista kasvullisuutta. Sitten astutaan pitkin kapeata polkua, joka kiertää kallioiden keskellä, pensaiden ja alavan metsän välissä yli vuorenharjan, jota peittää cactus-aita. Sen alla avautuu temppelin suuri pääsisäänkäytävä ja molemmat sivukäytävät. Suuret, kiinteästä kalliosta hakatut pylväät kannattavat matalaa kattoa. Niiden päädyt on niin ihmeellisesti veistetty, että ne muodostavat ikään kuin patjoja, jotka puristuvat raskaan vuoren painosta. Päätemppelin muodostaa äärettömän suuri halli, 50 kyynärää pitkä, neliömäinen, taitavasti porfyyrikalliosta hakattu. Siitä johdutaan lukuisiin pienempiin luolasaleihin, jotka muodostavat 220 jalkaa pitkän ja 150 jalkaa leveän luolatemppelirakennuksen.

Päivänvalo tulvii sisään etupuolelta ja myös taitavien järjestelyjen kautta sivuilta taittuu sitten mahtavia pylväitä vastaan haihtuen vihdoin hehkuvaan hämärään. Täällä on 18 jalkaa korkea jumalankuva veistetty seinään niin voimakkaassa reliefissä, että se on melkein irrallisena. Vaikkakin tämä kuva nyt on suuresti vahingoittunut, tekee se katsojaan niin majesteetillisen vaikutuksen, että hän ikään kuin tuntee olevansa korkeampien olentojen läheisyydessä.

Takaseinällä, suoraan vastapäätä sisäänkäytävää on kolme mahtavaa veistosta, temppelin tärkeimmät kuvat. Keskeisin käsittää kolme jumalallista päätä, Brahman, Vishnun ja Shivan yhdistettyinä yhdeksi. Brahman kuva on esitetty täydellisine kasvoineen, molemmat toiset profiilissa. Kukin pää on tiaran huippuun asti 12 jalkaa korkea, siihen lisättynä 6 jalan korkuinen jalusta. Kuvat ovat veistetyt niin syvälle kallioon, että ne ovat melkein irrallaan siitä ja lievästi eteenpäin kumartuneiden kasvojen ilme on täynnä pidätettyä voimaa ja arvokkuutta. Brahm, käsittämätön ja ääretön jumaluus, kaiken alkuperusta, herää juuri moninaiseen olemassaoloonsa ja sallii katseltavan itseään ensimmäisessä käsitettävässä muodossaan.

Tässä kolminaisuudessa esittää Vishnu tietysti evoluution aatetta, sitä menetelmää, jonka kautta sisäinen henki pyrkii ulospäin luomaan aistittavien muotojen maailman, samalla tavalla kuin ihminen herätessään unesta lähettää ajatuksensa valoon ja määrättyyn olemassaoloon. Shiva esittää involuutiota, jossa ajatus ja aistittava maailmankaikkeus vedetään taas takaisin hiljaisuuteen. Brahma taas esittää tilaa, missä ei ole evoluutiota, eikä involuutiota, mutta kuitenkin molempia, — itse olemassaoloa, joka vasta nyt, suhteensa kautta Vishnuun ja Shivaan nousee ajatuksen alueille.

Kussakin kuvassa on käsi kohotettuna ylöspäin leväten kaulaa vastaan. Vishnu pitää kädessään lootuskukkaa, synnyttämisen vertauskuvaa, Brahma kurpitsaa hedelmöittymisen kuvaa, Shiva taas kobraa, "hyvää käärmettä", jonka purema tuottaa varman häviön. Shivalla on myöskin kolmas silmä, maailmankaikkeuden sisäisen näkemisen silmä, joka avautuu ihmisessä vasta kun hän on käsittänyt involuution. Kalliossa olevista merkeistä on syytä arvella, että syvennys, mihin tämä jumalkuva oli veistetty, oli ollut verhon peitossa, joka vedettiin syrjään ainoastaan suurissa juhlatilaisuuksissa.

"Kuinka monta hindulaista sukupolvea, kuinka monta vaihtelevaa rotua onkaan polvistunut maahan tämän, sinun Trimurtisi kolminkertaisen jumalkuvasi edessä, oi Elephanta? Kuinka monta vuosisataa onkaan kulunut heikkojen ihmiskäsien veistäessä kalliorintaasi tämän temppeli-kaupungin jättiläissuurine kivineen? Kuka sen tietää?"

Se kiihko, millä portugalilaiset sotilaat kävivät käsiksi tähän "saatanan rakennukseen", se viha, millä he hävittivät kaikki seinäkirjoitukset ja tekivät hajottamistyötään niin että tuskin kivi jäi toisen päälle, on syynä siihen, että tämän intialaisen suuren luolatemppelin ikä on jäänyt muinaistutkijoille arvoitukseksi, todelliseksi eripuraisuuden omenaksi. Kukaan heistä ei saata sen ikää määritellä edes lähimainkaan. Brahmiinit sitä vastoin sanovat sen olevan noin 37 400 vuoden ikäisen.

Näyttää siltä kuin tuhannet työmiehet eri aikoina olisivat siellä työskennelleet seuraten kukin omia mielijohteitaan ja tehden työtä oman mielensä mukaan. Yhdenmukaisuus puuttuu täydellisesti pylväiden jalustojen mittasuhteissa, pilarien järjestelyssä, tyyleissä ja päätyjen suhteissa. Tämän tähden on syytä luoda huomiota brahmiinien selityksiin. He kertovat, että Pandun pojat olivat alkaneet temppelin rakentamisen "suuren sodan" jälkeen, josta Mahabaratassa puhutaan. Heidän kuoltuaan annettiin käsky, että jokaisen uskovaisen tuli jatkaa työtä itsenäisesti ja oman mielensä mukaan. Temppeli syntyi täten kolmen vuosisadan kuluessa. Ken vain halusi, toi talttansa ja teki työtä. Kuninkaallistenkin sukujen jäsenet, jopa kuninkaatkin, ottivat henkilökohtaisesti osaa työhön.

Kun mietimme tämän työn ääretöntä laajuutta, sitä työntekijöiden lukua, joka oli ottanut työhön osaa, kun ajattelemme kuinka ihmeellisiä olentoja on kuvattu, kun muistamme, ettei tämä rakennus ole kohonnut perustasta kuten muut, vaan tuuma tuumalta hakattu kovaan kallioon, niin huomaamme todella seisovamme ihmeen edessä, muuraritehtävän, joka samalla on ollut operatiivinen, vertauskuvallinen ja spekulatiivinen.

Brahmiinit pitävät niin ikään hyvin pyhinä ihmeellisiä kalliokaiverruksia Salsettessa, lähellä Bombayta. Korkeat pylväät ja kaarikatto vaikuttavat, että se ulkoapäin näyttää paljon suurenmoisemmalta kuin Elephanta, mutta se ei ole läheskään niin rikas veistoksista ja korkoveistokuvista kuin viimeksi mainittu.

Salsettesta huomaa heti, että se on ollut kallioon hakattu kaupunki, jossa on ollut tilaa monelle tuhannelle asukkaalle. Suurin temppelisali oli epäilemättä jumalanpalveluksen pääpaikka, ja pienempi, samalla korkeudella oleva, oli tarkoitettu deevojen palveluspaikaksi. Yksityiset asuinsijat olivat hyvin erilaisia niin hyvin suuruudeltaan kuin mukavuudeltaan riippuen nähtävästi eri yhteiskunta-asteisia. Vielä luultavampaa on, että nuo asuinsijat olivat määrätyt brahmiineille ja heidän opetuslapsilleen aikana, jolloin Intia oli taiteen ja tieteen kehto ja Euroopan kansat vielä elivät pimeydessä ja tietämättömyydessä.

Itse mysteeriot olivat jaetut neljään asteeseen. Pyrkijä aloitti jo varhain, kahdeksan vuoden ikäisenä. Ensimmäisessä asteessa seremonia käsitti, kuten nykyään ranskalaisessa riituksessa poikalapsen liittymisessä järjestöön, vain pukemisen liinaiseen vaippaan, pyhän zennarin kiinnittämisen vyölle ja yhdeksän kertaa kierretyn, kolminkertaisen nuoran panemisen kaulaan. Uhrit, sytytysseremoniat ja määrätyt puheet seurasivat näitä rituaaleja. Kokelas annettiin sitten brahmiinin hoitoon, joka häntä opetti ja valmisti paastojen ja muun puhdistuksen kautta eteenpäin pyrkimistä varten. Jos hänen arveltiin päässeen vaaditulle kehitysasteelle sai hän 20-vuotiaana pyrkiä toiseen asteeseen. Samoin kuin nykyaikaisessa ammattilaisasteessa tuli hänen nyt kääntää huomionsa tieteisiin, varsinkin astronomian tutkimiseen, joka siihen aikaan oli sama kuin astrologia. Jos hänen oppimääränsä oli tyydyttävä, vietiin hänet hämärään luolaan, missä hänelle luettiin aporrheta. Sen jälkeen hänen täytyi vannoa osoittavansa ehdotonta kuuliaisuutta ylemmille, pitävänsä ruumiinsa ehdottoman puhtaana ja olevansa ehdottomasti vaiti. Sitten hänen päänsä päälle ripoteltiin vettä, sandaalit tai kengät riisuttiin jalasta, jonka jälkeen hänen tuli kiertää looshi kolmasti auringon mukaan. — Tämän jälkeen luettiin asiaan kuuluvia lukuja, joiden päätyttyä kokelas kuljetettiin seitsemän luolasarjan kautta äärimmäiseen pimeyteen. Tällä aikaa jäljiteltiin Mahadevin valituksia, suuren jumalattaren kaihoa Shivan häviämisen johdosta, samoin kuin muualla kuvattiin Isiksen valituksia Osiriksen katoamisen tähden. Kokelas kuuli melua, huutoa, ulinaa, surullista valitusta. Äkkiä kuului hämmästyttävä räjähdys, salamaniskut leimusivat hänen silmissään ja sitten taas äkkiä pimeys ja hiljaisuus levisivät hänen ympärilleen. Siinä hän havaitsi kaikenlaisia aavemaisia haamuja, jotka kuvasivat jumalien syntymää ja muita mysteerioita. Näistä kauhuista kokelas laskettiin taas odottamatta säteilevään valoon. Täällä levisivät ihanat tuoksut, kukat loistivat ja jalokivet säihkyivät. Tämä tila esitti hindulaisten paratiisia, kaiken maallisen ihanuuden saavutettua huippukohtaa ja sen tarkoituksena oli täydentää oppilaan uudestisyntymisen kuvaus. Hän puettiin nyt valkoiseen pukuun ja tiaraan. Merkillinen risti piirrettiin hänen otsaansa ja taaksepäin käännetty kulmamitta eli tau-risti hänen rinnalleen. Sitten hänelle opetettiin ihmeelliset merkit, kädenotteet ja tunnukset sekä järjestön luvut. Hänet vyötettiin salaisella vyöllä, sai käteensä mustan kiven, rinnalleen taikoja tekevän jalokiven sekä käärmekiven, joka suojeli häntä myrkkyjä vastaan. Lopuksi hänelle annettiin pyhä sana, joka viittasi Trimurtin luovaan, ylläpitävään ja hävittävään voimaan. Tähän päättyi toisen asteen vihkimys.

Kolmannen asteen harjoitukset käsittivät täydellisen eristymisen metsässä, jolloin kontemplaatiota vaadittiin velvollisuutena ja uhri samoin kuin kieltäymys tulivat jokapäiväisiksi rituaaleiksi. — Neljännessä asteessa brahmiini yhdistettiin merkillisten seremonioiden kautta jumaluuteen ja hänelle taattiin pääsy tulevaisuudessa siunattujen joukkoon".

Nykyaikaisten muurarien on pakko myöntää omien menojensa yhtäläisyys näiden vihkimysmysteerioiden kanssa ja samalla siis, että he niistä ovat saaneet perintöä. Huomatkaa pyrkijän valmistuminen, zennarin ja ankkuriköyden yhdenmukaisuus, jalkineiden riisumisseremonia, kiertomatkat, toisen asteen tehtävät, mystinen kuolema jne. Eräässä seremoniassa piti pyrkijän astua kolme askelta suorakulmassa, täsmälleen kuten nykyaikaisessa seremoniassa. Intialainen epätoivon merkki on kuvista päättäen aivan sama kuin se, mitä nykyään käytetään Ranskassa.

Huomaamme myös viittauksen tikapuiden seitsemään puolaan. Ne kuvasivat hindulaisen maailmankaikkeuden seitsemää tilaa. Alin oli maa, toinen uudestisyntymisen maailma, kolmas taivas, neljäs tai keskinäinen väliaste alempien ja ylempien maailmoiden välillä, viides syntymien maailma, johon sielut syntyvät uudestaan, kuudes siunattujen asuinsija, seitsemäs, eli korkein olintila, totuuden piiri, Brahman asuinsija, Brahman, joka oli itsessään henkisen auringon muurarivertauskuva.

Brahmiinien mysteeriot muistuttavat nykyaikaisista itämaalaisista salaseuroista lähimmin "Dervishien matkoja". Heidän järjestönsä jakautuu neljään pylvääseen eli asteeseen. Ensimmäinen askel kuvaa nöyryyttä ja arvellaan sen viittaavan kirjoitettuun lakiin. Toisella tiellä saa oppilas henkistä voimaa. Kolmas aste on tiedon aste ja tässä asteessa arvellaan pyrkijän tulevan inspiroiduksi. Neljäs johtaa hänet aina jumaluuteen asti. Hänestä tulee itsestään jumaluuden osa ja hän näkee jumalan kaikessa. — Voitettuaan ensimmäisen ja toisen asteen annetaan oppilaalle Caliphin eli Kunnia-Mestarin arvo. Dervishien mystisellä kielellä selitetään, että "ihmisen täytyy kuolla, ennen kuin hän voi syntyä". — Vihitty kantaa pientä, verellä pirskotettua marmorikuutiota. Ennen vastaanottoa vaaditaan vuoden koeaika, jolloin oppilaan koettelemiseksi jaetaan hänelle väärien salaisuuksien tietoja. Vihkimyksessä riistetään häneltä kaikki metalliesineet, vieläpä pukukin. Lampaan villasta punottu nuora pannaan hänen kaulaansa ja vyö hänen lantioilleen. Hänet talutetaan neliömäisen huoneen keskustaan, jossa hänet esitetään orjana. Hänet asetetaan istumaan käsivarret ristissä rinnalla suurelle kivelle, ruumis eteenpäin nojaten, oikeat varpaat ojennettuina vasemman jalan yli. Tässä asennossa hänen tulee tehdä juhlallinen kuuliaisuudenvala.

On vielä huomattava, kuinka buddhalaisuuden nousu kuudennella vuosisadalla eKr. vaikutti pyhien rakennusten tyyliin ja tapoihin. Luolatemppeleitä, samanlaisia kuin vanhat brahmiinitemppelit rikkaine maalauksineen, kuvan veistoksineen ja kirjoituksineen, tavattiin kautta koko Keski-Intian, Ajantassa, Elliorassa, Kanarissa, Karlissa, Nasikissa jne., mutta varsinainen buddhalainen pyhätön muoto oli massiivinen muurattu kumpu, jota sanskritinkielellä nimitettiin stupa ja afganistaninkielellä topies tai chaityas. Nämä olivat luultavasti samanlaisia kuin muutkin keinotekoiset kummut, joita ympäri maailman tavataan rakennettuina tasaisille seuduille, ns. "vuoret", joista niin usein puhutaan ja jotka olivat kuvauksia tarunomaisesta, salaperäisestä Merun vuoresta tai Sumerusta.

Vaikkakin nämä kummut rakenteeltaan ja pyhäinmenotarpeiltaan olivat olemassa ennen Buddhan tuloa, vaikutti hänen uskonnollinen järjestelmänsä niihin voimakkaasti. Hänen seuraajansa jakautuivat kolmeen palvojaluokkaan.

Ensimmäiset stupat olivat pyhitetyt korkeimmalle, näkymättömälle jumaluudelle, taivaalliselle Buddhalle. Näissä temppeleissä ei ollut aarteita eikä pyhäinjäännöksiä. Niissä arveltiin jumalallisen hengen asuvan valona ja tämä kuvattiin esittämällä kaksi silmää. kullekin neljälle sivulle, joko jalustalle tai rakennuksen huipulle. — "Adi-Buddhaa ei koskaan nähdä, hän on valo". Sen tähden olivat silmät tai tuli ainoat vertauskuvat, millä saatettiin kuvata kaikkinäkevää, ilmentää ilmentämätöntä. Niiden lukemattomien nimitysten joukossa, joita on Buddhalle annettu, kuvaa tätä ominaisuutta "kaikkiallisesti säteilevä aurinko", "avaruuden alueiden suuri valo", "liekki", ja "silmä", "maailman silmä".

Toiset olivat pyhitetyt kuolevaiselle Buddhalle. Nämä sisälsivät kaikki todellisen tai arvellun Buddhan pyhäinäännöksen suljettuna arkkuun tai rasiaan. Kerrotaan, että suuren opettajan ruumis poltettiin metalliseen uurnaan sulettuna äärettömän suurella santelipuisella roviolla seitsemän päivää kestävien ruumiinpoltto- ja valitusseremonioiden aikana. Tuhka jaettiin sitten kahdeksaan osaan ja vietiin uurnassa yhtä moneen paikkaan, missä suuria stupia rakennettiin niiden päälle. Polttorovion puuhiili suljettiin yhdeksänteen uurnaan ja malja, jolla pyhäin jäännökset mitattiin, suljettiin vielä kymmenenteen.

Myöhempiä hautakumpuja rakennettiin muistomerkeiksi paikoille, jotka olivat tulleet kuuluisiksi tai pyhiksi jonkun Suuren Opettajan käynnin tai työn kautta tai jonkun hänen suuren seuraajansa hautamerkiksi tai vieläpä jonkun pyhäinjäännöksen peittämiseksi.

Mahawanso kertoo meille Ceylonin suuren hautakummun rakentamisesta ja pystyttämisestä ja nämä seremoniat ovat hyvin mielenkiintoisia meille, koska ne muistuttavat nykyaikaista kulmakiven laskemis-seremoniaa.

Perustan muodosti joukko pyöreitä kiviä, jotka elefantit olivat astuneet maahan. Näiden päälle pantiin kerroksittain hienoa savea, soraa, sementtiä, rautalaattoja, hyvänhajuisia tuoksuaineita, steatiittia, tavallista kiveä, pronssilaattoja, jotka olivat kiillotetut pienien punaisten kookospähkinöiden maidossa kostutetulla kumilla, hopealaattoja, sementoidut sesamöljyllä sekoitetulla vermillonilla.

"Kunnioitetut ystävät", julisti Maharaja. "Huomenna tahdon laskea suuren shaityan peruskiven, jotta kaikki veljeskunnat siellä saattaisivat kokoontua. Sallikaa kaikenkansani tuoda uhreja ja kukkakiehkuroita Buddhalle." — Paikalle vievät tiet olivat juhlallisesti koristetut, kun kuningas määräajalla ministeriensä saattamana, armeijansa, soittokuntien kerjäläismunkkijoukkojen ja kaiken kansan seuraamana saapui paikalle. Ensin hän uhrasi sata ja kahdeksan pukua, jotka asetettiin arvioidun rakennuspaikan keskelle ja neljälle sivulle. Sitten hän uhrasi kukkia kulkien kolmasti paikan ympäri seisahtuen keskustaan, jonka jälkeen hän hyvin kiillotetulla ja kullalla kirjaillulla hopeaharpilla piirsi ympyrän alimmalle kivikerrokselle. Sitten hän asetti keskelle kahdeksan kulta- ja kahdeksan hopeamaljaa ja niiden ympäri kahdeksan kulta- ja kahdeksan hopealaattaa. Kunkin laatan ympärille pani hän sata ja kahdeksan palasta kangasta ja taas niiden ympärille sata ja kahdeksan savesta tehtyä maljaa. Tämän tehtyään nosti kuningas itäisimmän laatan, asettaen sen taas tuoksuvaan, pyhälle paikalle uhratuista jasmiineista tehtyyn sementtimuotoon. Samalla tavalla seitsemän valtioministeriä menetteli muiden laattojen suhteen. Uusien uhritoimitusten jälkeen kuningas vetäytyi pohjoisimpaan kolkkaan, jossa hän polvistui kunnioittavasti jumalanpalvelukseen. Pyhät miehet lauloivat tällä aikaa ilohymniä, jota Buddha oli laulanut valaistuksensa hetkellä.

Kautta lukemattomiin elämäin olen tuskassa etsinyt suurta luojaa.
Nyt olen sinut löytänyt, oi sinä Suuri Arkkitehti.
Nyt saa sieluni jättää tämän synnin majan.
Vapaana sen raunioista kohoaa henkeni ylistykseen.
Olen vapaa syntymien kahleista.
Olen kaikkien himojen voittaja.

Rumpujen rämistessä astuivat sitten kivityömiehet paikoilleen. Kuningas kysyi arkkitehdiltä: "Minkä muotoiseksi aiot rakentaa tämän chaityan?" Arkkitehti otti vähän vettä kämmenelleen, kaatoi sen sitten vedellä täytettyyn kultamaljaan ja osoitti puolipallon muotoista kuplaa, joka hetkeksi näyttäytyi vedenpinnalla ja vastasi: "Tämän muotoiseksi rakennan sen."

Kun rakennus sitten oli valmis ja sen kaikista pyhin oli koristettu ja valaistu tuoksuvaa öljyä palavilla lampuilla, kuningas saapui täysikuun iltana topielle kantaen päänsä päällä kultaista pyhäinjäännösastiaa. Hän saapui tänne kulkueessa, jonka etupäässä astui valtion juhlallisesti koristettu elefantti. Kuninkaan vaunuja ympäröi maljoja, kukkakoreja, soihtuja ja lippuja kantava kansa. Elefantteja, hevosia ja vaunuja seurasi kulkueessa korvia lamauttavan melun kuuluessa ja kaikenlaisen soiton kaikuessa. Saavuttuaan topielle, otti hallitsija pyhäinjäännökset vartioilta ja suurin juhlallisuuksin hän asetti ne kirstuun. Hän nosti koko arkun päänsä päälle, kiersi paikan kolme kertaa munkkien seisoessa vartioina sen ympärillä. Itäpuolelta nousi hän kummulle, laskeutui sieltä pyhättöön asettaen kirstun kultaiselle alttarille. Kansa seisoi ympärillä kädet kohotettuina jumalanpalvelukseen. Kuningas toimitti taas uhreja. Pyhätön ovi suljettiin lukkoon määrättyjen seremonioiden kestäessä. Sitten kansa kantoi tuhansia uhreja kummulle.

Lopuksi kuningas piirsi kultaisella auralla, jota veti kaksi mahtavaa elefanttia chaitya-alueen rajat. Niiden sisäpuolella olevan alueen pyhittivät munkit uhreilla ja muilla säädetyillä toimituksilla. Loppuseremonia oli sama kuin kulmakiveä laskettaessa toimitettu jumalanpalvelusmeno.

Buddhalaisten kolminaisuus käsittää Buddhan henkenä tai jumalallisena älynä, Dharman aineena tai konkreettisena luontona ja Sanghan suhteen näiden kahden välillä tai maailmankaikkeuden. Uskonnolliset opetukset jaettiin kolmeen luokkaan. Ensimmäiset "uskonnollinen järjestelmä" opetettiin "kuulijoille", seurakunnan alimmalle luokalle. "Aforismit" tai "uskon periaatteet" opetettiin "kehittyneille älyolennoille", jotka käsittivät munkkien keskiluokan. Kolmannet, "korkein laki" tai "yli-inhimilliset uskon periaatteet" jaettiin ainoastaan "todellisille älyolennoille", seurakunnan korkeimmalle luokalle. Näitä kolmea opinkappaleiden luokkaa nimitettiin yhteisellä nimellä "kolmeksi aarteeksi" tai "kolmeksi edistymisen tieksi". Erotettuina nimitettiin niitä alimmaksi, keskimmäiseksi ja korkeimmaksi edistymisen tieksi.

Lopuksi huomautamme, että Intian mysteeriot olivat laaja ja suuri vertauskuvallinen opetusjärjestelmä. Verhot, jotka peittivät heidän filosofiansa, mystiset allegoriat ja muodot olivat niin pettäviä, niin läpitunkemattomia ulkopuoliselle, että ne johtivat heidät pimeyteen ja harhaan, josta oli vaikea löytää ainoatakaan käsitettä, jolla olisi ollut yhtäläisyyttä alkuperäisen totuuden kanssa, sitä vastoin taas näiden samojen verhojen alta, samasta filosofiasta levisi vihittyjen mieleen loppumattomia puhtaan, elävän valon säteitä. — — Missään menneisyyden kulttuurimaassa, ei edes faraoiden Egyptissä saatettu subjektiivista ihannetta ilmentää objektiivisena vertauskuvana graafisesti, niin etevästi, niin taiteellisesti ja syvästi, kuin Intiassa.

L. Turner Lindsey

Suom. K. A.–I.

Ruusu-Risti — joulukuu 1929, helmikuu 1930


Tähtimerkit

Oinas

Tähtitaivasta tarkastaessa huomaa kevätpäivän tasauksen merkitsevän vuoden alkua. Kulkiessaan päiväntasaajan ohi aurinko silloin jättää sisäiset piirit ja nousten nopeasti antaa heräämiskäskyn maan alla uinuville voimille.

Siitä on kaksituhatta vuotta kun kevätpäivän tasauspiste putosi Oinaan tähtimerkkiin. Se antaa siis nimensä ensimmäiselle ekliptikan kahdestatoista ympyrän piiristä, vedettynä auringon vuotuisen, silminnähtävän kulun mukaan. Tämä 30º alkusegmentti on pyhitetty Oinaalle, vaikka päiväntasauskohtien eteneminen todellisesti satuttaa sen Kalojen tähtimerkkiin. Auringon vaikutus planeettaamme riippuu maan akselin kallistumisen suuruudesta. Oinaalle ominainen vaikutus on siis yhteydessä maan akselin pystysuoruuden kanssa eikä kiintotähtien, jotka viimemainitut ennen muinoin määräsivät auringon paikan sinä hetkenä, jolloin sen tehtävä oli sopusoinnussa Oinaan tehtävän kanssa.

Oinas hyökkää odottamatta vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa yhteen ainoaan rynnäkköön, jota se sitten ei halua jatkaa. Tässä kohden on Härkä, eläinradan toinen merkki, vastakohtainen Oinaalle.

Oinas merkitsee siis yrittävää innostusta, joka panee alkuun työn, mutta jolta puuttuu kestävyyttä sitä jatkamaan. Siltä puuttuu myös halua taistelemaan uusiutuvia esteitä vastaan, vieläpä turvaamaan organismin säännöllistä toimintaa.

Vihityt vertaavat Oinasta J.: pylvääseen, joka on punainen ja viittaa kaiken alkuun panemisen edeltä käyvään elämäntuleen. Myöhemmin näemme mitä eläinradan merkkejä B.: pylväs edustaa, joiden mukaan se on musta, valkoinen, vihreä tai sininen.

Tarkastaessamme Oinasta huomaamme että muinaisajan kansat tekivät siitä tulen merkin kevät-auringon vuoksi, joka sulattaa nopeasti lumen ja loihtii esiin ennenaikaisesti puhjenneen vihannuuden. Voima, joka kehittää kasvien oraat, vaikuttaa samalla eläinkuntaan kiihottaen siinä siittävää himoa. Hermetistit näkivät näissä vuotuisissa elämänpuhkeamisissa suuren mystisen näytelmän toistumisen, elonprinsiipin ikuisen uudistumisen. Talvipäiväntasauksessa syntynyt jumala ottaa keväällä haltuunsa maan halliten syksyyn asti, jolloin hän sortuu, kuolee ja sitten nousee uudestaan elävien iloksi.

Näin jaettu voima tiivistyy kaikessa mikä syntyy. Alkemistit kutsuvat sitä Rikiksi; se on substanssi, jonka tehtävänä on palamalla ylläpitää elämän-tulta jokaisessa eläinyksilössä, kasvissa ja kivessä. (Tämän mukaan edustaa ihmisyksilö jumalallista ruumista, maaplaneettaa).

Yleinen elonprinsiipin jälleensyntymismysteerio tapahtuu luonnossa fysiologien mielestä hyvin mystisesti, mutta mystikoista häiritsevän jokapäiväisesti. He näkevät kolmiyhteisen Luojan kuvan tasakylkisessä kolmiossa. Hermetistit taas antoivat tämän saman vertauskuvan tulelle, joka herättää henkiin koko luonnon. Heidän mukaansa tämä valaiseva Tuli vuotaa jatkuvasti yhdestä ainoasta kaikkialla läsnä olevasta valokeskuksesta, jota kuvataan pisteellä ympyrän sisässä tahi kolmion keskellä olevalla silmällä. Se on Isä, elämää vuotava ja elämää säteilevä keskus. Säteileminen vastaa Poikaa ja valon kasvaessa sen kehityttyä järkenä, henkisenä sivistyksenä on se Pyhä Henki. Varsinaisesti toimiva on Poika: se vapautuu Isästä työskennelläkseen ruumistumalla. Se on kaikessa joka elää kuten evankelista Johannes sanoo. Pojan luonteenominaisuuden, ruumistumisen merkki on Risti, so. passiivinen hedelmällisyys: vaakasuora viiva, aktiivinen toiminta: pystysuoraviiva, sitä voi myös sanoa laskeutuvaksi (involuutio) tai nousevaksi (evoluutio). Joka tapauksessa merkitsee risti muokkaavaa toimintaa. Yhdistettynä Tulen kolmioon muodostaa se Rikin merkin: jolloin se tarkoittaa sitä sisäistä tulta, joka ensin siemenessä suorittaa heräämisen ja sitten muodostaa yksilön.

Yksilöitynyt Tuli (Poika) lähtee universaalisesta Tulesta (Isä). Se saa kevätauringon toimimaan silloin kun Oinaan sarvilla varustettu jumala Ammon-Ra ilmoittaa elinvoimille että talven ajaksi keskeytyneet työt alkavat uudestaan sen omassa merkissä joka on voima ja tarmo.

Aries-Oinas palauttaa mieleen Ares-Marsin. Olosuhteiden sopusointuisessa seitsenjaossa kuvaa Mars toimivaa kiihkoa — nuoruudelle ominainen malttamattomuus ei säästä elinvoimia! Se on myös syntyvälle yksilölle luontaista itsekkyyttä sen vaatiessa itselleen personallisuutta ja puhdasta ympäristöstä eristettyä aluetta, jonka turvissa se voi rauhassa kehittyä ollen elämän puolesta taistelemisen jumala, Mars vetää julmuudella puoleensa, mutta tähtitieteellisesti kiinnitettynä Oinaaseen se johtaa ainoastaan fysiologista kasvua la hävittää rakentamista varten.

Kaldealaiset näkivät taivaisessa Oinaassa Enmescharan, hedelmällisyyden jumalan, ilmenemisen. Muuten oli lammas heidän mielestään karjalaumoja suojelevan Giron — jumalan eläin. Nämä jumala-olennot vastaavat Eabania, voimakasta, karvaista satyyria, joka on viisaan Gilgameen uskollinen seuralainen. Gilgames hallitsee Ouroukia, seitsemän muurin kaupunkia, Joka tarkoittaa itsetietoisen yksilöllisyyden asumusta. Älykäs sankari Gilgames suorittaa korkeat tehtävänsä Eabanin avulla, joka on esikuva eläimellisestä rohkeudesta ja sukuvietin voimasta. Ensin voitokkaasti taistellessaan taivaalta laskeutunutta Härkää vastaan, uupuu satyyri, veltostuu ja näyttää vajoavan maan sisään. Gilgames itkee nuoruutensa ystävää ja lähtee vaaralliselle retkelle, kulkien itse kuolemanvirran yli. (Auringon kulku talvisten merkkien kautta). Tultuaan takaisin Ouroukiin, muistaa Gilgames Eabanin ja antaa hänen nousta ylös maan alta. Tämä näyttää vastaavan Oinaan keväistä nousua.

Astrologian mukaan suosii Oinas äkillisiä, kiivaita hyökkäyksiä, jotka heittävät nurin hämmästyneen vihollisen. Ei mikään vuoden päivä voi siis paremmin sopia musertavaksi hyökkäyspäiväksi kuin 21. maaliskuuta, jonka saksalaiset v. 1918 siksi valitsivat. Heillä oli sitten hallussaan yksi kuukausi, jolloin olisivat voineet täydellisesti murtaa länsirintaman; se olisi pitänyt tapahtua ennen auringon saapumista Härän merkkiin, sillä silloin siirtyy voittava puoli puolustavaan asentoon. Siis maailmansodan tapaukset näyttävät kehittyvän sopusoinnussa eläinradan symboliikan kanssa. Kun planeetan tarkoitusperät ovat vaarassa, luulevatko taivaankappaleet olevansa pakotetut välittämään?

Härkä

Siemenen, joka Oinaan tulen alaisena on alkanut kehittyä, tulee kestää peräkkäiset maa-, ilma-, vesi- ja tulikokeet. Tällöin on Härän asuntona maa ja sen tehtävänä on uupumatta kiertää aurinkoa, valmistuakseen viljavuuteen. Toisin sanoen: Härän työ on Sonnin työtä ja se on yhteydessä maan kanssa neljän elementin kautta.

Kun luomisvoima aina kuuluu eläinradan ensimmäisen merkin tehtävään eikä toisen, on Härän pakko luopua rajusta innostaan Oinaan hyödyksi heti kun kevätaurinko on kulkenut päiväntasaajan yli siinä tähtisikermässä, joka on antanut nimensä eläinradan toiselle merkille. Päiväntasauskohtien eteneminen määrää lopullisen kuohitsemisen, joka ennen muinoin oli vuotuinen. Mithra-palvonnasta säilyneiden tietojen mukaan oli tämä Skorpionin tehtävä. Tämä viimemainittu tähtimerkki on nimittäin sotajalalla Härän kanssa, joka saa voimansa keväisestä auringosta, kun taas Skorpioni esittää auringon häviämistä astraaliseutujen pimeyksiin. Kuusi kuukautta kestävän manalaseutujen läpikulun aikana on luonto hedelmätön, sillä sen hedelmöittäjä on tehty miehuuttomaksi. Se syksyinen uhri-eläin, joka on talven ajaksi tehty kykenemättömäksi, mutta keväällä saa voimansa takaisin, on Oinas. Kaldealaisten Gilgames-epoksessa laskeutuu taivaallinen Härkä maanpäälle kostamaan Istarin puolesta. Tämä fysiologisen-elämän jumalatar on vihityn Gilgameen ylenkatsoma. Kauhea eläin, jonka hengityskin jo tappaa, esittää aineellisuutta, joka myrkyttää ympäristön; ja tuo ahnas tyranni on voitettava. Vastustaessaan Istarin (aistillisuuden) viekoitusta Gilgames (ylempi minä) ja seuralaisensa Eabani (hillitty alempi minä) pitävät vireillä jatkuvaa taistelua hyökkäävää Härkää vastaan, kunnes voittavat sen lopullisesti. Tämä voitto vie hengen Eabani satyyrilta, joka edustaa niitä voimia, joita Oinaskin kuvaa.

Härän maalliset jäännökset, äärettömän suuret sarvet, on viety valkoisessa kiviarkussa Ouroukiin. Ne sisältävät balsamia, joka antaa parantamisvoimaa Istar-eläimen voittaja-viisaalle.

Tämä kaikki tapahtuu meissä itsessämme elämisen halun vaikutuksesta. Äsken elämään puhjennut (Oinas) hedelmällinen siemen ottaa ravintonsa maan äidillisestä helmasta. Jos se tahtoo elää, täytyy sen juurtumalla tehdä sopimus auringon ja aineen kanssa. Tästä lähtien hallitsee Härälle antautunutta muovailun-alaista oliota himoelämä, joka vastaa yksilön itsesäilymisvaistoa. Tämä vaisto yhdistää rakentavia elinvoimia, kartuttaen muodostuvia soluja ja isoten niitä tehtäviä varten.

Maakoe vastaa vapaamuurarivihkimyksessä eläinradan toista merkkiä, joka on mainen kun ensimmäinen taas on tulinen. Pyrkijä ottaa aloitteen (Oinas) laatien pyrkijä-anomuksensa, sen jälkeen hän kärsii perinnäistapojen mukaan vankeutta maanalaisessa onkalossa, jossa hänen, eristettynä kaikesta ulkopuolisesta maailmasta, on ryhdyttävä muovailemaan hänessä asuvia voimia. Tunkeutumalla tahtonsa salaisimpaan sopukkaan hänen tulee ottaa selvä, mitä hän kohtalonsa ohjaajana tahtoo. Tämä vastaa kokelaan testamenttia, ja se tarkoittaa, että hengen täytyy syventyä, uurtua ennen kuin se herää. Meidän persoonallisuutemme ei synny ilmasta, sillä täytyy olla vankka perusta ennen kasvamistaan. Ruumiillisesti saamme ympäristöltä kaikki ne rakennusaineet, joita alkuunpanija-luojamme (J.) tarvitsee työssään. [ Meillä B — suom. muist.] Eläinkunta antaa meille organismin, jonka alistamme palvelijaksemme, näin muutamme maallisen henkiseksi ja tulemme suuren Isiksen lapsiksi, hänen, jonka ainoa toivo on saada vihkiä meitä mysteerioihinsa.

Tämä jumalatar vastaa Cybele'a, Rhea'a, efesolaista Artemista, Ceresta ja Proserpinea, myös Istaria ja Venusta. Näiden viimemainittujen nimien takana palveltiin ennen muinoin "kaikkien elävien äitiä". Afrodite on se viettelijä, joka saa meidät rakastamaan elämää. Hän viekoittelee hengen yhdistymään aineeseen pakottaakseen sen muokkaamaan sitä.

Vihitty ei näe hänessä sitä moitteenalaista Eevaa, joka antoi omenan Aatamille, kun tämä ei vielä ollut puettu nahkahameeseen. Jos meidän aineellistumisessamme on jotain lankeamista, tietää vihitty sen olevan hengen välttämätöntä myöntymistä pyhän tehtävän hyväksi. Me olemme kaikki ruumistuksia Sanasta ja voidaksemme ruumistua tulee meidän alistua maakokeeseen, joka on ensimmäinen puhdistus entisten olemassaolojemme vuoksi. Nämä olemassaolot häipyvät siinä kaiken uudistuksen yössä sellaisilta, jotka tahtovat syntyä uudestaan ollakseen mukana maailmankaikkeuden Suuren Temppelin rakentamisessa.

Oswald Wirth

Suom. J. B.

Ruusu-Risti — huhtikuu 1930


Ihmisen symboli

Motto:

Ty i människans ande ha tingen sin lag: när med renare öga hon skapelsen ser, skall ur renare eter en klarare dag genom blänande rymderna sänka sig ner — — — —

Victor Rydberg

Vapaamuurariudessa puhutaan siitä miten sen looshi muotomenoineen ja kokoonpanonsa puolesta on vertauskuva ihmisestä. Tutkijat voivat löytää yksityiskohtaisiakin analogioita ja vastaavuuksia tässä suhteessa, mutta näihin en tahdo tässä yhteydessä syventyä siitäkin syystä, että ne kuuluvat suljetumman piirin tutkimusaiheisiin, piiriin, joka käytännössä tuntee kaikki nämä muodot ja menot. On kuitenkin eräs kysymys, joka mielestäni on perustavaa laatua, joka olisi selvitettävä, ennen kuin voimme ymmärtää mitään yksityiskohtia. Minusta melkein tuntuu, että jollei se kysymys ole selvästi kirkastunut meille, kaikki yksityiskohtaiset selitykset ovat vailla elimellistä pohjaa ja yhteyttä, ovat enemmän tai vähemmän harmaata teoriaa. Tämä on kysymys siitä, miten yleensä voimme suhtautua ulkonaisiin, ilmenneisiin muotoihin vertauskuvina, symboleina jostakin henkisestä metafyysisestä totuudesta. Onko vertauskuvallisuus elävään kokemukseen perustuva todellisuus vaiko vain ymmärryksen yhtäläisyyksien havaitsemista eri ilmiöiden välillä.

Muistamme nuo Goethen kuuluisat sanat: "Alles vergängliche ist nur ein Gleichnis — Kaikki katoavainen on vain vertauskuvaa." Vertauskuvaa jostakin katoamattomasta todellisuusarvosta, ei mistään toisesta katoavaisesta ilmiöstä. Eri ilmiöiden välillä voimme kyllä havaita yhtäläisyyksiä ja vastaavaisuuksia, analogioita, mutta niiden vertauskuvallisuus ei ole siinä, se on jonkun yhteisen niissä piilevän henkisen todellisuuden, hieman erilaisessa heijastamisessa. Näin olen ymmärtänyt Goethen sanoja ja näin ollen emme voi sanoa, että vapaamuurarilooshi olisi vertauskuva siitä ilmiöstä, jota nimitämme ihmiseksi ja joka itse on vain vertauskuvaa, vaan symboli siitä todellisesta ihmisestä, joka ei vielä ole tullut näkyväiseksi, vaan piilee henkisenä todellisuutena, siemenenä ilmiön takana. Kuka on tämä ihminen? Häntä on myöskin nimitetty mystiseksi ja kosmiseksi Kristukseksi, Jumalan täydellisyysajatukseksi ihmisestä.

Mutta miten tämä tulee meille kokemusperäiseksi todellisuudeksi? Miten voimme kokea sitä mitä Goethe oli kokenut kirjoittaessaan Faustiaan ja esim. edellä mainittuja sanoja, kokea vertauskuvallisuutta tosiasiana? Voisi ehkä sanoa, että saatamme kulkea kahta tietä saavuttaaksemme tämän päämäärän, esteettistaiteellista ja eettismoraalista, mutta todellisuudessa nämä tiet ovat myös yhtä ja kulkevat rinnan. Jotta tämä tulisi selväksi, syventykäämme muutamiin rinnakkaisilmiöihin, tutkikaamme vapaamuurarilooshin analogisina ilmiöinä taideteosta, luontoa ja ihmisruumista.

Taideteoksessa näemme kuvattuna kappaleen sieluelämää, siinä on ilmaistu erilaisia tunteita ja kokemuksia, eettisiä ja esteettisiä ristiriitoja, epäsointuja, ylipäänsä kaikkea sitä kirjavaa ajatus- ja tunne-elämää, joka muodostaa sielumme. Taideteos ei ole, niin kuin jotkut voivat uskoa luonnon jäljittelyä so. jonkinlaista valokuvauksellista luonnon muotojen kuvaamista. Silloinhan, mainitaksemme vain yhden esimerkin, olisi elävän ihmisruumiin mukaan valettu patsas todellinen kuvanveistos. Mutta taideteos ei ole myöskään joidenkin sielullisten ilmiöiden pelkkää reproduktiota, heijastusta ja esitystä, ei ainoastaan erilaisiin muotoihin pukeutunutta mimiikkaa, ilmehtimistä. Taideteoksessa on saavutettu erilaisten sielullisten ristiriitojen ja pyrkimysten ratkaisu, joka ilmenee meille kauneutena ja harmoniana. Miten on tämä taideteoksen kauneus ja harmonia syntynyt, olkoon että se esittäisi kuinka realistisesti rumia ja järkyttäviä asioita tahansa? Tämä ratkaisu ei ole mikään järkilaskelma, vaan se on luovan hengen, mystisen Kristuksen, elävän täydellisyysajatuksen työtä innoitetun taiteilijan välityksellä. Sen hengen täyttämänä taiteilija joutuu katsomaan kaikkea surua ja tuskaa samoin kuin riemua ja iloa, kaikkia sielunsa ristiriitoja ikään kuin ulkoapäin sub specie aeternitatis, ikuisuudennäkökulmalta, ja ne muodostuvat siten vertauskuviksi elämän hengen, mystisen Kristuksen toiminnasta ja niin syntyy kaunis ja harmoninen taideteos. Taideteos on siten sikäli kuin se on kaunis mystisen Kristuksen, todellisen ihmisen vertauskuva. Tämä on selitys ja tutkimuksen tulos, jota en tässä yhteydessä voi tarkemmin esittää ja perustella, mutta johon toivon voivani palata erikoisessa taiteellista innoitusta koskevassa kirjoitelmassa.

Huomautin edellä, ettei taideteosta saa ymmärtää luonnon valokuvauksellisena jäljennöksenä. Ja kuitenkin, taiteellinen luominen on luonnon jäljittelyä. Etevä mystikko ja filosofi Carl du Prel on sanonut, että taiteilija jäljittelee luonnon luomismenetelmää. Taiteilijankin luoma kauneus ja sopusointu on orgaanista, elimellistä. Taideteos kasvaa niin kuin ihana kukka luonnon maaperästä siinä piilevien voimien vaikutuksesta ja siemenessä asuvien ajatusmuotojen mukaisesti. Taiteilijalla onkin taipumusta katsella luontoa aivan erikoisin silmin. Hänen suhtautumistaan luontoon nimitetään usein luonnon mystiikaksi. Mutta jokainen herkkä ihminen on voinut kokea merkillistä innoitusta, luonnon kauneuden ja sen suurenmoisten ilmiöiden edessä. Ihana iltarusko, aukea meren ulappa, sininen taivas, tuikkivat tähdet kohottavat meidät mietiskelyyn, tajunnan tilaan, jossa itse tunnemme olevamme pieniä mitättömiä ilmiöitä. Sulaudumme noihin suuriin luonnon ilmiöihin. Mutta samalla katselemme niitäkin, niin kuin kaikkia ilmenneitä muotoja ulkoapäin vain vertauskuvina siitä vapauteen pyrkivästä suuresta elämästä, jota tällaisina hetkinä koemme. Näin — olemme luonnon orgaaniseen kokonaisuuteen sulautuneina, sen välttämättömyydestä syntyneen harmonian innoittamina kokeneet Kristus-prinsiippiä, jonka valossa näemme luonnonkin suurena vertauskuvana, myös ihmisen sielussa ilmenevästä elämästä. Mieleeni muistuu tässä, miten kansallisrunoilijamme J. L. Runeberg ymmärsi ehtoollisen näin luonnossa elävän Kristuksen kannalta. Hän sanoi, että aina syödessämme, juodessamme ja hengittäessämme nautimme ehtoollista, sillä Kristus on siinä kaikessa.

Ihmisruumiskin on osa luontoa, ja se onkin luonnon täydellisimpiä tuotteita. Ymmärrettävää siis on, että mystinen ja kosminen Kristus on painanut siihen selvimmän leimansa. Jos edellä olemme pääasiallisesti esteettistaiteellista tietä kulkien kokeneet vertauskuvallisuutta, niin ihmisruumis kirkastaa meille jotakin siveellisten kamppailujemme poluilla. Salatiede opettaa, että ruumis on vanhempi muoto kuin sielumme, joka siis voi siitä ottaa oppia. Siveellisesti pyrkiessämme havaitsemme, että seuratessamme ruumiimme neuvoja saamme kokea mystistä Kristusta eettisenä todellisuutena. Ihmisruumis on siten hengen temppeli, vertauskuva, selvä ja kirkas, täydellisin ihmisen mitasta.

Vapaamuurarilooshia katselemme ehkä toisin silmin, kun ymmärrämme näin luontoa, taideteosta ja ihmisruumista. Vapaamuurarilooshia voidaan sitäkin katsoa taide-teokseksi, jonka ovat luoneet ne Valkoisen Veljeskunnan vihityt, jotka tämän liikkeen ovat panneet alulle. Se jos mikään on silloin mystisen Kristuksen hengestä syntynyt taideteos. Se on ehkä verrattavissa lähinnä sävellykseen, jonka nuo Mestarit ovat luoneet, ja niiden, jotka looshissa toimivat, on määrä kehittyä esittäviksi taiteilijoiksi oppiakseen soittamaan tuota sävellystä. Samoin kuin tavallinen taideteos saattoi olla vertauskuva mystisestä Kristuksesta, todellisesta ihmisestä niin myöskin looshi on tällainen ihmisen symboli. Me tulemme siitä tietoisiksi, kun opimme oikein esittämään sen muotoja ja vastaanottavasti kuuntelemaan ja katselemaan sitä. Mutta niin kuin luonto se elimellisenä, orgaanisena kokonaisuutena vaillinaisestikin kuvattuna herättää kaipaustamme Jumalaan. Voihan epätäydellisestikin esitetty soittokappale antaa aavistuksen Mestarin sävellyksen kauneudesta.

Looshia voidaan myös, niin kuin ihmisruumista, ymmärtää Hengen Temppelinä, jossa käymme koulua ja jonka ääntä meidän on opittava kuuntelemaan. Me voimme myöskin käyttää tätä temppeliä väärin, pitää sitä markkinapaikkana. Ruumiin tavoin se keskittää meidän voimiamme ja on ase, maaginen välikappale, joka myöskin voidaan suunnata väärin. Tästähän on kyllä esimerkkejä vapaamuurariuden historiassa, mutta vielä useampia, lukemattomia, aina toistuvia esimerkkejä on ihmisruumiin pyhäkön häpäisemisestä. Se, kuten looshi on kuitenkin pidettävä puhtaana, jotta se aina kirkkaasti heijastaisi hengen totuutta, jotta me aina näkisimme, mistä se on vertauskuva.

Tämä viimeinen väitteeni on nyt huomattava. Esteettinen taiteellinen innoitus ja hurmio, jossa voimme joutua Kristus-hengen kanssa kosketukseen ja sen valossa nähdä kaikkien muotojen vertauskuvallisuuden, on siis läheisessä suhteessa eettiseen, siveelliseen pyrkimykseemme ja kehitykseemme. Rinnan siveellisten kamppailujemme ja saavutustemme kanssa kirkastuvat meille vertauskuvat ja symbolit luonnossa, taiteessa ja vapaamuurarilooshissa. Näin selvenevät meille vähitellen yksityiskohdat. Suurin osa, mitä näemme, on vielä hämärää tarkoituksettomuutta, mutta valoja on siellä täällä alkanut syttyä. Joku kohtalon isku elämän koulussa, joku uhraus, joku siveellinen voitto on terästänyt katseemme ja kulkiessamme luonnon keskellä puhuvat meille sen erilaiset ilmiöt tai ainakin muutamat niistä nyt selvempää kieltä ja me näemme niiden vertauskuvallisuuden. Ja vaikka emme osaisikaan vielä ymmärtää muurahaisten kieltä, jonka H. P. B. mainitsee Hiljaisuuden Äänessä yhtenä vihkimyksen tien saavutuksena, niin paljastuu meille ehkä äkkiä selvästi ja kirkkaasti jonkun pienen vaatimattoman terälehtensä aukaisevan kukkasen merkitys ja tarkoitus.

Eino Krohn

Ruusu-Risti — elokuu 1930


Etusivu Ruusuristiläisyys