Annie Besant

Pitääkö Teosofisen Seurasta erottaa moraalisin perustein?

Viimeaikaiset tapahtumat* ovat saaneet aikaan paljon tutkistelua ja mielipiteiden vaihtoa siitä, mikä on Teosofisen Seuran oikea perusta, ja selvästikin on olemassa ajattelevien jäsenten kesken mielipiteiden jakautuminen. Tämä jako on täysin luonnollinen, sillä paljon voidaan lausua seuraavasta kysymyksestä: "Pitäisikö yleisen veljeyden olla kaikki käsittävä vai ei?" Olisi hyvä, että jäsenet harkitsisivat, mitä sen puolesta ja vastaan on sanottavana, ja että jokainen ratkaisee, mitkä ovat hänen perusteensa. Ne, jotka jommallakummalla puolella sivuuttavat perustelemisen, ikään kuin heidän oma näkökantansa olisi ilman muuta oikea ja ainoa, joka sopii järkevälle ihmiselle, ne osoittavat enemmän ennakkoluuloisuutta kuin viisautta. Tähän kysymykseen voidaan sovittaa suuren Buddhan sanat: "Te teitte oikein epäillessänne, sillä se oli epäiltävä asia."


* A. B. tarkoittaa tässä erään jäsenen viime vuonna [1906] tapahtunutta Seurasta erottamista. Ko. jäsentä oli syytetty siveellisyysrikoksesta.


Toinen puoli lähtee seuraavasta väitteestä: "Seura perustuu yleiseen veljeyteen ja henkiseen yhteyteen. Henki on kaikki käsittävä, ja henkeen perustuva yleinen veljeskunta ei voi sulkea ketään pois. Siksi ketään ei pitäisi erottaa Teosofisesta Seurasta." Tämä todistelu tehon hyvin suureen joukkoon ihmisiä ja sillä on vakuuttava kaiku. Mutta onko se yhtä pätevä kuin miltä se kuulostaa? Eikö se perustu erehdykseen? Teosofinen Seura ei ole samaa kuin yleinen veljeys vaan ainoastaan sen ydin, ja ydin ei ole kaikki käsittävä. Ihmiskunnan yleistä veljeyttä ei Teosofinen Seura muodosta, eikä ihminen tule yleiseen veljeyteen liittyessään Teosofiseen Seuraan eikä lakkaa olemasta siinä veljeydessä erotessaan Seurasta. Yleinen veljeys on luonnon tosiasia, jota me emme voi luoda emmekä hävittää. Puhtain pyhimys ja halvin roisto ovat toden teolla veljiä, eikä olisi mitään järkeä tai hyötyä sellaisen seuran muodostamisessa, joka olisi samansisältöinen kuin ihmiskunta. Se seikka jo yksistään, että Seuralla on tarkoitusperiä, joita jäseneksi pyrkijän täytyy hyväksyä, erottaa sen muusta ihmiskunnasta ja on rajoituksena. Sellainen henkilö, joka kieltää yleisen veljeyden, ei voi olla Teosofisen Seuran jäsen, mutta hän on ja on aina oleva ihmisveli. Ei siis veljeyden tosiasia vaan sen tunnustaminen oikeuttaa pääsemään Seuran jäseneksi, "ytimen" yhdeksi osaksi. Ja koska kahdelta jäseneltä vaaditaan takeita siitä, että pyrkijä "on sopiva ja kelvollinen olemaan Teosofisen Seuran jäsen", osoittaa se, että tätä tunnustusta pidetään elämäntunnustuksena eikä vain pintapuolisena puheena. Jos näin on asianlaita – ja eittämättömästi niin on – siitä seuraa, että jäsen voidaan erottaa, jos hän lakkaa olemasta "sopiva ja kelvollinen henkilö", lakkaa olemasta ytimen osana. Sisään pääsemisen ehdot edellyttävät, että on oikeus erottaa, kun ehtoja ei enää täytetä. Sisäänpääsy ja erottaminen vastaavat toisiaan: joka lasketaan sisään, voidaan myös sulkea ulos. On tosiasia, ettei ketään voida erottaa ihmiskunnan yleisestä veljeydestä, koska yhtä lailla ketään ei voida päästää sisälle yleiseen veljeyteen. Täten niiden henkilöiden väite, jotka kieltävät oikeuden erottaa ketään Teosofisesta Seurasta, perustuu ajatussekaannukseen, väärään käsitykseen Seurasta, sillä Seura on vain sen veljeyden ydin, johon se itse sisältyy.

Voidaan väittää, että vaikka tämä onkin totta, olisi parempi, että Seuralla olisi erilainen perusta ja että se luopuisi erottamisvallastaan. Tätä kantaa voidaan puolustaa, mutta on vaikea nähdä, miten sellainen seura määrittelisi jäsenehtonsa ja tuntuu siltä kuin sillä ei voisi olla mitään ehtoja tai määrättyä jäsenyyttä. Kuitenkin sillä seuralla olisi erilainen perusta kuin nykyisellä Teosofisella Seuralla, jonka kanssa olemme tekemisissä. Niillä, jotka kaipaavat erilaisella perustalla toimivaa seuraa, on tietysti oikeus perustaa sellainen, mutta ymmärrettävästi on se uusi seura.

Seuraava kysymys on: "Mikä on se sopivuus ja kelvollisuus, jota vaaditaan jäseniltä tässä ytimessä, nk. Teosofisessa Seurassa?" Ydin on elinvoimien keskus, josta ne säteilevät ulos saaden aikaan ainesten vaihdosta ja kasvamista ympäröivässä ruumiissa. Tämän puheena olevan ytimen kautta vaikuttavat voimat, jotka tekevät ihmiskuntaa henkisemmäksi ja johtavat sitä käsittämään yleisen veljeyden. Kun jokainen ymmärtää tämän, ei tarvita enää sen teroittamista, ja Seura, joka on tämän veljeyden ydin, lakkaa olemasta sitä. Jos se yhä edelleen pysyy pystyssä, siihen on täytynyt ruumiillistua uusia tarkoitusperiä.

Ensimmäinen ja – huomaamme kenties – ainoa jäsenelle välttämätön sopivuus ja kelvollisuus on, että hän tunnustaa veljeyden totuuden ja haluaa auttaa sitä pääsemään latentista aktiiviseksi. Pyrkimys siihen, että kaikkialla käsitettäisiin yleinen veljeys, on ensimmäinen kelpoisuusehto. Se tekee ihmisen välikappaleeksi, jonka kautta veljeyttä edistävät voimat voivat vaikuttaa. Hänessä rakkausvoima tekee hänet sellaiseksi, että hänen kauttaan rakkausvoimat voivat toimia. Ja minä luulen, että tämä auttamishalu, joka ilmenee työssä yleisen veljeyden puolesta, on ainoa sopivaisuuden ja kelvollisuuden ehto, jota Seuramme voi hyvällä syyllä vaatia.

Tunnustan täydellisesti ja myönnän avoimesti, että tämän katsantokannan hyväksyminen saattaa joskus pitää joukossamme jäseniä, jotka pilaavat Seuran mainetta maailman tavallisten ihmisten silmissä siten, että he ovat joko alempana aikansa ja paikkakuntansa hyväksymää moraalia tai niin paljon sitä ylempänä, ettei heitä ymmärretä ja että sen vuoksi tavalliset ihmiset vihaavat ja epäilevät heitä. Mutta minä luulen, että tämä tuottaa vähemmän ja lyhytaikaisempaa vahinkoa kuin jos omahyväisyyden ja ylenkatseen hajottavat voimat pääsisivät tunkeutumaan Seuraan ja ilmenemään jäsenten vainoamisessa ja erottamisessa moraalisen hairahduksen vuoksi. Vaikka Seurassa on joku henkilö, joka jossakin suhteessa lankeaa yleisesti hyväksyttyjen moraalikäsitysten alapuolelle, se ei voi saada paljon pahaa aikaan, jos kaikkialla ymmärretään, että Seura pyrkii kohottamaan moraalia oikealla opetuksella ja parhaimpien jäsentensä esimerkillä eikä antamalla rangaistuksia huonommille jäsenilleen. Ihminen voi tehdä mitä pahimpia tekoja, sellaisia, jotka ansaitsevat ja todella saavatkin osakseen ankarimman moraalisen tuomion, ja kuitenkin pysyä "sopivana ja kelvollisena henkilönä" Teosofisen Seuran jäseneksi, jos hänellä on pääasia, nimittäin halua ja pyrkimystä auttaa itseään ja muita. Jos pahan tekemisestä on rangaistava, on sangen vaikeaa vetää rajaviivaa sellaisen pahan välillä, jota Seurassa voidaan suvaita ja jota ei voida suvaita. Jos moraalittomuutta on rangaistava, niin kuinka suuren täytyy moraalittomuuden olla, jotta Seuran olisi pakko erottaa jäsenensä? Satunnainen lankeemusko vai ainainen epäpuhdas elämä vai "pahan siemenen kylväminen" monen vaimon ja neidon turmioksi? Oikeuttaako se inkvisition tavalla urkkimaan jäsenten yksityistä elämää ja yllyttämään salaisia syytöksiä, vai pitääkö rangaista ainoastaan niitä, jotka rikkovat 11. käskyn: "Älä anna itsesi joutua kiinni?"

Jäsenellä voi olla mitä teologisia mielipiteitä tahansa; häntä ei voida erottaa, vaikka hän opettaisi ikuisen piinan oppia tai että kastamattomia lapsia ikuisesti poltetaan ja kuitenkin ihmeellisesti säilytetään palamasta tai että vielä luomattomat sielut jo ovat ennalta määrätyt kadotukseen tai että pelastettuja on vain muutamia tai että mrs. Eddy tai Hiram Butler fyysisesti ovat kuolemattomia jne. Kaikki nämä asiat ovat jätettävät järjen ja arvostelukyvyn asiaksi eikä mitenkään voida rangaista teosofia hänen uskonnollisista käsityksistään, vaikka ne olisivat kuinka mielettömiä ja erheellisiä. Totta on, että erehdystä vastustetaan enemmän järkisyillä kuin rangaistuksella, ja vaikka yhdeltä puolen sanottaneekin, että tämä lempeys ja suvaitsevaisuus avaa portit kaikenmoiselle teologiselle vallattomuudelle, niin tuntuu kuin tämä vaara olisi sangen pieni verrattuna siihen, mikä syntyisi, jos hyväksyttäisiin periaate, joka johdonmukaisesti veisi inkvisitioroviolle. Uskonnollinen ajatusvapautemme – uskonnollinen mielivalta, sanovat dogmaatikot – on horjumaton.

Mutta vaikka meillä uskonnon asioissa pitää olla vapaus, niin eikö kuitenkin ole vaadittava ulkonaisessa elämässä joku yleinen aste, jonka yläpuolelle jäsenet voivat kohota, mutta jonka alapuolelle he eivät saa vajota? Pitääkö meidän myöntää ajatuksen vapautta moraalikysymyksissä samoin kuin uskonnollisissa? Tästä monet jäsenet tekisivät lopun. He eivät sallisi jäsenien kannattaa mielipiteitä, jotka johtavat murhaan, varkauteen, aviorikokseen, johonkin sukupuolisäännöttömyyteen tai muille pahoille teille. Pakottaako siis Teosofinen Seura jäsentensä noudatettavaksi jonkun moraalilakikokoelman, jonka rikkomisesta rangaistaan erottamisella? Minä en luule Teosofisella Seuralla olevan mitään moraalilakikirjaa, joka olisi sitova sen jäsenille. Se, että sellaista kirjaa ei itse asiassa ole olemassa, on päivänselvää, sillä mitään kirjoitettua tai painettua moraalilakikirjaa ei voida tehdä. Mutta ehkä lakina on yleinen mielipide – vaikka se ei olekaan mikään kirja. Jos näin arvellaan, niin mikä se yleinen mielipide on? Onko moniavioisuus moraalista vai moraalitonta? Mutta monet itämaisista jäsenistämme ovat moniavioisia. Meillä on sellaiseen yhteiskuntaan kuuluvia jäseniä, missä moniavioisuus on yleinen käytäntö. Onko prostituutio moraalista vai moraalitonta? Pelkäänpä, etteivät kaikkien jäsentemme menneisyys ole tässä kohden täysin puhdas – pitääkö heidät erottaa? Sukupuoliasioissa ovat monet hyvin suuret vihityt menneisyydessä opettaneet mitä kummallisimpia ja meidän mielestämme kauheimpia oppeja – pitääkö meidän erottaa Sokrates, Platon, Mooses, Vyâsa? Meillä ei ole siveyslakikirjaa, me kannatamme korkeita ihanteita, innostuttavia esimerkkejä, ja luotamme siihen, että nämä ovat ainoat tehokkaat keinot kohottamaan jäsentemme moraalista tasoa, mutta meillä ei ole lakikirjaa ja rangaistuksia sen rikkomusten varalle.

Voimmeko ottaa jonkin ajan ja jonkin paikkakunnan keskimääräisen yhteiskunnallisen keskivertomielipiteen laiksi, ja pitäisikö esimerkiksi lännessä karkottaa moniavioinen ja idässä pitää häntä sopivana ja kelvollisena jäsenenä? Yleinen mielipide siis tulisi moraaliseksi vaatimukseksemme. Mihin se johtaisi? Se tietää seisahdusta eikä kehitystä, kuolemaa eikä elämää. Sellainen periaate sulkisi riveistämme menneisyyden suurimmat marttyyrit, kunkin rodun ja aikakauden uranuurtajat. Onko Teosofinen Seura oleva niitä varten, jotka tappavat oman aikansa profeetat ja pitkän ajan perästä rakentavat hautapatsaita heille, kun ikäpolvi on kohonnut marttyyriprofeettansa tasolle? Vaikka kukin ikäpolvi on vakuuttunut siitä, että se tappaa ja vainoaa ainoastaan pahoja ihmisiä, niin jälkimaailma usein peruuttaa tuomion ja korottaa kunniaan ne, joita esi-isät polttivat. Juutalainen, joka ensimmäisen pääsiäisperjantain illalla onnitteli itseään ja ystäviään siitä, että he olivat puhdistaneet juutalaisen yhteiskunnan tappamalla herjaajan, kansan pettäjän ja villitsijän, ei suinkaan uneksinut, että myöhempi yhteiskunta pitäisi marttyyriksi tehtyä pahantekijää vapahtajanaan pahasta. Sellaisia kostoja on historian lehdillä, ja viisaat, jotka tutkivat sen opetuksia, eivät epäröimättä poimi kiviä tappaakseen.

Otaksukaamme, että joku asettuu vastarintaan ehdottomalle enemmistölle ja koettaa koota ympärilleen samoin ajattelevat saaden siten epäilemättä aikaan levottomuutta ja häiriötä looshissaan tai osastossaan – niin mitä hänelle pitäisi tehdä? Minun vastaukseni on: "Jättäkää hänet hetkeksi rauhaan. Jos hän tunkeutuu väkisin looshin kokouksiin tai käyttäytyy niin, että enemmistö ei voi käyttää yhdistyksen huoneistoa, silloin oikeutetusti häneltä voidaan kieltää pääsy looshihuoneistoon ja pakottaa häntä jatkamaan agitointiaan ulkopuolella, mutta Seurasta ei häntä saa karkottaa. Enintään voidaan hänet erottaa looshista eli paikallisyhdistyksestä, missä fyysinen yhdessäolo tulee kysymykseen ja missä "yksi voi häiritä satoja". Jokainen uudistus alkaa harvoista, ja jos sillä on arvoa, se laajenee, kunnes enemmistö kannattaa sitä. Yhdysvalloissa pidettiin orjuutta vastaan työskenteleviä ruttoa levittävinä agitaattoreina, joita vieritettiin tervassa ja höyhenissä ja ajettiin kaupungeista ulos. Mutta ennen pitkään nuo kirotut agitaattorit tekivät orjuudesta lopun. Se, mitä enemmistö leimaa yhteiskuntaa häiritseväksi, pitää vähemmistö usein suuren periaatteen puolustamisena. Aika yksin voi tuomita, ei hetkellinen ihmisluku. Jos aate on väärä, niin aika hävittää sen. "Totuus yksin voittaa eikä vääryys." Jos se on oikea, niin aika kruunaa sen, ja suuri on niiden palkka, jotka sitä tunnustivat sen kruunaamattomina päivinä. "Antakaa totuuden ja valheen mitellä voimiaan. Tietääkö kukaan, että totuus olisi jäänyt tappiolle reilussa taistelussa?"

H. P. B. sanoi varotellen meitä, että Seuran suurin vaara on lahkoksi muodostuminen. Ennen kaikkea sen tähden meidän pitää säilyttää ajatuksen ja puhumisen vapaus, ja kaikkein intohimoisimmin silloin, kun ajatus ja puhe on vastakkainen kuin omamme. Totuus on puhdasta kultaa, se ei pala väittelyn tulessa, vaan ainoastaan kuona kuluu pois. "Tuli on koetteleva jokaisen miehen työn, millainen se on."

Näistä perusteluista seuraa selvästi, että se sopivuus, jota vaaditaan Teosofisen Seuran jäseneltä, riippuu hänen halustaan auttaa yleisen veljeyden aatteen kasvamista. Ja jos tätä halua jossakin erityisessä tapauksessa epäillään, koska hän muka opettaa vääriä oppeja tai vääriä menettelytapoja ja on sen tähden esteeksi eikä avuksi, silloin täytyy välttämättä kysyä, onko hän todenteolla auttanut muita ymmärtämään veljeyttä, ja jos hän on tehnyt niin, se todistus on lopullinen.

Minä en edes aseta kyseenalaiseksi sitä, onko paikallisyhdistyksellä oikeus pidättää puhujalavaltaan ketään henkilöä. Tietysti se voi valita puhujiksi kokouksiinsa ainoastaan sellaisia, joilla on enemmistön mielipiteet uskonnon, filosofian ja moraaliopin alalla. Tähän sillä on oikeus, olkoon sen toimintatapa viisasta tai ei. Mutta se ei saa toivoa, että kaikkien paikallisyhdistysten puhujalavoilta kiellettäisiin pääsy sellaisilta, joista se ei pidä.

Tiedän, että monet kunnon Seuramme jäsenet, joita kunnioitan, tulevat arvelemaan, että tässä kirjoituksessa esitetään mitä vaarallisinta oppia, ja kysyvät: "Eikö meidän pidä erottaa perheestämme saastuttavia vaikutuksia? Eikö meidän pidä säilyttää ydin puhtaana, niin että henkinen elämä voi sen kautta vaikuttaa?" Ensimmäiseen kysymykseen vastaan: "Kyllä, sen tähden että perheessä on lapsia, joita on varjeltava, kunnes ovat kyllin vahvoja pitämään itsestään huolta. Mutta Teosofisessa Seurassa ei ole lapsia vaan täysikasvaneita miehiä ja naisia, eikä se kaipaa suojaa, jota lapsille syystä kyllä annetaan." Toiseen kysymykseen minä vastaan : "Mitä puhtaampi on ydin, sitä enemmän sen kautta virtaa henkistä elämää, mutta tuleeko ydin puhtaaksi siten, että karkotetaan yksi siellä, toinen täällä, joita me tuomitsemme syypäiksi huonoihin opetuksiin tai tekoihin? Siihen jää kuitenkin satoja, jotka ovat syypäät muuhun pahaan, emmekä voi karkottaa jokaista, jonka poistuminen tekee ytimen puhtaammaksi, sillä silloin tulemme lopulta siihen vanhaan mieheen, joka sanoi vääräoppisia karkottavasta seurakunnasta: "Ei ole jäljellä muita kuin Jamie ja minä, enkä ole oikein varma Jamiestakaan."

Uskon vakavasti, että puhdistamme ydintä parantamalla itseämme eikä erottamalla veljiämme; että voimme paremmin ehkäistä pahaa pitämällä ihanteitamme korkealla kuin halveksien erottautumalla niistä, joita tuomitsemme; että Seura on vahvistuva, mitä enemmän sen jäsenet osoittavat henkisyyttä eikä maailman kiitosten tai moitteiden mukaan; että vahvistamme Seuraa mitä enemmän rakastamme ja annamme anteeksi, ja heikennämme sitä tuomitessamme toisiamme. Näin minä uskon. Muuta en voi.

Artikkeli on julkaistu nimellä Teosofisen Seuran perusta

Omatunto — huhtikuu 1907

Kieliasua on uudistettu, ja käännöstä on korjattu välttämättömin osin.

Alkuperäinen artikkeli:

http://www.iapsop.com/archive/materials/theosophist/theosophist_v28_n5_feb_1907.pdf


Etusivu

Teosofia