ELONNESTE

ERÄÄN CHELAN PÄIVÄKIRJASTA

KIRJOITTANUT
G. M.

JOHDANTO

     Ja hän eli jumalisesti: ja ei enää ollut, sillä Jumala (Elohim) otti hänet pois.

     Seuraavat merkillepantavat tiedonannot — tätä ominaisuutta niiltä ei voitane kieltää mitä niistä muuten ajateltaneenkin, joita tämä kirjoitelma käsittelee, vaativat muutaman sanan alustukseksi. Nämä ilmoitukset aiheesta, jota rishien [Alaviite: Sanatarkasti: ilmoittaja, löytäjä, pyhät eli viisaat.] ajoista aina Teosofisen Seuran perustamiseen saakka on pidetty okkulttisen vihkimyksen hämärimpänä ja huolellisimmin salattuna mysteeriona, on tekijä saanut tavalla, joka länsimaalaisen mielestä ehkä tuntuisi ihmeelliseltä ja yliluonnolliselta. Hän voi kuitenkin vakuuttaa, ettei hän omalta kohdaltaan usko mihinkään yliluonnolliseen vaikka hän tutkimuksissaan on päässyt liian pitkälle voidakseen vetää rajoja luonnon mahdollisuuksille. Sitä paitsi hän esittää tässä tunnustuksen itsestään ja uskostaan. Jos huolellisesti luetaan seuraavat tosiseikat ja jos ne todellakin pitävät yhtä tekijän esitysten kanssa, niin ymmärretään, ettei hän voi olla mikään korkealle kehittynyt adepti, sillä niin ollen tämä kirjoitelma ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa. Eikä hän vaadikaan itsellensä adeptin nimeä; hän on muutamia vuosia ollut nöyrä chela [Alaviite: Chela on gurun eli vihityn mestarin oppilas.]. Siksi hän ei ole kyennyt hankkimaan mitään itsekohtaista kokemusta korkeamman mystiikan alalla, ja hän puhuukin niistä ainoastaan vakavana, omien olettamuksiensa varassa olevana huomioidentekijänä, — siinä kaikki. Oleskeltuaan — ikävä kyllä liian lyhytaikaisesti — muutamien adeptien luona hän väittää tulleensa havaintojen nojalla ja vieläpä kokemustenkin kautta vakuuttuneeksi muutamista "kurssin" vähemmän yliluonnollisista todellisuuksista. Vaikkei hän kykenekään suoranaisesti näyttämään toteen mitä sitten seuraa, hänellä on kuitenkin oppi- ja harjoituskautenaan — oppijaksona, joka on ollut pitkä, ankara ja monesti vaarallinen — mahdollisuus saada kokemuksia, jotka oikeuttavat hänet väittämään olevansa täysin varma tässä esiintyvien tosiseikkojen todenperäisyydestä. Kumminkin on muutamia seikkoja tahallisesti salattu. Syistä, joita hän ei voi ilmoittaa yleisölle, hän oman etunsa takia joko ei voi tai ei tahdo käyttää väärin niitä salaisuuksia, joiden avain on uskottu hänen huostaansa. Kumminkin hänellä on vanhalta gurultaan, jolle hän on pelkän kunnioituksen, uskollisuuden ja kiitollisuuden velassa, lupa julkaista tieteen ja ihmiskunnan eduksi ja hyväksi ja etenkin niiden, jotka ovat kyllin rohkeita tekemään itsekohtaisia kokeita, seuraavat kummastuttavat seikat salatieteellisistä menettelytavoista, kun tahdotaan pidentää elinikää kauas yli tavallisen määrärajan.

 

ELONNESTE

     Syy, joka tätä nykyä etupäässä yllyttää maallikkoa etsimään teosofista tietoa, on epäilemättä usko eli toivo, että liittyminen Teosofiseen Seuraan auttaa häntä heti saavuttamaan jonkun erinomaisen edun muuhun ihmiskuntaan nähden. Löytyypä vielä niitäkin, jotka toivovat vihkimyksen kautta vapautuvansa hävityksen laista, joka on ihmiskunnan kohtalo. Tarut "elämännesteestä", joka — kuten sanotaan — oli kabbalistien ja alkemistien salaisuus, kangastelevat vieläkin muutamille länsimaalaisille, jotka tutkivat keskiaikaista okkultismia. Vertauskuvallinen Ab-e hyat (elämänvesi) on vieläkin todellisuutta Aasian salaisten lahkojen harhaan joutuneiden jälkeläisten keskuudessa, jotka eivät tunne todellista Suurta Salaisuutta. "Kirpeä, kalvava" neste, jonka avulla Zanoni pidensi elämäänsä, kummittelee vieläkin joidenkuiden intoilijain mielikuvituksessa keksintönä, jonka ratkaisu on mahdollinen tulevaisuuden tieteelle.

     Vaikka tämmöinen ilmiö onkin teosofisesti katsoen mahdollinen, ovat kuitenkin kuvittelut tavasta, jolla se olisi toteutettavissa, tunnustetusti väärät. Lukijalla on vapaus joko uskoa tai epäillä; mutta teosofiset okkultistit väittävät todella olevansa yhteydessä ajattelevien (ja elävien) olentojen kanssa, olentojen joiden huomioidentekopiiri on äärettömän paljon laajempi nykyaikaisen tieteen korkeimpia saavutuksia, huolimatta kaikista eurooppalaisista ja amerikkalaisista "adepteista", jotka muka harjoittavat kabbalaa. Mutta kuinka pitkälle nämä korkeammalla älynlahjalla varustetut henkilöt lienevätkään tutkimuksissaan tai, jos niin tahdotaan, uskotelluissa tutkimuksissaan päässeet, eivät edes he ole kaikkeuden äärettömyydestä kyenneet löytämään muuta ikuisesti pysyvää kuin avaruuden. Kaikki muu on muuttuvaa. Lukija voi sen tähden helposti tehdä sen johtopäätöksen, että maailmasta, jonka pääasiallinen ominaisuus on muuttuvuus, ei voi löytyä mitään, mikä aikaansaisi pysyväistä. Ei mikään aine, olkoonpa se kotoisin äärettömyyksien syvyyksistä, ei mikään ajateltava yhdistelmä rohtoja meidän maastamme tai muualta, olkoon sen valmistanut minkälainen nero tahansa, ei mikään elämän- tai oppijärjestelmä, ohjatkoon sitä kuinka voimakas tahto ja miten suuri ymmärrys hyvänsä, kykene koskaan luomaan mitään ikuisesti pysyvää.

     Niin muodoin huomaamme, että tavallinen ihanteellinen "kuolemattomuuskäsite" ei ainoastaan ole peräti väärä, vaan vieläpä fyysinen ja metafyysinen mahdottomuus. Tämä aate, olkoon kenen suosima tahansa, teosofien tai ei-teosofien, kristittyjen tai spiritistien, materialistien tai idealistien, on itse asiassa ainoastaan mielikuvituksen tuote. Kuitenkin on mahdollista pidentää ihmisikää siihen määrin, että se tuntuisi uskomattomalta ihmetyöltä kaikista niistä, joiden mielestä meidän olemassaolomme pituus on välttämättömästi rajoitettu korkeintaan kahdensadan vuoden vaiheille. Me voimme niin sanoaksemme katkaista kuoleman otteen ja sen sijaan, että kuolisimme ja vaipuisimme äkilliseen pimeyteen, tulemme yhä loistavampaan kirkkauteen. Tämä muuttuminen olotilasta toiseen voi tapahtua niin asteittain, että kuluminen, pienimpään mahdolliseen määrään rajoitettuna, tapahtuu aivan huomaamatta. Kuuluen täydellisesti okkulttisen tieteen alalle on tämä aivan toista kuin yllä mainittu kansanomainen käsitys elämännesteestä. Tässä, kuten muuallakin asianomaisesti valitut keinot vievät päämäärään: syyt aikaansaavat seuraukset. Ainoa kysymys on tietystikin päästä selvyyteen, mitkä nämä syyt ovat ja kuinka ne vuorostaan pannaan alulle. Tämän kirjasen tarkoitus on kohottaa huntua tältä okkultismin haaralta siihen määrin kuin se on luvallista.

     Alkakaamme muistuttamalla kahdesta teosofisesta väitteestä, jotka lukija lakkaamatta kohtaa Isis Unveiled -kirjassa samoin kuin toisissa mystiikkaa käsittävissä teoksissa, nim.: 1) maailmankaikkeus on yksikkö käsittäen loppumattomiin vaihtelevia ilmennyksiä, ja 2) se, mitä me kutsumme ihmiseksi, on "moniperusteinen olento", ei ainoastaan eksoteerisessa ja tieteellisessä merkityksessä kokoelma eläviä ja — niin kuin näyttää — aineellisia yksiköitä, vaan myöskin esoteerisesti katsoen kokoonpantu seitsemästä muodosta eli "prinsiipistä", jotka ovat sekoittuneet toinen toiseensa. Selvyyden vuoksi voimme sanoa, että ihmisen enemmän eteeriset muodot ovat ainoastaan toisintoja samasta aspektista, jokainen hienompi kätkeytyen lähinnä karkeamman atomien lomaan. Nämä muodot eivät kuitenkaan ole mitään "kirkastettuja ruumiita" kristillis-spiritistisessä merkityksessä. Elävässä ihmisessä, jonka näette peilissänne, on itse asiassa useampia ihmisiä, tai useampia osia yhdestä moniperäisestä ihmisestä; jokainen niistä on toisensa täydellinen vastine, mutta kunkin osan "atominen luonne" paremman sanan puutteessa on sitä laatua, että sen atomit sekoittuvat lähinnä karkeamman osan atomeihin. Meille on tässä yhdentekevää, millä tavalla teosofit, spiritistit, buddhistit, kabbalistit tai vedantistit luokittelevat, erottavat, järjestävät, laskevat ja nimittävät näitä osia; siksi heitämmekin tämän sanasodan tuonnemmaksi. Samaten on meille vähäpätöistä tietää, millä tavoin nuo ihmisen eri ihmiset suhtautuvat kaikkeuden erilaatuisiin alkuaineisiin, joista ne muodostavat osia. Tätä kysymystä, joka toisissa suhteissa on arvaamattomasta merkityksestä, emme tässä ryhdy käsittelemään tai tutkimaan. Meille on niin ikään vähäistä merkitystä, että oppineet kieltävät väitteemme todenperäisyyden, koska heidän koneensa ovat vallan riittämättömät selittämään asian oikeata laitaa heidän aisteillensa. Vastaamme heille aivan yksinkertaisesti: "Hankkikaa itsellenne tunteellisemmat koneet ja herkemmät aistit, niin pääsette kyllä asiasta perille."

     Nyt onkin kysymys vain siitä, että jos tahdotte juoda elämännestettä ja elää tuhannen vuotta, on teidän kuultava, mitä meillä on sanottavaa ja toimittava sitä myöten. Esoteerisen tieteen kannalta ei ole toivomistakaan, että päämäärä saavutettaisiin toisella tiellä, ja mitä tulee nykyiseen eli nk. eksaktiseen tieteeseen, se vain nauraa.

     Niin muodoin olemme, kirjaimellisesti eikä vain kuvaannollisesti puhuen, valmiit musertamaan ulkonaisen kuoren, nk. kuolevaisen ruumiimme ja nousemaan siitä uudessa hahmossa. Tämä uusi verho ei suinkaan ole henkinen vaan ainoastaan enemmän eteerinen. Tekemällä sen sopivaksi pitkän, alustavan harjoituksen avulla elämään meidän ilmapiirissämme ja annettuamme samalla entisen ulkonaisen kuoremme asteittain kuihtua noudattamalla erästä määrättyä menettelytapaa, josta tuonnempana tulemme puhumaan, täytyy meidän valmistautua tähän fysiologiseen muuntumiseen.

     Kuinka voimme tämän tehdä? Ensinnäkin on pidettävä huolta todellisesta, näkyvästä ja aineellisesta ruumiista, jota kutsutaan ihmiseksi, vaikka se itse asiassa on ainoastaan ihmisen ulkonainen kuori. Pitäkäämme aina mielessä mitä tiede opettaa: ihminen luo nahkansa noin joka seitsemäs vuosi tai yhtä useasti kuin käärmeetkin; ja tämä tapahtuu niin asteittain ja huomaamatta, ettei meillä olisi edes aavistustakaan koko seikasta, ellei tiede vuosia kestäneiden tutkimusten ja huomioiden avulla olisi tullut varmuuteen siitä.

     Samaten näemme kuinka jokainen syvempi naarmu tai haava ruumiissa ajan kuluttua vetäytyy umpeen ja parantuu; kadotetun ihon sijalle kasvaa pian uusi. Joskus saattaa tapahtua, että osittain nyljetty ihminen saa uuden ihon ja jää elämään; siksi on mahdollista karaista tuota fyysistä ruumista niin paljon eteerisempää astraaliruumista, joka on neljäs ihmisen seitsemästä prinsiipistä, kun se on vetänyt ja sulattanut itseensä toisen, niin että se kestää ilmamuutoksia. Koko salaisuus on siinä, että osaamme antaa tämän eteerisemmän hahmon kehittyä ulospäin ja vapautua näkyväisestä. Sillä aikaa kun yleensä näkymättömät aineosat yhä enemmän ja enemmän muodostuvat kiinteäksi, näkyväksi ainejoukoksi, on kokelaan asteittain vapauduttava näkyväisen ruumiin vanhoista aineosista, niin että ne katoavat, ennen kuin toisia ehtii tulla sijalle... Tästä emme voi puhua enempää. Magdalena ei ollut ainoa, jota voitiin syyttää siitä, että hänellä oli "seitsemän henkeä", vaikkei olekaan harvinaista kohdata ihmisiä, joilla on vähemmän "henkiä" (mikä huono sana!). Nämä epätäydelliset miehet ja naiset ovat luonnon epäsikiöitä. Jokainen prinsiippi elää vuorostaan kauemmin kuin sitä edellinen ja karkeampi, jonka jälkeen se kuolee, lukuun ottamatta kuudetta, kun se yhdistyy ja sulautuu seitsemänteen. Vanhojen hindulaisfysiologien "dha tu" [Alaviite: Ihmisruumiin seitsemän päätekijää: maitoneste, liha, veri, rasva, luu, ydin ja siemen.] oli merkitykseltään kahdenlainen ja vastasi esoteerisesti tiibetiläistä sanaa "zung" (ruumiin seitsemän prinsippiä).

     Meillä aasialaisilla on sananlasku, joka epäilemättä on vanha ja jota hindulaiset toistavat tuntematta sen salaista merkitystä. Se on tunnettu aina niiltä ajoilta, jolloin vanhat rishit tuttavallisesti seurustelivat opettamansa jalon ja yksinkertaisen kansan kanssa. Sanotaan, että devat [Alaviite: jumalia, olentoja luonnon näkymättömällä tasolla.] olisivat kuiskanneet kunkin ihmisen korvaan: "Jos vain tahdot, olet kuolematon". Tämän ohella muistettakoon mitä eräs länsimaalainen kirjailija on sanonut: "Jos ihminen, vaikkapa yhdessä silmänräpäyksessä voisi koko laajuudessaan ymmärtää, että kerran koittaa päivä, jolloin hänen on kuoltava, hän myöskin kuolisi samassa silmänräpäyksessä." Valistunut ymmärtää, että nämä kaksi lausetta oikein käsitettynä paljastavat koko elämän pitkittämisen salaisuuden. Me kuolemme vasta silloin, kun tahtomme lakkaa olemasta kylliksi voimakas pitääkseen meidät hengissä. Useimmiten tapahtuu kuolema, kun kärsimykset ja voimanhukka fyysisen tilamme nopeasti muuttuessa saavat semmoisen ylivallan, että siteet, jotka pitävät meitä kiinni elämässä — sitkeys elää tahtomisessa — hetkeksi löyhtyvät ja antavat periksi. Tähän hetkeen saakka olemme taudin tai kipujen ankaruudesta huolimatta ainoastaan sairaita. Tämä selittää äkilliset kuolemantapaukset, jotka johtuvat ilosta, säikähdyksestä, surusta, huolista ja muista samanlaatuisista syistä. Tunne, että on täyttänyt velvollisuutensa elämässä, tai että olemassaolo on käynyt arvottomaksi, voi — jos se täyttää koko ihmisen olemuksen — tuottaa kuoleman yhtä varmasti kuin myrkky tai kiväärinluoti. Mutta toiselta puolen taaskin on järkähtämätön päätös elää antanut monelle ihmiselle voimaa kestää vaarallisimmatkin sairaustapaukset ja palauttanut terveyden ennalleen.

     Ennen kaikkea täytyy siis olla päättäväisyys, järkähtämätön tahto, varma vakaumus elää edelleen1); ilman tätä varmuutta on kaikki muu hyödytöntä. Ja tässä onnistuakseen on ohimenevä päätös yhtä riittämätön kuin lyhytaikainen palava kaipuu; siihen vaaditaan tyyntä, keskeytymätöntä tahtomista, joka lakkaamatta ja silmänräpäykseksikään veltostumatta keskittyy kyseessä olevaan päämäärään. Sen, joka tahtoo saavuttaa tämän päämäärän, täytyy olla varuillaan päivin ja öin ja suojella itseään, vieläpä omalta itseltään. Elää — elää — elää täytyy olla hänen järkähtämätön päätöksensä ja siinä hänen täytyy pysyä niin häiriytymättä kuin mahdollista.

[1) Alaviite: Eversti Olcott on Buddhalaisessa Katkismuksessaan muutamin harvoin sanoin selittänyt tahdon luovan tai oikeammin uudestisynnyttävän voiman. Hän näyttää eteläbuddhalaisen kirkon pyhien kirjoitusten mukaan, kuinka tahto elää, ellei sitä tässä elämässä ole hävitetty, ja seuraa ihmistä toiselle puolelle kuolemankuilua ja yhdistää skandhat eli ominaisuudet, jotka tekevät yksilöstä uuden persoonallisuuden. Ihmisen jälleensyntymä on niin muodoin seuraus hänen kaipuustaan ulkokohtaiseen elämään. Eversti Olcott sanoo:

Kysymys 232 . ...mikä sitten aikaansaa tuon tunteen, että hänellä on pysyväinen persoonallisuus?

Vastaus. Tanha eli sammumaton halu olla olemassa. Kun ihminen on tehnyt semmoista, josta hänelle koituu palkinto tai rangaistus tulevaisuudessa, ja kun hänellä on tanhaa, täytyy hänen syntyä jälleen Karman pakottamana.

Kysymys 233. Mikä se syntyy jälleen?

Vastaus. Uusi skandhojen yhdistymä eli persoonallisuus, jonka on aiheuttanut kuolevan ihmisen viimeinen luova ajatus.

Kysymys 237. Mikä on katsottava syyksi niihin viiden skandhan erilaisiin yhdistelmiin, joiden nojalla kukin yksilö eroaa muista yksilöistä?

Vastaus. Syynä niihin on yksilön kypsynyt Karma edellisistä syntymistään.

Kysymys 238. Mikä voima toimii Karman ohjaamana, kun uusi olento synnytetään?

Vastaus. Tanha — elämisen tahto.]

     Tätä voitaisiin sanoa itsekkyydeksi äärimmäisessä muodossaan, samoin kuin teosofisen maailmankatsomuksen opettaman hyväntahtoisuuden, epäitsekkyyden ja ihmiskunnan hyväksi uhrautumisen suoranaiseksi vastakohdaksi. Voi niin olla ahdasmieliseltä näkökannalta katsoen. Mutta voidakseen tehdä hyvää täytyy ihmisellä olla, kuten kaikkeen muuhunkin, käytettävänään aikaa ja ainetta millä työskennellä, ja viittomamme tie on välttämätön, ei ainoastaan tarpeellisen ajan voittamiseksi vaan myöskin senlaatuisten voimien saavuttamiseksi, joiden avulla voi tehdä hyvää arvaamattoman paljon enemmän kuin niiden puutteessa. Ja sille joka hallitsee näitä voimia esiintyy pian tilaisuus niiden käyttämiseen; sillä tulee aika, jolloin keskeytymätön varuillaan olo ja voimanponnistus on tarpeeton, silloin nim. kun käännekohta onnellisesti ja varmasti on sivuutettu. Mutta tässähän onkin kysymys ainoastaan aloittelijoista, eikä pitemmälle kehittyneistä cheloista; määrätty, horjumaton päätös ja valistunut itsensä keskittäminen itseensä on kaikki, mikä ensimmäisenä oppiaikana on ehdottomasti varteen otettava. Vaikka kokelaan onkin oltava välinpitämätön ympäristöönsä nähden, ei kuitenkaan pidä otaksua, että hänellä olisi oikeus olla armoton tai ilkeä. Tämä olisi hänelle itselleen yhtä vahingollista kuin päinvastainen menettely, se nim., että hän kuluttaisi elämänvoimansa fyysisten himojensa tyydyttämiseen. Häneltä ei vaadita muuta kuin varuillaan olemista ulkoapäin tulevia vaikutelmia vastaan. Aina siihen saakka kunnes hän on onnellisesti sivuuttanut käännekohdan, hän ei saa "käyttää" voimaansa uhrautumalla palavalla innolla jonkun asian eteen, olkoonpa se kuinka jalo, "hyvä" tai ylevä tahansa. Voimme vakuuttaa lukijalle, että tällainen antautuminen tulisi monessa suhteessa palkituksi, joko tässä tai toisessa elämässä, mutta se olisi myös omiaan lyhentämään sitä olemassaoloa, jota kokelas tahtoisi pidentää, yhtä varmasti kuin ilkivaltaisuus tai irstailu. [Alaviite: "Salatussa maailmassa", s. 151, vakuuttaa Sinnettin kirjeenvaihtaja, jota on paljon moitittu ja vielä enemmän epäilty, ettei yksikään niistä, jotka ovat ehtineet samalle asteelle kuin hänkin, muistuta ankaraa sankaria, jonka Bulwer Lytton on kuvannut Zanoni-romanissaan . . . . eikä myöskään, jatkaa hän edelleen, noita sydämettömiä siveellisesti kuivettuneita muumioita, jollaisiksi jotkut voisivat heidät kuvitella. Mutta adeptimme laiminlyö sanoa, että astetta tai paria korkeammalla täytyy hänen määrävuosiksi alistua tällaiseen muumioitumistilaan, ellei hän vapaaehtoisesti tahdo luopua kokonaisesta elämäntyöstä ja — kuolla. (H. P. B:n muist.)] Tässä näemme syyn, miksikä niin harva suurmies marttyyri, sankari, uskonnonperustaja, kansanvapauttaja, uskonnonpuhdistaja (kysymys ei tietystikään ole onnenonkijoista ilman periaatteita, jotka ovat tuhlanneet huonoihin tarkoitusperiin suuret lahjansa) — on otettu jäseneksi vanhaan "adeptien veljeskuntaan", jota niin usein on syytetty itsekkyydestä. [Alaviite: Samasta syystä nykyaikaisen Intian joogien ja fakiirien, vaikkakin näistä suurin osa seuraa ainoastaan perintötiedon kuollutta kirjainta, täytyy, jotta heidän elämäänsä pidettäisiin säätynsä periaatteen mukaisena, näyttää täydellisesti kuolleilta kaikille sisäisille tunteille ja mielenliikutuksille.] Huolimatta heidän sydämensä puhtaudesta, huolimatta heidän pyrkimyksiensä suuruudesta ja epäitsekkäästä uhrautumisestaan eivät he olleet mahdolliset elämään kauan, koska olivat päästäneet käsistään oikean hetken.

     Heillä on toisinaan ollut käytettävänään voimia, joita maailma on kutsunut ihmeiksi; he ovat kyenneet sytyttämään kansanjoukot ja lannistamaan luonnon tulisen, uhrautuvan tahtonsa avulla; heidän neronsa on voinut tuntua yliluonnolliselta; ovatpa he vielä päälle päätteeksi voineet tuntea joitakuita jäseniä meidän Salaisesta Veljeskunnastamme ja seurustella heidän kanssaan; mutta koska he ovat vapaasta tahdostaan päättäneet omistaa voimansa ja elämänsä enemmän toisten kuin itsensä hyväksi, ovat he niin muodoin luopuneet elämästä; ja kun ovat kuolleet ristillä tai mestauslavalla, kaatuneet ase kädessä taistelutantereelle tai päätettyään täysin onnistuneen elämäntyön vaipuneet kuolinvuoteelle omassa kodissaan, on kuitenkin jokaisen heistä lopuksi täytynyt sanoa: "Eli, Eli, lama sabachthani."

     Siihen saakka on kaikki hyvin. Mutta olkoonpa elämänhalu, itsesuojeluvaisto ja tahto olemassaolon jatkamiseen kuinka voimakas tahansa, näemme kuitenkin kuinka hajoamisen kuolonkamppailu ei tavallisissa olosuhteissa ole vältettävissä. Kosmiset ainekset, jotka kuuluvatkin ikuisen muuttuvuuden lain alle, tekevät lakkaamatta epätoivoista vastarintaa tahdolle, joka koettaa hillitä niitä kuin päättäväinen ajomies pillastunutta hevosta, ja niiden yhdistynyt voima on itse asiassa niin suuri, että harjaantumattoman ihmistahdon äärimmäiset ponnistukset ovat valmistamattomassa ruumiissa kerrassaan tuloksettomat. Urhoollisimman sotilaan huimapäisin rohkeus, rakastajan tulisin intohimo, intoilijan järkähtämättömin usko, rohkeimman ja karaistuneimman punaihon tai vaillinaisesti harjaantuneen hindulaisen joogin tunnottomuus kivuille, tyyneimmän ajattelijan kehittynein järkeily — kaikki on lopultakin riittämätöntä. Epäilijät tulevat tietystikin väittämään tätä paikkaansa pitämättömäksi, huomauttaen, että jokapäiväinen elämä päivittäin osoittaa, kuinka ruumiillisesti heikoimmat, siveellisesti lempeimmät ja epäröivimmät henkilöt useinkin voivat vastustaa kuolemaa paljon sitkeämmin kuin tahdonlujat ihmiset, häikäilemättömät omanvoiton pyytäjät, maatyön tekijät, sotilaat tai voimamiehet, joilla on ruumiinrakenne kuin raudasta. Avain tähän näennäisesti ristiriitaisten ilmiöiden salaisuuteen on kuitenkin siinä, että käsitämme oikealla tavalla mitä edellä on sanottu.

     Jos aineellisen ruumiin, "ulkonaisen kuoren" kehitys kulkee käsi kädessä tahdon kehityksen kanssa, lankeaa itsestään, ettei jälkimmäiselle jää mahdollisuutta päästä voitolle edellisestä. Jospa joku nykyaikaisista armeijoistamme varustettaisiin parhailla takaa ladattavilla kivääreillä, ei siitä johtuisi mitään suoranaista etua tai etevämmyyttä, jos vihollinenkin varustettaisiin samanlaisilla aseilla. On itsestään selvää, että harjoitus, joka tarkoittaa ulkonaisesti "voimakkaan luonteen" kasvattamista, vaatii ennen kaikkea "eläimellisen" ruumiin samanaikaista kehittämistä ja vahvistamista jääden tässä käsiteltävää tarkoitusta varten aivan arvottomaksi juuri sen kautta, että se aseistaa vihollisen samanlaisilla aseilla. Voima, joka työskentelee ruumiin hajottamiseksi, kasvaa yhtä suureksi kuin tahtokin, joka asettuu hajoamista vastaan; mutta ensin mainittu voima kasvaa kasvamistaan, samalla kuin tahdonvoima heikkenee, ja pääsee lopulta voitolle. Toiselta puolen voi sattua, että pohjaltaan heikko ja horjuva tahto heikossa ja kehittymättömässä ruumiissa voi voimistua jonkun tyydyttämättömän pyyteen kautta — ittsha, kuten intialaiset salatieteilijät sitä nimittävät (esim. kun äiti takertuu kiinni elämään voidakseen pitää huolta isättömistä lapsistaan) – kyeten jonkin aikaa voittamaan fyysiset tuskat ruumiissa, jota se hetkeksi hallitsee.

     Voidakseen jatkaa olemassaoloaan tässä maailmassa on kokelaan siis ensiksi otettava varteen seuraavat ehdot: 1) kehittää tahtonsa niin lujaksi, että se kykenee voittamaan "karkean" ja kosketeltavan eläimellisen ruumiin atomien perinnöllisen (sanan darwinilaisessa merkityksessä) taipumuksen seurata määräajan kuluttua muuttuvuuden lakia, sekä 2) heikentää eläimellisen ruumiin itseperäistä toimintaa ja saada se siten suuremmassa määrin alistetuksi tahdon valvonnan alle. Jos tahtoo kukistaa armeijan, täytyy sitä ensin turmella ja saattaa se epäjärjestykseen.

     Tähän tulokseen pääseminen onkin kaikkien messukirjojen, kirkonmenojen, paastojen, "rukousten", mietiskelyjen ja vihkimysten päätarkoituksena, samoin useiden itämaalaisten salaisten lahkojen määräämä itsekasvatus aina ylevästä ja puhtaasta pyrkimyksestä, joka johtaa todellisen mestariuden ylimmille kukkuloille, noihin kauhistuttaviin ja vastenmielisiin kokeisiin saakka, jotka "vasemman tien" [Alaviite: Musta magia eli noituus.] valitsijoiden on läpäistävä. Näillä menettelytavoilla on sekä ansionsa että vikansa, erityiset sekä hyötynsä että vahinkonsa, sekä pääasialliset että vähempiarvoiset puolensa, erilaiset esirippunsa, naamiaisensa ja harhansa. Mutta kaikki eri tiet vievät samaan päämaaliin. Tahtoa lujennetaan, rohkaistaan ja johdetaan, ja ne elementit, jotka asettuvat tätä toimintaa vastaan, demoralisoidaan. Jokainen, joka on tutkinut ja verrannut toisiinsa erilaisia evoluutioteorioita, ei salatieteellisten lähteiden, vaan tavallisten tieteellisten ja kaikille tarjolla olevien käsikirjojen mukaan, huomaa vallan hyvin kuinka kaikki lepäävät yhteisellä pohjalla, aina teorioista viimeksi huomioon otetuista poikkeuksista jonkun eläinlajin tavoissa — esim. kuinka Uuden Seelannin papukaijat ovat tottuneet syömään lihaa — kaukaisimpiin etäisyyksiin saakka avaruuden ja ikuisuuden sokkeloihin, joita arvelu tähtinebulosasta meille tarjoaa. Näiden yhteinen lähtökohta perustuu havaintoon, että sysäyksellä, jonka avulla joku otaksuttu suure on pantu liikkeelle, on taipumusta jatkaa toimintaansa; ja että jos jossakin tapahtuu jotakin jonkin syyn takia, on sillä taipumusta uudistumiseen toisessa paikassa ja ajassa.

     Tämä on hyväksytty selvitys atavismin ja perinnöllisyyden laille. Että sama laki vaikuttaa myös jokapäiväisessä elämässämme, käy ilmi siitä helppoudesta millä omistamme niin hyvin huonoja kuin hyviäkin "tapoja", eikä ole epäilemistä, että sama laki vaikuttaa yhtä hyvin siveellisessä kuin äly- ja aistinmaailmassa.

     Edelleen opimme historiasta ja luonnontieteistä, että aistinmaailmassa viljellyt tavat johtavat määrättyihin siveellisiin ja älyllisiin tuloksiin. Siksipä ei ole koskaan löytynyt valloittajakansaa, joka olisi elänyt yksinomaan kasvisravinnolla. Ei edes vanhojen arjalaisten viisaat (rishit), joilta olemme perineet kaiken salaisen tietomme, koskaan kieltäneet sotilaskastia (kshatrijoita) metsästyksestä tai lihan syönnistä. Koska sotilaat kieltämättä täyttivät tärkeän paikan kansallisessa elämässä, eivät viisaat tietysti tulleet ajatelleeksikaan rajoittaa heidän vapauttaan enempää kuin erämaan tiikerin. Tämä ei lainkaan estänyt rishejä itseään menettelemästä vakaumuksensa mukaan.

     Sen, joka pyrkii pitkittämään elämäänsä, täytyy siten suojella itseään kahdelta vaaralta. Ennen kaikkea hänen täytyy varoa kaikkia epäpuhtaita ja eläimellisiä ajatuksia, sillä tieteen opetuksen mukaan ajatus on voimaa. Ja ajatusvoiman, joka syntyy hermotoiminnasta tämän ilmetessä ulospäin, täytyy vaikuttaa fyysisen ihmisen molekyyliyhdistelmään. [Alaviite: Toisin sanoen: ajatuksesta johtuu teko.] Sisäiset ihmiset [Alaviite: Käytämme monikkoa samalla muistuttaen lukijalle, että ihminen on oppimme mukaan seitsenkertainen.], olkoonpa niiden elimistö kuinka hienostunut tahansa, ovat kokoonpannut todellisista eikä otaksutuista aineosasista, ja ovat myöskin ylempänä mainitun lain alaisia, jonka mukaan jokainen "teko" on taipuvainen uusiintumaan — synnyttämään yhdensuuntaista toimintaa karkeassa "kuoressa", jonka kanssa ne ovat yhteydessä ja johon he ovat kätketyt. Ja toiselta puolen muutamilla teoilla itse asiassa on taipumusta synnyttää fyysisiä tiloja, jotka ovat vahingollisia puhtaalle ajattelemiselle ja asettuvat vastustavalle kannalle sisäisen ihmisen ylivaltaan nähden.

     Mutta palatkaamme käytännölliseen menetelmään.

     Raitis sielu raittiissa ruumiissa on ensimmäinen ehto. Harvinaisissa poikkeustapauksissa voi kylläkin voimakas ja itsenäinen luonne saada takaisin henkisten ja aineellisten harha-askelten kautta menettämänsä tasapainon, jos henkilö pelotta ja vakavasti päättäen käyttää oikeita keinoja ja kulkee oikeaa tietä, vaan melkein poikkeuksetta on siihen päästessään sekä sisäinen että ulkonainen ihminen siksi heikennyt, että häneltä puuttuu voimaa ja sitkeyttä pitkittää taistelua kunnes on saavutettu voitto, vaikka kuten itämaisessa kielenkäytössä sanotaan — pyrkimyksen "ansio" on osaltaan parantava olosuhteita ja vaikuttava suotuisasti hänen tulevassa elämässään.

     Olkoonpa tämän laita kuinka hyvänsä, tässä kuitenkin alkaa puheenalainen kurssi itsekasvatuksessa. Lyhyesti voi sanoa, että tämä itsekasvatus olemukseltaan on yhtaikaa tapahtuva henkinen, sielullinen ja ruumiillinen kehitys. Ruumiillisen ihmisen on tultava eteerisemmäksi ja hienotunteisemmaksi, älyllisen syvemmäksi ja huomiokykyisemmäksi, siveellisen uhrautuvammaksi ja miettivämmäksi. Edelleen on erityisesti painostettava, että kaikenlainen pakotuksen tunne — vaikkapa siihen olisi vapaaehtoisesti alistuttu — tekee kehityksen tuiki mahdottomaksi. Kaikki "hyvyys", jonka ihminen on omistanut jonkinlaisesta pakosta (uhkauksista, palkkion toivosta, henkisten tai aineellisten etujen takia), ei ole kyseessä olevalle ihmiselle ainoastaan täysin arvoton, vaan vieläpä se, ollen teeskentelyä, olisi omiaan myrkyttämään maailman siveellistä ilmakehää. Pyrkimisen "hyvyyteen" ja "puhtauteen" täytyy kerrassaan johtua ihmisen vapaasta tahdosta voidakseen vaikuttaa. Sen täytyy itsestään syntyä ihmisen sisimmässä, joten hän luonnollisesti ja omasta tahdostaan valitsee sen mikä on parempaa, puhtaampaa ja ylevämpää; paheista ei pidä luopua pelosta joutua tekemisiin lain kanssa, ei pysytellä siveellisyydessä hyvän maineensa takia, eikä harjoittaa hyväntekeväisyyttä kiitoksen tai mahdollisen palkan toivossa, jota odottaa osakseen luullussa "tulevassa elämässä." [Alaviite: Eversti Olcott selittää Buddhalaisessa Katkismuksessaan lyhyesti ja selvästi buddhalaisen opin karmasta eli ansiosta (Kysymykset 137-139).]

     Ylempänä mainittu laki, jonka mukaan teolla on taipumusta toistua, näyttää kuinka itsekasvatus, joka salatieteen mukaan on ainoa tie korkean iän saavuttamiseksi, ei ole hämärissä "aatteissa" viihtyvää "mielikuvitusta", vaan järjestelmällistä ja tieteelliselle pohjalle perustuvaa harjoitusta. Se on järjestelmä, jonka kautta jokainen hiukkanen seitsenkertaisen yksilön eri "ihmisissä" vastaanottaa vaikutuksen ja tavan tehdä omasta tahdostaan ja "halulla" juuri sitä, mikä on tarpeellista määrättyyn tarkoitukseen. Jos mielii tehdä jotakin mielellään, täytyy siihen olla täysin harjaantunut ja kehittynyt. Tämän säännön voimme erityisesti sovelluttaa ihmisen kehitykseen. "Hyve" sinänsä voi kylläkin olla oivallinen ja viedä mitä parhaimpiin tuloksiin; mutta täytyy sitä harjoittaa iloisella mielellä, eikä vastenmielisyydellä tai vaivalloisuudella.

     Hyvän ja oikean elämän, jota "adeptioppilas" viettää, täytyy miellyttää häntä itseään ja kehittyä "hänen toiseksi luonteekseen." Hänen on aloitettava hävittämällä fyysiset himonsa ja pyyteensä, ei minkään herkkätuntoisen mielipiteen takia oikeasta ja väärästä, vaan seuraavista täysin pätevistä syistä. Kuten ulkonainen fyysinen ruumiskin, joka edellä mainitun tieteellisen lain mukaan alinomaa uudistaa ainehiukkasiaan, on myöskin ihminen, jos hän pidättyy epäpuhtaasta elämästä, jonkun määrätyn ajan kuluttua saavuttava tilan, jossa nämä aineelliset osaset samoin kuin epäjalot taipumuksetkin — joista entinen epäpuhtaus johtui — kerrassaan katoavat ja sijalle tulee uusia parempia aineksia. Kun näiden toiminta kerran on loppunut, seuraa siitä että uusien osasten, joilla saattaisi olla taipumusta toistaa vanhoja tekoja, sisään tunkeutuminen vaikeutuu ja lopulta kokonaan estyy. Paitsi tätä erikoista lopputulosta muutamiin "paheisiin" nähden, on pidättyminen "karkeista" teoista (kuten Darwinin käyttämättömyyden laki opettaa) yleisvaikutukseltaan oleva se, että ruumiin ulkonaisen, aistillis-aineellisen muodon tiheys ja koossapysyväisyys suhteellisesti yhä enemmän ja enemmän höllentyy kuin myöskin, että eteerisempien molekyylien lisääntynyt sisään virtaus korvaa aineosasten hukan.


     Mistä ruumiillisista himoista on luovuttava ja mitä järjestystä on noudatettava?

     Kaikkein ensimmäiseksi täytyy luopua alkoholista sen kaikissa muodoissa. Siitä ei ole edes ruumiin kaikkein karkeimmille, aineellisimmille osasille vähintäkään ravintoa; päinvastoin alkoholin nauttiminen jouduttaa aineenvaihduntaa liian väkivaltaisesti, joten ainoastaan karkeat, aineelliset molekyylit kykenevät vastustamaan siitä johtuvia vaikutuksia ja ärsykkeitä; tämän kautta "vaikute ja vastavaikute" tai "tarjonta ja kysyntä" -lain vaikutuksesta syntyisi ruumiissa uudelleen karkean aineellisia osasia, ja tämähän olisi kyseessä olevan pyrinnön suoranaista vastustamista.

     Toiseksi täytyy kieltäytyä lihan käyttämisestä ravintona samasta syystä, vaikkakin tämä on vähemmän tärkeätä. Liha edistää elintoimintaa, toiminnan pontevuutta, himojen hillittömyyttä. Siksipä se voikin hyödyttää sankaria, joka tahtoo taistella ja kuolla, mutta ei tulevaa viisasta miestä, joka tahtoo elää ja...

     Kolmas järjestyksessä on sukupuolihimo. Tästä ei johdu ainoastaan suuri elinvoiman hukka, jota tuhlataan kaikenlaisiin erilaatuisiin tarkoituksiin (kuten esim. toivomuksiin, mustasukkaisuuteen jne.), vaan se vetää myös ruumiiseen erästä sangen karkeaa lajia maailman alkuainetta siitä yksinkertaisesta syystä, että mieluisimmat fyysiset tunteet ovat mahdollisia ainoastaan ruumiin tiiveyden ollessa karkean aineellinen. Siveellisen puhdistumisen täytyy tapahtua yhtä aikaa kuin pidättäytyminen kaikista "lihallisista himoista ja haluista", ja näihin eivät kuulu ainoastaan ne, joita tavallisissa oloissa sanotaan "paheiksi", vaan vieläpä nekin, joita ylimalkaan pidetään "viattomina, mutta jotka palvelevat ruumiin haluja. Kaikissa tapauksissa on himoista aineellisimmat ja toisille vahingollisimmat ensinnä hylättävä.

     Emme voi tarpeeksi useasti ja ponnella kiinnittää lukijan huomiota siihen seikkaan, että kaikki nk. "itsensä kiduttamiset" ovat tälle "eterisoimis"-menettelylle useimmissa tapauksissa jokseenkin arvottomat. Tämä on pikemmin kari, jolle useat itämaalaiset salaiset lahkot ovat ajautuneet, ja syy miksi ne ovat vajonneet alhaiseen taikauskoon. Länsimaalainen itsensäkiduttaja tai itämaalainen joogi, joka luulee pääsevänsä henkikykyjen korkeimpaan huippuun seisomalla pitkän aikaa yhdellä jalalla tai kohdistamalla ajatukset navan kohtaan, voi kylläkin kehittää tahdonvoimaansa, jota kuitenkin sitten välistä käytetään mitä alhaisimpiin, tarkoituksiin. Nämä ovat esimerkkejä yksipuolisesta ja surkastuneesta kehityksestä, paastoaminen on vallan hyödytöntä, niin kauan kuin tuntee ravinnon tarvetta. Kun ihminen on lakannut tarvitsemasta ruokaa, ilman että se on terveydelle vahingoksi, on tämä merkki, joka osoittaa, että ravinnon määrää on vähitellen vähennettävä, kunnes äärimmäinen raja on saavutettu. Lopulta saavutetaan aste, jolloin nautitaan ainoastaan vettä. Hyödytön on myös siveettömyydestä pidättäytyminen, niin kauan kuin sitä sydämessään haluaa; ja sama on kaikkien sisäisten halujen laita. Vapautuminen sisäisestä halusta on pääasia; mutta olla olevinaan ilman pyyteitä, vaikkei sitä olekaan, on inhottavaa teeskentelyä ja turhaa orjuutta. Sama sääntö koskee sydämen siveellistä puhdistusta.

     Ensinnä on luovuttava "alhaisimmista", taipumuksista, sitten seuraa toiset. Täten on ensin heitettävä saituruus, sitten pelko, sitten kateus, ylpeys, armottomuus, viha, toinen toisensa jälkeen; lopulta on myöskin sekä kunnianhimosta että uteliaisuudesta luovuttava. Tämän ohella täytyy vahvistaa eteerisempää ja nk. "henkisempää" ihmistä. Vakavasti on antauduttava harjoittelemaan mietiskelyä kuin myöskin johtopäätöksien vetämistä tunnetusta tuntemattomaan. Mietiskely on sisäisen ihmisen sanoin kuvaamaton "kaiho äärettömyyteen", jota ennen muinoin pidettiin totisena jumalanpalveluksena, vaikka se sittemmin on unohtunut. [Alaviite: Mietiskelyä, joka tunnettiin ainoastaan vanhimpina aikoina ja vanhimmissa kielissä, kuten esim. sanskritissa, voitaisiin nykyään ehkä verrata "hartauteen", jolla ei kuitenkaan ole ymmärrettävä samaa kuin "rukouksella" tai "parannuksenteolla". Sanaa, joka tarkalleen vastaisi käsitettä, ei ylipäänsä enää tavata eurooppalaisissa kielissä, koska itse asian ydin on joutunut kadoksiin länsimailla.] Kautta koko kehityskulkuasteikon on itsetietoisuus pidettävä täydellisessä tasapainossa ja säilytettävä horjumaton vakaumus, että maailmankaikkeudessa täytyy kaiken kulkea luonnollista kulkuaan, syyperäisesti ja oikeudenmukaisesti. Tapahtumasarjaa ei pidä kiirehtiä, päinvastoin täytyy sitä hidastuttaa niin paljon kuin mahdollista; muunlaiset menettelytavat voisivat ehkä toisille olla sopivammat, ehkäpä itselleenkin toisissa olosuhteissa, mutta tässä tapauksessa ne olisivat omiaan ainoastaan jouduttamaan hajoamista.

     Tällä ensimmäisellä asteella ollessa on myöskin muistettava ulkonaisia asioita. Tavallisen Ihmisen mielestä "kuolemattoman" adeptinkin on vielä varjeltava aineellista muotoaan ulkonaisilta vaikutteilta. Elämän pitkittämisharjoittelu ei suojele onnettomuuksilta. Yhä edelleenkin voi miekka häntä haavoittaa, voi sairaus kohdata tai myrkky kuihduttaa hänet. Tämä on selvästi ja kauniisti esitetty Zanonissa. Adepti on kylläkin tämmöisiltä vaaroilta paremmin turvattu kuin tavalliset kuolevaiset, mutta hän on sitä ainoastaan kehittyneemmän vaistonsa, suuremman itsensähillitsemiskykynsä ja korkeamman tietonsa takia, jotka hän on itse itselleen hankkinut, ei sen nojalla, että itse kehitysprosessilla olisi mitään varjelevaa ominaisuutta. Hän on ainoastaan etevämpi samassa suhteessa kuin pyssyllä varustettu eurooppalainen on etevämpi aseetonta villiä.

     Mutta tie, jota oppilaan on kuljettava ennen kuin hän saavuttaa tämän etevämmyyden, on pitkä, ja kestää kauan ennen kuin hän on vakavasti ja itsenäisesti oppinut polkua astumaan. Miksi, voitaisiin kysyä, miksi eivät korkeammat adeptit häntä suojele? He voivat kylläkin suojella häntä jossain määrin, mutta "lapsen on opittava kulkemaan omin neuvoin"; jos häntä ilman omaa ponnistusta varjeltaisiin ulkonaisilta vaaroilta, merkitsisi se samaa kuin hänen kehityksellensä tarpeellisen ominaisuuden — vastuuntunteen — hävittämistä. Mitäpä rohkeutta voisi toivoa näkevänsä ihmisessä, joka on lähetetty taisteluun vastustamattomasti aseistettuna ja läpäisemättömästi haarniskoituna? Tämän takia on oppilaan aloitettava huomioon ottamalla ja noudattamalla kaikkia nykyaikaisen tieteen terveysopillisia määräyksiä. Raitis ilma, raitis vesi, puhdas ravinto, tarpeeksi liikuntoa, säännöllinen elämä ja sopiva toimi miellyttävässä seurapiirissä ovat kaikki, joskaan ei aivan välttämättömiä niin ainakin suotuisia ehtoja hänen kehitykselleen. Tullakseen osallisiksi näistä eduista, tai ainakin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, ovat jumalat, viisaat ja okkultistit kaikkina aikoina vetäytyneet syrjäseuduille hiljaiseen yksinäisyyteen luoliin, metsänpimentoihin, aroille tai vuorten kukkuloille. Eikö olekin ihmeellistä, että "korkealla sijaitsevat paikat" ovat aina miellyttäneet jumalia ja että meidänkin aikoinamme asustaa Salaisen Veljeskunnan korkein osasto Himalajalla, joka on ainoa lauhkeailmainen ylätasanko maailmassa. [Alaviite: Syy tuohon ankaraan säädökseen, joka kielsi juutalaisia palvelemasta "jumaliaan korkeilla vuorilla tai kukkuloilla", on etsittävä heidän vanhimmistaan, jotka tahtoivat estää kansaa viettämästä naimatonta ja kieltäytyväistä elämää, tai toisin sanoen tahtoivat estää tavoittelemasta adeptiutta, johon se ylipäänsä oli kypsymätöntä. Tällä säädöksellä oli salattu merkityksensä, ennen kuin se korotettiin asetukseksi ja ruvettiin sanatarkasti tulkitsemaan, sillä eivät Intian pojat olleet ainoat, jotka kohtelivat viisaitaan jumalallisella kunnioituksella, vaan kaikki kansallisuudet ovat pitäneet adeptejaan ja vihittyjään korkeimpina olentoina.] Oppilaan ei pidä myöskään ylenkatsoa lääkkeiden tai hyvän lääkärinhoidon tuottamaa apua. Eihän hän vielä ole tavallista kuolevaista kummempi ja hädän sattuessa on hänen turvauduttava samoihin keinoihin kuin muiden kuolevaisten.

     Emme tahdo kajota tämän harjoituksen yksityiskohtiin, koska ne ovat liian lukuisat ja monimutkaiset tässä selitettäviksi. Mutta, voisi lukija kysyä, jospa nyt nämä kaikki vaatimukset olisivat täytetyt, täytetyt vakavasti lyömättä mitään laimin, mikä ja minkälainen olisi silloin tämän menettelytavan tulos?

     Ensinnäkin huomaa oppilas itsessään yhä enemmän ja enemmän taipumusta kaikkeen henkevään ja puhtaaseen. Vähitellen käyvät likaiset ja aineelliset toimet hänelle yhdentekeviksi ja kielletyiksi, vieläpä suorastaan vastenmielisiksikin. Hänelle tuottavat suurempaa iloa yksinkertaiset, luonnolliset tunteet, joita muistamme lapsuusvuosina kokeneemme. Hän tuntee mielensä keveäksi, luottavaksi, suruttomaksi ja onnelliseksi. Mutta hänen on visusti kavahdettava, ettei tunne uudesta nuoruudesta viekoittele häntä takaisin entiseen elämäänsä tai ehkä sitäkin syvemmälle. Vaikute ja vastavaikute ovat aina yhtä suuret.

     Sen jälkeen on ravinnon tarve vähentyvä. Mutta tämän täytyy tapahtua aivan huomaamatta, paastoaminen on tarpeetonta. Hänen on syötävä niin paljon kuin hän tuntee tarvitsevansa, ja ravinto on mitä viattominta ja yksinkertaisinta laatua. Maito ja hedelmät ovat tavallisesti sopivimmat. Mutta sitä myöten kuin ravinto käy yksinkertaisemmaksi, hänen on vähitellen — hyvin pienissä erissä — kykynsä mukaan vähennettävä sen määrää. Voitaisiin kysyä: "Voiko elää ravinnotta?" Ei, mutta ennen kuin pilkkaatte, malttakaa hetkisen mielenne ja tutkikaa kyseessä olevan kehityksen luonnetta. On merkille pantava seikka tuo, ettei monella alkeellisella eläimellä ole lainkaan ulosteita. Hyvänä esimerkkinä voimme mainita tavallisen hiusmadon, jolta monimutkaisesta elimistöstään huolimatta puuttuu ulostuskanava. Eläen ihmisruumiin laihimmista nesteistä tulee sen nauttima ravintomäärä kerrassaan joko sen itsensä tai suvun jatkamisen hyväksi. Asustaen ihmisen kudoksissa ei se eristä sulatettua ravintoa. Päästyään määrättyyn kohtaan kehityksessä, voisi adeptioppilaan tilaa jotakuinkin verrata edelliseen, kuitenkin sillä erotuksella, että hänessä tapahtuu aineen muuntuminen, vaikkakin hikirauhasien kautta; samaa tietä tunkeutuu taas vuorostaan ruumiin ylläpidoksi toisia eterisoituja aineellisia molekyylejä. [Alaviite: 1) Hänen tilansa muistuttaa sikiön fyysistä tilaa ennen syntymistä.] Hän ei tarvitse suurempaa ravintomäärää kuin mikä vaaditaan korvaamaan veren ja keuhkojen toiminnasta johtuvaa ainehukkaa. Mutta kuta enemmän eteeriset molekyylit pääsevät voitolle aistillis-aineellisista, sitä suuremmassa määrässä hän kykenee ottamaan ravintonsa suoraan eetteristä (akasasta). Tämän saavuttaminen on kuitenkin oppilaallemme vielä sangen kaukana.

     Jo aikoja ennen kuin on päästy yllämainittuun tulokseen, voi hänet yllättää toisenlaiset — eikä suinkaan vähemmän ihmeelliset — vaikutukset, jotka ovat omiaan antamaan hänelle rohkeutta ja luottamusta vaikeassa tehtävässään. Lienee tarpeetonta toistaa niitä, tuhannet kirjailijat (kuitenkin tuntematta asian oikeaa laitaa) ovat maininneet sen autuuden ja tyytyväisyyden tunteen johdosta, joka koituu puhtaasta ja viattomasta elämästä. Useasti saattaa jo kehityskulun alussa tapahtua jotakin aivan odottamatonta. Joku kalvava tauti, jota siihen saakka on pidetty parantumattomana, voi äkkiä saada uuden käänteen; hänessä voi kehittyä parantavia mesmerisiä voimia, tai hän voi hämmästyksellä tehdä huomion, että hänen aistinsa ovat terävöityneet ennen aavistamattomalla tavalla. Kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, ovat syyt näihin ilmiöihin sangen yksinkertaiset ja helposti käsitettävät. Elämänvoiman lisääntymisen ja uuteen suuntaan kohdistumisen täytyy jollakin tavoin vaikuttaa; sillä olkoonpa käsitys siitä minkälainen hyvänsä, täytynee jokaisen myöntää, että tämä on käyttövoima elävän elimistön kaikissa töissä ja toimissa. Kuten edellä olemme maininneet, opettaa toiselta puolen teosofia, että ihmisen muodostavat erilaatuiset, hänelle itselleen suurimmaksi osaksi yliaistilliset ruumiit (alkuaineet, ainelaadut), joista jokainen on lähinnä hienoimman läpäisemä; siksi on aivan luonnollista (vaikkakin sanoin selittäminen käy vaikeaksi), että karkeampien aineosasten jatkuva ohentuminen tekee tilaa ja antaa ohuemmalle ainemuodostumalle yhä suuremman liikkumisvapauden. Ja kun vielä lisäksi huomautamme, että jokainen näistä perusruumiista on riippuvainen jostakin kaikkeudessa löytyvästä alkuaineesta tai voimasta, joihin voi tutustua toisissa okkultismia käsittävissä teoksissa, on lukijan helppo käsittää — vaikka tekijä ei kykenisi sitä selittämään tusinan käsittävässä nidesarjassa — mitkä suuret mahdollisuudet ja laajat näköalat oppilaalle avautuvat.

     Monia etuja, joihin tässä on viitattu, hän voi huoleti käyttää omaksi turvallisuudekseen ja edistyksekseen eli omaistensa tai ystäväpiirinsä hyväksi. Mutta tapa, jolla hän toimii, on hänen kehityksensä varsinainen tekijä ja sangen tärkeä osa kokeesta, joka hänen on läpäistävä saavuttaakseen päämäärän. Jos nuo vasta saavutetut voimat houkuttelisivat häntä kohdistamaan pyrintönsä enemmän aineelliseen kuin henkiseen suuntaan, jos hänen himonsa (ittsha) sen kautta jossakin suhteessa herätettäisiin uudestaan henkiin, niin hänen jo saavuttamansa mahdollisuudet tulisivat joko hidastuttamaan hänen edistystään tai kerrassaan estämään sen. Näiden voimien väärinkäyttämistä seuraa luonnollisesti niiden kadottaminen.

     Mutta tässä "suuressa salaisuudessa" löytyy vielä eräs kohta, johon täytyy kajota, koska on tullut aika, jolloin nyt ensi kertaa pitkien ajanjaksojen kuluttua sen saa ilmoittaa maailmalle.

     Turha on taas muistuttaa lukijaa siitä tieteellisestä löydöstä, joka on tehnyt Darwinin nimen kuolemattomaksi, nim. siitä laista, että jokaisella elimistöllä on taipumusta tiettynä aikamääränä toistaa esi-isiensä tekoja ja että tämä taipumus esiintyy sitä vahvempana mitä lähempänä häntä kyseessä olevat edeltäjät ovat. Tästä johtuu, että elimistöllisillä olennoilla (ylipäänsä) on tapana kuolla saman ikäisinä kuin niiden esi-isätkin. Täytyy myöntää, että todellinen ikä, jossa jonkun heimon yksilöt kuolevat, on hyvinkin vaihteleva; taudit, tapaturmat, nälkä ja kärsimykset pitävät huolen elämänlangan ennenaikaisesta katkeamisesta. Mutta kuten tunnettua on jokaisella eläin- ja kasvilajilla oma määrätty rajansa, jonka yli yksilöiden elinikä ei ulotu. Sama on laita ihmiskunnankin. Jos siis adeptioppilas olisi täyttänyt kaikki yllämainitut vaatimukset, kuin myös tullut varjelluksi sairaudelta, tapaturmilta jne., tulee kuitenkin ennen pitkää aika, jolloin ruumiin molekyylit tuntevat pakkoa kuunnella "synnynnäisen taipumuksena" ääntä, joka järkähtämättä vie hajaantumiseen ja kuolemaan, ja ne tulevat tottelemaan. Mutta jokaiselle ajattelevalle ihmiselle täytyy olla selvää, että jos tämä ratkaiseva käännekohta jollain tavoin varmasti ja täydellisesti olisi voitettavissa, kävisi "kuolemisen" vaara suhteellisesti yhä pienemmäksi vuosien vieriessä.

     Tämänsuuntainen "kuoleman voittaminen", joka tavalliselle ihmiselle on tietenkin aivan mahdotonta, onnistuu toisinaan semmoisen ihmisen tahdolle ja ruumiinrakenteelle, joka on siihen erityisellä tavalla valmistunut. Hänessä on pienempi määrä karkeampia aineellisia osasia, joihin tuo "synnynnäinen taipumus" hajoamiseen voisi sanottavammin vaikuttaa, mutta sitä vastoin on hänessä päässyt voitolle itse sisäinen henkinen ihminen, jonka luonnollinen elinikä jo sinänsä on paljon pitempi kuin ulkonaisen ruumiin; mutta ennen kaikkea on hänellä käytettävänään harjaantunut, horjumaton tahto, joka johtaa ja hallitsee koko toimintaa. [Alaviite: Tämän yhteydessä on ehkä paikallaan huomauttaa, mitä nykyaikainen tiede ja etenkin fysiologia sanoo inhimillisestä tahdonvoimasta: tahdonvoimalla on valtava vaikutus iän pituuteen. Täytyy ilman muuta myöntää, että kahdesta ihmisestä, jotka kaikin puolin ovat toisensa kaltaiset ja muutoinkin elävät samanlaisissa olosuhteissa, on rohkeammalla ja kestävämmällä pitemmän iän mahdollisuus. Tarvitsematta kovinkaan kauan harjoittaa lääkärintointa voi havaita kuinka usein kuolee ihmisiä, jotka aivan yhtä hyvin olisivat saattaneet jäädä eloon, jos siten olisivat päättäneet. Samaten voisivat tuhannet sairaat tulla terveiksi, jos näillä olisi joko synnynnäinen tai itsehankittu kyky pyhästi luvata parantuvansa. Ne, joiden elämä on kerrassaan arvoton, joiden ruumiillinen elimistö on melkein kauttaaltaan taudin ahdistama, joille jokainen päivä on kärsimystä, joiden päässä pyörii alituiset itsemurhan ajatukset, — elävät kuitenkin yksinomaan tahtonsa varassa." Tri George M. Beard.]

     Tästä hetkestä lähtien on adeptioppilaan tie sekä helpompi että valoisampi. Hän on masentanut "kynnyksenvartijan", sukunsa perivihollisen, ja vaikka hän edelleenkin voi joutua yhä uusiin vaaroihin kulkiessaan kohti nirvanaa, on kuitenkin ensimmäinen voitto häntä kannustava ja rohkaistuna hän ponnistaa uusin voimin yhä voitokkaammin kohti täydellisyyttänsä.

     Mutta on pidettävä mielessä, että kaikkialla luonnossa vallitsee sama laki. Hajoamis- ja puhdistustila, jota selostimme aistillis-aineellisesta ruumiista puhuessamme, esiintyy saman luonteisena myöskin ihmisen sisemmissä eteerisemmissä muodoissa. Kaikki olevainen on ilman erotusta muuttuvaista. Mitä taas tulee ohuempien muotojen muuntumistapaan, se tapahtuu samojen periaatteiden mukaan kuin karkeampienkin, vaikkakin näiden elinikä on monta vertaa pitempi käyden yhä pitemmäksi kuta eteerisemmät tai "henkisemmät" näiden aineelliset osaset ovat. Samassa määrin myös laajenee heidän suhteensa ympäröivään maailmankaikkeuteen, kunnes vihdoin tämän henkistymiskulun lopputuloksena yksilö nirvanassa yhtyy "Suureen Kokonaisuuteen".

     Tämän kehityskulun yllä olevasta kuvauksesta ymmärtää hyvin, mikseivät edes itämaiset "adteptit" useammin esiinny jokapäiväisessä elämässä; sillä sen ohessa kuin heidän ruumiinsa hienontuvat ja henkiset voimansa kehittyvät, kasvaa heissä suoranainen vastenmielisyys, voisipa melkein sanoa "halveksuminen" kaikkea kohtaan, mikä esiintyy tavallisessa maailmassa. Samoin kuin karkulainen paetessaan heittää luotaan, aina raskaimmista esineistä alkaen, kaiken mikä estää hänen pakoaan, samaten myöskin adeptioppilas, joka on päättänyt masentaa "kuoleman", irtaantuu kaikista olosuhteista ja seikoista, jotka tarjoaisivat jalansijaa kuolemalle. Sitä edullisempaa on hänen kehitykselleen, mitä enemmästä hän kykenee vapautumaan.

     Kuten jo edellä olemme maininneet ei adepti tule "kuolemattomaksi" tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Päinvastoin hän on tavallisessa merkityksessä totisesti kuollut päästyään sukunsa kuolevaisuusrajan tuolle puolen. Hän on vapauttanut itsensä kaikista tai melkein kaikista aineellisista osasista, jotka kerran hajaantumistilaan jouduttuaan olisivat pakottaneet hänet alistumaan kulumisen kuolinkamppailulle. Hän on kehitys- ja vihkimyskautenaan "kuollut" vähitellen, eikä sama voi kahdesti tapahtua. Kuolemisen, joka toisilla kestää silmäräpäyksestä tuntikausiin, hän on venyttänyt kautta vuosien kestäväksi hiljaiseksi purkautumiseksi. Korkea adepti on itse asiassa kuollut ja ulkonaisesta elämästä itsetiedoton. Hän pysyy kylmänä sen nautinnoille ja iloille, välinpitämättömänä sen kärsimyksistä, mikäli ne aiheutuvat liiallisesta tunteellisuudesta; mutta horjumaton velvollisuudentunne on hänessä elävänä velvoittaen häntä henkisesti ryhtymään ulkonaiseen maailmankulkuun. Nuo uudet eteeriset aistimet, joille on suotu katsella laajempiin maailmoihin, ovat melkein samassa suhteessa meidän aisteihimme kuin meidän aistimme ovat verrattuna äärettömän pieneen. Uudet tunteet ja uudet havainnot tuovat mukanaan uusia pyyteitä ja nautintoja, uusia vastuksia ja vaaroja; ja kauas haihtuu likainen pieni maailma niiltä, jotka todellisuudessa "ovat yhtyneet jumalien seuraan".

     Tässä esityksessä tulee myöskin näkyviin kuinka mieletöntä on vaatia, että teosofeille ylimalkaan "annettaisiin tilaisuus päästä korkeimpien adeptien luokse". On äärettömän vaikeaa taivuttaa edes yhtä tahi kahta näistä ryhtymään maallisiin asioihin ja sen kautta vahingoittamaan omaa kehitystään, johon maailmassa ilmenevä kärsimys tietenkin vaikuttaisi haitallisesti. Tähän tavallinen lukija huudahtaa: "Se ei ole jumalallista; sehän on itsekkyyden huippu"... Mutta koettakoon hän käsittää ja ymmärtää, että korkean adeptin, joka ottaa tehtäväkseen maailman uudistamisen, täytyy ehdottomasti alistua vielä kerran syntymään uudelleen. Mutta onko niiden saavuttama tulos, jotka ennen ovat kulkeneet samaa tietä, kyllin kehottava ryhtymään uuteen kokeeseen?

     Kaikkien tässä esitettyjen seikkojen vakava punnitseminen on myös omiaan näyttämään teosofeille, mitä sisältää pyyntö saada tilaisuus hankkia itselleen käytännöllisesti "korkeampia voimia." Olkoon menneeksi, niin selvästi kuin se on sanoilla selitettävissä: Tuossa on tie . . . . Voitteko kulkea sitä?

     Ei myöskään saa salata, että semmoinen mikä tavalliselle kuolevaiselle muodostaa odottamattomia vaaroja, kiusauksia ja vihollisuuksia, myös ahdistaa tietään kulkevaa adeptioppilasta; tämä ei suinkaan tapahdu mistään kuvitellusta syystä, vaan yksinkertaisesti siksi, että hänessä itse asiassa kehittyy uusia aisteja, joiden käyttämiseen hän ei vielä ole harjaantunut, ja siksi ettei hän koskaan ennen ole nähnyt niitä asioita, joita hän nyt näkee. Jos sokeana syntynyt ihminen tulisi äkkiä näkeväksi, ei hän heti kykenisi käsittämään näkemäänsä, vaan lapsen lailla kuvittelisi voivansa tavoitella kuuta tai myöskin mitä huolettomimmalla luottamuksella tarttuisi käsin palavaan kekäleeseen.

     Mutta voitaisiin kysyä, jospa nyt kylmäverisesti luovuttaisiin kaikista elämän tarjoamista iloista, kieltäydyttäisiin sen kaikista arvoista ja kuljettaisiin kohti hämärää päämaalia, jonka saavuttaminen tuntuu yhä vaikeammalta, mikä olisi kaiken tämän palkka?

     Okkultismi ei tarjoa kannattajilleen, kuten muutamat ilmestysoppiin perustuvat uskontunnustukset, ikuista taivasta aineellis-aistillisine riemuineen, joka on äkkiä saavutettavissa heittäytymällä yhden ainoan kerran kuoleman syliin. Useassa tapauksessa oltaisiin todellakin valmiit kuolemaan, jos vain varmasti tiedettäisiin, että jälkeenpäin päästään osalliseksi paratiisista. Mutta okkultismi seisoo tieteellisellä pohjalla ja käyttää hyväkseen ainoastaan luonnonlakeja sovelluttaen niitä vielä tähän saakka tuntemattomiin aineisiin ja olosuhteisiin. Siksipä se ei heitä kenellekään mahdollisuutta päästä heti ilman muuta nauttimaan ikuista riemua, viisautta ja elämää. Se tarjoaa vaurastumista ja pitkitettyä olemassaoloa yhä uusissa ja laajentuvissa ajanjaksoissa ainoastaan niille, jotka lakkaamatta ponnistelevat tullakseen selville tuntemattoman yhä uusista salaisuuksista ja jotka sen kautta tulevat mahdollisiksi sulautumaan nirvanaan. Tähän pääsemistä vaikeuttaa sitä paitsi vielä sekin, että uudet voimat aina vaativat uutta vastuuntunnetta, ja saavutettu kyky nauttia suurempaa onnea on omiaan tekemään mielen vastaanottavaiseksi kivuille ja kärsimyksille.

     Mutta tämän ohessa on kiinnitettävä huomiota kahteen seikkaan: 1) Tietoisuus jalostuneen voiman omaamisesta jo tuottaa suurta riemua ja kestää kautta koko kehityskauden yhä uusien voimien keskeytymättä esiintyessä, ja 2) kuten jo sanottu, tämä on ainoa tie, joka tarjoaa vähänkin tieteellisesti pätevän mahdollisuuden kuoleman välttämiseksi, muistin säilyttämiseksi rajattoman viisauden ja pidennetyn olemassaolon saavuttamiseksi ihmiskunnan hyväksi — kun adepti kerran varmasti ja onnellisesti on sivuuttanut käännekohdan. Niin hyvin fyysinen kuin metafyysinenkin järkeily vaativat tunnustusta tosiseikalle, että ainoastaan vähitellen ja asteittain kokonaisuuteen sulautumalla osa voi ymmärtää kokonaisuuden kuin myöskin että se, joka nyt on "jotakin", vasta silloin voi tuntea, tietää ja nauttia "kaikesta", kun se vajoaa Kaikkitietävään, "Muuttumattomaan Olevaiseen".

 

bar_mest-.gif (1333 bytes)

 

Etusivu

Teosofia