Mabel Collins

Kajastuksia kaukomailta

SISÄLLYS:

KAUKAINEN HUUTO

RAKENTAJAT

RAKKAUDEN RUUSUKIEHKURA


KAUKAINEN HUUTO

Valoa tielle -kirjan tutkijoille

I

Valoa tielle -kirjan johtolauseet ovat kaukainen huuto, joka ruumiillistumien toiselta puolen saapuu niille, jotka ruumiillistuneina taistelevat. Niin kauan kuin ihminen on ruumiissa, on hänen mahdoton käsittää tilaa, joka näillä lauseilla kuvataan, sillä silloin hän parhaillaan käy kyynelten laakson halki, hän on tuskan kouristama, hän ei saata elää tuottamatta muille tuskaa, ja juuri elävän sydämensä voimalla hän saavuttaa täydellisen kokemuksen ja yhdistää itsensä tietoisesti kokonaisuuteen.

Näihin ensimmäisiin lauseisiin sisältyy salaisuuden perusaate, se kaukaisen tulevaisuuden ihmeellinen lupaus, joka tekee toivioretken siedettäväksi. Ne ovat luettavina itse tien alussa, ne ovat valonsäde, joka loistaa tien määränpäästä, missä täydellinen valo on. Tämä valonsäde valaisee koko tien, opastaa vaeltajaa ja ilahduttaa häntä hänen katkeralla matkallaan.

Mistään inhimillisistä silmistä eivät kyyneleet voi kuivua, ei edes elävän Mestarin, adeptin tai opettajan. Siitä lähtien, jolloin harha ja tietämättömyys rupeavat haihtumaan sielusta ja valo rupeaa poistamaan pimeyttä, elää oppilas alituisessa surussa, sillä hän näkee tietämättömyyttä ja siitä johtuvaa kärsimystä joka puolella. Kyyneleet ovat kuin kaste kuivalle maalle. Hänen olentonsa kuihtuisi ainemaailman kuivuudessa, jos hänestä itsestään ei pusertuisi sitä herkkyyttä, jota kyyneleet edustavat ja joka sisältäpäin hajottaa eristymisen rautaisen kahleen. Älköön kukaan odottako aikaa, jolloin hänen kyyneltensä lähteet olisivat kuivuneet. Sillä jos hän tulisi siihen tilaan ollessaan vielä se olento, jota kutsumme ihmiseksi, tulisi hänestä jäsen siihen mustaan yhdyskuntaan, joka taistelee ihmisrodun hävittämiseksi. Ääretön sääli, kyky tuntea mitä syvintä surua ja myötätuntoa ovat valaistulle ihmiselle ominaisia ja ovat rodun Pelastajien luonteen oleellinen osa. Niitä ei voi jättää ennen kuin iäisen elämän kaukaisella portilla, jolloin nämä pelastajat ja paimenet ovat johtaneet kaikki laumansa turvallisesti sen luo ja sen läpi. Mutta oppilaan on hyvä ja välttämätön tietää, että tulevaisuudessa on aika, jolloin kaikki kyyneleet ovat pyyhityt eivätkä koskaan enää pulppua esille. Silloin kaikki surun lähteet ovat kuivuneet, ja ihmisen koko kahlehdittu luonto on vapautunut ja pelastunut ainiaaksi himojen tuskasta. Se ei silloin enää ole ihmisluontoa, ja siinä tilassa, johon se nyt syntyy, tuntematonta on se, mitä nyt kutsumme suruksi. Kukaan ei voi kulkea tuon portin läpi, ennen kuin kaikki voivat sen tehdä. Sillä puhdistuneen ja täydellistyneen sielun, joka olisi valmis siihen astuakseen uuteen elämään, sitoo myötätunnon side kaikkiin niihin muihin, jotka ovat hänelle paljon rakkaammat kuin hän itse. Häntä sitovat myötätunnon syvä hellyys ja kyynelten vuodatus, mikä on ihmisyyden merkki ja sen suurin kunnia. Eetteriolento ihmisen fyysisen ruumiin sisässä vuodattaa paljon kyyneleitä, niin hienoja, etteivät fyysiset silmät sellaisia voi vuodattaa. Ja henki itkee seisoessaan aineen kynnyksellä, kun elämän ja rakkauden lait ja sukulaisuuden ja yhteyden siteet vetävät sitä sen pimeyteen. Siten koko olennon pehmittää ja täyttää sen oman hellyyden kaste. Kaikkien ihmisten tulee olla niin pehmitettyjä ja täytettyjä, ennen kuin he voivat saavuttaa asteen, jossa kyynelten lähde on kuivunut. Silloin puhtaan hengen silmä näkee sellaista, jolla meidän silmissämme ei nyt ole väriä eikä muotoa sen ollessa näkymätöntä ja jota vain uskon avulla voidaan käsittää. Uskomisen kyky on ensimmäinen oleellinen ominaisuus mikä vaaditaan oppilaalta, joka on kuullut kaukaisen huudon ja aikoo astua tielle, joka hänet lopulta vie siihen tilaan, missä hän kykenee näkemään.

Se, mitä vapautuneesta ja pelastuneesta olennosta puhuttaessa sanotaan korvilla kuulemiseksi, on täydellinen tietoisuus kaikesta mikä on, ilman mitään vaikeutta toisen äänen erottamisessa toisesta tai tarvetta tehdä sitä. Kokonaisuus tekee itsensä tunnetuksi elävänä toimintana sen taukoamattomalle vastaanottokyvylle, joka kykenee kuulemaan. Tämä kuuleminen käy mahdolliseksi vasta kun aistimet on voitettu ja kokonaan hylätty niiden pukujen kera, joihin ne kuuluvat. Aistimien kautta käsittämisen on täytynyt kokonaan lakata, ennen kuin vapautunut ja puhdistunut henki voi tajuta kokonaisuuden tarkkaavaisuuden avulla.

Herkkyyden terävyyden pitää kasvaa jokaisessa seuraavassa ruumiillistumassa, jotta henki saisi kootuksi tietoa ja kokemuksia siten edistyäkseen, kypsyäkseen ja lähestyäkseen tilaa, jossa suoranainen tieto on mahdollinen. Ei mitään ääntä, ei pienintäkään huutoa, ei ainoatakaan torven hälytystä voida rankaisematta jättää huomaamatta tai välttää. Se, minkä henki mieluummin jättäisi oppimatta, on hänen myöhemmin opittava ankarampien läksyjen kautta. Kaiken opetuksen ja kokemuksen ankaruus kasvaa sen myötä, kun sielu edistyy ja rotu kehittyy, kuten näemme ajan myötä tapahtuvan. Vain siten rotu voidaan johtaa iäisyyden tilaan ja viedä yli sen kynnyksen, joka merkitsee syntymistä täydelliseksi olennoksi.

Mestarin kaukaiseen huutoon oppilaalle sisältyy vielä tärkeämpi merkitys puhumisen kykyyn kuin näkemiseen ja kuulemiseen nähden. Puhuminen on luova voima, ja lausutun sanan voi synnyttää vain täydellinen olento, joka on saanut jumalallisen voiman ominaisuudet. Lausutulla sanalla luotiin taivaat ja maa ihmisen sielun kehittämiseksi ja kasvattamiseksi, ja lausutulla sanalla vielä tulevaisuudessa luodaan lukemattomia taivaita ja maita niille roduille, jotka kokemustensa vuoksi tarvitsevat niitä asuinsijoikseen.

Oppilas, joka on voittanut itsensä ja antanut itsensä kokonaisuudelle, on sisässään saavuttanut jokaisen puhdistuneelle ja täydellistyneelle olennolle välttämättömän kyvyn siemenen. Hän omaa luottamuksen, joka johtuu persoonallisten halujen voittamisesta ja kokonaisuuden tajuamisesta. Hän omaa kuulon, joka hänelle tuo ilmi monia sekä tuskan että ilon ääniä. Hän omaa näön, joka hänelle näyttää toisten ihmisten elämän, murheet ja toiveet ja sallii hänen tunkeutua niiden ihmisten sydämiin, joiden kanssa hän on tekemisissä. Hän on saavuttanut sellaisen ihmistuntemuksen, että hänen läsnäolonsa heidän keskuudessaan kehittää ja vetää luokseen luovaa voimaa ja kiihottaa rakkauden voimaa. Kun oppilas on päässyt niin pitkälle ja on nähnyt oman elävän sielunsa ihmeen, kykenee hän lukemaan ihmisen tulevaisuutta. Hän ymmärtää kuulemansa "kaukaisen huudon" merkityksen, äänen, jonka hän on hiljaisuudessa kuullut ja jonka ovat lähettäneet rodun lipunkantajat seisoen iäisen elämän kynnyksellä ja häntä kutsuen. Hän kykenee astumaan Oppimisen saliin ja näkemään siellä kirjoitettuina sanat, jotka sisältävät rodun kohtalon ja tulevaisuuden. Läksyt, jotka ihmisen on opittava, ovat siellä hänen nähtävinään, ja juuri ne läksyt luovat tulevaisuuden. Vain se, että yksilöllinen ihminen on hidas astumaan kokonaisuuden elämään ja voittamaan omat persoonalliset halunsa, estää koko rodun edistymistä. Portaat on selvästi asetettu kaikkien ihmisten, myös jokaisen yksilön eteen, ja ne on aikanaan noustava. Lipunkantajat, jotka ovat kiivenneet korkeimmalle, saavat siellä odottaa viivyttelijöitä, vieläpä laskeutua alas niitä auttamaan, sillä ihmiskunnan henki on jakamaton kokonaisuus.

Usko, toivo ja rakkaus ovat kolme ensimmäistä ominaisuutta, jotka vaaditaan kaikilta valoa kohti kulkevilta. Usko on täydellinen luottamus siihen, joka tiedetään, vaikkei sitä voida tuoda ilmi. Varma luottamus kokonaisuuden kehitykseen saattaa oppilaan pysymään tyynenä ristiriitojen keskellä ja horjumatta taistelemaan raskainta ylivoimaa vastaan. Ja rakkaus sulkee kaikki syliinsä ja antaa kaikki anteeksi.

Näkymätön maailma, jonka tuntemiseen uskoa vaaditaan, ympäröi meitä ja painaa meitä joka puolelta. Ihminen, joka ei sen olemassaolosta tiedä, asuu oman persoonallisuutensa muodostamassa vankilassa. On olemassa eetterinen ja henkinen yhtenäinen aine, joka yhdistää kaikki ja kulkee ihmisen fyysisen ruumiin läpi samalla tavalla kuin valo kulkee läpinäkyvän aineen läpi. Se kulkee sen läpi, eikä se sitä pidätä. Ajatus käy läpi ihmismielen ja tunne käy läpi ihmisten sydämen sillä tavalla, että ne melkein näkyvät heidän toiminnassaan. Tuskin tarvitsee uskoa huomatakseen, että ajatus ja tunne käyvät ihmisen läpi aaltoina. Merkilliset ja laajalle vaikuttavat tapaukset ovat tämän todistaneet. Mutta se ymmärretään ainoastaan silloin, kun kysymyksessä ovat harvinaisen tärkeät tapahtumat, sellaiset kuin samalla kertaa tapahtuneet keksinnöt, uskonnolliset herätykset, kapinoiden puhkeamiset tai sotaisat mielenosoitukset. Se, mikä selvästi näkyy tällaisina kiihkoisina aikoina, on totta muissakin oloissa. Suuri osa siitä, jonka arvellaan riippuvan niin kutsutusta vaistosta tai olevan synnynnäistä, riippuu itse asiassa ajatus- ja tunneaallosta, jotka lakkaamatta käyvät läpi ihmisrodun. Ajatuksen voima tunnetaan tällä vuosisadalla, ja sitä ymmärretään jonkin verran. Mutta nekin, jotka käyttävät sitä tietoisesti, ovat usein sen harhaluulon vallassa, että ajatukset, joiden avulla he vaikuttavat muihin, ovat kotoisin heidän omasta mielestään. Se on mahdotonta, sillä ajatus on hyökyvä aalto, joka on pantu liikkeelle ainemaailman kynnyksellä ja jota innostavat tämän rajoitetun tilan takana ja ulkopuolella olevat voimat. Samoin kuin valoaallot kulkevat läpi kaikkien esineiden ja jokainen esine vastaanottaa ja heijastaa sellaisia säteitä, joita se kykenee vastaanottamaan ja heijastamaan, niin kulkevat ajatusaallotkin. Ne käyvät läpi kaikkien ihmisten sielujen, ja jokainen sielu käsittää sen, minkä se kykenee käsittämään, ja antaa sen maailmalle. Ne ovat ihmiselämää innostavia aaltoja ja esiintyvät hänessä hyvänä tai pahana riippuen hänen omasta luonteenlaadustaan. Oppilas, jolla on uskoa, avaa sielunsa täydelle aaltovirralle, ja hänen sielunsa tulee valkeaksi kuin valkeat kukat, jotka heijastavat kaikkia valonsäteitä eivätkä valitse niiden väliltä. Hän tietää, että kun koko ajatusaalto on käsitetty, vastaanotettu ja heijastettu sen kulkiessa hänen lävitseen, ei enää ole hyvää eikä pahaa. Hän tietää, että tämä aalto sisältää veljeyden. Ihmisten ei tarvitse pyrkiä ajatusten yhteyteen eikä panna liikkeelle ajatusvoimia,

Heidän on kehityttävä vastaanottamaan täyden ajatusaallon, joka lakkaamatta pyyhkäisee yli rodun yhteisälyn, ja ne, jotka siihen ovat päässeet, ovat saavuttaneet tilan, joka liittää heidät ainaiseksi Valkoiseen Veljeskuntaan. Silloin he tuntevat Veljeskunnan voiman, ja jokainen samalla tavalla nojautuu toiseen ilman puheen tai kosketuksen tarvetta. Eristyksen rautainen sulku on sysätty syrjään heidän edessään ja kultainen portti on avautunut raolleen. Oppilas, joka on työntänyt pois rautaisen sulun, tietää, että rikollinen ja pahantekijä erehtyvät rajoituksensa tähden ja käsityskyvyn puutteesta. Hän tietää, ettei synnille ole muuta rangaistusta kuin anteeksianto. Se suuri rakkaus, joka antoi sen suuren kehittymistilaisuuden, jonka toivioretki aineen läpi sisältää, toivoo ainoastaan, että jokainen ihminen kasvaisi ja kehittyisi päästäkseen toivioretkensä päähän ja voidakseen auttaa rodun vapautumista ja pelastumista sekä sen johtamista ainiaaksi pois aineen tilasta. Ihmiselle, joka elää eristetyssä persoonallisuudessaan, näyttävät hänen sydämensä tunteet hänen omiltaan, hänessä itsessään syntyneiltä. Ne ovat hänen omiaan eivätkä samalla kuitenkaan ole hänen, samaten kuin se ilma, jota hän hengittää, ja se tuuli, joka tätä ilmaa liikuttaa, ovat eivätkä kuitenkaan ole hänen fyysisen ruumiinsa omaisuutta. Ne kulkevat hänen lävitseen, ja hän jakaa ne kaikkien muiden kanssa, jotka joutuvat niiden vaikutuspiiriin. Tutkiessaan omaa sydäntään oppilas saavuttaa valaistusta ja käsittää oikein toisten ihmisten sydämiä. Hänen oppilaana olonsa saa hänet huomaamaan sen tunneaallon, joka käy hänen ja heidän lävitseen, ja saa hänet ymmärtämään, että on tarpeellista kokea kaikki tunteet, vastata jokaiseen ihmiselle mahdolliseen tunneaaltoon, ennen kuin hänen voidaan sallia päästä tilaan, jossa herkkyys voidaan jättää. Rikollinen ja pahantekijä joutuvat harhaan siksi, että he kykenevät tuntemaan vain osalla koko luontoaan. Herkkyys on heissä herännyt vain luonteen alimmissa ja omistushaluisimmissa osissa, ja koko jumalallinen osa on jäykkä ja tuntoa vailla. Siten he ovat erotetut rakkauden veljeskunnasta ja sitä paitsi koko siitä rodusta, johon he fyysisesti kuuluvat. Mutta herkkyys kasvaa seuraten sitä kasvun lakia, jonka alla ihminen elää. Ja ruumiillistumien kuluessa sydän tulee kykeneväksi vastaamaan inhimillisten tunteiden koko aallokkoon, ja silloin se osa siitä, mikä saa syntisen tekemään syntiä, laskeutuu oikealle paikalleen osaksi kokonaisuutta, joka täydellistyessään tekee ihmisen jumalalliseksi. Ja vasta kun tämä on äärimäisyyteen asti täytetty, voidaan herkkyys jättää ja sielu voi seisoa oman sydämensä veressä, joka on vuotanut sen oman miekan iskusta. Kun koko rotu on vapahdettu ja pelastettu, jokainen puhdistunut henki hävittää itsestään siemenen, joka on saanut hänet tajuamaan nautinnon, ja silloin Jumala kuivaa kaikki hänen kyyneleensä, eikä hän sen jälkeen enää kykene niitä vuodattamaan. Silloin hän kykenee näkemään ja seisomaan. Silloin hän on kuullut "kaukaisen huudon" ja vastannut siihen.

II

Se kunnianhimo, joka syöksee ihmissielut kuiluihin, ei ole sitä yksinkertaista menestyksen halua, joka tavallisessa elämässä kantaa sitä nimeä. Se on rodulle välttämätön kannustin, kunnes rotu se tullut vanhempaan ikään. Ilman tätä kannustinta rotu
joutuisi kuolonomaiseen välinpitämättömyyden tilaan. Siksi on oppilaan käsketty tehdä työtä kuten kunnianhimoiset, sillä hänen täytyy välttämättä ponnistella työtätekevien ja kamppailevien rinnalla niin kauan kuin hän elää maailman toiminnassa. Hänen täytyy taistella heidän riveissään, jos hän tahtoo olla heidän keskellään. Ja niin kauan kuin hän vielä on ihminen, on välttämätöntä, että hän ottaa osaa menestyksen haluun, joka on luonnollinen ponnistusten kiihotin. Ne palkinnot, joita tavallinen ihminen pitää menestyksen merkkeinä, eivät ole hänelle minkään arvoisia. Tavallinen ihminen odottaa niitä siksi, että hän haluaa itselleen omaisuutta ja on valmis voittamaan sitä itselleen muilta työnsä avulla. Sellaisten palkintojen haluamisen vaara ei voi oppilasta kohdata, ja jos kohtalon kangaspuut kutovat niitä hänen elämäänsä, hän arvioi ne niiden todellisen arvon mukaan vähäarvoisiksi taakoiksi ja edesvastuun tuottajiksi. Hänen täytyy kilpailla ponnistuksissaan yhtä innokkaasti kuin jokaisen muunkin. Häneltä vaaditaan ponnistuksia, jotka nousevat yli muiden ihmisten voimien, aina milloin niitä kysytään rodun edistymiseksi. Hän tekee työtä paremmin kuin tavallinen kunnianhimoinen ihminen, samaten kuin halukas hevonen juoksee paremmin kuin sellainen, joka tarvitsee kannustinta.

Mentaalisen ja fyysisen tason toiminta-aloilla oppilaan ei tarvitse tappaa kunnianhimoa. Suuri häntä väijyvä vaara koko toivioretken aikana on siinä, että henkisen ylpeyden siemen voisi päästä itämään hänen sisällään ja tukehduttamaan hänen korkeampaa luontoaan ennen kuin hän sitä edes huomaisi. Se kasvaa kuin rikkaruoho hedelmällisessä maaperässä. Jokin odottamaton tapahtuma voi näyttää ihmisen itselleen uudessa valossa. Sen sijaan että hän olisi nöyrä oppilas, jona hän itseään on pitänyt, hän huomaa olevansa täynnä ylpeyttä omista kyvyistään ja lahjoistaan ja kykenemätön pyytämään apua häntä läpäiseviltä jumalallisilta voimilta, siksi että hän on uskaltanut luulla omaavansa voimaa itsessään henkisen persoonallisuutensa nojalla. Silloin kunnianhimo voi vallata hänet, ja hän koettaa kohota vallan huipuille ja anastaa etuoikeuksia, joita vain Mestari voi vaaratta antaa koeteltujen ja tutkittujen oppilaiden käsiin. Voiman saavuttaminen on yksi oppilaan ensimmäisistä päämääristä. Sitä hän haluaa yhtä mittaa koko edistyskulkunsa aikana — yhä silloinkin, kun pyhiinvaellusmatka on lopussa ja hän on valmis käymään yli kynnyksen. Mutta se voima, jota hän koettaa saavuttaa, ei tuota hänelle mitään persoonallista arvoa, kunniaa tai asemaa. Hän ei voi vaikuttaa ihmisiin voittaakseen minkäänlaisia persoonallisia etuja. Se mahdollisuus otetaan häneltä todellisen tien aivan ensi askeleella eikä koskaan enää anneta hänen käsiinsä. Kunnianhimo, joka on syntynyt henkisestä ylpeydestä ja joka kohtaa hänet, kun hän on edistynyt tiellään jo pitkälle, ei tuota hänelle persoonallista valtaa. Hän on voittanut tämän ihmishimon tullessaan oppilaaksi. Ja kun tämä halu palaa takaisin seitsenkertaisella voimalla paljon korkeammalla olemisen tasolla, ainoa seuraus on se, että hän syöksyy kuiluihin, joista pelastumiseen vaaditaan suuria sekä hänen omiaan että maailman Vapahtajien ponnistuksia. Mutta todellista voimaa, rakkauden veljeskunnan voimaa, joka syntyy ihmisessä asuvasta jumalallisesta hengestä, tulee kiihkeästi haluta aina oppilaaksi tulon ensi hetkestä asti, ja tämä halu ei koskaan saa kadota. Juuri tämä halu tekee oppilaan heti osalliseksi rodun suureen vapauttamistyöhön. Hänen toimintapiirinsä yhä suurenee kasvun mukaan, kunnes ihmiselle, jonka puhdas halu auttaa yhtä yksityistä ystävää on antanut hänelle auttamisvoiman, uskotaan kokonainen ihmisryhmä tai kokonainen ajattelun koulu johdettavaksi. Kehitysperiaate tällä meidän kulkemallamme toivioretkellä vaatii ihmisryhmittelyjä. Näiden ensimmäinen muoto on perhe-elämä, joka on luonnollisen ihmisen luonnollinen elämäntila. Tästä kehittyy lukemattomia järjestöjä, enemmän tai vähemmän itsekkäitä tai epäitsekkäitä riippuen niiden ihmisten luonteista, jotka niihin kuuluvat. Yksi oppilaiden tehtävistä on johtaa ja opastaa ihmisryhmiä ponnistelemaan rodun hyväksi. Hänet saatetaan ottamaan osaa liikkeisiin, joita Mestarit ja johtajat ovat panneet alulle, ja hänen tehtävänsä on käyttää sen veljeskunnan voimaa, johon hän kuuluu, niiden ihmisryhmien vaikuttimien ja toimenpiteiden puhdistamiseksi, joiden jäsen hän on. Hänen takanaan olevat äärettömän voiman lähteet, joista hän ammentaa lakkaamatta niin kauan kuin hänen sielunsa on oikealla tiellä, tulevat pian näkyviin, ja se liike, johon hän on yhdistynyt, tuntee suurta voimanlisäystä. Mutta se ei muuta hänen persoonallista syrjäistä asemaansa. Se tekee hänet kenties vielä vähemmän huomatuksi. Jos hänet vedetään esille tästä syrjäisestä asemasta ja hänen persoonaansa kiinnitetään huomiota, on seuraus vain se, että muutamat harvat tulevat häntä rakastamaan, mutta monet vihaamaan. Tämä viha nousee rakkauden veljeskunnan ja maailman Vapahtajien ponnistusten vastustamisesta, johon eläimellinen ja persoonallinen ihminen ovat luonnostaan taipuvaisia. Siksi on paljon parempi sen työn edistymiselle, johon oppilas ottaa osaa, että hän itse pysyy mahdollisimman paljon syrjässä. Oppilaan ominaisuudet saavat toisten ihmisten huonot intohimot liikkeelle, ja työ edistyy paremmin, jos hänen arvonsa on salassa fyysisellä tasolla ja hän suuntaa täydet voimansa vain niiden ihmisten mentaali- ja eetteriluontoon, jotka ympäröivät oppilasta maailmassa. Ihmisen eläimellinen luonto taistelee nyt kiivaammin kuin ennen vaikutusvallastaan, sillä kokonaisuuden edistys ja kehitys uhkaa sen voimaa. Siksi nyt on tärkeämpää kuin menneinä aikoina, että oppilaan läsnäolo ihmisryhmien keskuudessa ilmenee vain näiden ryhmien ylimalkaisena kohoamisena eikä siten, että oppilaat itse pääsevät johtavaan asemaan. Tämä riistää aseet ihmisten eläimelliseltä luonnolta ja hämmentää sitä, sillä he huomaavat joutuvansa tekemään tavallisuudesta poikkeavia tekoja ja olevansa korkeampien vaikutinten johtamia, kuin mitkä tavallisesti heidän tajuntaansa hallitsevat. Oppilaalle annettu tehtävä tällä tavoin johtaa liikettä, johon hän ottaa osaa, on paljon vaikeampi kuin jos hänen olisi sallittu sitä johtaa persoonallisella vaikutuksella ja ulkoisella ohjauksella, sillä hänen on nyt vaikutettava sekä niiden ihmisten luonteisiin että toimintaan, joiden keskellä hän työskentelee. Tavallisen ihmisen, joka ei vielä ole astunut tielle eikä edes tullut tietoiseksi sen olemassaolosta, täytyy huomata itsessään muutos oltuaan tekemisissä oppilaan kanssa joko yleisessä työssä tai keskinäisissä ponnistuksissa. Hän ei tällöin ole siitä tietoinen, sillä näkymättömän voiman toiminta on hyvin hienoa. Mutta kun hän katselee taaksepäin elämäänsä, hän huomaa ajan, jolloin hänen vaikuttimensa jalostuivat, ja hän ymmärtää, että se johtui määrätystä yhdistyksestä. Kuitenkaan hän ei ehkä silloinkaan voi arvata, kuka hänen työtoveriensa joukossa oli se, joka välitti jumalallista vaikutusta.

Kun oppilas ensiksi rupeaa huomaamaan omaavansa voiman täten vaikuttaa ihmisiin, joiden keskellä hän työskentelee, käyttämättä fyysistä puhetta, ahdistaa häntä ensi kerran henkinen kunnianhimo, hänen suurin ja vaarallisin vihamiehensä. Tavallinen ihminen, joka ei edes vielä ole astunut tielle, ei voi kuvitellakaan tämän koetuksen voimaa. Se on niin voimakas, että se huumaa sielun. Se on niin kavala, että se vie mielen harhaan. Oppilasta huimaavat hänen oman olemuksensa hämmästyttävät ja häikäisevät mahdollisuudet. Hän on halunnut hyvyyden voimaa, ja hän on sitä saanut. Hän on pyytänyt päästä jumalien kaltaiseksi, ja yksi heidän ominaisuuksistaan on nyt hänen. Hänestä näyttää, että hän varmaankin nyt voi toimia kuin jumala ja johtaa ihmisten kohtaloita. Hän unohtaa, että tämä kyky, jonka hän on saanut, on vain yksi jumalien ominaisuuksista, että heidän pitkän kehityksensä aikana kautta surujen ja tuskien, kautta ilojen ja loiston kokonainen voimien ja kykyjen sikermä on tullut heidän omakseen, toinen toistaan tasoittaen ja toiseensa sulautuen. Ne neljä sääntöä, jotka sisältyvät Valoa tielle -kirjan ensimmäisiin ajatelmiin, osoittavat neljää ominaisuutta, jotka vaaditaan ennen kuin puhdistunut sielu voi tulla vapahdetuksi, ja nämä ominaisuudet on voitettava yhtä suuressa määrin. Kyky auttaa toisia (puhumisen kyky) on vain yksi niistä ja panee luonteensa vuoksi ihmisen alttiiksi mitä suurimmalle vaaralle.

III

Elämänhalu on se ominaisuus, joka estää henkeä antamasta itselleen sitä miekan iskua, joka saa veren vuotamaan ihmissydämestä. Se ei ole sellaista pikkumaista kaipausta, joka haluaa oman persoonallisen elämänuran tai ruumiillistumien jatkumista peläten, ettei sen sijalla ole olemassa mitään. Tätä kaipausta tuntevat ateistit ja materialistit vanhentuessaan, ja se sisältää oman rangaistuksensa. Varmuus siitä, ettei tätä halua millään tavalla voi tyydyttää, muuttaa sen jo alusta tuskaksi. Ei tarkoiteta mitään pientä himoa, joka voi kasvaa sairaalloisessa ja kuihtuneessa ihmismielessä, kun lausutaan "Tapa elämän halu". Sillä tarkoitetaan sitä suurta ihmissielujen hallitsevaa intohimoa, joka on tehnyt heistä inhimillisiä olentoja, joka on antanut heille voiman kestää ruumiillistuman toisensa jälkeen, niin että he ovat voineet kokea mitä eksyttävimpiä ja uuvuttavimpia olotiloja ajassa ja paikassa, nautinnossa ja tuskassa. Tämän valtavan tunnevoiman elähdyttäminä ihmissielut tungeksivat ainemaailman kynnyksellä hakien kiihkeästi sopivia paikkoja ruumiillistuakseen sekä ruumiita, joihin he voisivat syntyä astuakseen tilaan, jota ihminen kutsuu elämäksi — ihmiselämään. Enkelit, joiden olemassaolo on täydellinen ja jotka elävät tasapainossa, vapaina fyysisten ja mentaalisten vaikutelmien vaihtelusta, katsovat syvällä kunnioituksella ja ihmetellen sieluja, jotka pyrkivät ihmiselämän kauheisiin kokemuksiin sen himon sokaisemina, joka heitä kiihottaa siihen. He tuntevat tätä kauhistusta ja ihmetystä sitä jumalallista voimaa kohtaan, joka kykenee synnyttämään niin valtavan tunteen, että se saa koko olentojen rodun astumaan katkeralle ja kauhealle tielle, joka on täynnä vaaroja ja vaihteluita. Fyysisen elämän kaipuu valtaa sielut niin vastustamattomana aaltona, että kaikki muut toiveet ja tarkoitusperät häipyvät näkyvistä. He laskeutuvat suurina joukkoina kohti ainemaailmaa, tungeksivat kiihkeästi sitä kohti kaikilta puolin astuakseen siihen, valmiina tekemään sen millä tavalla hyvänsä mieluummin kuin odottamaan.

Tämä tunneaalto rupesi vaikuttamaan heti kun ainemaailma oli luotu sitä varten, että koululaiset mielellään menisivät kouluun. Ja se on kestänyt siitä tähän asti ja tulee kestämään, kunnes rotu lähenee vapautustaan. Se tuo sielut takaisin yhä uudestaan fyysisen elämän kynnykselle, silloinkin kun he yhä uudelleen ovat huomanneet, että tuska uusiutuu ja nautinto haihtuu. Huolimatta siitä, kuinka syvästi he tämän läksyn ovat saaneet oppia, he yhä kaipaavat vastustamattomasti kokemuksia. Ainoastaan oppilaat, jotka ovat kaukana tiellä, kykenevät näkemään tämän tunteen erillään itsestään, kuten ihminen katselee merta, jossa hän ui. He tietävät, että tämä fyysisen elämän kaipuu tuo heidät maailmaan, jossa toivioretken tie on viitoitettu. He tietävät, että tämä tie on kuljettava, ja he suostuvat tulemaan tänne yhä uudestaan alistuen aistinkokemusten kaipaukselle, sillä he tietävät, että he ajan tullen siitä vapautuvat. Ja samalla kuin he näin alistuvat ja kiihkeästi työskentelevät kaikilla ihmisten valittavina olevilla työaloilla, he koettavat hävittää omasta korkeammasta luonnostaan persoonallisen elementin, joka tekee ihmisen elämänhalun orjaksi. Sen tulee, kuten kaikkien muiden himojen, alistua korkeammalle itselle ja hitaasti mutta varmasti tulla luonteesta erotetuksi. Oppilas, joka on kuullut kaukaisen huudon, kykenee kerran tappamaan kaiken fyysisten kokemusten halun ja astuu fyysiseen elämään ilman minkäänlaista persoonallista halua tai jää vapaana henkenä eetteritasolle vaikuttamaan siihen sieltä käsin. Nämä vapaat, epäitsekkäät henget, jotka tulevat aine-elämään ainoastaan muita auttaakseen rakkauden ja säälin ja myötätunnon vetovoimasta, ovat ihmisrodun loisto ja kunnia ja sen voimalähde. He ovat side, joka yhdistää ihmisjoukot ja Mestarit, jotka kaiuttavat Kaukaisen Huudon kutsumaan kaikki sielut pois pimeydestä. Vain oppilas kuulee Kaukaisen Huudon, mutta hänelle annetaan keinot lähettää se eteenpäin sanomana, joka soveltuu niiden käsityskantaan, joiden kanssa hän on tekemisissä. Se on hänen velvollisuutensa, enemmän nyt kuin koskaan ennen. Koko rotu on kykenevämpi kuulemaan kuin menneinä aikoina. Sen ovat huomanneet ne, jotka sitä katselevat eetteritasolta. Se on askel eteenpäin. Ja joka askelta on käytettävä hyväksi mahdollisimman paljon, sillä aika kiitää ohi. Ajan haihtuessa on mennyt tilaisuus, joka on annettu tällä erikoisella toivioretkellä. Jokainen rodun jäsen on lopulta vietävä portin läpi. Ja kaikki jäävät Portille odottamaan viimeistä viivyttelijää, jota lukemattomat rakastavat kädet ojentuvat nostamaan ylöspäin. Mutta tapa, jolla ihminen kokonaisuudessaan suhtautuu tähän tilaisuuteen, vaikuttaa rodun hengen tilaan laajassa tulevaisuudessa. Tämä on mysteeri, liian syvä oppilaan käsittää, mutta mestarit ja lipunkantajat sen tuntevat, ja siksi Kaukainen Huuto lakkaamatta kutsuu niitä, joilla on korvat kuulla. Työskentele ja aherra ja elä ja rakasta voimakkaammin ja kestävämmin kuin muut ihmiset. Mutta tapa korkeammasta luonnostasi ne henkisen halun siemenet, jotka saattavat ihmissielut kaipaamaan toimintaa ja etevyyttä ajan ja tilan ahtaissa rajoissa, nautinnon ja tuskan vallan alaisina. Tämä hämmästyttävä ponnistus on helpompi kuin miltä se aluksi näyttää, sillä voimat, sekä näkyväiset että näkymättömät, jotka ihmistä ympäröivät ja pitävät häntä paikoillaan, ovat kaikki suunnatut hänen avukseen. Ne ovat kaikki hänen liittolaisiaan, ja se sama hyvää tahtova voima on ne hänelle antanut, joka hänelle tilaisuudenkin antaa. Mihin suuntaan hyvänsä ihmisen luonto häntä johtaakin, niin nämä voimat ovat valmiita auttamaan häntä. Jos hänen taipumuksensa pahoja, häntä auttavat itse elementit, jotka sopeutuvat mielihyvällä hänen suunnitelmiinsa ja juoniinsa. Tämä on hänelle välttämätöntä. Yksin, ilman näitä auttajia, hän ei voisi työskennellä hyvän eikä pahan eteen ihmiselämän sekasorrossa. Niin pian kuin hän laskee jalkansa vapauteen vievälle tielle, nämä samat voimat, jotka ennen auttoivat häntä niittämään pahantekijän tai välinpitämättömän loassa loikoilijan tai pelkän nautinnon etsijän kokemuksia, kokoontuvat hänen ympärilleen uusin ja moninkertaisin voimin auttamaan häntä ja jouduttamaan häntä tiellä. Hänen täytyy seisoa yksin ihmisenä ja antaa apua. Henkenä hän on sidottu koko rakkauden veljeskuntaan ja kaikkiallisen henkisen elämän kiihottavan voiman kannattama. Maailmankaikkeus on olemassa vain sitä varten, että hän saisi vapauden. Ja fyysisen ja aineellisen osankin sitä maailmaa, jossa hän asuu, Luoja on määrännyt auttamaan häntä pääsemään tähän päämäärään. Siksi se luotiin aineelliseen muotoon. Huomaamme, että ihmistä ympäröivät lukemattomat oliot ja ainelajit, joilla kaikilla on oma määrätty paikkansa maailmankaikkeudessa ja jotka seuraavat määrättyä suuntaansa näennäisesti aivan riippumattomina ihmisestä. Koko aineellisen maailman yhteys on niin hieno, ettei inhimillinen äly käsitä sitä. Eetterimaailman asukas havaitsee sen ja kykenee käyttämään tätä tietoaan ruumiillistuneen ihmisen avuksi. Niitä äärettömiä tietoisten olioiden joukkoja, jotka yhdessä muodostavat aineellisen maailmankaikkeuden ja ympäröivät ihmistä, kiinnittää toisiinsa syvä side, joka on saanut alkunsa Jumalallisesta Henkäyksestä. Irtautuminen tästä tilasta on heille hyvin helppo, sillä heidän vankeutensa täällä ei ole toivioretken pakkoa vaan vapaaehtoista yhdessäoloa. Eivät ainoastaan ne olennot, joita me pidämme tietoisina, eivät ole ainoita, joita pidämme tietoisina, vaan nekin, jotka yhdistyvät pitämään koossa niitä ruumiita, joissa muut olennot asuvat, ne, jotka ovat alistaneet itsensä aineatomien yhdisteitä määrääville laeille, ovat yhdistyneet pitämään yllä fyysistä elämää, joka on ihmissielujen koulu. Se valta, joka on annettu ihmiselle niiden yli, on aivan erilainen kuin miksi hän sitä luulee. Hän erehtyy alituiseen käytöksessään niitä kohtaan, ja nämä erehdykset ovat kaikki korjattava, ennen kuin hänen oppinsa on täydellinen. Hän karkottaa luotaan ne voimat, jotka ovat luvanneet auttaa ja ylläpitää häntä, ja niin tehdessään lisää surullista tilaansa ja tunnetta sen epävarmuudesta.

Elämänhalun suuri intohimo saattaa ihmissielut läheiseen suhteeseen niihin olentoihin, jotka muodostavat sen maailman, joka tekee niille mahdolliseksi tyydyttää tuota halua. Hän ei sokeudessaan huomaa olevansa niille velassa sen tyydyttämisestä. Hän kuvittelee, että elementit ja ainelajit ovat olemassa vaivatta. Niin ei ole laita. Hänen puolestaan tehdään alituisesti hyväntahtoisia ponnistuksia, ja on välttämätöntä, että hän oppii tietämään ja korvaamaan tämän oikealla käyttäytymisellä. Täydellinen ihminen käyttäytyy oikealla tavalla kaikkia asioita kohtaan, käsitti hän ne eläviksi tai ei. Se, minkä hän kuvittelee elottomaksi siksi, että sen tietoisuus on niin kaukana hänen omastaan, on hänen ympäristöstään hänelle kaikista välttämättömin, ja sitä mukaa kun hänen kehityksensä edistyy, huomaa hän sen ja tunnustaa velkansa. Hän huomaa silloin, että hävittäessään itsestään elämänhalun hän vapauttaa legioonittain olentoja tehtävästä, jonka he hänen hyväkseen ovat ottaneet suorittaakseen.

IV

Kun kukka on puhjennut ja hiljaisuus, joka on rauha, on seurannut myrskyä, on oppilas astunut siihen korkeaan tilaan, joka tekee hänestä elävän adeptin, rodun lipunkantajan. Persoonallisen elämän myrsky on loppunut häneltä ainiaaksi. Hän ei koskaan enää taistele niitä pieniä tarkoitusperiä saavuttaakseen, joihin ihmiset itsensä uhraavat. Hänen henkensä ei enää koskaan napise luojaansa vastaan persoonallisten vaurioiden ja häviöiden tähden. Hänellä on rauha. Ja tässä hiljaisuudessa kuuluu uusi käsky. Oppilas ei saa jäädä siihen hiljaiseen rauhaan, jonka hän niin korkealla hinnalla on voittanut. Hänen täytyy rauha sisässään mennä ulos maailmaan. Se on palkinto, jonka hän saavuttaa itsensä voittamisesta. Hänen on nyt mentävä kylvämään tiedon siementä muiden ihmisten sieluihin. Saavuttamansa rauhan täyttämänä hän voi palata elämän taistelukentälle taistelemaan niiden suurten tulosten puolesta, joita hän tähän asti oman persoonallisuutensa sokaisemana tuskin on kyennyt käsittämäänkään. Siten hän taistelee voimakkaammin kuin pelkkä ihminen ja seisoo kuitenkin syrjässä taistelusta. Soturi on hänen jumalallinen, täydellisesti persoonaton osansa, joka on kokonaan Korkeimmalle pyhitetty, kokonaan veljeskunnan palvelukseen antautunut. Tuleva taistelu ei ole taistelua itsen voittamiseksi. Se on suoritettu ja taakse jätetty, ellei oppilas kadota jalansijaa ja lankea paikoiltaan. Taistelukenttä, jolle hän nyt astuu, ei ole sellainen, jolla ihmissielut taistelevat eläimellistä osaansa vastaan, joka heitä pyrkii hallitsemaan, eikä sellainen, jolla ihmishenget taistelevat omia kunnianhimoisia luonteitaan vastaan. Se on se kenttä, jolla rodun henki, Ihmiskunnan jakamaton henki, taistelee siitä lopullisesta voitosta, joka nostaa sen siihen korkeaan asemaan, joka on sille määrätty. Ennemmin tai myöhemmin tämä taistelu on voitettava. Soturi ei voi hävitä. Mutta elävien adeptien tehtävä on lyhentää tien katkeruutta ja jouduttaa suurta voiton päivää.

Elämän laulu kuuluu vasta kun adepti on valmis tähän suureen persoonattomaan ponnistukseen. Silloin hänelle selviää kokonaisuuden mystinen kauneus ja sopusointu, ja epäsoinnut, jotka häntä masensivat niin kauan kuin hänellä oli ainoastaan ihmisen käsityskyky, haipuvat. Kuolevaisen elämän tuska ja pimeys ja hämmennys johtuvat vain kuolevaisen ihmisen rajoitetuista kyvyistä ja puolinaisesta käsityksestä. Kehittyessään kuolemattomuuden tilaan ja oppiessaan käsittämään yhä paremmin ja paremmin ympäristöään, hän kykenee havaitsemaan tähän asti näkymättömiä muotoja ja värejä ja kuulemaan tähän asti kuulumattomia sointuja, jotka muuttavat kaiken epäsoinnun sopusoinnuksi, kaiken pimeyden valoksi, kaiken epätäydellisyyden täydellisyydeksi.

Alkuperäinen teos: A Cry from Afar


RAKENTAJAT

I

ASUKKAAT

Nuoruus on ihmishengen pysyvä ominaisuus. Se on vuodatus hänestä itsestään, osa sekä hänen sisäisestä olemuksestaan että ilmapiiristä, jossa hän itse oleskelee hymyillen ja iloisena, kun vanhat vaatteet, kuluneet muodot, joita hän maan päällä käyttää, riisutaan ja häviävät näkyvistä. Se on iloisena itse ruumiin haudassa keskellä kuoleman aiheuttamaa katkerintakin kärsimystä. Tästä voivat päästä varmuuteen ne, jotka etsivät totuutta eivätkä salli niiden pettävien muurien johtaa itseään harhaan, jotka sulkevat ruumiillistuneen hengen suuresta maailmasta. Kadonneen ilon nälkä, joka on tuskan suurin osa, on hengen vaatimaansa ravintoa kohtaan tuntemaa kaipuuta. Mutta tällaista ravintoa harvoin saa yhden elämän rajoissa kahdesti. Ihmishengen on uudestaan mentävä ulos suureen maailmaan löytääkseen sieltä näennäisesti kadottamansa nuoruuden ja tuodakseen se takaisin pimeille asuinsijoilleen maan päällä, jotka se vielä kerran valaisee omalla loistollaan. Ihminen oleilee ahtaassa asuinpaikassaan ja viihtyy siinä niin kauan kuin hän tuntee nuoruutta ja sen kaikkia himoja ja haluja. Hän katselee vain harvoin sen taakse ja huomaa, mitä hän todellisuudessa on, pyhiinvaeltaja eikä asukas,. Hän voi tässä nautinnon paikassa asua vain jonkin aikaa. Pian siitä tulee tuskan maja, ja silloin hän kaipaa muita olosuhteita, kaipaa, eikä itse tiedä mitä. Yksinkertaisinta on kieltää, että mitään muuta kaivattavaa olisi olemassa, ja pilkaten Jumalaa riisua ruumiillinen puku. Monet sen tekevätkin ja niin tehden vahingoittavat sekä itseään että maailmaa, jossa he asuvat, mutta eivät kuitenkaan auttamattomasti. Vahinko on tehty ja se on korjattava, mutta niin pian kuin pettynyt ja vahingoittunut sielu löytää oman nuoruutensa, alkaa paraneminen luonnollisesti. Tämä nuoruudentunne on ehkä jumalanpilkan johdosta ehkäisty ja rajoitettu, mutta se on joka tapauksessa olemassa, kuolemattomana, ihanana pahimmillaankin. Ja siten ihmishenki taas omistaa itsensä, tulee takaisin hakemaan nautintoa ja uudelleen asumaan maan päälle.

Ihmishenki, joka pitää maata nautinnon paikkana ja siksi viihtyy siellä, kaipaa nuoruuttaan asuakseen tässä talossa kuten ennenkin. Se tahtoo astua samoja jälkiä, istua samoilla paikoilla. Tämä vaivainen maailmankaikkeuden sopukka on paikka, jossa laiskat sielut voivat viipyä, ja ihmisrotu on suureksi osaksi koottu tällaisista sieluista. He pitävät maata kotina, johon he yhä uudestaan voivat ruumiillistua ja jossa he voivat elää nautinnoissa. Sana asukas sisältää viipymisen käsitteen, ja siihen sisältyy ihmisen koko suhde planeettaan. Maapallo itse seuraa maailmankaikkeuden järkkymättömiä lakeja, ja olemassaolonsa aikana se ei koskaan ole kahdesti kulkenut samaa tietä. Mutta itse täyttäessään määrättyä tehtäväänsä se antaa suojaa niille sieluille, jotka alituisesti haluavat käydä samoja polkuja — ei kahdesti vaan monta sataa kertaa, jotka tahtovat uudelleen maistaa samoja iloja, tuntea samaa haltiotilaa, mässäillä viivyttäen kulkuaan. He eivät kuitenkaan rajattomiin voi jatkaa tätä nauttimista. He eivät voi asua ikuisesti maan päällä, joka rientää kohti omaa täydellistymistään huimaa vauhtia. Sen ajat ja jaksot on muuttumattomasti määrätty ihmisen näköpiirin yläpuolella. Sen eetterimuoto vaihtuu alituisesti riippuen tapahtumista sen pinnalla ja muutoksista, jotka sen sisällä aiheutuvat sen kiihkeästä elämästä ja kehityksestä, sekä sen pyhiinvaeltajarodun hitaasta kulusta, jolle se on antanut suojaa. Ihminen itse vitkastelee, hän tahtoisi ainaiseksi jäädä maan asukkaaksi. Hän arvelee, että asuinsija, joka hänestä on niin miellyttävä, on annettu hänelle kaikiksi ajoiksi, ja hän kieltäytyy nousemasta, nostamasta taakkaansa ja lähtemästä pyhiinvaellusmatkalleen. Maan lakkaamaton, väsymätön, hirveä liike jää häneltä kokonaan huomioonottamatta, maan, jolla hän asuu, eikä hän siitä välitä. Olosuhteet, joita hän kaipaa, ovat yhä olemassa — kuuma ja kylmä, nautinto ja tuska. Niitä hän saa yhä kokea salaperäisessä vuorovaikutuksessa, ja niin kauan kuin niin on, hän haluaa kokea niitä eikä ajattele muuta. Toisella puolen! Mitä on toisella puolen? Mikä on se käsittämätön tulevaisuus, jota kohtaan koko muuttuva maailmankaikkeus kiiruhtaa, kuljettaen mukanaan ne sielun ja hengen osat, joista ruumiillistunut rotu on muodostettu. Ihminen, tämän rodun osa, ei tiedä, ei välitä eikä viitsi kysyä. Hänellä on kylliksi täksi hetkeksi — huvipaikka, jossa vetelehtiä, jossa elellä, ja tätä elämistä hän pitää hyveenä. Tavallinen ihminen tuomitsee levottomuuden ja uteliaisuuden ja ihailee rauhallista sielua, joka asettuu paikoilleen ja imee maasta kaiken, mitä se voi antaa. Hän ei näe aineellisen menestyksen ja hyvinvoinnin tuolla puolen mitään, mitä kannattaisi toivoa tai johon edes voisi uskoa. Luonteenomaisen asukkaan mielestä on sairaalloista, vieläpä väärää, tavoitella sen maailmankaikkeuden salaisuuksia, jonka osia olemme, ja tutkia oman luontomme kätköjä. Ponnistukset näihin kahteen suuntaan osoittavat ensimmäisiä askeleita pois asukkaan laiskasta tilasta, ja siksi hän katselee niitä inholla. Tätä kohtaa selitettäessä on käytettävä sanoja, jotka näyttävät olevan keskenään ristiriidassa. Menestyvä liikemies, sellainen, joka on saavuttanut menestystä ankaralla työllä ja ahkeralla elämällä, on tavallisesti yksi niitä, jotka ovat syvimmälle vajonneet asukkaan liikkumattomuuteen. Juuri näköpiirinsä rajoittuneisuuden, älyllisen katseensa omavaltaisen supistumisen kautta hänelle tulee mahdolliseksi keskittää luontonsa koko voima vallan hankkimiseen toisten ihmisten yli päästäkseen siten käsiksi heidän omaisuuteensa. Liike- ja raha-asiat ovat keinotekoisen sivistyksen ryöstövaiston ilmauksia. Rahamiehen valta ei ole syntynyt halusta hallita vaan ottaa. Amerikassa nuo keinot ovat sekoittuneet, mutta halu ryöstää on etusijalla, ja siksi yleinen elämä on aivan turmeltunut ja valtiomiehiä pidetään vielä pienemmässä arvossa kuin muissa maissa. Todellinen kunnianhimo, johon kehityksen alkuasteilla sisältyy halu hallita ihmisjoukkoja, johtaa eteenpäin ja ylöspäin ja pois asukkaan laiskuuden tilasta. Kun kunnianhimoinen ihminen on saavuttanut näennäisesti valloittamattoman vuorenhuipun elämän tiellä, hän näkee toisen korkeamman ja yhä korkeamman, ja hän tuntee, että niille on noustava. Nämä kukkulat muuttavat muotoa hänen edessään niin, että hän lopulta huomaa olevansa keskellä ikuisia totuuksia eikä enää välitä ihmisten johtajien vähäisistä voitoista. Kunnianhimo kasvattaa ihmiset joko hävittäjiksi tai rakentajiksi, he muuttuvat muuttuvan maailman mukana ja tuntevat itsensä osiksi tästä maasta, joka ei koskaan seisahdu eikä koskaan kulje samaa tietä, vaan aina uudistaa nuoruuttaan ja luo uutta elämää tämän nuoruutensa ympäristöksi. Niin ei tee ryöstäjä. Hän vain himoitsee enemmän ryöstettävää. Hän ei koskaan nouse vaan toimii kehässä ja pyytää vain enemmän ja enemmän sitä mitä hänellä jo on. Hän toimii siinä keinotekoisessa aineessa, joka kuuluu ainoastaan siihen olotilaan, missä ihmisrodun suuri enemmistö tyhmyydessään elelee tyytyväisenä ajallisiin rikkauksiinsa ja niitä ahnehtien. Ahneus on niin suuri, että se sokaisee heidät näkemästä kaikkea mitä on ulkopuolella, takana tai yläpuolella. He muodostavat sellaisten henkien keskusryhmän, jotka ovat ehdottomia asukkaita, jotka haluavat pitää ja omistaa maan ja sen tuotteet. Heidän ympärillään on kehässä ja, oi, yhä laajemmassa kehässä sellaisia, jotka toimivat samalla tavalla, vaikka erilaisissa olotiloissa ja ympäristössä. Laillistettu kauppa, välttämätön ja kunnioitettava maanviljelys, konekeksintöjen maailma, kaikki se pitää kultakuninkaita johtajinaan. Mikään, mihin ei siihen liity rahaa, ei ole hyödyllistä eikä arvokasta. Raha on sivistyneen maailman mielivaltainen keksintö, ja sen vaihdolla ja kokoamisella ei ole suurempaa todellista merkitystä kuin lasten leikkikalujen vaihtamisella tai helmien vaihtamisella villikansojen kesken. Sen olemassaolo ja valta saavat täyden tunnustuksensa sen vuoksi, että sillä on nautintoa tuottavan järjestelmän suunnaton voima.

Se, joka sivistysmaissa ei omista tätä mielivaltaisesti määrättyä ainetta, on arvoton ja kurja. Ainoastaan ne, jotka käsittävät, että elämä tässä olotilassa vain on väliaikainen tapahtuma, kykenevät olemaan välittämättä köyhyyden kurjuudesta, ja ne, jotka voivat arvostella elämää tältä näkökannalta, ovat jo rakentajia. Halu asua paikallaan, omistaa ja pitää on jo kauan sitten haihtunut heistä.

Suurin osa ihmisrodusta on asukkaita, jotka haluaisivat jäädä maan päälle niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista sekä omistaa kaiken hyvän, mitä se voi tarjota. Niille hengille, jotka ovat tehneet sen kodikseen, sillä on kaikki taivaan ominaisuudet, jos he vain pääsevät oikeisiin olotiloihin. Näiden olotilojen saavuttaminen on vaikeaa, mutta ihmisen luonteessa on paljon toivoa, ja kuten ihminen joka ruumiillistumassa koettaa vuosi vuodelta parantaa olosuhteitaan, todellinen asukas koettaa aina elämäänsä alkaessa päästä parempiin oloihin kuin ennen, päästä syntymään rikkaisiin oloihin ja omistamaan muita haluamiansa tavaroita. Tätä varten hän käyttää ihmishengessä olevaa synnynnäistä kykyä tahtoessaan voida nousta korkeampiin olotiloihin. Sen sijaan, että hän tämän kyvyn avulla koettaisi kohottaa itseään, hän kiertää tutuissa paikoissa ja valitsee parasta, mitä hän voi saada. Täten hän voimistaa asukkaiden valtaa, ja muutamat tällaiset, joilla on paljon voimaa ja kykyjä, tulevat kuninkaiksi tai puolijumaliksi käyttämällä suurta taitoa kootessaan itselleen ja suurta oveluutta pidättäessään muilta sivistyneen maaelämän hyvyyttä. Nämä asukkaat ovat mitä suurimmaksi esteeksi ja viivytykseksi rodun edistykselle, pyhiinvaellukselle, jonka osa tämä maaelämä on. He hidastuttavat suurta pyhiinvaellusta enemmän kuin rikokset ja pahat teot, jotka usein kiihottavat henkeä eteenpäin tunnonvaivojen ja sen kurjuuden kautta, jota pahantekijät kärsivät ruumiillistumien väliaikoina. Hyvinvoinnissa eläminen vanhalla miellyttävällä tavalla sekä omaisuuden pyytäminen tekee ihmisen sokeaksi kaikelle, mikä on hänen asuinpaikkansa takana tai yläpuolella — niin sokeaksi, että hän haluaisi asua siinä aina. Hän ei tiedä, että on olemassa muuta omistamisen arvoista kuin raha ja se mitä sillä voi saada, ja täten hän antaa henkensä nähdä nälkää niin, että sen luonnollinen halu henkisiin voimiin ja kykyihin heikkenee.

Erityiset pelontunteet vaivaavat voimakkaita asukkaita. He kammoavat kuolemaa, sairautta, kaikenlaista kadottamista. Ja kummalliset vitsaukset kohtaavat heitä. Kauheat kuolemantapaukset riistävät heidät elämästä, johon he ovat niin kiintyneet. Sairaus kahlehtii heidän fyysisiä voimiaan niin, että rikkaudet ovat hyödyttömiä. Ja usein he luulevat, että kaikki omaisuus on heiltä mennyt, vaikkei niin olisi edes maalliselta kannalta. Kaikkia näitä keinoja käytetään asukkaan nostamiseksi laiskuudestaan, ja toisinaan hän näkee totuuden tuskan hetkenä. Mutta useimmin henki katselee alaspäin eikä tahdo nähdä muuta kuin sen, mistä johtajat ja opettajat koettavat häntä erottaa. Suurimmassa tuskassaankin hän tarttuu siihen kiinni. Suuret joukot elävät tässä tilassa eivätkä toivo parempaa, kuin pääsemistä takaisin vanhaan paikkaansa ja edistymistä olosuhteissaan tällä paikalla. Täten niiden enkelivoimien, jotka liitelevät ihmisrodun ympärillä auttaakseen sitä nopeammin eteenpäin tiellä, on pakko, voittaakseen harhan, jossa ihmiset elävät, nostaa kapinoita, antaa onnettomuuksien kohdata suuria ihmisjoukkoja, aiheuttaa sivistysten rappeutumista ja saada aikaan suunnattomia liikehäviöitä uusissa maissa. Yhteiskuntaelämän selkkaukset, sodan kauhut, toisen rodun voitto toisesta ovat tähän tarkoitukseen käytettyjä keinoja. Mutta vaikkakin ihminen tuntee rakkaan olosijansa horjuvan ja muuttuvan allaan, hän pitää siitä kiinni. Muutamat harvat polvistuvat Jumalansa eteen ja pyytävät apua keskellä palavia raunioita tai muita toivottomia kauhuja ja onnettomuuksia. Ja näiden muutamien kautta koko tuo kauhea kärsimyksen paljous tulee maksetuksi, vieläpä riittävästi maksetuksi näkymättömien johtajien mielestä. Näitä kauheita menettelytapoja täytyy käyttää yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä vanhemmaksi maapallo tulee, sitä tiheämmin onnettomuudet seuraavat toisiaan, sitä suunnattomampina vaikutukseltaan, sitä masentavampina ja enemmän kärsimystä tuottavina seurauksiltaan. Sillä asukas on herätettävä. Asuinsija häviää lopuksi hänen altaan, ellei hän herää unestaan.

II

HÄVITTÄJÄT

Ihminen itse rakentaa yhtä mittaa omaa astraaliruumistaan ja omaa fyysistä ruumistaan. Hän luo kauneutta ja rumuutta, voimaa ja heikkoutta kulkiessaan läpi elämän toisensa jälkeen. Jokainen osa hänessä on hänen itsensä ilmaus ja suoranainen kertomus hänen pitkästä menneestä elämästään niille, jotka kykenevät lukemaan.

Sama on asianlaita, mitä tulee hänen asuinsijaansa. Hän muodostelee jatkuvasti sitä paikkaa, joka kulloinkin on hänen omansa, ja tekee sen kauniiksi tai rumaksi pyrkimyksensä ja makunsa mukaan. Hän toimii ahkerasti ja väsymättömästi suunnattomassa työssään. Silloinkin kun hän kuvittelee olevansa huvituksissa tai levossa, hän on siinä kiinni, sillä hänen nautintonsa hävittävät tai rakentavat yhtä tehokkaasti kuin hänen hyveensä, ja hänen ollessaan levossa hänen ajatuksensa ja halunsa ovat toimessa, ja niillä on usein voima, joka häneltä puuttuu fyysisesti. Himo on ihmisluonteen vahvin elementti ja vaatii suurinta tietoista ohjausta. Sitä ei voi erottaa luonnosta niin kauan kuin ihminen on ihminen, ja ne, jotka sanovat, ettei heillä enää ole haluja, tarkoittavat, että he sillä hetkellä haluavat lepoa. Se on halu siinä missä mikä tahansa muukin ja vaatii maailmankaikkeudelta paikkaa, jossa levätä rauhassa sekä rauhan vaatimaa mukavuutta. Ei kukaan voi levätä ilman tukea. Tasapainoa, levollisuutta, rauhallista ympäristöä sekä valittua vuodetta, olkoon se sitten laitettu lintujen höyhenistä, ruusunlehdistä tai pilvenhattaroista, kaikkea tätä halutaan. Siksi hän, joka haluaa lepoa, kokoaa näitä ympärilleen ja saa kaipuunsa kautta ne kasvamaan. Sillä ihmisessä on itsessään luova voima. Hän luo jokaisena hetkenä itseään ja ympäristöään, ei ainoastaan ajaksi vaan sen taakse. Ja hänellä on ylevä velvollisuus, hänen tulee luoda kaunista. Mutta monet asukkaat, vaikkeivät olekaan laiskoja vaan virkeän henkisen toiminnanhalun täyttämiä, ovat sisäisesti niin sokaistuja, että he toimivat hävittäjinä. He iskevät kotinsa, maan, eetterimuotoon vihaisilla ajatuksilla sekä raivolla, joka on syntynyt täyttymättömistä himoista ja pettymyksistä, pilaten sen kauneutta ja pimentäen sen ilmapiiriä. Ja sitten ajatukset päättyvät puheeseen ja toimintaan. Viha ihmisiä ja olosuhteita kohtaan, raivoaminen kohtaloa vastaan, täyttävät heidän mielensä ja puhkeavat katkeriin sanoihin ja hävittäviin tekoihin. Ateistit ja materialistit ovat näistä kapinallisista tuhoisimmat. Jumalkäsite on ihmisrodun suurin omaisuus, ja Hänen henkinen muotonsa leijailee maan päällä rakastavana huolenpitäjänä, johon kaikki ihmiset kärsiessään katsovat. Ateisti iskee tähän ihanaan henkeen vihaisilla ajatuksillaan ja kieltävillä sanoillaan. Hän ei voi vahingoittaa tuota muotoa itseään, sillä se on hänen kätensä yläpuolella, eikä hän voi karkottaa sitä maan päältä, missä se liitelee rakastaen ja murehtien, mutta hän voi vetää itsensä ja niiden päälle, jotka häntä kuuntelevat, mustia pilviä, jotka estävät sitä näkymästä. Tämän hän saa aikaan ja remahtaa sitten voitonriemuun, sillä on pimeä eikä kukaan voi nähdä mitään eikä tajuta muuta kuin että on pimeää. Hän ei voi vahingoittaa muotoa itseään, mutta hän voi hävittää tyhjiin sen kuvan ihmisten mielissä, ja tämän hän tekee iloiten siitä turmiosta, jonka hän on saanut aikaan. Maan eetterimuoto, joka yhä vaihtelee asujaintensa levottomien ja armottomien käsien alla, tuntee kauhulla hänen hyökkäyksensä ja rumenee sen vaikutuksesta. Sen sisässä asuva henki, Planeetta-jumala, tietää hyvin, että on olemassa henki, suurempi kuin hän, hallitsija, jota hän tottelee, ja että maan eetterimuotoon on elävästä kivestä rakennettu temppeleitä, joissa ihmisten henget voivat nähdä ihmeellisiä näkyjä. Planeetta-jumala koettaa suojella näitä huolellisesti, sillä hän tuntee hyvin niiden arvon ja kauneuden. Mutta ateisti murskaa ne kieltämisen aseellaan. Korkeiden temppeleiden sijalla, joihin elävät vedet virtasivat ja joiden alttareilla kukat tuoksuivat, on nyt murskattuja kiviläjiä, viskattuina sinne tänne epäjärjestyksessä, kuivina ja ilottomina ilman kukkia tai nurmea lähellään. Tällä tavalla pahennetaan ja vahingoitetaan maan eetterimuotoa. Ja Planeetta-jumala suree. Sillä Hänen tehtävänsä on parhaansa mukaan pitää huolta sen kauneudesta, jotta sen kauneus voisi loistaa suurena viimeisenä päivänä, jolloin sen aineellinen muoto hajoaa ja häviää ainiaaksi ja uusi maa kohoaa uuteen taivaaseen. Hän voi iloita vain siitä, että tuo päivä vielä on kaukana ja että ihmisillä on vielä aikaa katua pahoja tekojaan ja voittaa takaisin kadotettu maa. Materialisti käy kieltäen kaiken muun paitsi nykyhetken ihmeen kimppuun. Hän myöntää, että niin on tällä hetkellä ja ettei sitä voida kieltää, että miehet ja naiset elävät ja rakastavat ihmeellisellä pyörivällä taivaankappaleella, joka syöksee läpi avaruuden ilman syytä, järkeä tai johtoa. Hän kieltää, että mikään voima ohjaisi sitä tai että olisi menneisyyttä, joka loisi nykyhetken, tai tulevaisuutta, joka nykyhetken olisi luotava. Hän on repinyt niin alas ja murtanut niin perinpohjaisesti ihmisten ajatukset näistä asioista, että monet hänen kannattajistaan elävät koko elämänsä ajan tyhjyydessä kykenemättä katsomaan eteen tai taakse. Ja maan eetterimuodossa hän on tehnyt kauheaa tuhoa. Suuret historialliset kuvastot, joissa ihmisrodun koko menneisyys on kerrottu, ovat siellä murrettuina ja vahingoittuneina. Hänen hävitystyönsä on ollut paljon suurempi ja turmiollisempi kuin ateistin, sillä hänen erehdyksensä on niin paljon yleisempi ihmisten kesken, hänen kieltämisensä saa niin paljon helpommin vastakaikua. Useimmille ihmisille menneisyys on näkymätön, tuntematon, uskomaton. Muiston tiet on pimitetty, muistojen kuvat hävitetty. Eetterimaailman mystisissä temppeleissä etsiville ja uskoville ihmissieluille näytetään rodun suuri toivo, sen yhteinen toivo ja loistava tulevaisuus, joka siellä on kirjoihin kirjoitettuna. Mutta nämä kirjoitukset eivät pääse ilmoille, sillä materialististen ajattelijoiden kieltämisestä syntyneet pimeät pilvet ovat kokoontuneet niiden ympärille ja peittäneet heiltä näön. Nämä kieltävät ihmishenget ilmenevät eetterimuodoissaan maan eetterimuodolla kiivaina villilaumoina varustettuina yksinkertaisilla hävitysaseilla, joilla he iskevät temppeleihin ja kuvakirjastoihin rajusti niitä hävittäen, esiintyen todellisina sielun goottilaisina. Heitä ei voida vastustaa eikä lyödä takaisin. He juoksevat yli ihanien kenttien polkien jalkojensa alle kasvavan viljan ja kukkaistutukset. Niiden omistajat pakenevat ja alistuvat heidän valtaansa pyytäen vain lupaa saada asua paikoillaan.

Nämä kaksi hävittäjäluokkaa ovat kaikista pahimpia ja tuhoisimpia, sillä he iskevät sellaiseen, jonka ihminen voi säilyttää vain uskon suuren hyveen avulla. Kaikki ihmiset eivät kykene uskomaan. Monet, jotka eivät vielä kykene tähän, ovat riippuvaisia merkeistä ja todisteista. Heillä ei ole voimaa vastustaa näitä hävittäjiä. Kuva heidän sielussaan ruhjoutuu, muiston ja aavistusten tiet pimenevät, ja he alistuvat sokeasti suruunsa.

Ne hävittäjät, jotka iskevät uskonnonmuotoihin ja eläviin kirkkokuntiin, ovat vähemmän voimakkaita, sillä nämä ovat aineellisia, ihmisten luomia ja muodostamia itselleen mieliksi. Sen lisäksi ei se, minkä kimppuun he käyvät, aina ole hyvää eikä kaunista. Planeetta-jumala katselee ilman kauhua, kun sitä karkeaa vankilaa, joka on kalvinilaisten temppeli, särjetään ja hävitetään. Hän katselee hiljaisena, kun hurjat hävittäjät raivoisasti hyökkäävät erinäisten suurten nykyaikaisten rakennusten muureja vastaan. Hän tietää hyvin, että nämä rakennukset ovat uusia ja vahvoja. Ne ovat rakentaneet asukkaat, jotka löytävät niistä mukavuutta, rikkautta ja hyvinvointia, ja ne eivät ole kauniita. Ne muistuttavat liiaksi Mammonan temppeliä miellyttääkseen Maapallon henkeä. Ne hävittäjät, jotka hyökkäävät kunnian- ja totuudentunnon kimppuun, ovat menestyksellisempiä ja vaarallisempia. Sillä kunnian- ja totuudentunto ovat kuvia ihmisten mielissä ja samanarvoisia kuin itse Jumalan kuva. Ne särjetään paikoillaan ja tyhjyys jätetään niiden sijalle. Ihmishenget, jotka omaavat mainitut ominaisuudet, esiintyvät eetterimaailmassa kruunattuina kahdella valoliekillä, jotka loistavat kuten tähdet heidän otsallaan ja kaunistavat heitä sanoinkuvaamattomasti. Nämä tähdet ovat totisesti se kuolematon kunnian kruunu, joka tekee ihmishengen jumalankaltaiseksi. Iäisesti nuorena, loistaen valosta, joka säteilee hänen omasta korkeammasta itsestään, hän esiintyy eetterimaailmassa mitä loistavimpana olentona puettuna lujan ja suorana seisovan eetterimuotonsa majesteettiin, jonka hänen kunniakas elämänsä on tehnyt ihanaksi. Hävittäjät särkevät tuon loistavan kruunun ja sammuttavat sen valot. Tieteellisten koulujen professorit ovat korkeammassa arvossa kuin muut näiden hävittäjälaumojen keskellä, sillä he hyökkäävät valon kimppuun kun hän, jota se valaisee, on vielä nuorukainen eikä kykene vastustamaan taitavaa vihollista, joka on varustettu kaikella opettajan arvokkuudella ja voimalla. Valtiomiesten ja valtioviisasten maailmassa ovat totuuden ja kunniallisuuden periaatteet tunnustettuja eivätkä koskaan julkisesti kiellettyjä, mutta käytäntöä varten on muodostettu erityiset lait, jotka muuttavat kuvan ihmisten mielessä ja himmentävät valon.

Rikoksentekijöiden — murhaajien, varkaiden, vivisektorien, pelaajien, häikäilemättömien rahamiesten — mielistä kuvat ovat kadonneet kokonaan, valo on aivan sammutettu. Kun he esiintyvät eetterimaailmassa, he tulevat sinne vastentahtoisesti kohtalonsa kutsusta, ovat siellä synkkinä ja luotaantyöntävinä, kauniin maiseman rumentajina, loistavan valon varjoina.

Rakkaus, inhimillinen rakkaus, ylevä rakkaus, jopa omistava rakkaus ja intohimokin, kaikki tämän jumalallisen olemuksen muodot, kuinka alennettuja lienevätkin, ovat Jumalan ääni ihmisen sydämessä, enemmän tai vähemmän selvästi kuuluva. Sen kuva ihmismielessä on kaunein itse Jumalan kuvan jälkeen. Hävittäjät ovat eri asemassa käydessään tämän kuin ihmisrodun muiden ihanien ominaisuuksien kimppuun. Se on ihmisen sisällä, synnynnäisenä, nousten hänen olemuksensa keskuksesta. Jos ei se koskaan ole noussut, jos ihminen ei vielä ole sitä tuntenut, hän kuuntelee helposti hävittäjää, myöntyy tämän väitteisiinsä ja sallii hänen vastuksetta särkeä kuvan. Hän jatkaa tietään tunteettomana, ilottomana, tyytyen koneentapaiseen elämään, joka on alhaisempi kuin petojen. Tämä turmio on vaikuttanut tuhansiin miehiin ja naisiin, ja muutamat jäävät näin silvotuiksi ruumiillistumansa loppuun asti.

Eetterimaailmassa on suuri Rakkauden Koulu kaikkien koulujen pää ja esikuva, ainoa, joka johtaa rotua tietoon kohtalostaan ja opettaa sille jumalallisen Rakkauden salaisuuksia. Tämän koulun opettajat ovat mahtavia kunniassaan ja täydellisiä kauneudessaan. Mutta he vetävät luokseen ja kokoavat seuraajikseen kaikki rakastajat ihmisten keskuudessa, olivat he kuinka yksinkertaisia, tietämättömiä ja villiintyneitä tahansa. Rakastamisen kyky, ja ainoastaan se, avaa pääsyn tähän kouluun.

Ihminen, jonka mielessä rakkauden kuva ja ihanne on särjetty tai jossa se ei koskaan ole noussutkaan, ei tiedä mitään tästä suuresta koulusta ja sen elämästä. Hänessä ei ole mitään tunnetta yhteydestä rodun kanssa, ei mitään tietoisuutta loistavasta vapaamuurariliitosta. Hän elää koleassa, epäystävällisessä yksinäisyydessä sen ajatuksen pettämänä, että hänen täytyy taistella puolestaan kuten muukalaisen vihamielisessä maassa. Hän kuvittelee, että jokaisen ihmisen käsi on nostettu häntä vastaan ja että hänen täytyy pysyäkseen ylipäätään pystyssä kohottaa kättään jokaista vastaan. Aina puolustaen itseään, aina epäluuloisena hän käy vaivalloisesti tietään, ja kun hän saapuu eetterimaailmaan, hän kulkee siellä tylsänä pimeitä kujia pitkin, joilla hän luulee olevansa turvassa. Tämä on hävittäjän työn seurausta. Sillä ihminen, joka on tässä tilassa, ei itse kykene olemaan hävittäjä, hän voi ainoastaan sallia kuvien sielunsa temppelissä tulla hävitetyiksi. Ja milloin tahansa hänen kohtalonsa voi sallia, että kipinä hänen sisässään syttyy liekkiin ja kuva jälleen tulee asetetuksi paikoilleen. Sillä koko ihme tapahtuu hänessä itsessään eikä riipu mistään ulkopuolella tai yläpuolella häntä, mistään hänen edessään tai takanaan. Silloin hävittäjä ei enää merkitse hänelle mitään, ja hän nauraa ivaten häntä hänen tietämättömyydestään. Kaikki on hänelle muuttunut, ja muutos on niin laaja ja koko maailman käsittävä, sillä hän, rakkauden syntyessä hänen sisässään, on astunut suureen kouluun eikä enää ole vieras ja hylätty, vaan laulaja, joka laulaa omalla paikallaan rakkauden palvelijain suunnattomassa kuorossa. Hän astuu eetterimaailmassa yleviin Rakkauden temppeleihin käsikkäin rakastettunsa kanssa. Ja hävittäjät kuljeksivat raivoisina ja vihoissaan komeiden ja voittamattomien muurien ympärillä, sillä täällä on jotain, mikä ei alistu heidän iskuihinsa, mitä he eivät voi ollenkaan vahingoittaa rajuilla hyökkäyksillään.

III

RAKENTAJAT

Purevin moite, jonka olojen uudistaja saa muilta kuulla, ja katkerin ajatus hänen omassa sydämessään on se, ettei hän saa mitään hyvää aikaan, että hänen ponnistuksensa ovat turhia, että, mitä tulee hänen työnsä tuloksiin, hän yhtä hyvin voisi käyttää elämäänsä miellyttävämmällä ja iloisemmalla tavalla. Häntä syytetään siitä, että hän vahingoittaa omaansa ja toisten mieltä aina miettimällä kauhuja ja julmuuksia, joita ei voi välttää ja joita vastaan hänen ponnistuksensa ovat turhia.

Rohkaiskoon hän itseään ja tuntekoon oikean asemansa. Sanat, jotka hänelle ovat tuottaneet hänelle mitä suurinta alakuloisuutta, moitetta ja kuolonsyvää katkeruutta, muuttuvat silloin joksikin, mikä ei ansaitse hetkenkään huomiota.

Tämän maailman uudistaja, joka saa osakseen vastustusta ja pettymystä joka käänteessä, niin että hän välistä on aivan masentunut, on eetterimaailmassa rakentaja ja on siellä inhimillisten rakentajien johtaja.

Jotkut, jotka ovat onnistuneet panemaan uudistuksia toteen, ovat kuolleet ennen kuin heidän työnsä on täyttynyt. Heidän ystävänsä ja seuraajansa valittavat, pitäen sitä todellisena surun aiheena, etteivät he eläneet saadakseen nähdä työnsä täyttymistä. Sellainen suru syntyy vain tietämättömyydestä. Puhdas ja syvä antautuminen jonkin asian palvelukseen saa varmasti mahdollisimman suuren palkinnon. Sen sijaan, että uudistaja vain saisi nähdä jonkin julmuuden teon tai vääryyden loppuvan, hänet nostetaan näkemään sen suuren kauniin rakennuksen, jonka hän on tehnyt, saavan viimeisen kiven harjalleen, ja hänen itsensä sallitaan avata selkosenselälleen sen ovet sorron uhreille, joiden ei enää tarvitse kärsiä ja jotka joukoittain tulevat turvapaikkaansa, jossa he rauhassa saavat laulaa ja iloita. Hän on täynnä ihmetystä siitä, mitä hän on saanut aikaan. Se, mikä maan päällä osoitti vain kielteistä tulosta, on täällä todellista. Hän ei ainoastaan ole katkaissut vangittujen kahleita ja työntänyt pois veistä onnettoman uhrin kaulasta, vaan myös rakentanut eetterimaailmassa jotain, mikä lisää ikuista loistoa ihmisen henkiseen elämään ja hänen tulevaan kotiinsa.

Ennen kuin ihminen tuli asumaan maan fyysiselle ruumiille, oli sen eetteriruumis sanomattoman kaunis. Ihmisen mielikuvitus ei voi käsittää sen kauneutta, sillä se ei ole vastakohtien lain alainen eikä tunne kuuman ja kylmän äärimäisyyksiä. Koko maapallo oli Eedenin puutarha. Välillä psyykikko voi unitajunnassaan nähdä vilahdukselta sen kauneuden ja herätä ihmettelemään sitä muistossaan. Ihmisen tulon kautta tapahtui muutos, muutos kaikilla aloilla. Tämän uudisasukkaan ajatukset, halut ja teot loivat kummallisia kaoottisen toiminnan keskuksia ja saivat vain liian usein aikaan hävitystä ja rumuutta. Kun suuret sivistykset luotiin ja kun kaupungeista tuli roihuavia himojen ja kokemusten tuliahjoja, ilmenivät niiden eetterimuodot maan eetterimuodolla kaikessa todellisessa psyykkisessä rumuudessaan hävittäen ja raiskaten maapallon synnynnäistä kauneutta. Valepukuja, jotka täällä peittävät rumimman yleisön katseelta, ei siellä ole olemassa. Petturi ei voi tehdä itseään kunniallisen näköiseksi hyviin vaatteisiin pukeutumalla, eikä rikollinen tyranni kruunua kantamalla voi esiintyä jalona. Hänellä ei olekaan kruunua, sillä rakkaus ja kunnia eivät loista hänessä. Hänen palatsinsa näyttäytyy kummallisena mökkirähjänä täynnä moittivia uhreja. Mutta tämä rumuus merkitsee hyvin vähän sen kauneuden rinnalla, jota luovat uudistusten tekijät, taiteilijat, runoilijat ja hyvää ajattelevat ihmiset muodostaen kokonaisen suuren Rakentajien sotajoukon, joka alituisesti uhraa elämänsäkin tehdäkseen maailman paremmaksi. Maailma raukka ja sen asujainten joukot näyttävät hyvin vähän hyötyvän näistä sankarillisista ponnistuksista ja uhrauksista. Mutta niin ei ole. He hyötyvät yli unelmiensa ja ansioidensa. Heidän on vain seurattava, koetettava ymmärtää tai astuttava tämän sotajoukon riveihin, ja niin he jo eetterimaailmassa ottavat osaa yleiseen toimintaan johtajien ohjaamina. Kaikki tämä on tehty heitä varten. Heidän on vain astuttava niihin kauniisiin rakennuksiin, jotka on rakennettu heidän vastaanotettavikseen. He pääsevät vapaiksi, sillä heidän johtajansa ovat pyytäneet päättäväisesti ja jatkuvasti heille vapautta. He saavat kulkea kukkivissa puutarhoissa, jotka ovat nousseet kauneuden rakastajien kutsusta. Jos he vain tahtovat herätä ja huomata, että heidän asuinpaikkansa ei ole kuin väliaikainen ja kääntää katseensa tulevaisuuden opettajiin, silloin heidät otetaan ilolla vastaan eetterimaailmassa ja heidät johdetaan elämän ja ajattelun aloille, joita ovat luoneet rodun lipunkantajien pyrkimykset kaikkien yhteiseksi hyväksi. Rakentajat ovat lakkaamattomassa työssä. Kun ihminen kerrankin on huomannut voivansa työskennellä toisten hyväksi ja auttaa heitä edistymään tiellään, silloin myötätunto pitää häntä alituisessa toiminnassa. Jos jokin erityinen asia ei pidä häntä työssä, niin hän rakentaa portaita auttaakseen epäröiviä jalkoja astumaan pois loasta.

Hävittäjätkin työskentelevät lakkaamatta osittain siksi, että he saavat työstään huvia, osittain siksi, että he näkevät sen välittömän seurauksen ja saavat siitä täyden tyydytyksen. He eivät tarvitse uskoa, toivoa tai innostusta. He käyttävät yksinkertaisesti vain kieltämisen raakaa asetta ja iloitsevat nähdessään murskatut ihanteet ja tuhotut elämät. Se tosiasia, että heidän työnsä on niin yksinkertaista ja sen tulokset niin helposti näkyviä, rohkaisee heitä suuresti ja tekee heidät todella hirvittäviksi. Rakentajan on liiankin usein elettävä uskolla, hänen on muistutettava itseään siitä, että jos se, jota varten hän tekee työtä, ei täyty nyt, täyttyy se myöhemmin, kun hän on kuollut eikä enää voi sitä nähdä. Jos hän vain voisi ymmärtää, ettei tämä ole kaikki, että tulos täällä on itse asiassa pienin kaikesta, että sen ihanan eetterimaan rakentaminen, jossa ihminen tulee asumaan kunnes hän nousee korkealle henkisiin piireihin, on hänen todellista työtään, silloin saisi hän uutta ja suurempaa työvoimaa. Älköön kukaan jättäkö kesken työtä, jonka tarpeellisuuden hän kerran on havainnut, peläten ettei hän saa mitään tehdyksi. Se on mahdoton otaksuma, tuloksia saavutetaan aina, usein paljon suurempia kuin voimme tietää tai arvata.

Runoilijoiden luentosalit, musiikkihuoneet ja rakkauden temppelit eetterimaailmassa ovat hurmaavan ihania. Niihin ihmisten henget astuvat nukkuessaan ja ruumiillistumien välillä tullakseen yhdeksi sen kanssa jota he rakastavat. Ihmeen kauniit Toivon kuvat koristavat näitä paikkoja. Taiteilija elää aina toivossa pyrkiessään kohti ihannetta, jota ei hän voi saavuttaa. Rakastaja elää toivossa eikä koskaan saa kyllikseen. Niissä ihmeellisissä rakennuksissa, jotka vääryyden ja oikeudettomuuden kumoajat ovat rakentaneet ja joissa orjat oppivat vapauden ja kidutetut rauhan merkityksen, on korkeille jalustoille melkein silmien näkymättömiin asetettu Uskon kuvapatsaita, jotka viittaavat ylöspäin. Niin paljon uskoa on tarpeen, jotta he jaksaisivat jatkaa ponnistuksiaan, että siitä tulee heidän elämänsä suurin tunnuskuva, rakkautta ja toivoakin suurempi.

Jokainen, joka tietää, että on olemassa korjattavia asioita, on ehdottomasti velvollinen ryhtymään työhön, sillä se on kovin raskasta, joskus toivotontakin. Jokainen avustaja, kuinka heikko tahansa, vaikuttaa enemmän kuin luuleekaan.

On olemassa onnettomia kamppailupaikkoja, joissa hävittäjät ja Rakentajat ovat aina vastakkain. Kun siellä kivet on saatu pystyyn, ne vedetään alas. Kun siellä kukat kukkivat, ne kiskotaan maasta ja viskataan syrjään. Siellä riistetään alituisesti Uskon ylväs kuva korkealta jalustaltaan ja murskataan maahan. Uudistusten tekijä, joka työskentelee parantaakseen maailmaa ja turvatakseen sen kauneutta, saa käydä loppumatonta sotaa. Jokainen käsi, joka todella tahtoo olla hyödyksi, oli se kuinka heikko tahansa, voi auttaa pitämään kiveä paikallaan, voi kerätä kukat maasta ja viedä ne takaisin, voi poimia kokoon kuvapatsaan pirstaleet. Sillä kuva on uudestaan saatava paikoilleen. Ei voi levätä, olla rauhassa tai viivähtää, ennen kuin se on taas pystyssä viittaamassa ylöspäin. Kukat on istutettava ja kasteltava uudestaan, ennen kuin ne lakastuvat. Ja kivet on pystytettävä paikoilleen, joskin siihen vaadittaisiin lakkaamatonta valppautta. Tällä taistelutantereella raivoaa ainainen riita, ja sen täytyy raivota aina viimeiseen päivään asti, elleivät hävittäjät väsy tai heidän luontonsa muutu. Uudistaja ei uskalla katsoa siihen tai odottaa sitä. Hän ei voi jäädä toivomaan. Hänellä tulee vain olla ehdoton luottamus Jumalaan hänen yllään ja siihen että Hän on asettanut hänet tähän työhön. Tässä Jumalan määräämässä työssä on hänen lujana kestettävä koko maailman tähden huolimatta siitä, mitä se maksaa.

Ruumiillistumien välillä Rakentajat ovat työssä ja loistavat siitä suuresta voimasta, jonka he ovat voittaneet koko elämänsä aikaisessa taistelussa fyysisessä maailmassa. Väliaikaisen vapautensa aikana he edistyvät kauas, käyvät eteenpäin lipunkantajina ja tienetsijöinä, osoittavat astinkivet niille, jotka heitä seuraavat, ja rakentavat lepo- ja pakopaikkoja niille, jotka ovat väsyneet ja uupuneet. Maan eetteriosassa on mitä ihanimpia paikkoja, joita Rakentajat ruumiillistumien väliaikoina ovat tehneet. Niissä on sellaista, joka ei ole muodostettu ihmisten tavallisessa elämässä esiintyvistä haluista, vaan johon heidät on johdettava, ja toisinaan eivät he sinne pääsisi, elleivät johtajat kuljettaisi heitä eteenpäin. Eräässä tällaisessa paikassa edellisissä ruumiillistumissa yhdessä eläneet sielut, olivat ne nyt ruumiillistuneina tai eivät, saavat lyhyen hetken ajan tavata toisiaan ja puhella keskenään kuten vanhat tuttavat tutkien yhdessä eri elämien opetuksia. Tämän rakennuksen eräs rakentajajoukko on suurilla ponnistuksilla saanut pystyyn, ja sitä on edelleen suojeltava lakkaamatta ja rakennettava uudelleen, sillä hävittäjät hyökkäävät alituisesti sen kimppuun ja viskaavat suuria pilkan ja kieltämisen kiviä sitä vastaan. Se on suunnattoman merestä kohoavan majakan näköinen, ja sitä ympäröi laaja parveke, jolla nämä ihmeellisellä tavalla yhtyneet toverit istuvat puhelemassa. Se ei ollenkaan ole majakka, vaikka se siltä näyttää. Sen sisällä väreilee henkisen valon säde, joka kulkee sen keskuksen kautta tullen suoraan alas henkisestä auringosta. Tämä säde kannattaa ja ylläpitää niitä, jotka tänne tulevat. Rakentajat ovat muodostaneet tämän torninsa niin, että tuo säde määrättyinä aikoina loistaa alas suoraan sen läpi. Silloin ne, jotka kykenevät sinne pääsemään, keräävät voimaa ja ymmärrystä niin kauan kuin voivat olla siellä. Torni seisoo lujana meressä perustettuna vankalle kalliolle, jolle se suurella vaivalla on rakennettu, ja sen suuri tarkoitus on tarjota ihmisille sekä lohdutusta että tietoa. Hävittäjät purkivat ensimmäiset rakennuskivet monen monta kertaa, ja taistelu oli kova ja pitkä. Kasvava usko jälleensyntymiseen ja ihmisten yhä enemmän tähän asiaan suuntautuvat ajatukset auttoivat Rakentajia vihdoin saamaan valmiiksi suuren tehtävänsä. Jokainen, joka ajatteli tätä asiaa uskolla ja älyllä, lisäsi Rakentajien joukkoa. Palkinto, jonka nämä vielä ruumiissa elävät saavat tästä avustaan, on sanoinkuvaamaton. On mahdotonta sanoin ilmaista sitä lohdutuksen ja tuttavallisuuden tunnetta, joka täyttää mielen sen tavatessa toverin entisen ruumiillistumien ajoilta. Niillä, jotka palaavat täältä maan päälle, on tieto, joka ei enää tarvitse uskoa avukseen. Hävittäjät huomaavat tämän ja panevat aika ajoittain toimeen kauheita hyökkäyksiä sitä vastaan. Mutta se pysyy turvattuna niin kauan kuin sitä vartioivat hartaat Rakentajat, jotka kykenevät korjaamaan sen mikä särjetään ja rakentamaan uudestaan sen mikä revitään alas. Rodun kasvava älytoiminta niin ikään kannattaa sitä.

On olemassa monta paikkaa, joissa ihmisiä autetaan kehittämään ja käyttämään psyykkisiä kykyjään. Rakentajat ovat nämäkin pystyttäneet ja pitävät niitä aina kunnossa. Ruumiillistuneina ollessaan he rakentavat niitä koko elämänsä ajan, sillä he tarvitsevat itse niissä saatavana olevaa voimaa ja siksi käyvät niissä usein. Nämä ihmishenget ovat aina nuoria. Silloinkin kun heidän ruumiinsa ovat vanhoja, loistaa nuoruus silmistä. Eetterimaailmassa he ovat todella kauniita, nuoria, voimakkaita, päässään rakkauden ruusukiehkura, toivon ja uskon säteiden sisäisesti valaisemia, totuuden ja kunniallisuuden tähtien loistaessa otsalla. Ikuisen nuoruuden olemus, sammuttamaton tarmo, lannistamaton voima ovat ominaisia niille mies- ja naishengille, joita nimitämme Rakentajiksi.


RAKKAUDEN RUUSUKIEHKURA

I

RAKKAUSTOIMINNAN SALAISUUS

Rakkauden ruusukiehkura on kuolemattoman hengen kruunu, jonka se voittaa tultuaan täysin puhdistetuksi ja kuolemasta vapaaksi ja riisuuduttuaan kaikista niistä itsensä osista, jotka vain ovat verhoja. Se muutos, jota kutsumme kuolemaksi, on näiden verhojen riisumista, ja niin kauan kuin tämä muutos vielä on hengelle mahdollinen, on se kruunaamaton. Mutta aikana, jolloin muutokset ovat välttämättömiä, muodostellaan ja valmistetaan seppelettä, sillä henki ei voi astua kruunaamattomana kuolemattomien joukkoon eikä päästä kuolemattomuuden tilaan ennen kuin kukat, jotka muodostavat kruunun, ovat kasvaneet ja kukoistaneet. Jokainen tällainen kukka on täydelliseksi kasvaneen ystävyyden kehittynyt muoto. Täydellistymisen käsitteeseen sisältyy puhdistus, ja ääretön kärsimys saa usein sen aikaan. Siitä, mitä ihmiset kutsuvat rakkaudeksi ja mikä on siemen, josta kukka nousee, puhkeaa ruumiillistumien kuluessa tuhansia taimia. Näiden taimien joukosta valitsee voima, jota nimitämme kohtaloksi, muutamia, jotka ovat kyllin voimakkaita kohoamaan voittajina muiden yli ja jatkamaan kasvuaan, kun muut aikoja sitten ovat sortuneet ja kuihtuneet. Mutta ne eivät saavuta täydellisyyttä ennen kuin henki on tullut kuolemattomaksi, mikä tarkoittaa, ettei se enää ole riippuvainen paikasta ja ajasta tai lihaan ruumiillistumisesta, vaan on pukeutunut omaan henkiseen verhoonsa ja muotoonsa, joka palvelee sitä voimassa ja vallassa kautta iäisyyden. Tämä on hääpuku, sillä kahdesta on tullut yksi. Näistä kahdesta tulee yksi vasta kun kaikki on täytetty, kun kaikki, mikä tekee välttämättömäksi pyhiinvaelluksen maan tomuisilla, uuvuttavilla teillä, on loppunut. Kukkia puhkeaa tien varsilla, linnut laulelevat pään päällä ja lentelevät puusta puuhun. Purot solisevat kallioiden lomissa, ja järviä ilmestyy erämaihin. Tämä kaikki tekee vaelluksen siedettäväksi, toisinaan niinkin suloiseksi, että nautinnon ilo poistaa kokonaan lakkaamattoman liikkumisen vaivan. Mutta mikään ei muuta liikkumisen luonnetta; se on pyhiinvaellusta. Ei ole mitään viivähtämisen mahdollisuutta, ja jo seisahtuminenkin on vaarallista, sillä silloin voi helposti tietämättään luisua taaksepäin. Sielu etsii itseään, etsii sitä pysyvää kosketusta, jota merkitsee todellinen elämä. Ja jos se olisi saavutettavissa ruumiillistumien aikana, keskeytyisi rodun eteneminen kuilusta, jossa se syntyi, rajattoman tajunnan päivänvaloon. Tämän vuoksi kehittyneimmätkin sielut tapaavat ne toiset sielut, jotka ovat heidän vastinosiaan, vain hetken ajan ruumiillistuman kuluessa — juuri sen verran, että he heräävät käsittämään suuren tulevaisuuden saavuttamisen riippuvan jatkuvasta ponnistelusta, herkeämättömästä pyrkimisestä.

Niin pian kuin herääminen tapahtuu, tulee ero. Tietäessään tämän etukäteen, valtaa suuret sielut pelko suuren rakkauden lähetessä, sillä tuskan, Jumalan miekan, täytyy seurata. Se, mikä on Jumalan miekka, ei voi saada aikaan kuin hyvää, eikä ihmisten elämiin ja sieluihin voi kajota vähäisempi voima kuin iäisyyden Jumala, joka johtaa ihmiset Portille. Se on syy, miksi viisaat ihmiset lausuvat surun yhtä tervetulleeksi kuin ilon, sillä he tietävät sen olevan tietä osoittavan oppaan kosketusta. Jokainen sielu, joka on kärsinyt ja päässyt kuolemattomuuden tilaan, tuo hääjuhlaan kukkia kruunuunsa ja omat aineksensa hääpukuun. Sen tähden täydellinen ystävien ystävä ja se ylevä rakkaus, joka syntyy tätä ystävää tavatessa, on erikoisasemassa joka elämässä. Tämä ystävyys ei kasva kukaksi ruusukiehkuraa varten. Täydelliseksi tullut ja kuolematon olento, joka on kruunattu ja puettu hääpukuun, kuuluu vielä paljon loistavampaan ja ihmeellisempään kehään, jonka ylevin myötätunto on solminut samalla tavalla kuin vetovoima on asettanut tähdet paikoilleen avaruudessa. Täten kaikki kuolemattomat tulevat lopulta näyttämölle, jossa he esittävät sen suuren näytelmän, joka on pyhiinvaelluksen päämäärä ja tarkoitus, ja ottavat siinä määrätyt paikkansa. Rakkaus on vetänyt heidät tänne, mikään muu ei voi sitä tehdä. Se on korkein voima, jota ihmisen korkein osa voi koskettaa. Tiedämme, että on olemassa korkeampia voimia, sillä rakkautta itseään hallitaan ja johdetaan, vaikka se ihmiselle, hänen luonnollisessa tilassa ollessaan, ilmenee hallitsijana ja johtajana. Ihmisellä ei ole valtaa johtaa eikä määrätä sitä. Hän suhtautuu siihen kuin lanka sähkövirtaan, ja kun se syttyy hänessä, se valtaa ja täyttää hänet kokonaan. Ne, jotka ovat voittaneet psyykkisen näön, tietävät, että on olentoja, joilla on voima johtaa virtaa ja käyttää lankaa. Ihmiselle, jota näin käytetään, se merkitsee uutta syntymää, ja loppu saadaan aikaan osittain tällä, osittain sen ihmisen herättämisellä, jota kohtaan hänen olentonsa virta johdettiin.

Tämä tosiasia selittää jossain määrin rakkaustoiminnan salaisuuden. Vain satunnaisissa tapauksissa se herää kyseessä olevan ihmisen rakastettavuuden tähden. Se on vain yksi syy monesta, ja se käy toteen ainoastaan silloin, kun se, johon voima kohdistetaan, kuuluu korkeampaan piiriin kuin hän, joka rakastaa. Tällaisen rakkauden kautta vedetään se, joka rakastaa, ylöspäin ja johdetaan eteenpäin. Useimmissa tapauksissa aihe tai syy on aivan riippumaton rakastetun luonteesta, paitsi jos hyveen ja voiman puute tai luonteesta löytyvä positiivinen paha tekee inhimillisen rakkauden aivan välttämättömäksi sielun edistämiseksi ja kehittämiseksi. Sellaisessa tapauksessa voimat, jotka johtavat ja ohjaavat ihmiskuntaa, kääntävät virran häntä kohti, kuten puutarhuri antaisi auringonpaistetta kituvalle kasville. Rakkaus on sähkö, joka ei anna ainoastaan kasvua vaan myös elämää. Pimentyneen sydämen karuun maahan se vaikuttaa kuin aurinko kosteaan multaan. Oraita ilmestyy heti. Ruumiillistuneena ollessa ihmisen henkinen elämä vastaa hänen fyysistä elämäänsä, ja hänen luontonsa taimet tarvitsevat kosteutta yhtä lailla kuin taimet maan päällä, jolla hän elää. Tämä kosteus on vielä suurempi ja ihmeellisempi lahja kuin auringon säde tai rakkauden virta, sillä se nousee ihmisolennon ja hänen ilmapiirinsä yhteisestä luonnosta, kuten se nousee maasubstanssin ja sen ilmapiirin yhdistetystä luonnosta. Ihmisen oman sydämen lähteestä nousee hänen kasvamisekseen tarvittava kosteus. Tuska, murhe, kadottaminen, pettymys ja mustasukkaisuus saavat sydämen erittämään kosteutta, pehmittävät ihmisen luontoa ja tekevät sen taipuvaiseksi ja kasvuun kykeneväksi. Ystävyyden kukka on tärkeä osa tätä kasvua ja vaatii kosteutta.

II

RAKKAUDEN MARTTYYRIUS

Rakkauden marttyyrius on sananmukainen. Se ei ole tyydyttämättömän tai vastausta vaille jääneen rakkauden seurausta, vaan rakkauden aineellisen muodon polttamista ja hävittämistä. Sen tuhkasta nousee henkinen muoto, josta voi tulla osa ruusukiehkuraa. Kuolevaisen elämän taistelu ja ponnistelu ovat jatkuvaa palamista, alituista tulta, jossa sielu ja sen osat puhdistetaan. Sen rakkaussuhteet palavat poroksi tässä sulatusuunissa, jos eivät ne ole henkistä luonnetta. Loppuun kulutetun kaipauksen ja kyllästymisen tuottama väsymys on tärkeä osa marttyyriudesta. Turhat rakkaussuhteet, joilta puuttuu henkinen pohja, haihtuvat kokonaan kokemuksien koetuksissa. Ne haihtuvat kuin kaste keskipäivän auringossa, ja maa jää kuivaksi ja karuksi ilman sielun kyynelien kastetta, sillä sellaiset tappiot eivät tuota paljoa tuskaa.

Pettymys ja väsymyksen tunne on kaikki, mitä jää jäljelle, ja aikaa myöten, usein samankin ruumiillistuman kuluessa ne unohtuvat kokonaan. Mutta suuren rakkauden syntyminen on kuolemattoman asian alku, ja vaikkakin se syntyy tuoreesta siemenestä joka elämässä, niin se on kuitenkin jatkoa menneisyydelle, joka on yhtä salaperäinen kuin tulevaisuus.

III

ENSIMMÄINEN VERHO

Alamme kuolla heti kun olemme syntyneet. Siksi se, mitä tällä elämäntasolla kutsumme elämäksi, on käytännössä sama kuin se, mitä sanomme kuolemaksi. Ne ovat saman tapahtuman alku ja loppu. Pyhiinvaeltaja on olento, jonka tarkoitus on kehittyä puhdistetuksi ja kruunatuksi kuolemattomaksi olioksi, arvokkaaksi pyrkimään jumalien joukkoon, jotka luova tuli mittaamattomassa menneisyydessä on kehittänyt. He hallitsevat nykyajan elementaalisia voimia ja suojelevat pyhiinvaeltajaa tien vaaroista. Kytkettynä ensimmäiseen verhoonsa, joka tekee hänet inhimilliseksi, ihminen on kykenemätön näkemään tietä edessään, kuulemaan ääniä ympärillään tai tuntemaan jumalallista kosketusta. Inhimillisen muotonsa kahlehtimana ja verhoamana hän etenee vaivalloisesti kaidalla polulla, joka on hänen tiensä. Jos hän alistuu häntä vartioivien jumalien ohjaukseen, hän pysyy tiellä, vaikka se tuottaisikin karvasta tuskaa, ja kulkee siten vapautta kohti. Mutta jos hän kapinoi voimaa vastaan, joka painaa häntä eteenpäin, hän lankeaa sinne tänne kuiluihin, jotka ammottavat joka puolella. Jumalien tehtävä on silloin vetää hänet takaisin, vetää hänet ylöspäin välittämättä siitä, kuinka katkeraa tuskaa tämä pelastuminen hänelle tuottaa. Luova tuli, joka menneisyydessä on muodostanut nämä voimat, on käyttänyt tuskaa tärkeimpänä työkalunaan heidän yleviä luonteitaan muovaillessaan. He tuntevat sen suuren arvon ja käyttävät sitä häikäilemättä tarpeen vaatiessa. Se on aina lähellä ihmistä voimana, joka silmänräpäyksessä voidaan panna liikkeelle. Ja hänen ensimmäinen verhonsa on muodostettu herkäksi sen vaikutukselle, joka suhteessa ja joka asteessa. Kun verho, johon henki maaelämään astuessa ensiksi pukeutuu, riisutaan, silloin riisutaan tuskakin. Voima on vielä olemassa yhtä voimakkaana kuin ennen, sillä ei ole mitään valtaa ruumiittoman hengen yli. Tästä ensimmäisestä verhosta henki ei voi riisuutua ennen kuin se on valmistanut kunnian kruununsa ja on valmis kohoamaan yli ruumiillistumisen välttämättömyyden. Ruumiillistumien väliajat muistuttavat siksi joissakin suhteissa unitajuntaa. Menneisyyden langat kutovat tulevaisuuden mallin kohtalon kauheissa kangaspuissa, ja loppuun kuluneiden ruumiiden herkkyys luo herkkyyttä ruumiisiin, joihin ihmisen on pukeuduttava. Vaikka sielu onkin ilman ruumista ruumiillistumien väliaikoina ja nauttii vapaudestaan ilman rajoitusta ja tuskaa, se kuitenkin sisimmässään yhdistää entisyyden ja tulevaisuuden langat, tietää mitä on takana ja katsoo siihen mitä on edessä. Näin ollen henki ei ole ainaiseksi ruumiiton olento ennen kuin se on päässyt pyhiinvaelluksensa loppuun ja verho on lopullisesti ja täydellisesti riisuttu. Silloin ei enää ole mitään, mikä sitoisi maahan tai mihinkään aineelliseen tilaan. Se olemisen tila, jota nyt kutsutaan ihmiseksi, on kaukana sen tilan alapuolella ja takana, jossa hänen henkensä on silloin, kun se on itsessään täydellistynyt ja loistavasti koristettu ruusukiehkuralla, jonka se on aineellisista kokemuksista tuonut ilmi kuten aurinko saa kukkaset kohoamaan maasta.

Kun henki ensi kerran pukeutui tähän ensimmäiseen verhoonsa ruumiillistumiensa alussa, se ei astunut tuskan tilaan. Nautinto hallitsi, ja se hallitsi usein koko elämän ajan, vieläpä toisiaan seuraavien elämien aikana. Tämä tapahtui jumalien määräyksestä, jotka tiesivät, että jos ei henki halukkaasti astuisi tielle, se ei koskaan saapuisi sen päähän. Tästä syystä tuska koskettaa henkeä vain kevyesti, kunnes nautinto alkaa tulla täydelliseksi eikä enää tyydytä. Aluksi se näyttää asialta, jota vastaan voi puolustautua, jota voi työntää pois luotaan, jota voi välttää. Mutta kun ruumiillistumat jatkuvat ja henki kehittyy, se tekee verhonsa hienommaksi ja herkemmäksi aistimuksille. Nautinnosta tulee ekstaasi, niin kiihkeä se on, kun ihminen sen nyt joskus kokee. Tuska on aina saapuvilla.

Se ei koskaan voi olla poissa, sillä kasvu ja kehitys tekevät hengen tietoiseksi rajoittuneisuudestaan ja kahleistaan. Nuoren ruumiin voima ja elämä, joka tuntui olevan hengelle vapautta sen ensi kerran pukeutuessa sellaiseen verhoon, huomataankin ruumiillistumien edetessä käsiraudoissa olemiseksi. Se, että käsiraudat ovat uusia ja painavat uusia paikkoja, jotka eivät vielä ole kipeytyneet, ei voi pettää eikä tyynnyttää tietoista ja kehittynyttä henkeä, joka on syntynyt uuteen ruumiiseen. Ymmärtäen täysin olevansa vangittu se ryhtyy riemumielin ottamaan askelta kohti vapautta ruumiillistuman aikana, ja tämä riemukas ponnistus näyttää nautinnolta ja pettää kaikki pintapuoliset huomiontekijät. On ihmisjoukkoja, jotka ovat alituisessa kärsimyksen tilassa, jotka yhdessä kärsivät nälästä, taudeista tai sodan kauhuista, sillä heidän sielunsa ovat tulleet kohtaan, jossa kärsimys on välttämätön. Maaelämän loppuaikoina ne sielut, jotka ovat osa sitä, rupeavat kärsimään suuremmissa joukoissa ja entistä kiihkeämmin yksittäisissä tapauksissa. Sen kehittyessä kehittyvät sielut, jotka siihen kuuluvat, ja suuria joukkoja heitä syöstään yli kehitysasteiden, jotka ovat heille niiden tuottaman fyysisen ja mentaalisen tuskan tähden vastenmielisiä. Hienommille sieluille, jotka johtavat rotua, annetaan kaikista suurin Risti, heidän on nähtävä heitä ympäröivien sielujen synnytystuskat ja tunnettava se sielun hätä, jonka kautta kuolemattomuus voitetaan. Mutta vaikka he kaipaavat vapautusta kuin tuomionsa saanut vanki konsanaan pääsyä pois kopistaan, he astuvat kuitenkin hitaasti eteenpäin ottaen jokaisen askeleen mitä huolellisimmin, kiiruhtamatta ensimmäisen verhon riisumista. He tietävät, ettei ainoakaan kokemuksen piirto saa jäädä huomiotta tai kevyesti sivuutetuksi ja että täydellinen kypsyys saavutetaan vain täydellisen kasvun kautta. Ensimmäinen verho osoittaa sen hengen muotoa, joka valmisti sen ruumiillistuman alussa. Mutta siitä tulee vuorostaan muodostava voima saavutettuaan toiminnan kyvyn. Tämä fyysinen luonto, jonka ruumiillistuva sielu saa aikaan, saa voiman seuraavien ruumiillistumien yli. Tämä voima on toisinaan aivan valtavan suuri, ja silloin ovat jumalat kykenemättömiä estämään henkeä aineeseen astumasta. Ihmisen fyysinen luonto on silloin samassa asemassa kuin kone, miehen rakentama, joka sitä käyttäessään ei osaisikaan hallita tai johtaa sitä. Tällainen mahdollisuus on ensimmäinen vaara, joka piilee tähän verhoon pukeutumisessa, tähän ihmisen nahkapukuun, joka on tehty samoista aineksista kuin maa itse. Jos henki alistuu tämän maaprinsiipin johdettavaksi, johon hän on toistaiseksi asettunut, on hän samassa asemassa kuin ratsastaja, joka on hevosensa vallassa ja joka sen kanssa syöksee perikatoansa kohti. Tämän perikadon luonteen salaisuus on yhtä suuri ja ihmisjärjelle käsittämätön kuin kruunatun kuolemattomuuden mysteeri, sen, joka tulee voittajien osaksi. Sen verhon laatu, johon henki on pukeutunut saadakseen kokemuksia, tekee hänelle nuo salaisuudet käsittämättömiksi niin kauan kuin hän on ihminen. On kuin hänen ehdoin tahdoin täytyisi kulkea peitetyin silmin voittaakseen palkinnon. Kun palkinto joko voitetaan tai kadotetaan, poistetaan kääre, sillä enää ei ole syytä kantaa sitä. Kadotettu sielu näkee lopullisena aineelle alistumisen hetkenä, mikä sen palkka on, ja täten saavutettu tieto muuttaa perikadon jälleensyntymiseksi. Ne, jotka on heitetty ulkonaiseen pimeyteen, huomaavat, että kannattaa aloittaa uudestaan vaikka koko pyhiinvaellusmatkan alusta. Usein fyysisen ja aineellisen nautinnon voima on niin suuri, että henki lankeaa taas yhä uudestaan yrittäessään ensi kertaa löytää tietä fyysisten kokemusten kautta. Tiedämme, että on muitakin teitä. Enkelit ja arkkienkelit pääsevät luovan tulen ahjolle, rauhan ja vallan maille monia muita teitä pitkin. Tämä inhimillisen tajunnan tie, jolle on annettu vastustava voima käytettäväksi ja kurissa pidettäväksi kuin villipetoa, on tie, joka on osoitettu niille sieluille kuljettavaksi, jotka eivät olisi osanneet kulkea toisia, puhtaampia teitä ja joille kehitys osoittautuu vaikeaksi. Tiet erosivat niin kaukaisessa henkisen historiamme menneisyydessä, ettei inhimillinen tajunta voi sitä havaita, ja eroamisen syy on liian syvä ja henkinen ihmisjärjen käsitettäväksi, vaikka se hänelle osoitettaisiin. Sillä hetkellä, jolloin hän pukeutuu ensimmäiseen verhoon, kaikki mahdollisuudet sen ymmärtämiseksi ehkäistään, kunnes tien määränpää on saavutettu ja hän jälleen on riisuutunut kaikista verhoistaan ja voittanut takaisin kaiken tietonsa.

Ensimmäinen verho on ulkoinen fyysinen muoto intohimoineen ja taipumuksineen ja eläimellisine elämineen. Siihen pukeutuminen on kuin astumista taiteilijan tekemään astiaan, joka on annettu teille puvuksi ja jota te siihen astuttuanne voitte vähitellen sisältäpäin muuttaa. Savenvalaja on muovaillut astian ja luonut sen jumalallisen tarkoituksensa mukaiseksi. Tähän laskeutuu kuolematon olento, jolle se on otollinen kokemusten välikappale. Siitä tulee hänelle puku, jossa hänen täytyy oppia elämään ja työskentelemään niin, että hän lopulta oppii hallitsemaan sitä ja sitten jättämään sen. Hänen täytyy saavuttaa kyky riisua se yltään itse. Tämä on tehtävä, jota ei voi suorittaa yrittämättä monia kertoja. Ja siksi ihmishengelle on annettu kyky usein muuttaa tilaa ja astua ruumiittomaan olomuotoon määrättyjen väliaikojen jälkeen. Uusi ruumis, johon hän pukeutuu jälleensyntyessään, on olemukseltaan samanlainen kuin entinen. Vaikka se onkin tuore ja uudestaan muovailtu astia, sillä on yhteisestä alkuperästä johtuva erityinen yhtäläisyys. Se on yksi niitä lukemattomia muotoja, jotka on muovattu taiteilijan tekemän alkuperäisen mallin mukaan. Sillä on kädet, jalat, sydän, keuhkot, aivot, aistimet ja koko se intohimoinen yksilöllinen elämä, joka niihin sisältyy ja joka hämmentää, kiusaa ja pettää henkeä. Niin kauan kuin pyhiinvaeltaja on vielä tien alussa, hänestä näyttää siltä kuin hän olisi pukeutunut vain tähän aivan ulkonaiseen pukuun ja että hänellä on vain yksi työ tehtävänä – sen voittaminen. Mutta kun hän rupeaa hallitsemaan sitä ja kykenee johtamaan sitä sen sijaan, että ennen oli sen vallassa, hän huomaa, että tämä verho oli vasta ensimmäinen ja että hänestä täytyy tulla itsensä herra muillakin kuin fyysisellä tasolla. Taiteilija muovaili ihmisen käytettäväksi useita aineita, joista toiset ovat paljon kestävämpiä kuin fyysinen aine. Ja se mitä kutsumme ihmiseksi on olio, jonka muodostavat monet toistensa sisällä elävät ja liikkuvat muodot sen kuolemattoman olennon elähdyttäminä, joka on niiden peitossa ja niiden sisällä salattuna. Tämän olennon tulee oppia hallitsemaan ulkonaisia muotoja, joiden sisällä se asuu, kuten vaunujen kuljettaja hallitsee hevosiaan. Sen voima taistelee yliherruudesta jokaisessa ulkonaisessa muodossa olevan voiman kanssa. Kun fyysinen ruumis on kuljettanut sitä sinne tänne fyysisellä tasolla, kun se on nauttinut ja iloinnut vaikutelmista, jotka se siten on saanut kokea, ja oppinut sen yksinkertaisen läksyn, että kaikki tällaiset vaikutelmat ovat lyhytaikaisia, silloin se jännittää voimaa itsessään, kuten vaunujen kuljettaja jännittää kättään. Hän oppii hallitsemaan fyysistä ruumistaan ja pakottaa sen etsimään vaikutelmia, jotka ovat kestäviä ja arvokkaita. Fyysinen ruumis vastustaa tätä valtaa viimeiseen asti, sillä se ei kykene käsittämään sitä tarkoitusta, jota se on pakotettu palvelemaan. Hajoavan ruumiin lasittuneet silmät eivät näe sen maailman loistoa, johon ihminen kuollessaan astuu. Hänen sisäisen ruumiinsa silmä näkee sen, ja tämän sisäisen silmän välkähdyksen havaitsevat joskus silmänräpäyksen ajan ihmeellä ja kunnioituksella ne, jotka sattuvat olemaan kuolevan luona juuri kuoleman hetkellä. Ensimmäinen verho on laskettu syrjään joksikin aikaa. Henki on väliaikaisesti vapaa ensimmäisestä verhostaan ja aloittaa hyvin toimekkaan ja ihanan ajanjakson toisessa verhossaan, kunnes se vuorostaan pannaan syrjään.

IV

TOINEN VERHO

Kun kaatuneiden ruumiit peittävät taistelukentän, peittää sen myös joukko olentoja, jotka leijailevat pudonneiden muotojensa yläpuolella. He ovat syventyneet nauttimaan uudesta tilastaan ja iloitsevat siitä, miten kevyesti he voivat liikkua toisessa verhossaan nyt, kun eivät enää ole ensimmäiseen kahlehditut. Vähitellen he kaikki menevät omille paikoilleen oman sisäisen kuolemattoman itsensä johtamina. Syvällä ihmisen olemuksen kätköissä piillen tämä iäinen osa tietää paikat, joissa sen ulkoisten muotojen tulee oleskella kehityksen ja edistyksen lakien mukaan. Se hallitsee toista verhoa verrattain vaivattomasti, sillä se on käyttänyt sitä yhteyden välittäjänä ensimmäisen verhon kanssa ruumiillistuman aikana. Hengen käsi on puettu tämän verhon käteen ennen kuin se on puettu lihasta ja verestä muodostettuun käteen, niin että jos henki on ruumiillistuman aikana hallinnut ruumista, on se hallinnut sieluakin. Mutta kun sielu on tajunnut uuden vapautensa, rupeaa se vuorostaan taistelemaan vallasta, ja tämä taistelu kestää usein ensimmäisen osan ruumiillistumien väliajasta. Jos sielu voittaisi, olisi onnettomuus vielä suurempi kuin jos fyysinen ruumis olisi voittanut. Kuilut, joihin se kykenee vetämään hengen, ovat paljon syvempiä kuin mitkään fyysisellä tasolla mahdolliset. Kunnianhimo on ihmisen sielun helmasynti, ja sielulegioonat jättävät taistelukentän niin täynnä persoonallisen huomionkipeyttä ja voitonhalua, että ruumiillistuma toisensa jälkeen kuluu menestyksellisessä sodankäynnissä tai yrityksissä heitä tyydyttämättä. He ovat unohtaneet rakkauden, ainoan ihmishengelle kuuluvan todellisen kyvyn. Ja sokaistuina he syöksyvät alaspäin uhmaten kaikkia vaunujen kuljettajan ponnistuksia.

Mutta taistelutantereella, kuten kaikkialla, minne kuolema saapuu, monet sielut, pudistaessaan yltään ensimmäisen verhon kahleet, unohtavat kaiken muun paitsi sen ainoan puhtaan rakkauden tai ystävyyden tunteen, joka on kaunistanut juuri loppunutta elämää. Ainoastaan henkisellä ja kuolemattomalla rakkaudella on kyky vaikuttaa ihmisen vapautuneeseen sieluun. Fyysisen luonnon rakkaussuhteet on jätetty ensimmäisen verhon kanssa samoin kuin nälkä ja jano tai kylmän ja kuuman tunne. Nyt on aika, jolloin puhdistetut rakkauden tunteet kypsyvät ja täydellistyvät niin, että ne voivat vaikuttaa sisäänpäin itse hengen elämään. Ihmisen sielu elää rakkaudessa, jos sillä on rakkautta, jossa elää, kun fyysinen verho on pantu pois. Jumalat toivovat, että se eläisi siinä, sillä se on sen paras olotila ja kasvun mahdollisuus. Jos ihminen kuluneen ruumiillistuman aikana on päässyt tilaan, missä rakkaus voi ohjata häntä ja sen virta on ollut suunnattu häneen, niin sen voima kasvaa suunnattomasti siitä hetkestä, jona hän vapautuu ruumiista. He, jotka ovat johtaneet virtaa, voivat nyt vahvistaa sitä. Siemenet, jotka kylvettiin maaelämän aikana, nousevat nyt täynnä eloa ja voimaa. Kun rakastetut erotetaan maan päällä, kun rakastetun elämänlanka katkaistaan, kun rakkaus ei saa tyydytystään, niin kenenkään ei tarvitsisi surra. Ne, jotka niin tekevät, ovat yhtä tietämättömiä kuin ne, jotka pitävät kuolemaa onnettomuutena. Vain rakkauden siemen voidaan kylvää ruumiin ollessa kahlehdittuna ensimmäiseen verhoon. Se ei voi herätä elämään fyysisellä tasolla. Rakkauden ja ystävyyden hedelmien kasvu ja kukoistus voi tapahtua vasta eetterimaailmassa, jossa henki elää toisessa verhossa ja omaa voimia ja kykyjä, jotka ovat uinuvia niin kauan kuin ensimmäistä verhoa kannetaan. Astuessaan eetterimaailmaan rakastaja tai ystävä etsii rakastettuaan, ja missä tuo rakastettu ikinä oleskeleekaan, sinne on hänellä kyky päästä rakastettunsa lähelle. Jos sielu on rakastanut monen ruumiillistuman aikana ja poiminut monta rakkauden kukkaa, niin hän etsii ruumiista vapautuessaan kaikki rakastamansa olennot, ja yhdessä he astuvat viettämään kiihkeää ja ihanaa toiminnan aikaa ja rakentamaan sitä rakkauden linnaa, joka kuuluu koko ihmisrodulle. He takovat rakkauden siteitä, joita ei koskaan voida katkaista, ja tekevät yhdistetyn ihmissielun maailman ihanaksi auttaen jumalia heidän toimissaan. Toinen verho, eetterimuoto, omaa jumalaisia kykyjä ja voimia, ja rakastavien yhdistyminen eetteritasolla auttaa ihmiskehitystä eteenpäin enemmän kuin mikään muu. Maallisen rakkauden henkiseksi muuttaminen kärsimyksen ja eron kautta on suuri työ, jonka suorittavat ne, jotka ohjaavat ihmiselämiä. Heidän tarkoituksensa on kasvattaa rakkaus, joka voi herätä tällaiseen toimintaan eetterimaailmassa. Kun ero tapahtuu niin, että toinen kuolee toisen jäädessä elämään, käy näin jotta siemen fyysiseen ruumiiseen jääneen sydämessä tulisi henkiseksi ja kykeneväksi heräämään elämään eetterimaailmassa. Sielu, joka jo on siellä, pitää kiinni siitä, joka jäi jäljelle, ja vetää hänet rakkauden siteen voimalla ylös fyysiseltä tasolta. Täten rakastetut ja ystävät tulevat yhdenvertaisiksi ja kykeneviksi edistyä eetterimaailmassa toimiakseen siellä yhdessä. Yksinäiseksi jäänyt sydän, joka kärsii fyysisen elämän tyhjyydessä, on vain kuori, johon ihana siemen on kätketty. Unitajunnassaan sielu tietää, ettei ero henkisten rakastajien välillä ole mahdollinen. Rakkaus on puhdistettava, sen kuoren hajottava. Sitten rakkaus ilmenee loistavassa todellisuudessaan, suurena voimana, ylevänä tosiasiana, kuolemattomana elämän kukkana.

Koska toisen verhon voimat ja kyvyt ovat niin paljon suuremmat kuin ensimmäisen, on mahdotonta antaa tästä elämästä kuvaa, jonka fyysiset aivot ymmärtäisivät, ja vakaumus sen todellisuudesta tulee vielä kahleissa olevalle sielulle vain unitajunnan väliaikaisessa vapaudessa.

Kun ihmisestä on tullut henkinen rakastaja, kyvykäs vastaamaan rakkauden virtaan sitä häntä kohtaan suunnattaessa sekä kylvämään maallisen elämänsä aikana sellaista ystävyyden siementä, joka puhkeaa kukkaan eetterimaailmassa, silloin hän on lähestynyt jumalallista olotilaa. On sanoja, joita kehittyneimmät ja hartaimmatkin ihmisrodun yksilöt käyttävät, mutta joilla ei enää ole mitään merkitystä hänelle. Uhri on tällainen sana. Hän käy Buddhan ja Kristuksen tietä, jotka laskeutuivat ihmisten keskelle pelastamaan heitä ja jättivät pelastettujensa asiaksi puhua heidän tekemästään uhrista. Ihminen, joka rakastaa, valmistaa itseään eetterimaailmassa niiden kanssa, joita hän rakastaa, elämään rakkauden elämää maan päällä. Hän palaa maan päälle eetterimaailmasta, jossa hän on oppinut rakentamaan rauhan paikkoja, järjestämään sielujen seuroja ja johtamaan sen ihmisryhmän luonnetta, jonka joukkoon hän tulee syntymään. Hän palaa täynnä auttamisen halua, täynnä pelastamisen intoa varustettuna taisteluun vastustavaa voimaa vastaan ja täynnä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Hän tietää, että hänen ystävänsä, ne kukat, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen muodostaakseen hänelle seppeleen ruumiillistumien loputtua, ojentavat kätensä häntä kohti, ja vaikka he eivät häntä tapaisi fyysisessä elämässä, missä hyvänsä he ovatkaan ruumiillistuneina, ja he tukevat häntä hänen tiellään. Toinen nojaa toista vasten, toinen varmasti kannattaa toista tällä pyhiinvaellusretkellä. Suuren tulevaisuuden koittaessa jokainen, joka vetää kumppaneitaan luokseen muodostaakseen itselleen kruunua ja kukkakiehkuraa, kukkii itse heidän kruunussaan ja kukkakiehkurassaan. Siten nämä kuolemattomat olennot muodostavat pyhiinvaelluksensa loputtua täydellisen rakennuksen, jossa kivi on tiiviisti toisen päällä ja jossa jokaista pitävät lujasti paikallaan ne, jotka ovat sen kummallakin puolella.

Kuu tämän planeetan elämä, jonka pinnalla ihmiskunta kokee erityiset kokemuksensa, lähenee loppuaan, ihmisjoukkojen kärsimykset tulevat kiihkeämmiksi ja sietämättömiksi. Tämä on välttämätöntä. Rakastavat, jotka nyt ruumiillistumien väliaikoina yhdessä kokoavat seppeleensä kukkia, tulevat hyviksi välikappaleiksi, joita jumalat voivat käyttää rodun kehityksen jouduttamiseksi. Ketään ei voida jättää jäljelle. Kun loppu lähestyy, vanhemmat veljet, jotka siihen mennessä oppivat järjestämään rakkauden voiman täyttämiä yhdistyksiä, ojentavat kätensä avuksi ja vetävät jäljelle jääneet pois kuiluista, joihin he putoavat. Heidät on vedettävä niistä ja asetettava jälleen kulkemaan tietä pitkin, ja se voidaan saada aikaan ainoastaan tuskan ja mitä katkerimpien kokemusten avulla.

Rakkauden yhdistämät sielut, joille viha ja paha ovat tämän jälkeen voimattomia, jotka ovat viettäneet suuren riemun ja täydellisen elämän aikaa siinä maailmassa, joka oli ihmisrotumme koti ennen kuin se lankesi aineeseen, palaavat fyysiselle tasolle valmistuneina viemään jäljelle jääneet veljensä kärsimysten kautta pelastukseen. Kun he lähestyvät maailmaa ja rupeavat pukeutumaan siihen fyysisen ruumiin alusmuotoon, jota muutamat koulut nimittävät astraaliruumiiksi, he saavat jälleen voiman vaikuttaa ihmiskuntaan. He kokoontuvat fyysisen elämän porteille ja pakottavat jälleensyntyvät sielut tuskien ruumiiseen, elämään täynnä katkeruutta ja kärsimystä. He työntävät itsemurhaajat, jotka koettavat paeta koetuksia, takaisin ruumiisiin, jotka he olivat aikoneet jättää, tai lasten ruumiisiin. Nämä vanhemmat veljet ovat vielä vähemmän sääliväisiä kuin jumalat, sillä he häpeävät rotunsa puolesta samalla kun he haluavat sitä auttaa. Tähän hetkeen asti on maapallolla elämässä sieluja, jotka eivät vielä koskaan ole voittaneet fyysistä ruumistaan, joita se vetää sinne tänne yli fyysisten kokemusalojen ja joita se on hallinnut yhtä mittaa kautta vuosisatojen, tämän maailma alusta asti. Rakkauden sielut, joiden ruusukiehkurat on sidottu, tietävät, että näissä välinpitämättömissä olennoissa piilee kauhea vaara koko rodulle. Ja vaikka heidän nimensä on leegio, heitä varten on järjestetty erityisiä kärsimisen kouluja, joiden kautta heidän täytyy kohota siitä alhaisimmasta olemustilasta, jossa he vetelehtivät. Loistava rakkauden sielu, joka on täynnä sanoinkuvaamatonta riemua, jättää ihmeellisen kotinsa kaukaisessa sielunmaailmassa ja ottaa laskea tehtäväkseen veljiensä hartioille ankaria koettelemuksia. ja johtaakseen heitä yli kivien ja läpi orjantappuroiden. Ja kun ihminen viimein tuskissaan katsoo ylös fyysiseltä tasolta, josta hän elämässään sokeasti on pitänyt kiinni — huolimatta siitä, että se on hajoamaisillaan hänen hidastelevien jalkojensa alta — kun hän tuskan pakottamana katsoo ylös löytääkseen jonkin toisen lepopaikan, hän huomaa nämä rakkauden sielut kannattamassa itseään, lohduttamassa, puristamassa lähelle rakastavaa sydäntään, taluttamassa ylös portaita, joita hän ei koskaan olisi jaksanut nousta yksin.

Tällainen on niiden työ, jotka ovat ruvenneet kokoamaan kukkia kiehkuraansa, mutta jotka vielä palaavat pukeutumaan sekä ensimmäiseen että toiseen verhoon ja kestämään rodun yhteisiä ponnistuksia.

V

KOLMAS VERHO

Se tulen ja valon ilmestys, luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan täysin vapaa maallisesta, ilmestys, jota ihmiset sanovat puhtaaksi hengeksi, P. Paavalin numa, on kuitenkin vielä vain verho, välikappale, hansikas käden päällä sekä on rakenteeltaan kaksinkertainen kuin puku ja sen alus, kuten ensimmäinen ja toinen verho. Niin kauan kuin kuolematon olio, elämän henkäys, on sen sisällä, yhä puettuna tähän loistavaan ja melkein läpinäkyvään verhoon, on se osa ihmiskuntaa ja toistaiseksi kruunaamaton. Kun korkealle kehittynyt olento on elänyt viimeisiä ruumiillistumiaan, se viettää suurimman osan niiden välisestä ajasta puhtaan hengen tilassa käyttäen kolmannen verhon kykyjä ja taitoja ja asuen maailmassa, jossa vain hyvät voimat ovat aina liikkeessä, jossa rakkaus on elämän ilmapiiri, ainoa ilma, jota voi hengittää. Ne, jotka tulevat näiltä kaukaisilta mailta ottaakseen taas osaa rotunsa taisteluun, tulevat vain parantamaan, rauhoittamaan, lohduttamaan. Heidän on mahdoton aiheuttaa tuskaa. Ainoastaan puhdistetut sielut, jotka tajuavat henkistä tilaa, tuntevat heidän kosketuksensa.

Nämä henget omaavat sen rakkauden siteen, joka pitää koossa kukkakiehkuraa. Kruunu on tehty, mutta sitä ei vielä kanneta, sillä kuolematon olio ei vielä ole vapaa ja ilman verhoa. Se ei vielä ole syntynyt siihen ehdottoman puhtauden ja kuolemattomuuden tilaan, joka antaa sille oikeuden elää rakkaudessa iankaikkisesti. Sitä verhoaa vielä puku, joskin se on vain kuin valon liekki. Viimeinen muoto on jäljellä. Jumalallinen perho ei vielä ole vapaa. Side maaelämään on vielä olemassa, ja se vetää ihmishengen takaisin tuskan kehään, ruumiillistumaan. Nämä rodun henkiset jäsenet pukeutuvat harvoin ensimmäiseen pukuun. Kun he ruumiillistuvat, he toimivat suurina opettajina, jotka aika ajoin tulevat nostamaan ajattelun ja tiedon tasoa maailmassa. Sen väliajan loputtua, jonka he ovat viettäneet kaukaisessa kodissaan, he palaavat fyysisen maailman kynnykselle ja vaikuttavat siihen tavalla, jonka vain he itse tuntevat. He pukeutuvat usein toiseen verhoon ja toimivat eetterimaailmassa, ja nämä olennot, joiden ystävyyssuhteet ovat puhjenneet kukkaan, muodostavat fyysisen maailman ulkopuolella mitä ihmeellisimpiä yhdyskuntia, jotka johtavat. ohjaavat ja suojelevat sitä. He eivät voi koskea tai vedota suoraan fyysiseen ihmiseen, sillä hän ei voi tajuta heidän olemassaoloaan. Mutta he ovat niiden ihmisten henkisiä johtajia ja ohjaajia, joiden rakkaudenvoima on päässyt syntymään eetteritasolla ja jotka ovat jälleen ruumiillistuneet ensimmäiseen verhoon. Kun he vapautuvat siitä unessa tai haltiotilassa, he pääsevät rakkauden kouluihin, keksintöjen laboratorioihin ja rakennustyöpajoihin, joita hoitavat eetterimaailmassa ne rodun henkiset jäsenet, jotka eivät pukeudu ensimmäiseen verhoon sinä aikana, jona he palvelevat maata. Lammaslauman paimentaminen ja lammasten ravitseminen on heidän tehtävänsä, ja sen he täyttävät eetterimaailman ihanuudessa ja loistossa. Ihmisjoukkojen sielut, jotka nukkuvat fyysisen pimeyden aikana, ovat lampaita, joita he etsivät.

Ja ainoastaan he itse tietävät, kuinka moni näistä tottelee heidän kutsuaan ja liittyy heidän laumaansa.

VI

TÄYDELLISTYMINEN

Koko rotu on erottamattomasti yhdistetty. Sen kohtalo on yksi. Yksikään ihmishenki ei voi täydellistyä ennen kuin koko synnytystuska on kestetty. Siksi kolmanteen verhoon puettujen loistavien olentojen työtaakka on paljon raskaampi kuin niiden, jotka ovat taaempana tiellä. He taistelevat ja kärsivät kaikkien puolesta ja jäävät kruunaamattomiksi palaten ihmiselämän taistelukentille täynnä kiihkeää halua kohottaa ihmisrotua. Vaikka fyysinen ei ihminen voi käsittää heitä tai havaita heidän kosketustaan, on heillä kyky käsittää häntä ja vaikuttaa hänen ympäristöönsä. He ovat murhaajan luona hänen tehdessään rikosta, joka hänet syöksee kaltaistensa piiristä, ja he ponnistelevat väsymättä hänen puolestaan tietäen, ettei kukaan voi ainaiseksi jäädä heittiöksi, vaan että hänkin kerran täydellistyy. He tuovat hänen luokseen sellaisia, joissa rakkaus on alkanut nousta ja joita he voivat johtaa, ja he pakottavat heidät toimimaan hänen pelastuksekseen. Ruumiillistumasta ruumiillistumaan he taistelevat hänen puolestaan. Kunnianhimoiset sielut, tämän ihmisille vaarallisimman himon orjat, eivät koskaan ole henkisten veljiensä hylkäämiä. Rodun lipunkantajat, jotka ovat jo tunkeutuneet hengen valtakunnan etäisimmille alueille ja jotka erottaa jumaluudesta enää vain viimeinen verho, nämä sanomattoman puhtaat ja kauniit olennot on sidottu rikolliseen sukulaisuussiteillä ja työskentelevät aina hänen puolestaan. He ympäröivät ihmistä, jonka kunnianhimo on tehnyt hänestä hirviön ja johtanut hänet käymään tuhoavia sotia ja syöksemään kansakuntia epätoivoon. Hänen tekojensa kauheat seuraukset palvelevat välikappaleina aiheuttaen kärsimystä ihmisjoukoille, joille kärsimys on välttämätön. Ja jumalien ja heidän auttajiensa käyttäessä hänen tekojensa liikkeelle panemia voimia näihin tarkoituksiin, koettavat nuo henkiset olennot, jotka kuuluvat ihmiskuntaan, lakkaamatta saada tilaisuuden valaista ihmistä itseään. Usein hänen luontonsa huomataan herkäksi rakkauden vuodatukselle, ja jos hänen rakkautensa tuottaa hänelle kärsimystä, kunnianhimon vaarallinen kasvu häviää sulatusuunissa. Rakkaus puhdistuu ja joutuu kukoistukseen omalla paikallaan eetterimaailmassa, ja siten ihminen, joka yhdessä ruumiillistumassa on ollut suuri rikollinen, henkisten veljiensä avulla voi aloittaa seuraavan ruumiillistumansa rakastajana omaten seppeleensä ensimmäisen kukan. Näin taistellaan kaikkien puolesta, kaikkia työnnetään eteenpäin, kaikkia autetaan ylös portaita, jotka heistä näyttävät niin jyrkiltä. Sillä täydellistymistä ei voida viivyttää liian kauaa. On aika, jolloin rodun syntymä on määrätty tapahtuvaksi ja jolloin koko luomakunnan sellaisena, jona me sen tunnemme, on määrä tulla pelastetuksi nykyisestä tilastaan.

Silloin ihmiskunta riisuutuu viimeisestä verhostaan ja repien hajalle valopukunsa, joka on ainoa harso sen ja jumaluuden välillä, nousee ylös täydellisenä kokonaisuutena. Silloin jokainen on samalla rakastettu ja rakastaja, nämä ovat yhdistyneet yhdeksi olennoksi ja puettu hääpukuun. Silloin rakkauden kukat täydellistyvät ja saavat jumalallisten olioiden iäisen luonteen. Jokainen täydellistynyt olento on rakkauden keskus, niiden säteiden kruunaama ja kirkastama, jotka toisten rakkauden täyttämistä sydämistä tullen hehkuvat hänen ympärillään käsittämättömässä ihanuudessa muodostaen sen ainoan kruunun, joka on kyllin arvokas koristamaan ihmisen otsaa, kun hänestä on tullut jumalien kaltainen. Ja jokainen lähettää lakkaamatta rakkauden täyttämästä sydämestään säteitä väreilemään rakastettujensa ruusukiehkuroissa.

Silloin taivas häviää ja maata ei enää ole — eikä ihminen enää tarvitse lampun tai auringon valoa.

VII

NÄKY

Ihminen voi säilyttää silmiensä edessä näyn alusta loppuun asti, jos hän vain tahtoo. Verhot pimentävät sen näkemistä, sillä niiden silmät havaitsevat vain sen, mikä on olemassa sillä toiminnan tasolla, jota varten kukin on erityisesti muodostettu. Mutta sisimmän verhon takana olevan kuolemattoman olion ja korkeimman välinen side ei koskaan ole katkaistu. Sitä ei voi katkaista, sillä tuo kuolematon olio on itsessään korkeimman osa. Se on jumalallinen olemus, joka muodostaa väliaikaisia muotoja, joiden kautta jokainen pieninkin osa siitä saavuttaa sen yksilöllisyyden, jota Jumaluus siltä vaatii. Se jumalallisen olemuksen luonteenmuutos, joka tähän sisältyy, on pyhä mysteeri, jota meidän älymme ei voi käsittää. Tiedämme vain, ettei meitä voi erottaa Isästä. Kaikkina aikoina, silloinkin kun ensimmäinen verho on mitä yksinkertaisinta tyyppiä ja kokonaan raaka ja kykenemätön vastaanottamaan ulkoa tulevia vaikutuksia, ihminen voi katsomalla itseensä nähdä näyn iäisestä. Ja hiljainen ääni puhuu hänelle aina, jos hän tahtoo sitä kuunnella, kokonaisuuden Jumalan ääni puhuu kokonaisuuden osan Jumalalle. Kehittymättömimmälläkin tajullisella olennolla, suurimmalla rikollisillakin on aina kyky päästä kosketukseen ja yhteyteen Jumaluuden ja kaikkien kokonaisuuden osien kanssa, jos hän vain haluaa käyttää sitä.

Rakkauden ruusukiehkuran kukat tulevat ikuisuudesta ja menevät sinne. Siemenet, joista kehittyvät kasvit kykenevät kukkimaan eetterimaailmassa, kylvettiin meiltä salatussa menneisyydessä. Se keskinäinen ihmeellisen läheinen luonne, joka on yhteinen kaikille suurille asioille, on oleellinen todiste niiden iäisestä luonnosta. Kaikessa menneisyydessä olemme nähneet niitä, kaikessa tulevaisuudessa tulemme niitä näkemään. Tämä on asianlaita, mitä tulee suuriin totuuksiin, ja sama pätee myös suuriin rakkaussuhteisiin. Ne kuuluvat meille. Ne ovat meitä itseämme. Ja kun ne tulevat tiellemme, ymmärrämme sen.

Rodun suuri nousu on alkanut. Sen lopun näkevät vain lipunkantajat. Tämä merkitsee suurta kärsimisen lisäystä joka alalla. Nyt on aika tarttua lujasti toisiaan käsistä eikä laskea niitä irti — on aika solmia katkaisemattomia siteitä. Jokaisen on tuettava toistaan, rynnättävä ylös kuiluista ja noustava korkeuksiin, ja ensimmäisten on vedettävä vetelehtijät mukanaan. Siten saavutetaan loppu, joka on alku.


Etusivu

Teosofia