Franz Hartmann

Magian salakouluja

ja

okkultisia harjoituksia
  

Ammoisista ajoista alkaen on ihmisen sydämessä herännyt ikävöiminen salaiseen, koska hän itse on suuren salaisuuden asunto. Ihminen itse tai pikemmin se, mikä hänessä on yli-inhimillistä ja jumalallista luontoa, muodostaa suuren arvoituksen, sfinksin, joka jokaisen, joka ei sitä ratkaise, varmasti syöksee syvyyteen, koska sen voi ratkaista vain siten, että ihminen havaitsee Jumalan suuruuden; tämä tieto taas hävittää eristyksen harhaluulon.

Suuren salaisuuden voi siis saavuttaa vain mystisellä kuolemalla, mikä merkitsee oman harhaluulon häviämistä jumaltiedon valon herätessä. Tämä herääminen eli tämä henkinen ylösnouseminen on todellista itsetietoa, on jumaltietoa eli

teosofiaa

(jumalviisautta). Mutta se on myöskin oikeaa magiaa; sillä sana "magia" merkitsee viisautta, henkistä suuruutta ja hengenvoimaa. Jumaltiedon herätessä ihmisessä hänen astuessaan korkeampaan olotilaan herää hänessä myöskin korkeampia, jumalallisia, "maagisia" voimia.

Oman harhaluulon voittaminen ja jumaltiedon saavuttaminen on pitkä ja vaivaloinen tie. Se on inhimillisen elämän korkein päämäärä tässä maailmassa ja lukemattomat elämän kouluun uudestaan ruumistumiset (reinkarnaatiot) ovat tarpeen, kunnes pimeys ja kaikki hairahdus katoaa ja jumalviisauden valo tulee ihmisessä täysin selväksi. Myöskin täytyy jokaisen ihmisen itse ponnistellen ja hyvettä (kelvollisuutta) harjoittaen edistyä täydellisyyden tiellä. Hän ei voi vain teorioita tutkimalla päästä päämäärään eikä toinen ihminen voi häntä siihen viedä tai auttaa. Mutta henkiset oppilaat, jotka itse ovat jo kulkeneet tätä tietä, voivat hyvin olla toisten ihmisten tiennäyttäjinä ja oppaina.

Sen tähden on jo ikivanhoista ajoista alkaen ollut "viisauden kouluja", joissa on opetettu todellisen uskonnon salaisuuksia, so. ihmisen ajallisen ja katoavaisen minuuden suhteita koko ihmiskunnan todelliseen ja jumalalliseen Itseen osaksi suullisesti, osaksi symbolisesti havainnollisin esityksin kuvaillen sisäisiä tapahtumia. Intialaisten maanalaiset kalliotemppelit, Egyptin pyramidien salaiset huoneet jne. olivat vihityt sellaisiin tarkoituksiin. Eleysilaisissa mysteerioissa, joihin ei päästetty edes valtion korkeimpiakaan arvohenkilöitä, jos he eivät olleet tarpeeksi puhtaita (jos esim. olivat aiheuttaneet murhan), vihittiin luonnon jumalallisiin salaisuuksiin ainoastaan sen ansainneita ja monen löydön, jota nykyaikana pidetään uuden ajan voittona, kuten esim. taivaankappaleiden liikunnot, tiesivät vanhan ajan viisaat omalla henkisellä näkemisellään ja uskoivat kypsyneille salaisuutena. Tämän opetuksen perustus oli

henkinen maailmankatsomus,

joka, vastoin uuden ajan materialistis-mekaanista maailmankatsomusta, tunnusti koko maailmankaikkeuden Jumaluuden ruumiiksi ja kaikki, mitä siinä on, yhden, jumalallisesta olemassaolosta alkunsa saavan elämän ilmennyksiksi.

Idän salaisissa kouluissa opetetaan vielä nytkin mysteerioita. Katolisessa kirkossa ja vapaamuurariudessa on vielä mysteerioiden ja niiden symbolien jäännöksiä, jos kohta useimmat eivät ymmärrä näiden symbolien merkitystä, syystä ettei heillä ole jumaltietoa ja pappien ja maallikkojen käsissä ovat vain hengettömät muodot. Keskiaikana sukeltautui esiin erilaisia mestarien johtamia kouluja, joissa ymmärrettiin muodoissa esiintyvä henki. Mainitkaamme niistä rosenkreutzilaiset ja Jakob Böhme, Theophrastus Paracelsus, Luther ja Eckhartshausen. Niin kauan kuin sellaisiin kouluihin, kirkkoihin ja seuroihin kuului harvoja, mutta vakavasti todelliseen tietoon pyrkiviä henkilöitä, niin kauan voi niitä pitää todellisina viisauden kouluina; mutta niin pian kuin ne avasivat porttinsa suurelle joukolle, pääsi voitolle ymmärtämättömyys, ja hulluus, kunnes vihdoin harvat valaistut karkotettiin tai vetäytyivät syrjään ja jäljelle jäi enää vain jonkunlaisen viisauden-koulun irvikuva. Tämähän on ollut aina salaisten koulujen kohtalo, niin pian kun ne ovat tulleet julkisiksi; se on oleva heidän kohtalonsa siksi, kunnes ihmisten keskuudessa viisaus voittaa ymmärtämättömyyden.

Erään astrologisen lain nojalla havaitaan määrättyinä aikakausina yhä uudelleen suurempi ikävöiminen tuntemattomaan ja "salaiseen". Ajatustavan heilahdus oli jo 19. vuosisadan viimeisellä kolmanneksella aineellisessa suhteessa taas äärimmillään — spiritismiä, taikauskoja ja kirkollista valtaa. Mystiikka ei kiinnitä ainoastaan lahjakkaiden päiden huomiota, vaan myöskin tyhmeliinien. Puhutaan taas paljon salaisista "okkultisista kouluista", ja ollaan uteliaita tietämään, mitä sitten on kuultavaa näissä kouluissa. Kuten varhaisempina aikoina muutamien salaisuuksien ja alkemian oppien tunnetuksi tekemisestä ja väärästä käsityksestä syntyi "kullantekijäin", puoskarien, petturien ja tavarain kaupustelijain tulevaisuus, ja niin kuin vihdoin hulluus sai siihen määrin voiton, että lopulta nimityskin "alkemia" ["Alkemia" on tiede ihmisen synnynnäisistä jumalallisista hyveistä] tuli "oppineitten" lastenpilkaksi, niin uhkaa nytkin toistua sama näytelmä, jos kohta nyt naamiot vaihdetaan, narrimaisuus esiintyy siis toisella nimellä.

Valoisa ja kirkas on auringosta lähtenyt valonsäde, kuitenkin kun se ottaa muodon, omaksuu se sen astian muodon, johon se paistaa. Oikeakin muuttuu vääräksi väärin ajatellessa. H. P. B:n välityksellä temmattiin yleviä henkisiä totuuksia adeptien korkeasta koulusta lähemmäs ajallista ihmisymmärrystä: ymmärtämättömyys, on ne jo vallannut ja rumentanut. Tyhmyys on toimettomuuden perusta, ahneus kaupankäynnin vaikutin. Toinen ihmisluokka ei tahdo tietää mitään valosta: he rakastavat pimeyttä ja pelkäävät unelmistaan herättämistä; he eivät tahdo antaa idän raikkaan tuulen hävittää heidän houreitaan. Toiset koettavat heihin paistavaa valon loistetta käyttää itsekkäisiin päämääriin: he luulevat löytäneensä keinon loistaakseen maailmassa. He koettavat suuruudenhulluudessaan tehdä itsensä jumaliksi ymmärtämättä, että heidän "itsensä" on harha ja siten suurin este todellisen tiedon tiellä. — Harvat ottavat valon itselleen; useimmat koettavat tyydyttää vain tiedonhaluaan. Mutta koska Ääretöntä ei voi käsittää rajoitettuna — sillä siihen kuuluu rajoitetun hylkääminen itseharhastaan luopumalla —, niin viisauden loiste muuttuu hulluudeksi heidän päissään rajallisuutensa vuoksi. Ja me näemme kuinka harvojen mystisen aistin rinnalla paisuu monien sairaalloinen mystisismi.

Paitsi näitä kahta ihmisluokkaa on vielä kolmas, johon kuuluu pettureita. Goethe sanoo: "lhmetyö on uskon rakkain lapsi." Taikausko ei tosin synnytä yhtään ihmeiden tekijää, juntta kyllä paljon vääriä profeettoja. He käyttävät hyödykseen ihmisten taipumusta "salaiseen" pyytäen joko julkisilla ilmoituksilla tai "salaisilla kirjeillä" herkkäuskoisia, joiden kukkaroja he toivovat, luottamaan heidän "salaiseen johtoonsa". Lakkaamatta kuulee luuloteltujen "seurojen" ja "okkultisten koulujen" perustamisesta, joiden johtajat tarkemmin tutkittaessa näyttävät olevan rappiolle joutuneita ja "väärin ymmärrettyjä" neroja ja ovat ryhtyneet tähän viimeiseen epätoivoiseen keinoon hankkiakseen itselleen miellyttävän olemassaolon sekä nyt "korkeimpina tuntemattomina" selittävät olevansa valmiit uteliaalle tutkijalle hänen uhrautuvaisuuttaan vastaavasta maksusta salaisesti ilmoittamaan Seitsemän Viisaan, Zarathustran jne. salaisuudet. Tomppeli, joka antaa itsensä kietoa, otetaan sitten enemmän tai vähemmän naurettavilla seremonioilla teennäisesti "valaistujen" liittoon ja jos hän ei, kuten useasti tapahtuu, lopulta itse tule narriksi tai petturiksi, niin jättää hän taas seuran ennen pitkää köyhempänä rahasta ja itsekunnioituksesta, rikkaampana pettyneiden toiveiden kautta saavutetusta kokemuksesta.

Joskus tällaisten luuloteltujen "opastajien" ja "johtajien" joukossa tapaa henkilöitä, jotka toimivat tietämättömyydestä asiaa tarkemmin tutkimatta ja pettävät siten itseään. Tähän kuuluvat henkilöt, jotka luulevat löytäneensä jonkun pienen okkultisen salaisuuden (kuten esim. ajatuksen kaukovaikutuksen, astraalinäön, astraaliruumiin itsetietoisuuden unessa jne.) ja kuvittelevat mielessään saavuttaneensa kaiken viisauden huipun sekä olevansa kutsutut ihmiskunnan ainoiksi johtajiksi, kun taas kokenut tietää, että saavutettuaan jonkun korkeamman tiedon asteen hänen entinen tietonsa näyttää hänestä vähäpätöiseltä ja että ihmisten johtaja Jumalan luo on vain se, jota Jumala itse, Hänen äänensä on siihen kutsunut.

Kaikki sellaiset seurat, yhdistykset, lahkot ja liitot, joiden "päätarkoituksena on huijaus ja petkuttaminen, saavat tukea siitä harhaluulosta, että ihmisen pettävästä "itsestä" (persoonallisuudesta) voisi saada jotakin suurta ja jumalallista. He eivät ymmärrä raamatunlauseen salaista merkitystä: "Se, joka teistä on pienin maan päällä, on oleva suurin taivaassa", so. he eivät tiedä, että juuri se, joka vähimmin ajattelee yksilöllisyyttään ja eristäytymistään, useimmiten helposti ottaa vastaan jumalallisen rakkauden ja tiedon. [Vrt. Matteuksen ev. XXIII] Mutta spiritismin surkuteltavista uhreista, jotka luulevat tiedon olevan siinä, että uskoo jonkun "henkien" vallassa olleen meedion sanoja, emme tässä enää kerro; sillä että useimmat tämänlaatuiset tiedonannot saavat alkunsa joko omasta tunteesta tai väärillä nimillä rehentelevistä valehengistä tai ovat pettäviä unikuvia, ymmärtää vain se, jolla itsellä on siitä vakuutus. Sokea usko minkäänlaatuisiin, todellisiinkaan tiedonantoihin ei ole mitään teosofiaa, vaan ainoastaan teorian totena pitämistä.

Sellaisista "totuuden rihkamakaupusteluista", jotka kukoistivat varsinkin 18. vuosisadan lopussa, mutta nytkin taas kukoistavat, sanoo K. von Eckartshausen: "Maailmassa on enemmän kuin miljoona ihmistä, joita kuljetetaan viekkauden ja petoksen talutusnuorassa; ne ovat enimmäkseen tunnetut ’mystisten seurojen’ nimellä. Joukko rehellisiä ja hyveellisiä ihmisiä, joita näihin seuroihin on houkutellut totuuden löytämisen toivo, ovat pimeydessä ja odottavat valoa pimeydestä. Oppikaa minun kokemuksestani. Minä olen käynyt läpi mystisten seurojen eri asteet enkä häpeä sanoa, että olin yksi pettyneistä. Minä opin silloin tuntemaan erittäin hyviä ihmisiä, mutta heitä kuljetettiin viisauden löytämisen toivossa ja siinä aina pettyivät. ’Tuntemattomat johtaja’ verhoutuivat hyveen valepukuun peittääkseen itsekkäitä tarkoituksiaan. He kätkivät pahuutensa hieroglyfeihin ja symboleihin, joita he olivat varastaneet vanhan ajan viisailta. Vanhojen pyhä pentagon (viisitähti, Fem-Stern, Druden-Fuss, pentagrammi) on pirstoutunut, valon lapsista on tullut pimeyden poikia: mysteerioiden rakennus on vajonnut ja käärmeet piileskelevät raunioissa. Ota side silmiltäsi, katko orjankahleet; tartu järjen tulisoihtuun ja valaise salaisuuksien pimeitä holveja." ["Aufschlüsse zur Magie", Bd. II, s. 205]

On vain yksi ainoa, oikea valo, joka valaisee ihmistä pimeydessä, kun hän Jumalan salaisuuksia luonnossa tahtoo tutkia: jumalallisen viisauden valaisema järki (buddhi). On myöskin olemassa vain yksi ainoa viisauden opettaja: juuri tämä viisauden valo, joka järkeä valaisee. Myöskään ei kukaan opi tätä valoa tuntemaan, ellei hän omaksu sitä itselleen, niin että se täyttää hänen sielunsa. Tätä valoa vastaanottava olento on ihmisen "enkeli"; ulkonainen ihminen saa osakseen vain heijastusta. Ne, jotka ovat tämän valon täyttämät, ovat viisauden mestareita; he eivät ole sitä omasta voimastaan, vaan viisauden voimasta, joka on yksi ainoa, mutta kuitenkin heissä ilmeinen. Sen tähden sanotaankin: "Älköön kukaan antako itseään nimittää mestariksi, sillä vain yksi on teidän mestarinne, nimittäin Kristus (jumalihminen meissä)" [Matteuksen ev. XXIII].

Eräs keskiajan mystikko sanoo niistä, jotka ovat kutsutut opettajiksi: "Mutta ketä ovat ne, jotka saavat toivoa tulevansa työntekijöiksi pyhäkköön, joka tulee olemaan täynnä ylevää ihanuutta? Ne ovat puhtaita, pyhiä ja (itseharhasta) erotettuja sieluja, jotka ovat määrätyt tähän tarkoitukseen ja kantavat taivaallisten ihmeidentekijöitten (adeptien) merkkejä, koska he ovat kiinnitetyt suureen salaisuuteen ja koska he ovat saavuttaneet kaikkitietävyyden tämän salaisen, ennen tämän maailman toimintaa jo harjoitetun, tiedon ja taidon ilmentäjien ilmoituksen kautta." [Jane Lead "Offenbarungen". Leipzig 1892. s. 125.]

On olemassa vain yksi ainoa jumaltiedon valo, siitä syystä myöskin vain yksi ainoa koulu, jossa viisaus itse on opettajana: sen kouluhuone on maailmankaikkeus ja sen opetusmetodi on kokemus. Tämän koulun "tuntematon johtaja" on Pyhä Henki, so. tiedon henki, joka täyttää sielun ja ilmenee ihmisen sydämessä. Tässä koulussa on olemassa viisasten yhteys. Tämän yhdistyksen "salainen" puoli on juuri siinä, ettei se ole mikään ulkonainen, näkyvä liitto, vaan henkinen veljeskunta, jonka jäsenet, vaikkeivät he tunne toisiaan ollenkaan persoonallisesti, kuitenkin kaikki ovat sidotut keskenään erottamattomasti rakkauden yhteisellä siteellä hyvään. Tässä koulussa ei ole mitään uskonkappaleita, vaan ainoastaan totuuden tieto; ei mitään auktoriteettia, johon täytyy uskoa, sillä tieto on itse auktoriteetti. Siellä ei ole mitään muita "kunniakirjoja" kuin yksin se, jonka totuus itse saattaa näkyviin painamalla leimansa jokaiseen, joka siitä on elävä todistus. Avunannot, joita jäsenet suorittavat, ovat hyviä töitä, joita jokainen tekee salassa itsestään rakkaudesta hyvään mitään palkintoa odottamatta. Tähän liittoon ei myöskään oteta ketään, joka ei ole kypsynyt siihen; yhtä vähän voi kieltää pääsyä keneltäkään, joka on kykenevä astumaan siihen. Sillä viisauden valo on, kuten auringon valo, kaikille vapaa: sitä, joka astuu tähän valoon, valaisee se. Mutta sillä, joka pysyy pimeydessä tai itse siinä sytyttää valon, on vain pimeyttä tai omaa itsetehtyä valoansa, mutta häneltä puuttuu viisauden valoa. Hän ei myöskään saa haltuunsa todellista valoa pelaamallaan komedialla. Kaikki tämä on erittäin yksinkertaista, mutta pysyy juuri sen tähden käsittämättömänä kaikille niille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan monimutkaisella tavalla ja sen tähden eivät kykene mihinkään selvään havaintoon. (He elävät omissa kuvitteluissaan ja pitävät komediaa totuutta parempana.)

Okkultisten tieteitten oikea salakoulu on sen tähden sopusoinnussa olevien sielujen henkinen yhteys. Ulkonainen seura ei ole itsessään salainen, "okkultinen", vaan sitä voisi korkeintaan nimittää "piilossa olevaksi seuraksi". Kaikki "esoteerinen" lakkaa olemasta esoteerista, niin pian kun se tulee ulkonaiseksi (eksoteeriseksi). Myöskin ulkonaisella yhdistyksellä on arvonsa sikäli, mikäli se käsittelee ulkonaisia asioita. Siinä on kysymys siitä, ettei ole vain luettelossa seuran jäsen, vaan myöskin toimii siinä. Todellinen viisauden koulu on jokainen yhdistys, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja siten vastustaa itsekkyyttä. Mutta se, joka liittyy johonkin niin kutsuttuun "mystiseen seuraan" itsekkäin toivein kohotakseen totuuden valtakuntaan jonkunlaisilla taikaluvuilla ilman omaa henkistä kasvua ja jumalallista voimien kehittämistä sisimmässään, oleskelee narrien paratiisissa ja pettää itseään; sillä itsetieto saavutetaan ainoastaan oman havainnon kautta. Tähän lopuksi ei tarvita mitään yhdistystä.

Me emme saa sekoittaa tietämistä tietoon, joka on meissä itsessämme aatteen toteuttamisena, emmekä mielikuvitusta kokemukseen tai älyn maailmaa vielä korkeampaan jumalviisauden valtakuntaan. Siinä, missä on kysymys kuvitteluista ja tieteellisistä asioista, ovat opetus, logiikka ja vertailu paikallaan; mutta siinä, missä kysymyksessä ovat ikuisen tunto ja havainto, oma henki-jumalallinen näkemys, ei millään mietiskelyllä, filosofoimisella, todisteluilla ja opetuksilla ole mitään muuta mahdollista hyötyä kuin erehdysten poistaminen, jotka ovat oman näkemyksen tiellä. Siinä, missä ei ole erehdyksiä, ei tarvita oikaisuakaan. Sen tähden huomaakin oppimattomien luonnonkansojen keskuudessa paljon enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät totuutta luonnossa kuin oppineiden joukossa, jotka eivät voi katsella vuoria lausumatta niistä, mielipidettään, arvosteluaan ja luuloaan. Jumaltietoa ei voi esittää teoriana. Lausuakseen mielipiteensä Jumalan olemuksesta, täytyisi olla Häntä suurempi, koska ainoastaan ylempi voi nähdä ja tutkia alempaa, mutta ei alempi ylempää. Kun Jumala itse ilmenee ihmisessä, niin jumalallinen ihmisessä tuntee itsensä. Siinä ei tarvita minkäänlaista teoriaa eikä mielikuvaa; yhtä vähän kuin ihminen seisoessaan korkean vuoren huipulla tarvitsee selostusta siitä, mitä hän siellä ylhäällä voisi nähdä, jos siellä olisi: kun hän on siellä itse, niin näkee hän ilman selostusta. Samaten salaisessa tieteessä kysymyksessä on vähemmin tieto kuin kokemus omassa sisimmässään: sillä kaikki tieto! ilman kokemusta on vain mielikuvituksen leikkiä. Todellinen tieto alkaa vasta sitten, kun sitä vahvistaa kokemus.

Sen tietävätkin useimmat henkilöt, jotka ovat tekemisessä salaisten asioiden kanssa. Me emme sen tähden saata ilmi mitään salaisuutta, jos me viittaamme siihen, että okkultinen kehitys ei ole teorioiden tieteellisessä tutkimisessa eikä filosofisissa mietiskelyissä, vaan yksin mystisten voimien heräämisessä omassa sisimmässään. Tässä on Intiassa käytännössä niin kutsutut jooga-harjoitukset, joita on eri lajeja ja joita on parhaiten kuvailtu Bhagavad-Gitassa. [Jooga sanasta jog = sitoa, merkitsee ihmisen yhtymistä jumalaan. Intian käytännössä olevat 6 joogalajia ovat: 1. Mantra-jooga: itsehallinta sanoissa. 2. Hatha-jooga: itsehallinta hengityksessä. 3. Bhakti-jooga: itsehallinta antautumisessa. 4. Laija-jooga: itsehallinta ajatuksissa. 5. Naada-jooga: itsehallinta tajunnan siirrossa. 6. Radsha-jooga: kaiken edellisen summa ja kruunu.] Saksassa ovat käytännössä J. B. Kerningin kuvailemat harjoitukset, joissa ajatuksissa toistetaan määrättyjä sanoja. [J. Kerning, "Schlüssel zur Geisteswelt" Stuttgart 1855; sekä "Maurerische Mitteilungen. Manuskripte für Brüder Freimaurer", Lorch 1910.] Oikeassa paikassa ja oikealla tavalla ovat nämä harjoitukset epäilemättä hyödyksi. On hyvin tavallista, että sekä opettajilla että oppilailla on hyvin väärä käsitys harjoitusten päämäärästä ja luulevat joutuvansa maagisten voimien valtaan lausumalla ajatuksettomasti kaavoja ja loitsulukuja käyttääkseen niitä sitten itsekkäisiin tarkoituksiin. Tämä tie vie sairauteen ja mielenhäiriöön. Sen tähden on välttämätöntä koetella erilaisia okkultisia harjoituksia, joita on käytössä Euroopassa.

Koska ihminen ei ole Jumala eikä ole Hänen yläpuolellaan, niin myöskin erehtyvät kaikki, jotka itsekylläisyydessään kuvittelevat voivansa synnyttää ja luoda itseensä jumalallisia voimia. Kaikki, mitä ihminen omituisuudessaan, mutta myöskin vain Jumalan lainaaman voiman kautta voi tehdä, on että hän hallitsee luontoaan, jotta Isän voima ja henki voisi tulla hänessä eläväksi. Jakob Böhme sanoo: "Jos sinä silmänräpäykseksikin nouset sinne (ikuiseen), missä ei mitään olentoa asu, niin kuulet, mitä Hän puhuu. Jos sinä hallitset aistisi, jos sinun yksilöllinen tahtosi on hiljaa, niin tulee sinussa ilmi ikuinen kuulo, näkö ja puhe ja kuulet ja näet Hänet itsessäsi. Sinun oma kuulemisesi, tahtomisesi ja näkemisesi estävät sinua näkemästä ja kuulemasta jumalaa." ["Vorn übersinnlichen Leben" 1. 1.]

Viisauden aurinkoa voi verrata kuuhun ja ihmisen mieltä virtaan. Jos vesi on sameaa tai kuohuaa, niin siinä ei näy kuun kirkasta kuvaa. Mutta jos se on tyyni ja selvä, niin näkyy kuun kuva kirkkaana ja selvänä veden pinnassa. Samaten voi myöskin viisauden aurinko kuvastua vain valoisassa ja rauhallisessa mielessä, joka on vapaa intohimoista ja haluista. Tätä rauhaa ei saavuteta joutilaisuudella tai uneliaisuudella, vaan ainoastaan itsehallinnalla, johon ei päästä tieteen tietä, vaan pikemmin ainoastaan harjoituksella. Miguel de Molinos sanoo: "Sinun tulee tietää, että sielusi on Jumalan keskus, asunto ja kuningaskunta. Jotta nyt tämän valtakunnan hallitsija voisi levätä, sielusi valtaistuimella, tulee sinun koettaa pitää tämä valtaistuin puhtaana vioista ja puutteista sekä vapaana pelosta, intohimoista, haluista ja mielikuvista eikä kadottaa sisäistä rauhaasi kaikissa kiusauksissa ja murheissa. ["Der Geistliche Führer"]

Mainitaksemme vielä kolmannen todistajan, kuulkaamme Tuomas Kempiläistä: ["Kristuksen seuraamisesta", III 25. 2] "Ihmisen edistyminen on siinä, että hän koko sydämellään on kuuliainen Jumalan tahdolle eikä etsi omaansa, ei pienessä eikä suuressa, ei ajassa eikä iankaikkisuudessa." Samaa opettavat myöskin arja-intialaisten kirjoitukset: heidän oppinsa nousee korkeimmilleen Bhagavad-Gitassa, jossa sanotaan:

Se, joka puhtaalla sydämellä on Minulle kokonaan alistunut,
joka lujalla päättäväisyydellä itsensä hillitsee
ja on vapaa mieltymyksestä ja vastenmielisyydestä,
joka sydämensä yksinäisyydessä rakkaudella tarkastelee maailmankaikkeutta,
on aina kohtuullinen kaikissa asioissa,
hallitsee ruumiinsa, kielensä ja mielensä,
on vapaa kärsimättömyydestä, ylpeydestä, nautinnosta, vihasta, itsekkyydestä ja ahneudesta
eikä riipu enää mistään, mitä tämä maa ja taivas, voisivat hänelle tarjota
— se yhtyy Brahmaan.
Ja tultuaan yhdeksi maailmankaikkeuden hengen kanssa saavuttaa hänen henkensä Jumalassa ikuisen rauhan. 
[Luku XVIII, 51–54]

Monia muita sitaatteja voisimme vielä liittää, jos olisi tarpeen, todistamaan sitä, mikä on itsestään selvää jokaiselle, joka sen käsittää.

"Okkultisissa harjoituksissa" ihmisen suoritettavana oleva osa on passiivinen ylöspäin ja aktiivinen alaspäin. Hän hallitsee alempaa luontoaan synnynnäisellä ja heräävällä korkeammalla luonnolla: samalla hän antaa korkeamman luonnon päästä valtaan itsessään vastustamatta sitä, vaan tahtoo ottaa sen vastaan. Itsehallinnan neljä saavutettavaa ja harjoitettavaa peruspylvästä ovat: usko, kieltäymys, uhri ja rukous.

 

I

USKO

 

Kun jumalviisauden valon tulee ilmetä ihmisessä, niin kuuluu siihen ennen kaikkea tämän valon olemassaolo. Me huomaamme fyysisillä silmillämme auringonvalon olemassaolon maailmanavaruudessa ja näemme kasvin kasvavan sen vaikutuksesta. Onko tarpeellista, että kasvilla on tieteellinen todistus kasvuunsa tarvittavan auringonpaisteen olemassaolosta? Se tuntee sen eikä sitä vastusta. Ruusu avaa sille nuppunsa, se ojentautuu sitä kohden, se ottaa sen vastaan: tämä riittää. Samaten Jumalan hengen olemassaolosta maailmankaikkeudessa meillä ei ole mitään todistusta, joka riittäisi niille, jotka eivät sitä käsitä. Me emme voi sitä nähdä fyysisillä silmillämme, mutta tuntea hyvin sielussamme; kun sydämemme avautuu sille, kun mielemme pyrkii sitä kohti, kun emme vastusta sitä, vaan otamme vastaan sen, niin riittää se täydellisesti. Jumalan henki maailmankaikkeudessa on totuuden henki, joka on meissä ja kaikkialla, ja joka tulee meille tiedon valoksi, jos meidän onnistuu oppia sitä tuntemaan.

Maailmanviisas Sankaracharya sanoo: "Ensimmäinen ehto (jumalallisen) itsetiedon saavuttamiseksi on erottamiskyky, jolla erottaa ikuisen katoavaisesta." Friedrich Rückert sanoo:

"Sen, mikä minussa ajattelee ikuista, täytyy olla ikuista."

Tämä ikuisen tunto itsessämme olevalla jumalallisella luonnollamme, tämä tunto, joka on yhtä luotettava kuin auringonlämmön tunto ihollamme ja paljon luotettavampi kuin kaikki tieteelliset todistukset Jumalan olemassaolosta mahdollisesti voisivat olla tuon tunnon puuttuessa —, tämä tunto on usko. Tietoviisaitten tapana on tuomita kaikki, mitä he eivät voi järjellään ymmärtää, kun he eivät sitä tunne. Samaten tulisi heidän järkensä sanoa heille, että sitä, mitä ei voi tuntea, vielä paljon vähemmin voi ymmärtää. Sitä paitsi emme tarvitse järkeä tekemään tunnetta tarpeettomaksi. Henkisiä totuuksia ymmärretään ainoastaan intuitiivisesti järjen avulla. Sitten vasta järki vuorostaan tutkii tunnettua ja löydettyä. Tunne tekee havaintoja; sen jälkeen järki tutkii, onko tuo havainto todenmukainen. Se, minkä järki huomaa ilman tunnetta laskelmillaan tahi johtopäätöksillään ei ole mikään havainto, vaan todennäköisyys.

Usko ei riipu arveluista, todennäköisyyksistä eikä älyllisistä vakaumuksista, sillä ei ole myöskään mitään tekemistä todistusten kanssa. Se on sisäinen vakaumus, joka syntyy kaikkialla läsnäolevan henkisen elämän sisäisestä tunnosta, elämän, joka on kaiken ulkonaisen elontoiminnan ja kaikkien ilmennysten lähde. Se, joka kieltää Pyhän Hengen, kieltää oman henkisen elämänsä, kaiken oman eläinluonnon yläpuolella olevan tunteensa. Tämä henki on tiedon henki, ehdoton rakkaus, josta kaikki elämä saa alkunsa; Logoksen valo, josta kaikki on luotu; "maailmansielu" sanan korkeimmassa merkityksessä; symbolisesti sitä sanotaan "Jumalan äidiksi" so. totuuden valoksi, jonka sylistä syntyy, poika — ihmisen tieto. Niin kuin aamurusko ilmestyy taivaanlaelle ennen auringonnousua, niin herää jumalallisen hengen tunto (usko) sydämissä, ennen kuin todellisen tiedon henkinen aurinko ilmestyy tajuntaan sielua valaisemaan. Siellä, missä epäilyksen ääni voittaa totuuden, missä tietämättömyyden ja väittelemishalun pilvet verhoavat sarastavan valon, pysyy pimeänä, ei synny mitään henkistä elämää, korkeintaan oppineitten hengettömän ymmärryksen kylmä ja pettävä kuuvalo valaisee siellä: sen tähden syystä sanoo Bhagavad-Gita:

Se, joka ei rakasta eikä tunne totuutta, kuolee,
Jäykällä epäilijällä ei ole mitään lepoa
tässä eikä toisessa maailmassa;
hänellä ei ole myöskään rauhaa ikuisuudessa. 
[Luku IV, 40.]

Se, joka jokaisen jalon ja korkean herätteen työntää luotaan, koska hänen tyhmä ymmärryksensä ei sitä tajua, tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jota ei kukaan voi "antaa anteeksi" hänelle.

Usko on tuli, rakkaus on liekki, valo on tiedon henki. Mutta uskon elämää ovat työt, joita hän tekee rakkaudesta viisauden hengessä. Henkinen usko on kasvin kaltainen. Sitä ei voi tehdä, se saa alkunsa itsetiedon siemenestä sydämessä, se kasvaa rakkauden voimasta, vahvistuu työssä ja voi vihdoin tulla mahtavaksi tiedon puuksi, jonka oksat täyttävät koko maailmankaikkeuden. Se, jonka sydämessä on todellista uskoa, ei tarvitse mitään muuta mestaria; sillä häntä opettaa viisaus itse, joka hänen sisimpänä tuntonaan puhuu hänelle sanattomasti. Uskottoman tieto sitä vastoin liikkuu vain todennäköisyyksien ja muuttuvien ilmiöiden ikuisesti pyörivässä piirissä: ne toimivat sanoin ja puhetavoin, mutta totuutta he eivät tunne.

 


II

KIELTÄYMYS

 

Siinä, missä on kysymyksessä uuden teorian tai todennäköisyyden keksiminen tai jonkun tuntemattoman olemassaolon mahdollisuuden vakuuttaminen, syttyy palamaan järjen valo ja koettaa saavuttaa päämäärän logiikan ja johtopäätöksen kiertotiellä; se itse jää aina silloin pimeyteen. Mutta jos on kysymyksessä todellinen itsetieto ehdottoman totuuden ilmetessä omassa sisimmässään, niin siihen ei tarvita mitään muuta kuin totuuden valon vastaanottamista. Henkistä valoa on kaikkialla, ihmisen ei tarvitse sitä koskaan etsiä. Hän itse on pimeys. Astuessaan pois pimeydestä, joutuu hän valoon. Kieltäytymällä pimeydestä, "itsestä", eristyksestä, hän löytää valon. Kaikki inhimilliset kärsimykset saavat alkunsa tietämättömyyden pimeydestä ja himojen tulesta. Sitä vastoin ei ole muuta vapahduksen ja kestävän parantumisen keinoa kuin juuri kieltäytymisellä saavuttamamme tiedonvalo. Mutta kieltäytymisellä ei ymmärretä toimettomuutta eikä sokeaa antautumista johonkin, jota ei voi muuttaa, vaan alemman hylkäämistä korkeamman saavuttamiseksi; toisin sanoen: "kieltäymys on itsensä hallinnan saavuttamista."

Mutta mikä ihmisessä saavuttaa "itsensä" hallinnan? — Eläin tai eläinihminen ei voi itse itseään hallita. Häntä voi hillitä rangaistuksen pelosta, noudattaa hänen vaistojaan tai oppimisen toivossa saattaa hänet tekemään jotakin, johon hänellä ei ole sisäistä vaikutinta, mutta hän ei hallitse itse itseään. Sitä vastoin korkeammassa tajunnassa lepää alemman tajunnan hallitsemisvoima. Tajunta on kaikkien tunteiden summa. Korkeampi tajunta syntyy hyvän, jalon, oikean ja kauniin tunteista ja kuuluu ihmisen taivaalliselle olemukselle, "mestarille". Alempi persoonallinen tajunta saa alkunsa aistillisista havainnoista, eläimellisistä vaistoista ja haluista. Se kuuluu ulkonaiseen, kuolevaiseen ihmiseen.

Hengeltä ei itsellään ole mitään tunnetta, se valaisee vain ja elähdyttää. Se voi elähdyttää sekä sielun korkeampaa että myöskin alempaa, taivaallista tai helvetillistä piiriä: henki on elämä, sielu on substanssi. On ihmisiä, joilla on paljon henkeä (älyä), mutta ovat sieluttomia. Toiset ovat täynnä tunnetta ja siitä syystä haaveellisia, mutta heillä on vähän ymmärrystä. Meissä olevasta sisäisestä taivaallisesta ihmisestä, jonka asunto ja vastahakoinen työkalu persoonallinen ihminen on, ei saada tietoa tieteellisillä kuvauksilla. Kaikkien "okkultisten harjoitusten" ja koko olemassaolon päämäärä on juuri itse tämän sisäisen mestarin tuntemisen oppiminen (tulemalla yhdeksi Hänen kanssaan) tullaksemme Hänen, meissä olevan Jumalihmisen (Kristuksen) yhteyteen. Okkultista tiedettä nimitetään "okkultiseksi", kun se tarkoittaa vain meissä olevan taivaallisen ihmisen elämää: se jääkin kaikille ihmisille, niin oppineita kun he ovatkin, ikuisesti "okkultiseksi" so. salaiseksi, niin kauan kuin he eivät tunne mitään sisäisestä elämästä eivätkä todella havaitse heissä itsessään ja kaikessa olevaa Jumalaa.

Kuvaillessamme mielessämme persoonallisen tajunnan suhteita todelliseen jumaltajuntaan, voimme me pitää jumaluutta luomisessa (Logosta) henkisenä aurinkona, josta valonsäde lankeaa kirkkaalle peilille ja pyrkiä sinne, josta valonsäde lankeaa kirkkaalle peilille sekä siellä muodostaa tunteitten määrän, joka esittää taivaallisen ihmisen minuutta. Tästä peilistä lankeaa meidän kuvassamme heijastus kiiltävälle metallilevylle, joka esittää astraali-ihmistä. Sieltä muurille, jolla me tarkoitamme ulkonaista ihmistä. Siten meillä on auringosta kolme kuvaa, joista jokainen on edellä käyvän korkeamman tajunnantilan heikompi heijastus. ["Lotusblüten" 1: "Vorträge Tiber die Bhagavad-Gita".] Ei kukaan voi todellisuudessa havaita mitään, josta hän ei tiedä. Okkultistin "kieltäymys" on siten siinä, että hän hylkää alemmat tunteensa ja halunsa, omaksuu korkeamman tajunnan salliessaan sen ilmetä itsessään. Kaikkien ihmisten todellinen itse on kuolematon Logos itse: mitä lähemmäksi Häntä me tulemme, sitä lähemmäksi me pääsemme jumalallista itsetietoa ja samalla yhä lähemmäksi oman itsemme hallintaa.

Joogan harjoittaminen merkitsee itseharhan ja siitä johtuvien pettymysten: itsekkyyden, ahneuden, itserakkauden, suuruuden luulon, kunnianhimon, kateuden, maallisen ja taivaallisen omistamishalun, suvaitsemattomuuden jne. voittamista. Mutta tätä joogi ei suorita omalla persoonallisella halullaan, ei ahneudella eikä itsepäisyydellään, vaan hänessä olevan korkeamman tajunnan voimalla. Samanlaista joogaa harjoittaa jokainen järkevä ihminen, vaikkei hän ole elämässään kuullutkaan "jooga"-sanaa: hänen täytyy harjoittaa sitä joka päivä määrättyyn asteeseen saakka, sillä ei kukaan voi päästä elämän läpi aivan ilman itsehallintaa. Inhimilliseläimellinen tahto alistuu silloin inhimillisjumalalliselle tahdolle ja uhrautuu siten siinä. Täten ihmisen tahto ei mene hukkaan, vaan tulee yhdeksi korkeamman tahdon kanssa. Jumalihminen ihmisessä saavuttaa tällä kieltäymyksellä alemman itsensä hallinnan.

Tämä henkinen, mutta aivan luonnollinen ilmiö on esitetty kaikissa uskonnonjärjestelmissä symbolisesti kaikenlaisella tavalla, minkä tulisi innostuttaa ihmistä ajattelemaan. Pyhän Yrjön voitto lohikäärmeestä, helvetin voitto arkkienkeli Mikaelin avulla ja monet muut kirkon symbolit tuovat eteemme hengen voiton aineesta ja kehottavat meitä harjoittamaan "itsensä" hallitsemista. Bhagavad-Gitassa kuvataan tätä taistelua, jota on maailmankaikkeuden suuressa kokonaisuudessa kuin myöskin jokaisessa täydellisyyteen pyrkivässä ihmisessä. Kaikkialla sekä sisäisessä että ulkonaisessa, sekä henkisessä että aineellisessa taistelevat valo ja pimeys, ja sieltä missä valo ilmenee, katoaa pimeys.

Ihmisellä on hänen tahtonsa vapauden asteen mukaan voimaa ottamaan osaa valon taisteluun pimeyttä vastaan tai myöskin — vastustamaan valoa taistelussa pimeyttä vastaan. Mutta tahdonvapauden aste riippuu tiedon asteesta, ja tieto riippuu kokemuksesta. Hulluuden aiheuttamista kärsimyksistä tunnetaan se hulluudeksi. Ilman pahan tietoa ei olisi mitään hyvänkään tietoa. Sen tähden on paha tavallansa lunastuksen peruspylväitä. Voitettuaan pahan saavuttaa hyvän. Jos ei olisi olemassa mitään pahaa, niin ei olisi mitään voitettavaa; ei olisi mitään pelastusta ikuisesta tietämättömyydestä.

Raskasta on taistelu ja ilman sitä ei ole mitään kestävää rauhaa. Bhagavad-Gita sanoo: "Se, mikä alussa maistuu suloiselta, maistuu lopussa katkeralta, ja se, millä alussa on katkera maku, tuottaa lopussa makeita hedelmiä." Ulkonainen ihminen on "eläin", sisäinen ihminen on "enkeli". Se, joka aina tekee sitä, mikä eläintä miellyttää, on eläimensä palvelija. Se, joka enkelin voimalla hallitsee eläintä, on eläimen herra. Ei niin, että ihminen alentuu eläimeksi jos tukahduttaa korkeammat vaikutteensa, vaan todellinen kristillinen nöyryys on oikeassa eläintä hallitsevan ihmisarvon ymmärtämisessä. Teologisissa seminaareissa ja kasvatuslaitoksissa opetetaan tavallisesti ihmisiä pitämään itseään yhtenä eläinluontonsa kanssa ja pelkäämään "Jumalaa", jonka heidän mielikuvituksensa on luonut tai vähintään teeskentelemään pelkäävänsä häntä. Kuitenkin todellinen Jumalan pelko on siinä, että varomme tekemästä mitään, mikä on Jumalaa vastaan.

Kieltäymyksestä syntyvä jumaltieto kohottaa ihmisen jumalaksi. Se, joka tuntee Jumalan olemassaolon, tuntee hyvän ja korkean. Sellainen ihminen ei voi olla valonkammoaja eikä hiipijä, tekopyhä, teeskentelijä, ihmisvihollinen tai pessimisti tai narri, sillä hän näkee kaikessa hyvän. Tämä "kieltäymys" ei merkitse sitä, ettei saisi ottaa osaa mihinkään sopiviin, maallisiin iloihin ja että aina täytyisi olla ikävän näköinen. Ei suinkaan, vieläpä surullisuutta pidetään Buddhan uskonnossa "kuolemansyntinä", koska se on hyvän muuttumista ja saa alkunsa itsekkyydestä. Viisas elää maailman mukana, mutta ei kuitenkaan siinä. Ei voi mieltyä apinanäytelmiin olematta itse apina. Mutta hurskas tekopyhä, joka mielellään ottaisi osaa apinanäytelmään, mutta ei uskalla, koska pelkää saavansa siitä rangaistuksen, on apinaakin alempana: hän on liian arka ollakseen apina. Ihmisen oikea ylpeys on siinä, että hän tuntee todellisen ihmisarvon ja Jumalan suuruuden sisimmässään. Pappisylpeys ja oppiylpeys sitä vastoin pöyhkeilee persoonallisuuden ansioista. Väärää itsetajuntaa on se, jos apina ihmisessä kuvailee olevansa "yli-ihminen" tai jumala. Todellinen itsetajunta on jumaltiedosta alkunsa saavan korkeamman olemassaolon tajuntaa: himojen alkujuuren hallitsemisvallan tajuntaa. Farisealainen kuvittelee mielessään olevansa hyvä eikä tiedä mitään Jumalasta. Viisas huomaa, että kaikki, mikä näyttää olevan hyvää, tulee kaiken hyvän lähteestä eikä hän tiedä mitään omasta "itsestään". Hyvä ihmisen sisimmässä kuuluu jumalihmiseen ja hän on herra ja mestari, valon poika, kristinuskon "Jeesus". Siellä, missä hän pääsee ihmisen sisimmän valtijaksi, vallitsee lepo, rauha ja autuus. Hänen valtakuntansa on meissä oleva taivas, jonka me luomme hänelle. [Rosenkreuzilaiset merkitsivät järjestönsä ristin neljällä kirjaimelta — I. N. R. I. — ja käänsivät sen "In Nobis Regnat Jeesus" so. "Meissä hallitsee Jeesus" (Korkeampi Itse).]

 


III

UHRI

Jokainen kieltäymys on uhri. Se, joka persoonallisen itsensä, jokapäiväisen omaisuutensa, halunsa ja intohimonsa tuo uhriksi korkeammalle itselle, tuo parhaimman uhrin eikä kuitenkaan oikeastaan uhraa mitään, sillä se, mitä hän uhraa, on vain harhaluuloa, ja se, mitä hän saa uhristaan, on todellista. Kuitenkin tämä uhri on raskasta, sillä niin kauan kuin ihminen ei tunne omaa todellista ja jumalallista luontoaan, on se vain mielikuvan tuotetta ja sen tähden harhaluuloa. Mutta niin kauan kuin hänen oma luontonsa on harhaperäinen, niin kauan hän myös luulee harhat todellisuuksia. Samoin unta näkeväkin unta nähdessään ei hetkeksikään epäile unessa näkemiensä asioiden todellisuutta. Mutta niin kuin ihminen herätessään huomaa unikuviensa olleen vain unta, niin huomaa myöskin todelliseen itsetietoon voimistunut ihminen, että hänen persoonallisuutensa ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on vain hänen unennäkönsä tuote tässä maailmassa.

Täten herätäksemme täytyy meidän pudistaa erilleen kaikki, mikä on esteenä tiellä: siis ennen kaikkea itseharha, ahneus ja omistusharha. Ihmisellä todellisuudessa on omaa vain se, mikä on hänen oman olemuksensa osa. Kaikki muu, aineellinen omaisuus tai oppijärjestelmät ovat vieraita asioita, — muuttuvaa, lainattua tavaraa, mikä tänään joutuu jollekin, huomenna taas jonkun toisen osalle. On vain yksi ainoa, oikea omaisuus: todellinen katoamaton itse. Mutta ei ole mitään autettu sillä, että kuvailee tietävänsä kaiken vain harhaksi, kun samalla kuitenkin on riippuvainen näistä harhaluuloista. Todellinen tieto ei saa alkuaan mielikuvituksesta, vaan toiminnasta. Se, joka iloisin sydämin, hyvän rakkaudesta ja hyödylliseen tarkoitukseen antaa jotakin, mikä hänelle itselleen persoonallisesti on kallista, voimistuu siten ikuisen ja kaiken katoavaisen arvottomuuden tiedossa.

Tällöin ei tule ollenkaan kysymykseen uhrin suuruus, vaan se henki, mielenlaatu, jolla uhri annetaan. Itsekkyyden voittaa hyvän rakkauden ja lähimmäisen rakkauden voimalla. Rakkauden uhrilla vapautuu ihminen itsekkyydestään. Tärkeätä on myöskin usein antaa uhreja: sillä hyvä (kuten pahakin!), jota ihminen joka päivä tekee, tulee "tottumukseksi" ja hänen olemuksekseen. Se, joka päivittäin uhraa vähän hyvään tarkoitukseen, hyödyttää itseään sillä enemmän kuin se, joka yhdellä kertaa lahjoittaa suuren summan poistaakseen sillä huolenpidon hartioiltaan. Se, joka päivittäin jättää jonkun pahan ajatuksen tai erehdyksen, saavuttaa tiedon pikemmin kuin se, joka lukee raamattua ja sitten taas vajoaa entiseen erehdykseensä.

Niin kuin jokainen asia maailmassa, niin hyväntekeväisyyskin saa alkunsa jostakin "luonteen kolmesta ominaisuudesta" (Gunas): tyhmyydestä (Tamas), voitonhimosta (Radshas) tai viisaudesta (Sattva). Vrt. Bhagavad-Gita, Luku XVII, 11–13:

Uhri, joka annetaan epäitsekkäästi
ilman palkan tai kiitoksen toivoa
velvollisuuden tunnosta niin kuin "laki" tahtoo,
saa alkunsa Sattvasta (tahdon voimasta).

Uhri, joka annetaan palkan himosta,
vaihtaakseen sen johonkin parempaan,
turhamaisuudesta, voitonhimosta, kerskailusta,
on Radshas-ominaisuuden kaltainen.

Se, joka uhraa vastoin lakia ja järjettömästi,
ilman tietoa ja oikeaa uskoa ja ilman,
että Jumalalla on siihen osaa,
se uhraa Tamas-ominaisuudesta.

Raamattu sanoo: "Antaminen on autuaampaa kuin ottaminen." Siksi meidän tulisi rakkaudentyön tekemisen tilaisuuden väistämisen sijaan iloita, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu. Gautama Buddha, jolle kuninkaanpoikana oli, käytettävänään kuninkaanvaltakunta, kulki ympäri kerjäläiskulho kädessä, mutta ei siinä tarkoituksessa, kuten muutamat kerjäläismunkit, saadakseen jotakin itselleen tai veljeskunnalleen, vaan antaakseen kansalle rakkaudentyön tekemisen tilaisuuden. Hän ei myöskään vaatinut rahaa eikä ruokaa, vaan otti, mitä hänelle tarjottiin, oli se sitten riisinjyvä tai kukkanen. Sillä hän sanoo Bhagavad-Gitan tavoin (IX, 26)

Se, joka minulle uskollisuudessa ja rakkaudessa vähäarvoisintakin
tuo uhriksi — ja vaikka se olisi vain kukkanen,
lehti, ruohonkorsi, niin: vesipisara —,
hänen kädestään otan Minä sen mielelläni vastaan.*)

Se, joka rakkaudesta tekee jotakin hyödyllistä, levittää siunausta: mutta siunaus kuten kirouskin palaa aina takaisin alkuperäänsä. Sen tähden sanotaankin: "Se, jolla on suuria rikkauksia ja kuitenkin laiminlyö niiden käyttämisen siunauksen levittämiseksi, on suuri petturi; sillä hän petoksella hankkii itse itseltään parhaimman omaisuutensa."

["Lotusblüten" III, s. 165]

[*) Vielä nytkin on buddhalaisissa temppeleissä tapana Buddhan kuvan eteen viedä kukkia.]

Mutta siellä, missä otollinen käsi on valmis avautumaan, seisookin jo valmiina sata ahnasta sutta siepatakseen jotakin väärillä tekosyillä. Sananlasku sanoo: "Sinne, minne jumala rakentaa temppelin, rakentaa paholainen sen viereen rukoushuoneen." Nyt se, joka vaikkapa tietämättään, uhraa väärässä paikassa ja siten tuo uhrinsa tyhmyydelle, ei saa mitään siunausta. Hän toimii tosin rakkaudesta, mutta ilman viisautta. Hänen rakkautensa on sokea.

Jos ei ole rakkautta, niin ulkonainen teko ei ole miksikään hyödyksi. Mutta se, mikä tapahtuu rakkaudesta, kuinka vähäpätöistä ja näkymätöntä se olisikin, tulee kauttaaltaan hedelmälliseksi.[ "Kristuksen seuraamisesta" III, 15.] Samoin kuin on töitten laita, samoin on laiminlyömiseen laita. Sillä jonkun voimiemme mukaisen työn laiminlyöminenkin on teko, ja kysymyksessä on laiminlyönnin syy. Laiminlyönti, joka tapahtuu omanvoitonpyynnistä, vihasta jne., lujittaa omanvoitonpyyntiä jne. sielussamme aivan kuin siinä tarkoituksessa tehty työ. Sitä vastoin jokaisella työllä ja jokaisella laiminlyönnillä, mikä tapahtuu rakkaudesta, uhraa ihminen itseään rakkaudelle. Jos tämä uhri tapahtuu rakkaudesta yhteen olentoon, niin uhrautuu hän sille olennolle. Jos se tapahtuu rakkaudesta Jumalaan, niin uhrautuu ihminen Hänelle ja saavuttaa sen kautta jumalluontonsa tiedon:

Se, joka vihkiytyy jumalille, menee heidän luokseen,
ja pitrien luo vaeltaa se, joka heitä etsii.
Se, joka uhrautuu pahoille hengille, menee heidän luokseen;
se, joka Minua yksin kunnioittaa, tulee Minun luokseni.

[Bhagavad-Gita IX, 25. — Eläinuhrit, joita monilla kansoilla uhrattiin jumaluudelle, olivat ulkonaisia symboleja eläimellisistä vaistoista ja himoista, joita ihmisen tulee uhrata korkeamman jumalluontonsa rakkauden tulessa.]

Sen tähden tulisi teosofian oppilaan harjoitella itserakkautensa uhraamista todelliselle rakkaudelle, joka on siinä, ettei itsessään eikä kenessäkään toisessa rakasta vain persoonallisuutta, vaan kaikissa ihmisissä olevaa ihmisyyttä, tullakseen rakkaudella ihmisyyteen jumalalliseen rakkauteen.

 


IV

RUKOUS
 

Kun ihminen ei voi hallita alempaa, katoavaista itseään sen omalla voimalla, koska tämä itse ei kykene nousemaan itseään ylemmäs, tarvitsee hän siihen korkeamman minänsä voimaa. Tullakseen osalliseksi tästä voimasta, käytetään siihen "rukousta", joka oikeastaan on sydämen kohoamista korkeimman puoleen ja korkeamman itsen tahdonvoiman kokoamista. Oikea rukous ei ole korulauseita, vaan se on toimintaa. Sielu kohotessaan korkeimpaan päin lähenee sitä ja tuntee sen, niin että siinä herää korkeimman tajunta, ihminen siis kykenee tahtomaan, ajattelemaan ja toimimaan korkeamman itsen voimalla. Siten ajallisen tajunnan hävitessä omaksumme korkeamman tajunnan, joka kokemuksen toistuessa yhä enemmän tulee olemukseksemme. Ihmisen "normaalitila" ei ole hänen eläimellisessä olemuksessaan, vaan alkaa vasta sitten, kun ihminen on tullut pyhäksi ja viisaaksi. Ilman sielun kohoutumista ja ilman pyhyyden (puhtauden) tuntoa on itse hartauskin (korkeamman miettiminen) vain uneksimista ja itse rukouskin arvotonta. Mutta kun sielu kohoaa jumalalliseen elämään, niin läpäisee sen Jumalan henki, ja sielussa ja ruumiissa on korkeita ja jaloja tunteita. Oikein rukoillessa ihminen ei pysy maanpäällä eikä katsele tähtiin päin, vaan hän nousee itse taivasta kohti ja ottaa osaa auringon olemukseen.

Sana "rukous" ei ole sukua sanalle "pyytää", vaan sanalle "antaa" [Vrt. saksankielen Gebet ja geben.] ja merkitsee uhria. Se, joka uhrautuu Jumalalle, ottaa vastaan Jumalan luonnon. Rukoilemisella ei ole mitään tekemistä itsekkään pyytämisen kanssa ja jonkun asian rukouksessa pyytäminen ei ole nousemiseksi, vaan alenemiseksi. Rukouksessa ihminen saa itseensä jumalallista voimaa, lisäten sitä siten sieluunsa. Rukouksen kuulemisen pyytäminen ulkonaiselta Jumalalta ja inhimillisten toiveitten täyttymistä rukoileminen todistavat turhamaisuutta, joka saa meidät luulemaan olevamme Jumalaa viisaampia ja voivamme saattaa Hänet meidän itsekkäiden mielitekojemme alaiseksi. Myöskään ei ole mitään apua, kuten itsestään on selvä, rukousten, loitsulukujen ja kaavojen hengettömästä lukemisesta — vaikka se olisi itse ario-intialaisten pyhä Om —, jos siitä puuttuu todellista tunnetta, vrt. Bhagavad-Gita, luku VIII. 13. [Bhagavad-Gita sanoo: "Se, joka lausuu pyhän sanan Om (— Amen), joka merkitsee Yhtä, Ikuista Brahmaa, ja silloin ajattelee minua, vaeltaa korkeinta polkua, jos hän tässä tilassa jättää ruumiinsa." (luku VIII 13.) — Mutta voidakseen kuolinhetkellään lausua tämän sanan oikealla tunnolla, täytyy olla olemassa oikeaa tuntoa, jota ei voi mielen mukaan tehdä keinotekoisesti, vaan saavutetaan vain pitkällä harjoituksella. Siksi kuuluu edelleen: "Se, joka koko elämänsä ajan ajattelee vain Minua, eikä kokonaan suuntaa sydäntään mihinkään muuhun, on Jumalalle antautunut joogi ja hän saavuttaa Minut helposti."]

Tunne ilmenee kielessä. Se, joka sisäiset tunteensa tahtoo ilmaista ulkonaisesti, ei tarvitse kauan etsiä sanoja tai opetella puhetta. Niin kuin luomakunta sai alkunsa Jumalan hengestä Hänen sanallaan, niin saa ihmisen henki aatteensa tunteensa syvyydestä (hänen itsensä etsimättä) ja järki antaa sanoille muodon. Mikä on se "kadotettu sana", jonka menetystä vapaamuurarit surevat sydämessä olevana jumaltuntona, josta sai alkunsa muotoja synnyttävä jumalallinen Sanan voima? [Arja-intialaisten uskonnontiede opettaa yhtäpitävästi raamatun kanssa, että koko maailmankaikkeus on syntynyt Luovasta Sanasta (Logoksesta). Se selittää sen seuraavalla tavalla: Maailmankaikkeudessa on neljä valtakuntaa eli hengen olemassaolo tilaa: Parabrahma (Aatma, jumaluus, kaiken olemisen kokonaisuus), Logos (Sana, kaiken elämän alkuvoima), astraalimaailma erilaisine alueineen (taivaallisesta aina aineelliseen asti) ja lopuksi näkyväinen aistimaailma. Kaikki näissä valtakunnissa on syntynyt Luovan Sanan voimalla. Sitä vastaavasti on neljä kielen astetta (Vak) para-, pashjanti-, madhjama- ja vaikhari-muoto. Me voimme pitää para-muotoa hengenpuheena sydämemme sisimmässä (omanatuntona); madhyama-muotoa luonnonkielenä so. kaiken olemassaolomuodon perusteena olevan ajatuksen summana; vaikhari-muotoa aistimaailmana. Ilmiömaailma on jumalallisen luomisajatuksen ilmaus ja luonnon kielen tulos. Jumalallisen Sanan vaikhari-muoto on koko ilmennyt maailmankaikkeus, objektiivinen muotomaailma. (Vrt. "Lotusblfiten" Bd. l: "Drei Vorträge über die Bhagavad-Gita.")]

Tunteeton puhe on hengetöntä. Kauniimmatkin puhetavat, jos ei tunne esitettyä ajatusta, tekevät vaikutuksen vain mielikuvitukseen, mutta ei mieleen. Ainoastaan henkinen voima puheessa käy sydämiin. Ei turhaan eri uskonnonjärjestelmissä pidetä hyvin tärkeänä määrättyjen sanojen lausumista, mikä on suoritettava sisäisesti, syvällä hartaudella ja mielenmaltilla sekä sydämestä. Arja-intialaiset vahvistavat itseään sisäisesti "Rama"-sanan lausumisella, joka on Vishnun, kaikkea täyttävän jumaluuden avuksi rukoilemista ja oikeastaan merkitsee "Kristusta". Kristillinen kirkko suorittaa "Jeesus"-nimen avuksi rukoilemista, [Jakob Böhme sanoo: "Tavu Je merkitsee alennusta (jumalallisen olennon astumista inhimilliseen ilmennykseen) ja tavu Sus sielun viemistä kolmiyhteyteen taivaitten yläpuolelle, niin kuin tämä tavu tunkee kaiken läpi. Tavu Kris (Kristus-sanassa) voittaa kuoleman, se merkitsee kuolemaa (katoavaisen) ja mahtavaa taistelua; tavu Tus merkitsee voimakasta valtaa ja kuoleman vallasta pääsyä (korkeamman) ja enkeli-ihmisen pysymistä Jumalassa." — "Von den Drei Prinzipien", luku XXII, 87. ja 88.], muhamettilainen rukoilee avukseen Allahia yhtä ainoaa, kun Hänen voimallaan tahtoo päästä kärsimyksiensä yläpuolelle jne. Samoin on kaikilla kansoilla määrättyjä mantroja (hartausmuotoja tai rukouksia), jotka ilmaisevat määrättyjä asioita vastaavia tunteita. Samoin voidaan myöskin kristittyjen "Isä meidän" -rukousta pitää mantra-kokoelmana, jolla on syvä merkitys ja vahvistaa ihmistä sisäisesti, jos hän ymmärtää tai tuntee sen merkityksen. "Isä meidän" on merkityksetön ymmärtämättömälle, alentavaa kerjuuta voitonhaluiselle, mutta voimakas kokoontumis-, mielenylennys- ja voimistumisväline sille, joka ymmärtää rukouksen hengen. Ensimmäinen rukous muistuttaa ihmiselle hänen taivaallisen, kuolemattoman minänsä (Ego, Individualiteetti) olemassaoloa; kolmas täyttää mielen Egon voimalla; toinen kohottaa meidät maallisen yläpuolelle puhtauteen ja pyhyyteen; kolmas avaa meille jumaltiedon valtakunnan, neljäs täyttää sielun jumalallisella voimalla ihmisen tahdon sulautuessa jumalalliseen tahtoon. Neljännessä ilmaistaan alttius joka päivä ottamaan vastaan yhä enemmän jumalallista sielunravintoa. Jne. [Katso Lotusblüten. N. VI. s. 767: "Das Vater-Unser".]

Jokainen kirkko, jolla on Pyhä Henki, so. jossa totuuden tiedon hengellä on asunto, on "magian salakoulu", jossa voidaan saavuttaa korkeampaa tietoa, mikä vain sisäiselle ihmiselle on omaa ja sen tähden "salaista", siis ulkonaiselle tieteelle saavuttamatonta. Sitä vastoin kirkot, lahkot, seurat ja koulut, joilla ei ole pyhän itsetiedon henkeä ja sen tähden ei myöskään sisäistä uskoa, joiden päämäärä on itsensä ylistäminen ja jumaloiminen, vaikuttimena likainen omanvoitonpyynti, pelko ja ahneus, joiden sokeat kannattajat ovat hengettömiä haaveilijoita, joille uskonto on vain haaveilua ja herkkäuskoisuudelle perustettua mielikuvitusta ja totuuden symbolit hylätään, koskei ymmärretä niiden merkitystä: nämä pimeyden kuolleeseen kirjaimeen uskovat sikiöt ovat virvatulia, jotka houkuttelevat tietoon taistelevaa ihmistä taikauskon suohon. Heidän olemassaolonsa perustus on tyhmyys, loppunsa tyhjyys.

Vielä paljon vaarallisempaa itselleen kuten ihmisyydellekin ovat himon tulen pojat, joilla on kyllä henkeä (ymmärrystä), mutta ei mitään hyvän tunnetta ja ovat itsekylläisiä sekä suuruudenhulluja. Näitä olemuksettomia kummituksia, jotka tahtovat tehdä mielettömän aivoymmärryksensä jumalihmisen salatiedon tuomariksi, tapaa erittäin lukuisasti nk. "mystisissä seuroissa", joiden pyrkimys on suunnattu tyydyttämään tieteellistä uteliaisuutta, ottamaan omakseen maagisia voimia ja niitä käyttämään vaikkapa vain "kokeiksi" lähimmäistensä vahingoksi. Ne ovat "mustan magian" kouluja (taikuutta), joihin moni kuuluu tietämättään. Niiden perustus on intohimo, niiden loppu on helvetti. [Mustan magian "helvetti" on korkeampien prinsiippien väkivaltaisessa irrottamisessa, joita hän on ottanut omakseen alemmiltaan ruumiin kuoltua ja persoonallisuuden hävittyä.]

Kaiken todellisen tietämisen perustus on tieto, johon kuuluu sekä henki että sielu. Teosofian todellinen oppilas tietää, että henki ilman sielua on olemukseton ja että sielulla ilman henkeä ei ole intelligenssiä. Niin kuin tuuli puhaltaa luolaan toisesta reiästä sisään, toisesta ulos, jättämättä jälkeäkään, niin virtaa henki ihmisen olemukseen ja taas siitä pois, jos se ei löydä sielussa lepopaikkaa eikä vahvistu sielun substanssista. Ilman totuuden näkemistä on kaikki tieto pelkkää loistetta. Vain se tieto, jonka me itsessämme koemme, kiinnittyy sieluun ja tulee siten sen olemuksen osaksi.

Siten kaikissa "okkultisissa harjoituksissa" ei ole kysymyksessä pelkkä tieto eikä tieteellisten kokeiden vaarinotto, vaan sielun kasvu ja valaistus. Ei voi hallita ajattelemista vain miettimisellä eikä kuvittelua mielikuvilla, vaan ainoastaan kohoutumalla ikuisen luo kaiken kuvittelun ja ajattelun yläpuolelle. Tämä ei tapahdu mielikuvituksen voimalla, vaan ihmisen sydämessä olevalla ikuisen tiedon voimalla. Sielun on noustava monta astetta saavuttaakseen täydellisyyden, mutta jokainen aste merkitsee kasvua ja lisääntynyttä suuruutta, kunnes sielu vihdoin on tullut "suureksi sieluksi" (Maha-Atma) ja on saavuttanut jumalan kaltaisuuden, joka antaa sille kyvyn astumaan Nirvanaan, so. saavuttamaan jumalallisen kaikkitietoisuuden, jättäen kokonaan omituisuutensa, sulautumaan jumaluuteen, niin kuin tulen kipinä yhtyy valoon liekissä ja tulemaan yhdeksi jumaluuden kanssa. Jokaisessa saavuttamassaan asteessa laajenee hänen huomionsa ja hänelle avautuu uusi tunteen ja havainnon valtakunta. Sen sijaan kun lännen metafyysikot ovat vaipuneet rationalismiin ja innokkaasti koettavat pysyä sellaisina kuin he ovat vetäen korkeaa ja jumalallista alas alempaan ajatustapaansa ja saattaakseen sen palvelemaan heidän itsekkäitä tarkoitusperiään, koettaa todellisen viisauden kunnioittaja, jonka henki on idän valoa, kohota Jumalan luo, ottaa sitä vastaan ja siten tulla itse viisaaksi ja Jumalan kuvaksi. Hänen "okkultiset harjoituksensa" ovat ensi sijassa ajallisen kieltäytymisessä, Jumalan luo nousemisessa ja persoonallisen tajunnan lopullisessa sulautumisessa jumaltajuntaan. Siten saavuttaa hän tietoisuuden todellisesta jumalallisesta elämästään: Friedrich Rückert kuvaa tätä harjoitusta seuraavin sanoin:

Sano: Minä olen minä!
Ja niin kuin sanot, niin myöskin tunne: pienessä minässäsi suuren minän hengähdyksen.
Sano: Minä olen minä!
Ja vaivu ajatukseen: minä ajattelen, mitä minä olen, ja olen sitä, mitä minä ajattelen.
Minä en voi olla erossa itsestäni, minun olemisella ei ajattelemisesta, minun ajattelemiseni ei olemisesta.
Minä eroan tunnustamaan itseni yhdeksi.
Sitten, kun olet vaipunut ajatukseen, nouse siitä myöskin ja lennä yli kaikkien esteiden.
Sano: Minä olen minä!
Ja se, joka tavallani sanoo, minä olen minä, on minä kuten minä, kuinka eroan minä hänestä?
Minä en eroa irrottamaan hänestä itseäni, minä eroan tunnustamaan meidät yhdeksi.
Niin minä on eronnut erottamattomasti minusta:
Kaikki yhdessä kokonaisuus, ja jokainen kokonaisuus itsessään.
Kokonaisuus itsessään, suurin niin kuin pienin, ja erikoisin samalla yleisin.
Jumala on suuri Minä, joka ajattelee itse itsensä olevaksi, hänen Itsensä vajoaa niin jokaiseen ajatukseen,
että ajatus, joka on tullut ulkonaiseksi, tulee taas vain itseensä, kun hän sanoo: Minä olen Minä;
jos sinä ajattelet itseäsi ikuisen ajatuksen ikuisena ajatuksena, kiittääksesi sitä ikuisesti.
Sen tähden vain: Minä olen Minä, sano ikuisesti oi brahmaani, koska olet ikuinen.
Minä olen minä, sanoo sinulle edellä Brahma.

Jumala on kaikkien asioitten Ainoa Itse, suuri ja todellinen Minä. Ihminen itsessään (ilman Jumalan henkeä) on itsen varjo, tyhjyys. Hänen todellinen minänsä on jumala, ja sen tieto hänessä oleva Jumalan henki. Tyhjyys ei voi itsestään mitään luoda ja kaikki, mitä ihminen voi tehdä jumalallisen viisauden saavuttamiseksi, on siinä, että elää hänelle lainatulla voimalla niin, että Hänen viisautensa ilmenee hänessä. Mutta Jumalan viisaus on ennen kaikkea siinä, että tuntee itsensä ihmisessä ja kaikissa olioissa. Tämä itsetieto on Isän rakkauden perusta kaikessa. Viisauden oppilaan korkein ja ensimmäinen käsky kuuluu sen tähden seuraavasti: "Rakasta ja havaitse Jumalan ykseys Hänen kaikissa ilmennyksissään ja lähimmäisessäsi oma kuolematon itsesi."

 

Etusivu Teosofia