VIISAUDEN MESTARIEN KIRJEITÄ

A. P. SINNETTILLE MESTAREILTA M. & K. H.
KOONNUT JA KOPIOINUT A. T. BARKER

JOHDANTO

     Teosofiaa ja okkultismia harrastavat tietävät, että filosofiset opit jo siveysoppi, jotka annettiin maailmalle Teosofisen Seuran välityksellä kuudentoista vuoden aikana sen perustamisvuodesta 1875 lähtien, tulivat eräiltä itämaisilta Opettajilta, joiden sanottiin kuuluvan luoksepääsemättömässä Himalajan takaisessa Tiibetissä elävään salaiseen veljeskuntaan. H. P. Blavatsky, joko yhdessä eversti Olcottin kanssa perusti Teosofisen Seuran, tunnusti nämä idän Veljet opettajikseen ilmoittaen, että he eivät ainoastaan olleet olemassa, vaan että hän itse oli saanut harjoitusta jo opetusta heiltä oleskellessaan Tiibetissä ja voi sen vuoksi puhua oman tietonsa jo henkilökohtaisen kokemuksensa nojalla. Vasta v. 1880 saatiin lisää todistuksia. Tuona vuonna A. P. Sinnett, joko silloin oli Intiassa, pääsi rouva Blavatskyn välityksellä kirjeenvaihtoon tämän opettajien kanssa, joita hänen käyttämänsä erilaiset nimitykset "Veljet", "Mahatmat" ja myöhemmin "Viisauden Mestarit" tarkoittivat. Tämän kirjeenvaihdon kestäessä, joko jatkui v:een 1884, Mr. Sinnett sai kyseessä olevilta opettajilta, Mestareilta M. ja K. H. monta kirjettä, ja nämä alkuperäisopetukset julkaistaan nyt tässä "Viisaudenmestarien kirjeet"-nimisenä. Näiden vastaanottamista välittömästi seurannutta tilannetta on Mr. Sinnett perusteellisesti käsitellyt kirjassaan "Salattu maailma", ja siksi se ei tässä kaipaa selostamista.
     Ne julkaistaan nyt A. P. Sinnett vainajan testamentin toimeenpanijattaren luvalla, jolle yksin ne oli ehdoitta määrätty. Hän puolestaan soi tämän johdannon kirjoittajalle, joko tätä oli ehdottanut, suuren etu oikeuden ottaa vastuulleen kirjeiden jäljentämisen, järjestämisen ja julkaisemisen kirjana.
     Kirjoittaja otti tehtävän suorittaakseen tuntien täydelleen tekoaan seuraavan vakavan vastuunalaisuuden sekä vakuutettuna siitä, että on tullut aika, jolloin Teosofisen Seuran tärkeimmät edut vaativat Mestarien Mr. Sinnettille antamien opetusten julkaisemista täydellisinä. Hänen vastuuntunnettaan lisää vielä se seikka, että eräässä tämän niteen kirjeessä on kohta, jossa mestari K. H. sanoo, ettei hän eikä hänen veljensä M. milloinkaan sallisi sen julkaisemista. Vaikka ei ole epäilystäkään, ettei näitä kirjeitä aiottu julkaistavaksi aikana, jolloin ne kirjoitettiin, niin voidaan myöskin helposti otaksua, ettei myöskään ennakoitu hetkeä, jolloin on niin paljon erimielisyyttä siitä, mikä oli ja mikä ei ollut Mestarien alkuperäistä opetusta, sen omien opettajien sanojen julkaiseminen suorastaan edistää suuren henkisen liikkeen korkeimpia harrastuksia, jolla on vaateliaana tunnuslauseena:
     "Ei ole uskontoa totuutta korkeampaa". Mestarit ovat sitä, mitä he ovat; mitä he ovat kirjoittaneet, sen he ovat kirjoittaneet, eivätkä he eikä heidän oppinsa kaipaa pienempien kykyjen hyväksymistä taikka puolustusta.
     On miltei mahdotonta päästä selvyyteen tosiasioista taikka edes muodostaa uskottava mielipide niin kauaskantoisesta asiasta tutkimalla otteista koottua kirjaa. Siksipä onkin koko ajan tarkoituksena ollut tehdä Teosofisen Seuran jäsenille ja yleensä koko maailmalle mahdolliseksi tutkia totuutta Mestareista ja heidän opeistaan, sellaisena kuin se on esitetty näissä, heidän omakätisesti allekirjoittamissaan kirjeissä. Tämän takia on kaikki Mr. Sinnettin jättämät Mestarien kirjeet jäljennetty sananmukaisesti alkuperäisistä jättämättä mitään pois.
     Mr. Sinnettin kirjat Salattu maailma ja Esoteerinen buddhismi perustuivat melkein kokonaan tämän niteen ensimmäisessä ja toisessa osassa olevaan aineistoon. Noissa aikaisemmissa, samaten kuin useimpien nykyaikaisten teosofisten kirjailijoiden teoksissa esiintyvän opetuksen tulkinnan huolellinen tutkiminen ja näissä kirjeissä annettuun alkuperäiseen opetukseen vertaileminen antaa eräitä mielenkiintoisia tuloksia. Monet teoriat, jotka ovat tulleet nykyaikaisten teosofisten oppien hyväksytyiksi opinkappaleiksi, ovat selvästi osoittautuneet vääriksi ja harhaan johtaviksi, ja siksi lienee hyödyllistä esittää lukijalle pääeroavaisuudet.
     Täytyy myöntää, että Seurassa on viimeisten kahdentoista vuoden aikana ollut alati lisääntyvä pyrkimys luottaa liiaksi seremonioihin, kirkkoihin, uskontunnustuksiin taikka niiden vastineisiin, uhraamalla siten yksilöllisen ponnistuksen miehevyyden ja ajatuksen vapauden, mikä liikkeen alkuaikoina oli niin huomattava. Mestari K. H. kirjoittaa tästä sangen selvin sanoin, ja lienee hyvä lainata hänen omat sanansa. "Ja otettuani nyt huomioon kärsimykset, jotka ovat luonnollisia, ja joita ei voi välttää . . . haluan osoittaa suurimman, tärkeimmän syyn miltei kahteen kolmasosaan niistä kärsimyksistä, jotka ovat siitä saakka seuranneet ihmiskuntaa, kun tuo syy tuli voimaksi. Se on uskonto, missä muodossa ja missä kansassa hyvänsä se esiintyneekin. Se on pappiskasti, papisto ja kirkot. Noista illuusioista, joita ihminen pitää pyhinä, hänen on etsittävä sen kärsimysten paljouden alku, mikä on ihmiskunnan suuri kirous, ja mikä melkein musertaa sen alleen. Tietämättömyys loi jumalat, ja viekkaus otti vaarin tilaisuudesta." [X kirje] Ja edelleen: "Olkoon aina kaukana ajatuksistamme, että pappien hallitsemaa maailmaa sortamaan vielä perustaisimme uuden hierarkian". [LXXXVII kirje] Näiden sanojen merkitys meidän ajallemme on kyllin selvä.
     Myöskin Seuran osastoissa on esiintynyt huomattavaa taipumusta ajautua siihen, josta mestari K. H. käyttää sanoja "tuo kaikkein mielettömin ja turmiollisin taikauskoisista käsityksistä — spiritismi." [XLIX kirje] Toisessa kirjeessä hän sanoo: — —"on perustettu psyykkinen seura . . . se kasvaa, kehittyy, laajenee ja sulattaa lopulta itseensä Lontoon Teosofisen Seuran, joka ensin menettää vaikutuksensa, sitten nimensä, kunnes teosofia sanan oikeassa merkityksessä tulee menneisyyteen kuuluvaksi asiaksi." On valitettavaa, että nämä sanat ovat yhtä tosia tänään kuin silloinkin, kun ne kirjoitettiin. Kysymystä on kokonaisuudessaan käsitelty kaikilta näkökannoilta näissä kirjeissä, niin että puolueettomalle tutkijalle ei minkäänlainen väärinkäsitys ole mahdollista. Pulmana on nyt niin kuin ennenkin spiritististen ilmiöiden todellisen luonteen väärinymmärtäminen. Ne, jotka kannattavat spiritistisiä järjestelmiä, väittävät, että vainajien sielujen ja henkien kanssa voidaan päästä yhteyteen sopivien medioitten välityksellä. Että jonkinlainen kanssakäyminen elävän ja kuolleen välillä voi olla mahdollinen, se on näissä kirjeissä hyväksytty tosiasia, joka on todistettavissa, eikä sitä mitenkään vastusteta. Mutta yhteys minkä kanssa? Tässä on koko asian ydin. Mestari K. H. selittää, ei vain kerran, vaan yhä uudelleen ja uudelleen, että yhteys vainajien sielujen ja henkien kanssa on mahdottomuus. Kuolemassa tajunta, joka kuuluu ihmisen seitsemänteen, kuudenteen ja viidenteen prinsiippiin, (joihin sisältyvät sielu, henki ja kaikki se, mikä tekee ihmisestä inhimillisen), vetäytyy tajuttomaan raskaudenkauteen, joka vietetään deevakaanissa eli taivasmaailmassa ennen jälleensyntymistä. Se jättää jälkeensä fyysisen ruumiin, eetterisen vastineen eli kaksoispuolen ja lopuksi tunne- ja ajatusverhon, joka on fyysisen ruumiin hienompiaineinen vastaavaisuus, ja jota voidaan nimittää tajunnan käyttövälineeksi sen omalla tasolla aivan niin kuin fyysinen ruumis on tajunnan käyttöväline fyysisessä maailmassa. On kuitenkin selvästi ymmärrettävä, että jokaisella näistä tyhjistä kuorista on eräänlainen näennäinen tietoisuutensa eli tajuntansa, joka on niiden atomien ja molekyylien yhdistelmän yhteistajunta, mistä ne ovat kootut, ja joka on täysin erillään yksilön eli todellisen olion tajunnasta, joka niitä elämän aikana elähdytti. Fyysisellä ruumiilla on samanlainen tajunta, mikä on puhtaasti eläimellinen ja luonteeltaan vaistomainen. Kuolemassa myöskin verhon tajunta jättää sen joksikin aikaa eikä palaa siihen, ennen kuin viidennen, kuudennen ja seitsemännen prinsiipin poisvetäytyminen on päättynyt. Vasta tämän jälkeen palaa tyhjiin kuoriin eräänlainen olemisen taju. Näitä aineosasiinsa hajoavia ruumiita saattaa mediumi ponnistuksillaan satunnaisesti galvanoida toimimaan. Nämä voivat antaa tietoja ja tekevätkin sen, mutta tiedonannot näyttävät olevan lähtöisin vain menneisyyden tapahtumia sisältävästä muistista eikä nykyisyyden tajuamisesta. Tästä johtuvat ne useinkin järjettömät, merkityksettömät, maailmalliset sanomat kuoleman tuolta puolen, mitkä todellista tietoa etsivästä tuntuvat niin vastenmielisiltä. Yllä oleva lyhyt erittely on sääntönä koko ihmiskuntaan nähden, ellemme ota lukuun toisaalta tapaturman ja itsemurhan uhreja ja toisaalta noita harvinaisia yksilöitä, (vain harjaantunut salatieteilijä tietää, kuinka harvinaisia he ovat) jotka ovat voittaneet itselleen kuolemattomuuden.
     Niiden "okkultismin" harrastelijain, jotka luulevat saavansa opastusta hengiltä, joiden arvojärjestys ulottuu kuolleista teosofeista adepteihin, jotka ovat lakanneet käyttämästä fyysisiä ruumiitaan maan päällä" [Esoteerinen buddhismi, s.133, 8. painos], mediumien menetelmien, ouijapöytien yms. avulla, olisi mietittävä asemaansa näiden kirjeiden valossa. Yhteys kuolleiden teosofien, so. heidän todellisen olemuksensa kanssa on mahdottomuus, niin kuin yllä osoitettiin, sillä valitettavasti heitä ei voi lukea niihin, jotka ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, koska poikkeukset ihmiskuntaa vallitsevasta säännöstä ovat niin kovin harvoja; mitä taas ruumiista vapautuneiden "adeptihenkien" ohjaukseen tulee, niin voidaan kysyä, kuinka ne, jotka eivät ole olleet ruumiissa elävien adeptien henkilökohtaisen opetuksen arvoisia, voivat mahdollisesti odottaa saavansa suoranaista apua näitä korkeammilta planeettahengiltä, Dyan Tshoohanin joukolta? En voi liian voimakkaasti korostaa, että tutkija näin asettaessaan itsensä ulkopuolelle lähteen, mistä hän etsii innoitusta, turmelee kaiken henkisen saavutuksen suurten todellisuuksien ja suoranaisen tiedon mahdollisuuden. "Ikuisesti tuntemattomalla ja tutkimattomalla Kaaranalla yksin, kaikkien syitten Syyttömällä Syyllä, olkoon pyhättönsä ja alttarinsa sydämemme pyhällä ja tallaamattomalla maakamaralla — näkymättömänä, koskemattomana, kaiken muun paitsi henkisen tajuntamme 'hiljaisen, heikon äänen" mainitsemattomissa. Ne, jotka sen eteen kumartuvat, tehkööt sen sielunsa hiljaisuudessa ja pyhitetyssä yksinäisyydessä, ottaen henkensä ainoaksi välittäjäksi itsensä ja Kaikkeuden Hengen välille, hyvät työnsä ainoiksi papeikseen ja syntiset aikomuksensa ainoiksi näkyväisiksi ja ulkokohtaisiksi uhreiksi ’Ikuiselle Läsnäololle'."[ Salainen Oppi, I nid. engl. painos s. 280; suomal. painos s. 295]
     Kuoleman jälkeisiä tiloja koskevien oppien oikean ymmärtämisen tärkeyden voi päätellä mestari K. H :n merkityksellisestä lausunnosta: "että hän, jolla on avaimet kuoleman salaisuuksiin, omistaa myöskin elämän avaimet". Kuolemaa käsittelevien teosofisten oppien kaksinainen merkitys ja käytäntöön soveltaminen näyttää tulleen laiminlyödyksi — sivuutetuksi. Mysteerioihin on aina kuljettu kuoleman portin kautta; niinpä egyptiläisessä "Kuolleitten kirjassa" on vertauskuvalliseen esitykseen sielun matkasta elämästä kuoleman kautta deevakhaniin kätkettynä opetuksia, mitkä oikein ymmärrettyinä saattavat pyrkijän, joka on kestänyt mystisen kuoleman tuskat elämässä, uudestisyntymiseen.
     Kirjeet, jotka sisältyvät "Koe- ja oppilasaika"-osaan, vetoavat syvästi sekä mystikon että okkultistin sydämeen. Viisaus, opetukset, monet intiimit yksityisseikat, kaikki yhdessä luovat uutta valoa ei vain itse Mestareihin, vaan myöskin kysymykseen oppilaana olosta kokonaisuudessaan. Kun lukee näitä neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettuja sivuja, tulee vakuutetuksi, että tie Mestarien luokse on avoinna nyt, niin kuin se oli silloin. Mutta yksilön mahdollisuus suorituksiin ei perustu persoonallisen johtajan seuraamiseen ja uskollisuudenlupauksen häntä kohtaan, vaan järkkymättömään uskollisuuteen Aatetta — periaatteita kohtaan. Mestari K. H. kirjoittaa tästä: — "On selvästi ilmennyt taipumusta sankaripalvontaan, ettekä tekään, ystäväni, ole aivan vapaa siitä . . . Jos haluatte edistyä salatieteellisissä tutkimuksissanne ja kirjallisissa töissänne, niin oppikaa olemaan uskollinen Aatteelle ennemmin kuin minun vähäpätöiselle persoonalleni. Kun jotakin on tehtävä, älkää milloinkaan sitä ennen ajatelko, toivonko minä sitä; . . . minä olen kaukana täydellisyydestä enkä siksi kaikissa teoissani erehtymätön . . . Olette nähnyt, ettei adeptikaan ole ruumiissaan toimiessaan inhimillisen ajattelemattomuuden aiheuttamien erehdysten yläpuolella." [LIV kirje]
     Niitä säännöttömyyksiä lievennettäessä, jotka ovat aiheuttaneet Teosofisen Seuran periaatteiden ja niitä toteuttavien yksityisten jäsenten välillä vallitsevasta ristiriidasta, on muistettava, mitä näissä kirjeissä nimenomaan teroitetaan, että Mestarit eivät ohjaa eivätkä valvo oppilaittensa toimia. Veljeskunnan sääntöjen mukaan oppilaille on annettava "mitä täydellisin vapaus ja toimintamahdollisuudet, vapaus luoda syitä, silloinkin kun näistä syistä aikanaan tulee heidän 'ruoskansa ja julkinen häpeäpaalunsa’". "Chelojamme autetaan vain silloin, kun he ovat viattomia syihin, jotka saattoivat heidät ikävyyksiin."[LVI kirje] Oppilaan polku vie luonnon itsensä sydämeen; pääsyehtona sen lakien totteleminen — täydellinen ja ehdoton. Näiden muuttumattomien lakien eteen täytyy korkeimmankin adeptin nöyränä kumartua. Kokelaalle on kaikki sallittua, mikä on ihmiselle luonnollista. Ei mikään yksinkertainen, luonnonmukainen teko voi liata. Mutta "salatiede on mustasukkainen valtijatar, joka ei salli itsehemmottelun varjoakaan", ja jos oppilas mielii päästä henkisen saavutuksen korkeammille tasoille, on hänen oltava valmis luopumaan ruumiin luonnollisistakin pyyteistä, voittamaan ne ja viettämään elämää, mikä Mestari K. H:n omien sanojen mukaan "ei ole kohtalokasta ainoastaan avioelämän tavalliselle kululle, vaan myöskin lihan ja viinin nauttimiselle" [XVIII kirje]. Ne, jotka toivovat voivansa ratkaista sukupuoliprobleemin ilmeisten ja tunnettujen lakien vastaisilla kaavoilla, kaivavat omin käsin kuilua, joka lopuksi nielee kaiken sen, mikä heissä on inhimillistä. Väite, että tuollaiset aatteet voisivat saada Viisaudenmestarien vahvistuksen, (jotka ovat yhtä luonnon kanssa) ei ainoastaan ole herjausta, vaan mielettömyys, jollaiseen ainoastaan narri taikka mielipuoli voi olla syypää. Jos tämä kysymys jättää tilaa epäilyksille salatieteen tutkijoiden mieleen, ei samaa voida sanoa niistä, jotka tietävät jotakin astrologian sisemmistä mysteereistä. Tuo vanha tiede todistaa, ettei luonnon kirjassa ole yhtään sellaista kaavaa, ja kaikkia näille rakentuvia teorioita voidaan ainoastaan pitää mitä pahimmanlaatuisena noituutena. Se, että sellaisia oppeja esiintyy, on yhtenä syynä nykyiseen miehuullisuuden puutteeseen Seurassa. Teosofisen Seuran sisäisen tilanteen tarkastelu tuo ehdottomasti mieleen kaiken sen, mitä Salaisessa Opissa [II osa, ss. 409–15, eng. painos] on kirjoitettu ylevästä Prometheus-allegoriasta — ristiinnaulittu titaani kärsimyksissään tähyilemässä "taivaan määräämää vapahtajaansa — Heraklesta", mutta niin kauan turhaan! Nykyisenä Seuran historiassa tärkeänä ajankohtana on noilla rouva Blavatskyn sivuilla annettavana merkitykseltään mitä syvällisin sanoma kaikille niille, jotka eivät ole liian sokeita tahi liian haluttomia näkemään siihen sisältyvää totuutta.
     Nyt, kun on kulunut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta rouva Blavatskyn kuolemasta, on merkillepantavaa, kuinka miltei jokainen kohta näissä kirjeissä puolustaa häntä. Harvoja ihmisiä on epäoikeutetummin halvennettu, vieläpä eräät niistäkin, jotka olivat häneen läheisessä suhteessa, pitivät parempana uskoa hänen tehneen kaikenlaisia virheitä kuin myöntää hetkeksikään, että he itse voisivat olla väärässä. Missä määrin hän yleensä oli petkuttaja, jonka Mr. Sinnett kuvaa jälkeen jääneessä julkaisussaan "Teosofian ensimmäiset ajat Euroopassa", sen voi lukija arvostella, jos hän haluaa lukea mestari K. H:n kirjeen [LIV kirje.], missä tämä esittää oman mielipiteensä hänen erehdyksistään. Ne, jotka rakastavat H. P. Blavatskyn muistoa hänen työnsä ja niiden lahjojen takia, jotka hän heille antoi, eivät voi tämän kirjeen luettuaan tuntea muuta, kuin että hän lopultakin oli heidän suuren kunnioituksensa arvoinen, ja ne, jotka ovat koettaneet mustata tuota muistoa ja vähentää hänen työnsä arvoa, tulevat todella nousemaan korkeuksiin, jos rukous tulee kuulluksi — etteivät he milloinkaan ansaitsisi pahempaa tuomitsemista.
     Ei mikään puolusta rouva Blavatskya täydellisemmin kuin hänen Salaisessa Opissa antamansa tulkinta Marsia ja Merkuriusta koskevasta väärinkäsitetystä teoriasta, mikä alkuaan julkaistiin Esoteerisessa buddhismissa, ja sen kumoaminen. Teosofit tuntevat hyvin tämän vanhan kiistan yksityiskohdat, ja on onneksi, että tässä kirjassa julkaistu, Mr. Sinnettin alusta alkaen väärin ymmärtämä kirje lopullisesti kumoaa sen johdosta rouva Blavatskyyn kohdistetut syytökset. On todellakin hämmästyttävää, että teosofit ovat jatkuvasti antaneet levittää ajatusta, jonka mukaan Mars ja Merkurius kuuluivat samaan planeettaketjuun kuin Maa, sillä tosiasiat puhuvat tätä vastaan. Ainakin astrologin silmälle, ellei muiden salatieteen haarojen tutkijoille, on ilmeistä, että sellaisen teorian on saatava aikaan hämmennystä jokaisessa aurinkokuntaan sovitetussa vastaavaisuusjärjestelmässä ja -asteikossa, tosiasia, mikä yksinään riittää osoittamaan sen vääräksi.
     Mutta pelkkä tosiseikkojen vakuuttelu ei riitä, ja on välttämätöntä tutkia koko kiistakysymys yksityiskohdittain alusta alkaen. Niiden varalta, jotka haluavat tarkemmin perehtyä asiaan, viitataan kirjoitelmaan, mikä on sisällytetty tämän kirjan Liitteeseen. Siinä tämän kirjoittaja on täydellisesti, ja luullakseen todistettavasti, esittänyt kaikki tosiasiat.


Lontoossa, syyskuussa 1923

A. TREVOR RARKER, Teosofisen Seuran jäsen*)


*) Kirjoittajan luopui Teosofisen Seuran jäsenyydestä huhtikuussa 1925.
 

bar