Aate

Mitä teosofia opettaa

Tässä 12-osaisessa kirjoitussarjassa käsitellään teosofian opetuksia 12 eri puolelta, jotka ovat

    1. Jumala
    2. Luonto
    3. Ihminen
    4. Eläinkunta
    5. Kasvikunta
    6. Kivikunta
    7. Aine
    8. Elämä
    9. Kuolema
    10. Syyt ja seuraukset
    11. Ikuinen laki
    12. Kehityksen päämäärä

Aluksi tarkastellaan siis teosofian opetusta jumalasta.

1. JUMALA

Kristillisen kirkon jumaluusoppi puhuu elämän ikiperusteesta liian alhaista kieltä. Se selittää elämää suorastaan samalta kannalta kuin uudemman ajan ns. materialismi, so. että kaikki tunnustettava olemassaolo on yksinomaan fyysistä maailmaa, jota aistitaan ja havaitaan viiden aistin avulla. Tämä jumaluusoppi on mm. ottanut "todistaakseen" jumalan olemassaolon. Sitä todistustapaa, jolla jumalan olemassaolo tahdotaan kumoamattomasti näyttää toteen, kutsutaan "ontologiseksi" eli olemusopilliseksi. Mutta miten jumaluusoppi pääsee tätä todistustapaa seuraten tarkoitustensa perille? Se väittää, että koska mitään ei synny ilman tekijää, niin täytyy kaikilla luonnon olemusaloilla olla alkuunpanijansa, valmistajansa ja tekijänsä. Mutta juuri tämä todistustapa on kristillisen jumaluusopin materialistisuuden epäämätön todistus. Kun se sanoo, ettei "tyhjästä synny mitään", niin se luonnollisesti edellyttää olevan "tyhjyyttä" ja sen täytettä, joka on fyysinen aine.

Kristillisen jumaluusopin kannalta on siis jumala suuri, viisas ja voimakas olento, joka suunnittelee, miettii ja ajattelee kuten ihminenkin, olento, joka kaipaa ja tarvitsee jotakin. Tavallinen järki kutsuu tällaista ajattelijaa ja suunnittelijaa persoonalliseksi olennoksi. Jumaluusoppi kyllä tunnustaa jumalan "hengeksi", mutta samalla se ihan tosissaan opettaa, että tämä henki juuri onkin persoonallisuuskäsitystä vastaan. Jumalan sanotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, aluton ja loputon, ikuisesti muuttumaton.

Kun kristillinen jumaluusoppi on ilmeisesti luonut tällaisen jumalakäsityksen ihmisen tajunnan kannalta, niin luulisi olevan päivänselvä asia, että se persoonallisuuden kannalta jumalaa käsitellessään myös huomaisi oppinsa epäpätevyyden. Persoonallisuushan on rajoitustila. "Persoona" merkitsee, että on olemassa muita persoonia, jotka ovat suhteessa siihen. Koska persoona on rajoitettu olemustila, se ei voi olla kaikkitietävä sen matemaattisen aksioomin mukaan, että "kokonainen on suurempi kuin sen osa". Kaikkitietävyys kuuluu rajattomuuteen. Persoonan, olkoon se kuinka suuri tahansa, on mahdotonta olla kaikkitietävä. Yhtä mahdotonta on sen olla kaikkivaltias ja kaikkialla läsnä oleva. Kuinka persoona voisi olla kaikkivaltias, so. sisältää kaiken voiman ja vallan, kun se itsekin on eristetty, rajallinen olento? Kuinka persoona voisi olla kaikkialla läsnä, kun se itse on suhteessa ympäristöönsä? Miten voisi persoonallinen olento olla aluton ja loputon, koska persoonallisuustila juuri on kehityksen tulos? Kaiken kehityksen kaksi päätekijää ovat aika ja paikka eli toisin sanoin suhde ympäristöön.

Ei kristillisen jumaluusopin mukainen jumala siis kelpaa kaiken luojaksi. Se on tosi suuruudesta puhuttaessa lasten leikkikalu.

Mutta teosofian opetuksen mukainen jumala on todellakin suuri, että korkeinkin rajallinen tajuntakeskus pyhässä nöyryydessä lankeaa maahan hänen eteensä, käyttääksemme tällaista vertauksellista puheentapaa.

Teosofia ei äärimmäisestä elämän syystä puhuessaan voikaan tosissaan käyttää mitään yleisesti hyväksyttyä sanaa. Ei sen opettamalla ikielämällä ole, eikä koskaan voi olla minkäänlaista nimeä. Jos todellakin voidaan puhua "jumalan pilkkaamisesta", niin on äärettömyyden nimittämisyrityskin sellaista. Teosofia opettaa äärimmäisestä, aina muuttumattomasta kaiken ilmenneen elämän syystä aivan toisin kuin kristillinen jumaluusoppi tai tavallinen viisaustiede. Tämä itsessään muuttumaton oleminen ei ole jumala vaan jumaluus, se ei ole mikään voiman keskittymiskiteytyminen, jollainen "olennon" aina täytyy olla, vaan kaikkiallinen, ikuinen, aluton, loputon, nimetön, käsittämätön elämä.

Tähän voisi joku kristitty jumaluusoppinut väittää, että teosofian jumaluusoppi on sitä tavallista lohdutonta panteismia, so. opetusta, jonka mukaan jumala on vain luonnossa aina esiintyvä, itsessään sokea mekaaninen elämänvoima. Tämä luulo on suuri väärinkäsitys. Ei teosofia opeta jumaluudesta niin. Tuo materialistinen panteismi on teosofian jumaluusopista yhtä kaukana kuin kristillisen jumaluusopin mukainen persoonajumalakin. Se aate, joka ns. panteismissa esiintyy, on teosofisen opetuksen kannalta vaan jumaluuden työkalu, ei itse jumaluus. Toisaalta on minkä tahansa ajatusopillisen järjestelmän opettama suurinkin "jumala" teosofian valossa ikiolemisen paljas nöyrä käskyläinen. – Kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka esimerkiksi kristillinen kirkko tunnustaa jumalalle, tunnustaa teosofiakin, mutta se lisää: nämä ominaisuudet eivät voi olla keskitettyinä mihinkään "olentoon", so. rajalliseen tajuntatilaan.

"Mutta onko sitten teosofian jumaluusoppi monoteismia vai polyteismia, koska ei se kerran ole sitä tavallista panteismia?", kysynee taas kristitty jumaluusoppinut.

Ei se ole kumpaakaan tai on yhtä paljon molempia. Kun näet puhutaan monoteismistä eli yksijumalaisuudesta tai polyteismista eli monijumalaisuudesta, väikkyy tajunnassa aina jonkinlainen eristetty voimankeskus. Teosofia sisältää sekä yksi- että monijumalaisuuden. "Jumala" on "yksi", kun tajunnassa tarkoitetaan kaikkeuden nimetöntä elämää; "jumalia" on "monta" – lukemattomia – kun tarkoitetaan pohjattomassa elämänmeressä toimivia, hallitsevia, ohjaavia ja järjestäviä voimankeskuksia. "Pakanoiden" monet jumalat ovat siis teosofian kannalta yhtäläinen tosiasia kuin kristillisen kirkon yksi ainoa jumala.

Eikö tämä "oppi" ole suloista, henkevää ja samalla järkevää? Kuinka voisi se elämä, joka huokuu rajattomuuden jokaisessa ilmennysmuodossa yhtä puolueettomasti, erityisesti pukeutua johonkin muotoon! Silloinpa se ei olisi kaikkiallinen. Mutta eristäytymistehtävä, sitä tai tätä eri ajanjaksoina oleminen, sellaisen tai tällaisen lähetystoimen täyttäminen kuuluu siihen ikielämästä ulos säteilevään järjestöön, jolla on alku ja loppu. Tämä järjestö käsittää lukemattomat, erilaisilla voimilla varustetut toimivat olennot, jotka vielä jälleensyntymisketjussa kiinni olevien ihmisten kannalta ovat jumalia.

Kun ajattelemme hyvin järjestettyä "maallista" sivistysvaltiota, niin saamme hämärän kuvan jumaluudesta. Hallitsijan kädessä ovat johtolangat, mutta hän on monien välikäsien kautta alituisessa vuorovaikutuksessa kansan kaikkien kerrosten kanssa. Ministerit, kuvernöörit, senaattorit ja kaikenlaiset muut alemmat viranhoitajat ovat hallitsijan ja kansan välisiä johtolankoja. Vapaammassakaan maassa ei hallitsijan valtaa pitävä persoona koskaan voi välittömästi lähestyä jokaista kansan yksilöä eikä päinvastoin. Kun kansa valitsee eduskunnan ajamaan asioitaan, tämä eduskuntakin on vain välikäsi.

Elämän suurta hallitsijaa ei kukaan voi lähestyä, sillä "joku" on aina eristystilassa oleva olento. Ei elämän hallitsija voi lähestyä ketään erityisesti, koska sellainen tapaus vaatisi kaiken keskittymistä ja kiteytymistä vain "joksikin". Mutta sittenkin on tämän hallitsijan ja koko avaruuden ilmennystilassa olevien eri olentojen välillä alituinen vuorovaikutus. Koko avaruus voidaan ajatella jaetuksi "piireihin", joita kaikkia johtaa suuri ylijumala. Suuremmat piirit jakautuvat pienempiin, joilla taas on omat käskynhaltijansa. Meidän aurinkokuntaamme hallitsee suuri jumala. Tämä on yksilöllinen – ei persoonallinen – tajuntakeskus. Aurinkokuntamme hallitsijan viisaus ja voima on niin suuri, ettei meillä voi olla siitä minkäänlaista käsitystä. Kapalolapsen ja oppineen professorin kykyjen toisiinsa vertaaminen tässä suhteessa olisi lasten leikkiä. Erotus on niin hirvittävän suuri, että se todella käy "kaiken ymmärryksen yli".

Eikö aurinkokuntamme hallitsija kelpaisi meille jumalaksi? Emmekö me kuolevaiset pyhällä hartaudella alentuisi tomuun tällaisen majesteetin edessä, jos meidän olisi mahdollista nähdä häntä ja seisoa hänen edessään?

Maapalloamme hallitsee myös suuri henkiolento, meistä katsoen voimallinen jumala. Jokaisella aurinkokuntamme planeetalla on oma henkinen "kuvernöörinsä", joka tekee tiliä koko aurinkokunnan hallitsijalle eli logokselle, sille "sanalle, joka alussa oli jumalan luona".

Sitten on lukematon joukko henkisiä suuruuksia, joiden tehtävät ovat erilaisia, kaikki tietysti tarkoittaen alemman luomiston opettamista ja johtamista. Mutta kaikki suurimmatkin jumalat ovat vaan "tomu ja tuhka" sen majesteetin edessä, jolla ei voi olla mitään nimeä, ei mitään erikoista ominaisuutta eikä eristettyä tehtävää vaan kaiken ilmenneen elämän hyväksi lakkaamatta uhrautuminen.

Tämä "ei mikään erittäin" ja samalla "kaikki yhteisesti" on teosofian opetuksen mukainen "ainoa totinen jumala", joka ehdottoman nöyryytensä tähden on ehdottomasti suurin.

Mutta ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja – seikka, joka todistaa ikielämän heijastuksesta "kuolevaisen" tajuntaan. Tulee näet vielä kysymys, onko tämä ikuinen "ei mikään" ja "kaikki" ajatteleva, toimiva järki, jos ei se kerran ole panteistinen mekanismi.

On. Mutta ikuisen "ajatuksesta" ja "järjestä" mitättömänkin kuvan saadaksemme meidän täytyy tajunnassamme tehdä se suuri voimainponnistus, että koetamme sulattaa koko avaruuden mittaamattomassa elämässä esiintyvät järjen- ja voimankeskukset – yhdeksi kokonaisuudeksi! Jos sen jaksamme tehdä, saamme katsella ehdottoman jumalan "kasvojen" kirkkautta!

Ottakaamme pieni vertauskuva. Otaksutaan, että maapallolla elää ihminen, joka tietää kaikki, mitä ihmiskunnan eri yksilöt satojen miljoonien vuosien kuluessa ovat tietäneet ja kokeneet ja mitä ne ihmiskunnan vastaisena kehityskautena tulevat tietämään – ihminen, jolla on kaikki se voima, joka maapallolla koko sen pitkänä kehitysjaksona on jossakin muodossa ilmennyt. Eikö sellainen ihminen ansaitsisi "viisaan" ja "voimallisen" nimeä? Mutta tämä vertauskuva ei ole auttanut meitä millimetrinkään matkaa ehdottoman jumalan viisauden ja voiman mittaamisessa. Meidänkin tajunnassamme on näet se tieto, että maapallo koko avaruuselämään verrattuna ei ole edes pisara meressä. Kuinka me sitten voisimme tajunnassamme yhdistää koko avaruuden järjen- ja viisaudenkeskukset!

Muuten niin suuri ja ylevä tutkiva, luokitteleva järki saa nöyrästi astua alas istuimeltaan niin pian kun se vallattomuudessaan tahtoo ruveta äärettömyyttään mittaamaan. Tässä ilmenee se kristillisenkin kirkon opettama totuus, ettei järki pysty käsittämään jumalallisia asioita. Mistä syystä ei se pysty? Tietysti siitä, että kaikki eri järjenkeskukset ovat rajallisia, eristettyjä tajuntatietoja. Mutta kirkko on tätä tosiasiaa käyttänyt yksipuolisesti. Se on vaatinut, ettei ihminen saa tehdä tutkimusyritystäkään vaan että hänen tulee nöyrästi uskoa. Mitä? Jonkin oppijärjestelmän sanastoa, joka on vertauskuvakieltä. Niin on tehtykin, ja tuloksena on kristillisen kirkon mieletön jumalaoppi!

Järki päinvastoin saa ja sen tulee yrittää tutkia jumalallisia asioita. Sellainen lakkaamaton koetus juuri laajentaa järjenpesäkettä, kunnes järki omasta hyväksymisestään – eikä minkään sivullisen voiman kiellosta tai käskystä – alistuu eli sulautuu henkeen. Järki on näet hengen edustaja ilmenneessä maailmassa. Kun järjenkeskus on niin laajentunut, ettei se enää mahdu ilmenneeseen elämään, on järjen valta kehityksen lain kannalta mahdottomuus. Järki on hengen lapsi, joka leikkii ainemaailmoissa, mutta tämä lapsi on aiottu kasvamaan täysi-ikäiseksi. Silloin se myös omaksuu täysi-ikäisen elämäntavat. "Kun minä olin lapsi, niin minä ajattelin kuin lapsi, puhuin kuin lapsi ja tein kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani minä hylkäsin lapselliset asiat", sanoo Paavali. Ei kukaan voi väittää, että lapsi-ikä olisi "huonompi" kuin täysi-ikäisyys. Ei se ole huonompi, mutta se kuuluu toiseen järjestöön. Samoin ei järkikään ole henkeä huonompi, mutta sen ilmenemistarve lakkaa silloin kun henki saa ohjakset käsiinsä, koska henki itsessään sisältää myös järjen yhtä hyvin kuin kukin täysi-ikäinen ihminen itsessään sisältää kaikki oman lapsuusaikansa kokemukset.

Minkä muun viisausopillisen järjestelmän jumaluusoppi on niin ihana kuin teosofian? Yksi- ja monijumalaisuus ovat tässä mitä suloisimmassa sopusoinnussa; ei toista tarvitse hylätä toisen voimassa pysyttämiseksi. Tarvitaan vaan aste-erotuksen edellyttäminen, ja molemmat ovat samalla kerralla yhtä "oikeat"; kumpikin yksikseen jätettynä ilman toisen täydennystä on taas yhtä "väärä".

Teosofian jumaluusoppi on minun tietääkseni ainoa, joka ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.

Kristittyjen enkelit ovat teosofisen viisausopin mukaan yksilöllisiä "pikkujumalia", jotka toimittavat suuren ylijumalan asioita. Tämä ylijumala on nimetön, aluton, loputon, kaikki muodot ja ominaisuudet sisältävä muuttumaton elämä, se "iki-pimeys", jonka edessä kaikki luodut pyhää kunnioitusta tuntien vapisevat, se lakkaamaton elämänhuokuminen, jota rajallinen ihmistajunta kutsuu rakkaudeksi, mutta äärettömästi jotakin enemmän kuin "kuolevainen" kieli voi lausua ja laajennuksenalainen tajuntakeskus tuntea.

2. LUONTO

Länsimaisessa sivistyneessä kielenkäytössä "luonnolla" tunnutaan tarkoitettavan sitä voimaa, joka synnyttää, pitää vireillä ja hävittää elämän aistittavia ilmiöitä. Tämä katsomustapa näkyy jo olleen vanhassa "klassillisessa" maailmassa. Latinainen sana natura johtuu nascor-, natus sum-, nasci-verbistä, joka merkitsee syntyä. Kreikkalainen fysis johtuu fyein-verbistä, joka merkitsee siittää. Sekä latinan että kreikan mukaan on siis "luonto" siittämis- ja synnyttämistoimien ilmennyt tulos. Viimeksi mainitussa kielessä sanotaan esimerkiksi "ho kata fysin pateer", so. "luonnollinen isä", se joka on siittänyt lapsen. Efesolaiskirjeessä [2:3] sanotaan: "Kai eemen tekna fysei orgees", so. "olimme luonnon − eli siittämisen − mukaan vihan lapsia". Tällä ilmauksella Paavali tarkoittaa selvästi pelkkiä eläinihmisiä, joiden elämänhalu on "vihaa" korkeampia elämänjärjestöjä vastaan.

Koko sivistyneellä maailmalla ei näytä olevan tarvetta ulottaa luontoa laajemmalle kuin aistittaviin ilmiöihin. Tätä väitettä tukee se käytännössä oleva kielellinen yksipuolisuus, että tosissaan puhutaan "luonnottomista oloista", "luonnonvastaisista teoista", "luonnonlakien polkemisesta" jne. Kun tiedetään, että suomalainen luonto-sana johtuu luoda-verbistä, niin "luonnoton" on siis jotakin sellaista, jota ei ole "luotu". Mutta jo ns. profaani filosofiakin tunnustaa, että kaikilla olemustiloilla on syynsä ja että ne siis ovat "luotuja" eli syistä syntyneitä, joten mitään "luonnottomuutta" ei itsessään voi olla olemassa.

Teosofinen kielenkäyttö on vapaa tällaisista ristiriitaisuuksista. Kun teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä elämänjärjestöstä, joka muun sivistyneen maailman ajatusopin mukaan on ainoa ajateltu luonto, niin "luonnon" eteen pannaan laatusana "fyysinen". Olisi vain ollut suotavaa, että "fyysinen" olisi käännetty suomeksi. Mutta kun ei arvatenkaan ole keksitty sopivaa sanaa, joka tyhjentävästi vastaisi "fyysistä", se on jätetty kääntämättä. Mutta minusta on suomalainen "luonto" sittenkin lähempänä asiallisuutta kuin latinalainen "natura" ja kreikkalainen "fysis", koska "luonnolla" ei tarvitse ymmärtää tavallista siittämis- ja synnytystyötä vaan yleensä "luomista", ja teosofiseen ajatustapaan tottunut ihminen tietää hyvin, että luominen ylemmissä elämänjärjestöissä on jotakin perin toista kuin siittäminen ja synnytys.

Teosofisen elämänymmärryksen mukaan sama yhteinen luonto jakautuu kahteen suureen luokkaan, joita samalla voisi nimittää toistensa vastakkaisiksi navoiksi. Nämä luokat ovat: ilmenemätön ja ilmennystilassa oleva elämä. Ilmenemätön elämä "luo" ilmennyttä, hallitsee sitä ja imee sen aionien eli iankaikkisuuksien kuluttua takaisin itseensä.

Uudemman ajan materialismin mukaan on luonto itsessään tiedoton, tarkoitukseton, tahdoton ja sokea mekanismi eli koneellinen voima. Ei siis ihme, että kristillinen kirkko tällaisen elämänopin vastapainoksi on erottanut jumalansa luonnosta, koska olisi mielettömyyttä asettaa elämän hallitsijalle tuollaisia ominaisuuksia. Mutta kun materialismi ei tähän asti ole tullut tuntemaan mitään todellista automaattia eli itsestään toimivaa liikettä, on se tehnyt suuren verranto-opillisen virheen lausuessaan sen aatteen, että ns. luonnonvoimat toimisivat itsestään, ilman niiden takana ohjaavaa järkeä, johtoa ja tietoista tarkoituksellisuutta. Jos niin olisi laita, ei taivaankappaleiden kulku ja liikunto olisi säännöllistä, sillä sokea umpimähkäisyys ei voi ilmetä säännöllisyytenä. Jos näkyvä luonto olisi "sokeista" voimista riippuvainen, niin maapallo varmasti − edes tilapäisesti − joskus unohtaisi kääntymisensä akselinsa ympäri. Tästä seuraisi, että auringonnousu ja lasku myöhästyisivät. Mutta sellaista tapahtumaa ei tiettävästi ole koskaan huomattu, Auringon ei tiedetä myöhästyneen sekuntiakaan nousussaan tai laskussaan, vaikka Maan liikuntoa ei mikään taitava materialistinen insinööri kontrolloi. Täytyy siis otaksua, että Maan liikettä ohjaa järjellinen olento, joka osaa matematiikkaa paremmin kuin etevimmät insinöörimme.

Entä itse matematiikka? Miten se voisi olla eksakti tiede, jos ne lait ja voimat, joiden pelkkiin ilmiöihin koko tämä tiede perustuu, olisivat umpimähkäistä huitomista sinne tänne tai toisaalta vuoroin tavatonta kiirettä, vuoroin väsähtämistä? Mokoma oppi ei kelpaa edes "terveelle järjelle".

Mutta teosofia opettaa, että ilmenemätön luonto on ilmennystilassa olevan käyttövoima, ja välttää siten kaiken ristiriitaisuuden. Fyysisen maailman verranto-oppikin, joka muuten perustuu jokapäiväiseen kokemukseen, tukee tätä teosofian opetusta. Tiedetään hyvin, että esimerkiksi höyrykoneen suorittamaa työtä vastaa se energia, joka syntyy koneeseen syötettävistä aineista. Myös tiedetään, että koneen käynnissä pitämiseksi tuon syötettävän aineen energian täytyy olla koneen suorittamaa työtä suurempi. Suurinta höyrynpainetta, minkä höyrykattila kestää, uskalletaan harvoin käyttää, ja jos sitä poikkeustapauksissa käytetäänkin, täytyy käyttöajan olla mahdollisimman lyhyt, ettei kattila räjähtäisi.

Tämä tosiasia on suuren luonnon pienoiskuva. Ilmenemätön elämä on ikuinen, tyhjenemätön voimavarasto, mutta se ei ole automaatti juuri siitä syystä, ettei se itsessään ole missään liikkeessä eikä toiminnassa. Se ei tee eikä ole tekemättä mitään, se vain on. Mutta niin pian kun jotakin on toiminnassa, täytyy tajunnan käsittää, että tuo toiminta tapahtuu ilmennystilaisessa luonnossa, joka saa kaiken voimansa siitä elämästä, missä ei voi olla minkäänlaista suhteellisuutta, koska sen olemus on todella rajaton täydellisyys.

Ilmenemätön elämä ei koskaan voi tyhjentää itseään ilmenneessä juuri sen tähden, että se on ehdoton täydellisyys. Tämä tosiasia selittää sen näennäisen pulmallisuuden, että ilmenneen elämän esiintyminen on ikuista. Jos ilmenemätön elämä voisi ilmetä kokonaisuudessaan lukemattomina iankaikkisuuksina, niin kaikki suhteellinen luonto lakkaisi joskus olemasta, toisin sanoen suuren luonnon toinen napa häviäisi. Mutta kun ei niin voi tapahtua, tämä napa on aina olemassa. Ainejärjestöt vaihtelevat ja tietyn ikänsä elettyään vetäytyvät ilmenemättömään elämään, omaan kotiinsa, mutta sitä mukaa sukeltautuu ilmenemättömästä elämästä uusia ilmennystiloja.

Ihminen kysyy usein pikkumaisuudessaan: "Miksi tarvitsee olla ilmennystilassa olevaa elämää? Tarvitseeko rajattomuus kokemusta? Eikö se tunne itseään muuten kuin luomalla alituisesti ainetta?" Aikojen viisaus vastaa: "Ilmenemätön elämä ei pyri itseään tuntemaan. Se ei tarvitse mitään kokemusta, koska siinä ei ole minkäänlaista suhteellisuutta, mutta sen lakkaamaton luominen on sen äärettömyyden todistus. Tätä todistusta se ei itse hae. Sen ainoa luomissyy on juuri sen tyhjenemättömyys. Jos se tietäisi itsensä tyhjenemättömyydeksi, se ei tekisi turhaa työtä. Mutta kun se ehdottomana rakkautena on kokonaan itsetiedoton voimastaan, se pyrkii aina hajoamaan. Minne, koska ei sen ulkopuolella ole mitään, johon se hajoaisi? Se pyrkii hajalle ilmenemättömyyden tilasta, harhaan, ei-olemiseen. Mutta kun se ei-olemisena − siis äärettömän pienenä itsensä osana − tulee suhteellisuuden, rajoituksen tietoisuuteen, palaa se itseensä. Kun ei se milloinkaan voi tyhjentää itseään, se ei myöskään milloinkaan voi sellaisenaan päästä suhteellisuuden tajuntaan eikä siis lakata luomasta."

Tästä ilmenemättömän elämän "luonnosta" saamme himmeän kuvan koettaessamme tajuta olentoa, joka rakastaa "täydellisesti". Sellainen olento ei totisesti tiedä olevansa suuri, eikä tiedä rakastavansa. Suhteellisuuden maailmassa, eri elämänjärjestöjen ristivedossa olevat olennot vain tietävät hänen rakastavan, heistä − eikä hänestä itsestään − hänen toimintansa on rakkautta. Ei täydellinen puolueettomuus voi tietää itseään puolueettomuudeksi. Jos se tietäisi sen hetkenkin, se olisi samalla langennut mitä mustimpaan itserakkauteen, lakaten samassa silmänräpäyksessä olemasta puolueettomuus.

Ilmenemätön luonto on sekä persoonaton että yksilötön. Sen tajunnassa ei ole minkäänlaista tarvetta, velvollisuutta tai vastuullisuutta. Koko sen olemus on lakkaamatonta, itsetiedotonta uhrautumista. Rajallisen tajunnan kannalta sitä sopisi nimittää itsensä hävittämisyritykseksi, joka ei koskaan onnistu. Sitä tosiasiaa silmälläpitäen puhutaan esimerkiksi Ilmestyskirjassa karitsasta, "joka maailman alusta tapettu on", eikä tämä "karitsa" ole kuitenkaan korkeampi toimintakeskus kuin meidän aurinkokunnan jumala eli logos, mutta niin paljon hänessäkin on ilmenemättömän elämän "luontoa", että hän tämän aurinkokunnan alusta on − hirvittävän pitkinä ajanjaksoina − lakkaamatta uhrautunut oman luomistonsa tähden, ollen kuvaannollisesti puhuen "tapettu" kaikelle sellaiselle toiminnalle, joka kohdistuisi hänen itsensä "hyväksi".

Ilmennystilassa oleva elämä jakaantuu lukemattomiin järjestöihin, joissa toimivat tajuntakeskukset ovat lainalaisia, so. syihin ja seurauksiin sidottuja. Ilmenneessä luonnossa esiintyvät monenlaiset lait, jotka hallitsevat eri elämänjärjestöjä. Mutta nämä lait eivät ole muuttumattomia. Päinvastoin ne muuttuvat sitä mukaa kuin tajuntakeskus kokemusten rikastuttamana siirtyy järjestöstä toiseen. Jo tavallinen ihminen voi huomata, kuinka asiatonta on puhua muuttumattomista luonnonlaeista. Henkilöön, joka sielunsa sisimmässä tuntee vetäymystä ilmenemätöntä elämää, täydellistä rakkautta kohti, eivät esimerkiksi vaikuta − ainakaan enää säännöllisesti − ne lait, jotka ehdottomasti synnyttävät suuttumusta. "Suuttumuslaki" on myös "pyhä" ja "hyvä" itsessään, mutta sellainen hyvä ei enää kuulu siihen elämänjärjestöön, joka on tuon ylöspäin pyrkivän henkilön aikakaudellinen "elementti". "Suuttumuslaki" on lähtöisin astraalitasolta, siis siitä hyvin alhaisesta elämänjärjestöstä, jonka tehtävänä on persoonallisen minän pitäminen kiteytymistilassa.

Nykyajan hyvätkin ihmiset hyväksyvät "pyhän vihan". Ei nykyinen oikeustajunta voi vielä uneksiakaan tämänlaatuisen vihan väheksymisestä. Syyttömästi kärsinyt, mitä syvimmin loukattu ja raa’alla tavalla nöyryytetty henkilö on aikamme parhaan oikeustajun mukaan täysin oikeutettu, vieläpä velvoitettu täyttymään pyhällä vihalla. On niin luonnollista, että "kunniallinen" ihminen, jota julkisuudessa herjataan täysin aiheettomasti esimerkiksi varkaaksi, roistoksi, murhaajaksi, tuhopolttajaksi ym., antaa syyllisen "lain kouriin". Ei kukaan epäile hänen hyvää luonnettaan, kun hän tekee niin. Päinvastoin, "yleinen mielipide" tunnustaa hänen luonteensa puhdistuvan juuri siitä, että hän ei salli kunniaansa ja hyvää mainettaan tallattavan lokaan. Ja kaiken muun hyvän lisäksi hyvä kristitty luulee vielä kirkastavansa jumalan "kunniaa" sillä, että hän rankaisee pahaa! Kristittyjen jumalalla on näet kunniantunto samoin kuin hänen maanpäällä olevilla lapsillaan! Ja tämä kunniantunto uskotaan järkähtämättömäksi luonnonlaiksi. Kyllä se onkin luonnonlaki. Mutta minkälaisen luonnon? Kaikkein alhaisimman ilmestystilassa olevan luonnon, jonka tehtävänä on suojella persoonallisuutta.

Mitä opettaa teosofia siitä luonnosta, joka pukee kunniantunnon ihanaan purppuraan? Se opettaa, että tuota luonnonlakia seuraava olento ei voi nähdä "jumalan valtakuntaa", että hän on ehdottomasti tuomittu pitkälliseen, aikakautiseen perikatoon, että hänen täytyy vielä lukemattomia kertoja syntyä ihmisruumiiseen kärsimään ja kuolemaan. Mistä syystä? Siitä että hän elää mitä alhaisimmassa eristäytymisen harhassa, koska ei voi asettua sen kannalle, joka häntä "loukkaa".

Mitähän arvelisi länsimainen sivistynyt maailma viisauden mestarista, joka asuisi jossakin sen suurkaupungissa ja joka ei osoittaisi vähintäkään kunniantunnon loukkaamisen oiretta, vaikka väkijoukossa häntä osoitettaisiin sormella ja herjattaisiin kauheimmaksi olennoksi, mitä maa päällään kantaa? Mitähän sanoisivat hyvät kristittymme sellaisesta olennosta − heidän mielestään "pakanasta" − joka enkelimäisesti hymyillen lähestyisi herjaajaansa kutsuen tätä rakkaaksi ystäväkseen ja joka osoittaisi hyvyyttä ja lempeyttä erityisesti tälle juuri siksi, että tämä − muiden mielestä − kohteli häntä sanomattoman julkeasti? Epäilemättä häntä sanottaisiin "idiootiksi", "raukaksi" ym. Etupäässä pidettäisiin hänen käytöstään "luonnottomana", ja sitä se totisesti olisikin verrattuna siihen luontoon, joka "kunniallisia" ihmisiä hallitsee.

Tavallisten ihmisten "jäsenissä" asuu aivan luonnollinen "lihan laki", mutta niin luonnollinen kuin se onkin, sen täytyy kokonaan lakata hallitsemasta siinäkin ilmenneen elämänjärjestössä, jota teosofia kutsuu devachaniksi ja kristityt taivaaksi. Vaikka tämä järjestö korkeampien kannalta on pelkkä lastenseimi, lapsellisen onnellisuustarpeen tyydytystila, ei nykyajan puhtaimmalla "lihan lailla" − kunniantunnolla − ole vähintäkään sijaa tässä järjestössä. "Synnin siemen" on täydellisessä itämättömyystilassa taivasmaailman elämässä. Vasta sitten kun sielu on nauttinut taivaan ilot loppuun ja lähenee takaisin astraalitasoa, alkaa tuo siemen itää, luonnonlain välttämättömyydestä tietysti, sen lain, jonka alaisuudesta sielu ei ole vielä vapautunut. Jos hyvät kristityt ymmärtäisivät, mitä pyhä viha ja kunniantunto ovat, jos he tietäisivät ne kauniisti naamioiduiksi vihollisikseen, niin heidän keskuudessaan ei olisi niin paljon surkeutta ja kärsimystä. Jos he tietäisivät, että "pahan" rankaisemisesta tulee uutta pahaa, niin kyllä yhteiskunta pian syntyisi uudestaan ilman minkäänlaista ulkonaista toimintaa.

Olemme nähneet, ettei mitään "luonnotonta" ole olemassa, kun elämää katsellaan kaikkeuden kannalta. Kun tajuntakeskus pääsee niin pitkälle laajenemishalussa, että se voi väsymättä elää kaikkien ilmenneen luonnon olioiden keskuudessa, vapautuu se kaikesta lainalaisuudesta. Silloin se "ulosoppineena" ehdottoman luonnon apulaisena saa käyttääkseen ne voimat, joita ei mikään rajoitettua järjestöä koskeva toimintaohje pidä sidottuina.

Tällaista luonnontiedettä opettaa teosofia. Sen opetus on käytännöllistä luomistyötä samalla kun se järkeä terästäen saattaa inhimillisen ymmärryksen työskentelemään ristiriitaisuuksista vapaana, jumalallisia syvyyksiä tutkivassa ja suhteellisuuden lain alaiselle tajunnalle erittelevässä aatteen maailmassa.

3. IHMINEN

Nykyinen luonnontiede jakaa maapallon elämän kolmeen luokkaan, jotka ovat kivi-, kasvi- ja eläinkunta. Viimeksi mainittuun luetaan ihminenkin. Mutta kun länsimainen luonnontiede ei vielä tunnusta olevan muunlaista elämää kuin se, mikä teosofisen kielenkäytön mukaan on fyysistä, on ymmärrettävä, että tällainen luonnontiede osaa käsitellä ihmistä vain fyysisenä oliona.

Kun länsimainen luonnontiede ei tunne muunlaista kehitystä kuin fyysis-aineellisen, on se auttamattomasti materialistinen. Turhaan on tätä luonnontiedettä koetettu saada kristillisen kirkon ystäväksi, kun näet "kristillisellä kirkolla" ymmärretään muuta kuin pelkkää opinkappalekokoelmaa. Niin kauan kuin kristillisessä kirkossa on vähänkin henkeä ja elämää, se ei voi asettua nykyisen luonnontieteen kannalle. Moni tieteen harras ystävä – ollen samalla materialisti – riemuitsee ja tuntee ikään kuin suurta vahingoniloa siitä, että uudempi luonnontiede on pannut kirkon ahtaalle.

Ihminen on luonnontieteen mukaan nisäkkäiden luokkaan kuuluva eläin, joka pitkien ajanjaksojen kuluessa on kehittynyt aiemmista eläimistä – viimeksi apinasta – nykyiseen käskevään ja johtavaan asemaansa. Kirkon ystävät taas eivät tahtoisi luopua siitä vakaumuksestaan, että ihminen on "jumalan kuva", joskus erikoisella huolella aivan valmiiksi luotu, ollenkaan polveutumatta apinasta, vielä vähemmän alemmista eläimistä.

Ainoastaan yhdessä kohdassa ovat länsimainen luonnontiede ja kristillinen kirkko yksimieliset ihmiseen nähden. Luonnontiede opettaa, että ihminen eläinkunnan jäsenenä on ilmestynyt maapallolle paljon myöhemmin kuin kivi- ja kasvikunta ja että hän on kaikkein nuorin eläinsukulaisistaan. Kirkko taas opettaa, että jumala loi kaikki ensin valmiiksi ja viimeksi vasta ihmisen koko alempaa luontoa hallitsemaan. Jos luonnontiede ei lukisi ihmistä eläinkuntaan kuuluvaksi vaan tunnustaisi erikoisen luomistyön ihmiseen nähden, olisi se kirkon täydellinen ystävä.

Aikojen viisauden mukaan, jonka edustaja teosofia on nykyään, ihminen on paljon vanhempi kivi-, kasvi- ja muuta eläinkuntaa, johon hänen näkyväinen verhonsa eli fyysinen ruumiinsa kyllä kuuluu. Hän uskaltaa vakuuttaa: "Ennen kun nuo mahtavat vuoret olivat syntyneet, olin minä." Mutta erehdysten välttämiseksi on heti huomautettava, ettei äskeisessä lausunnossa tarkoitettu ihminen ole nykyajan ihmiseläin. Ihmisen nykyinen ruumis on kivikuntaa nuorempi samoin kuin nykyisen kasvi- ja eläinkunnan muinaisia esivanhempia. Mutta teosofian "ihminen" ei olekaan sama kuin nykyajan luonnontieteen ja kirkon. Hänellä on takanaan hirvittävän pitkä taival, jonka hän on kulkenut. Se yleisesti tunnustettu ja tunnettu tosiasia, että ihminen on älyllisesti kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan yläpuolella, on hänen pitkän ikänsä parhaana takeena. Äly syntyy pitkällisestä kokemuksesta. Jos siis ihmiskunnan yhteinen äly on suunnattomassa määrin korkeampi koko maapallon kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan älyä, niin ihmiskunnan on täytynyt olla tekemässä kokemuksia myös hirvittävän pitkiä aikoja ennen kun kivet, kasvit ja muut eläimet.

Tosiasia on se, että ne joukkomonadit eli -yksiöt, jotka nykyään ovat yksilöityneinä eri ihmisolentojen tajuntakeskuksiksi, ovat äärettömiä aikoja sitten kuuluneet "elottomaan" kivikuntaan. Onko siis ihminen kehittynyt kivestäkin eikä vain kasveista ja eläimistä? Ei suinkaan! Hän ei ole niistä kehittynyt vaan kulkenut näiden luomakuntien kautta.

Ihmisolentoa ymmärtääksemme meidän tulee ottaa huomioon, että hänen kehityksensä jakautuu kolmeen eri luokkaan, nimittäin henkiseen, fyysiseen ja järjenomaiseen. Henkinen kehitys on hengen laskeutumista aineeseen eli kirkollisella kielellä puhuen syntiin lankeamista. Ikielämän itsestään lähettämä elämänaalto muuttuu suunnattomalla kiertomatkallaan äärettömän monenlaisiksi muodoiksi. Voisimme sanoa, että tämä aalto on mahtava jumala, "isän olemuksen perikuva". Mutta mitä pitemmälle se jatkaa matkaansa, sitä enemmän se vieraantuu vanhasta, alkuperäisestä luonnostaan. Emme voi tässä käsitellä edes pääpiirteissään ihmishengen alaspäistä kulkua, koska se tehtävä kuuluu korkeimmille vihityille mestareille. Sanomme vain lyhyesti, että se elämänaalto, johon ihmiskunta on sellaisenaan kerran kuulunut, on äärettömän hitaasti – aikaa ihmistajunnan kannalta laskien – pukeutunut kivikuntaan. Ihmiskunnalla on siis "ennen vanhaan" ollut yhteinen kiviruumis samoin kuin nykyisellä kivikunnalla. Jos pidämme kivikuntaa luomiston alhaisimpana asteena, niin sanokaamme, että ihminen on lakkaamatta taantunut siihen asti, että "jumala oli muuttunut kiveksi".

Kivikunnasta lähtien on joukkomonadi eli -yksiö niin sanoaksemme jakautunut pienempiin ryhmiin muuttuen kasvikunnan eriasteisiksi sieluiksi. Nämä ovat taas jakautuneet vielä pienempiin eli eläinsieluihin. Useimmat nykyajan eläinyksilöt kuuluvat vielä henkisesti suureen joukkosieluun. Kokonaista kolme ihmiskuntaakin eli juurirotua on ollut pelkkiä eläimiä; vasta neljännessä jakautui eläinjoukkosielu yksilösieluiksi.

Ihminen – fyysinen ihminen – on siis pitkinä ajanjaksoina ollut pelkkä eläin. Hänen kolmenlaisesta kehitysmuodostaan voidaankin vain puhua nykyajan järki-ihmistä silmällä pitäen. Mutta selvää on, että nykyajan eläinkunta on niin sanoaksemme paljoa kaukaisempi osa äsken mainitusta elämänaallosta, koska se ei ole vielä ehtinyt ihmisen tasolle.

Neljännen juurirodun puolivälistä alkoi ihmisen järjenomainen kehitys, so. silloin oli ihmiseläin kehittynyt ruumiiltaan sellaiseksi, että sama jumalallinen elämä, joka tähän asti oli johtanut sen kehitystä alaspäin, saattoi nyt alkaa sitä yksilöllisenä elostaa ja johtaa ylöspäin eli "pelastamaan synnistä". Yhä täydellisempi fyysinen kehitys oli välttämätön, jotta tämä pelastustyö voitaisiin alkaa. "Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähimmillään", sanoo sananlasku, joka tässä suhteessa on aivan paikallaan. Eläin on näet "alaspäisessä kaaressa" pitemmällä kuin kasvi ja kivi. Mistä syystä? Siitä, että eläinyksilöt voivat palvella itseään muiden kustannuksella enemmän kuin edelliset, ne ovat siis itsekkäämpiä. Mutta tämän "pahan" vastapaino tulee oikeaan aikaan. Jumalallinen elämä laskee järjen kipinän eläimeen, joka nyt saa "merkin otsaansa". Tässä tilassa on se merkillisessä epävarmuudessa. Se osaa suunnitella ja järkeillä, ja tämä kyky on niin sanoaksemme sillanrakennustyön alkamista aine- ja henkimaailman välillä.

Eikö suuri elämä ole ihmeellinen? Se sallii joukkoyksiöiden "langeta" yhä syvemmälle, hoitaen tätä mielellään lankeavaa joukkoa äärettömällä rakkaudella, mutta se ikään kuin aina kuiskaa sille suloisesti:

"Odota, lapseni! Vielä tulee sekin aika, jolloin saan sinut kuulemaan ääntäni. Kun voin istuttaa sinuun järjen kipinän, käännyt sinä sen valaisemana kysymään neuvoa minulta."

Ihmisen fyysinen kehitys kulki henkisen kanssa rinnan niin kauan kuin hän ruumiillaan eli fyysisessä maailmassa olematta vielä järkiolento. Siitä lähtien, jolloin järjen valo on ollut hänen oppaanaan, kulkee taas järjenomainen kehitys rinnan fyysisen kanssa. Mutta sen sijaan että fyysinen kehitys veti häntä ennen yhä alaspäin, vetää nyt järjenomainen kehitys häntä ylöspäin kohti henkistä heräämistä, joka on suhteellisesti yhtä suloista ja viehättävää kuin ennen oli henkisesti yhä syvempään uneen vaipuminen.

Kolmessa ensimmäisessä juurirodussa ihmisen kehitys kulki henkisesti alaspäin. Neljännessä hän pääsi tasapainotilaan, jossa – kuvaannollisesti puhuen – eläin ja jumala olivat tasaväkiset. Kolmessa viimeisessä juurirodussa kehittyy ihminen henkisesti ylöspäin. Fyysinen ruumis hienostuu, ja tulee yhä herkemmäksi ylempien elämänjärjestöjen väreilyille.

Jokainen juurirotu lisää ihmiselle yhden fyysisen aistimen. Ensimmäisen juurirodun ihmisellä – oikeammin ihmiseläimellä – oli ainoastaan kuulo; toisen juurirodun ihmisillä oli kuulo ja tunto, kolmannen kuulo, tunto ja näkö, neljännen kuulo, tunto, näkö ja maku. Tämän juurirodun ihmisillä, joihin Atlantis-kansa kuului, ei siis ollut ensinkään hajuaistia, joten he saattoivat elää sellaisessa hajussa, mikä kuolettaisi meidät.

Viides, kuudes ja seitsemäs juurirotu vievät ihmistä suunnattomasti eteenpäin. Viidennen juurirodun ihmisillä – joihin nykyajan kehittyneimmät tavalliset ihmiset kuuluvat – on viisi aistia. Hajuaisti kuuluu siis viidennen antimiin. Kuudes juurirotu antaa ihmiselle uuden aistimen lisää, ja se on astraalinen selvänäköisyys. Sen ajan ihmiset ovat siis kaikki "tietäjiä" siinä merkityksessä, että he tietävät asioita, joita ei nykyajan ihminen ollenkaan saa selville, koska häneltä puuttuu kuudes aisti. Nykyajan ihmisen aivoissa on pieni kohoke, jonka tieteellinen nimi on glandula pinealis, so. käpyrauhanen. Nimi johtuu siitä, että se muodoltaan muistuttaa pientä männynkäpyä. "Oppineet" eivät tiedä vielä lainkaan, mitä tällä pikkukävyllä "tehdään", mutta teosofit käsittävät, että siitä kehittyy kuudes aisti seuraavassa juurirodussa. Siitä tulee siis astraalinen sähköpatteri, joka on samalla sekä lähetys- että vastaanottokone. Nykyistä sähkölennätintä ei silloin tarvita, koska luonto antaa kullekin ihmiselle sellaisen välineen.

Seitsemäs juurirotu kehittää kaikista tavallisista ihmisistä adeptin. Se on kerrassaan suurenmoinen kehitysaste. Silloisella ihmisellä on seitsemän aistia. Viimeinen näistä, kuuden edellisen kruunu, on mentaalinen eli älynomainen selvänäköisyys. Ajatelkaamme, mikä mahtava olento onkaan sen ajan ihminen! Kuolemasta ei silloin puhuta mitään. Taivasmaailmassa olevat ihmiset nähdään yhtä hyvin kuin me nykyajan ihmiset nyt näemme ystävämme, jota katsomme kasvoista kasvoihin.

Kuinka erilainen onkaan ihminen teosofian kuin nykyisen länsimaisen tieteen kannalta! Viimeksi mainittu pitää häntä viisaana "seuraa rakastavana eläimenä"; teosofia väittää nykyajan ihmisen kuuluvan samalla kerralla seitsemään suureen luonnon valtakuntaan, vaikka tavallinen ihminen tässä lihasruumiissaan onkin vain tietoinen näistä valtakunnista kaikkein alimmasta, so. fyysisestä.

Kuinka erilainen onkaan ihmisen siveellisen elämän merkitys teosofian valossa kuin länsimaisen tieteen ja "jumaluusopin" kannalta! Viimeksi mainitut opetussuunnat väittävät ihmisen elävän yhden ainoan kerran tavallisena ihmisenä. Selvää on, että siveellisen elämän kantavuus tällaisen opetuksen kannalta on lyhyt. Jalo ja raaka elämä ovat samanarvoiset eläjälle itselleen materialistisen luonnontieteen mukaan, kun hän kerran on kuollut. Lyijynpala, jolla itsemurhaaja lävistää ohimonsa, päästää nykyisen länsimaisen sivistyksen mukaan hänet kaikesta siveellisestä tilinteosta. Kristillisen jumaluusopin mukaan se siirtää hänet ehdottoman muuttumattomuuden tilaan, sulkien häneltä kehityksen tien ja "armon oven" ikuisuudeksi. Tuo on ihmeoppia, joka on vierasta teosofialle. Tämä ei tunnusta mitään ihmettä olevan koko äärettömässä elämässä vaan loppumatonta, hidasta tilanmuutosta.

Useat länsimaiset kielet ovat lainanneet sanskritista sen sanan, joka näissä kielissä nyt merkitsee "ihminen". Tämä sana on man, ja se merkitsee "ajattelija". Romaanisissa kielissä taas johdetaan "ihminen" latinalaisesta "homo"-sanasta, joka merkitsee "maa". Mutta melkein kaikissa eurooppalaisissa kielissä esiintyy latinan "humanus"-sanasta lainattu muoto. "Humaaninen" – ihmisellinen – olento kuuluu siis olemukseltaan sekä maahan että ajatusmaailmaan. Ajattelija – man – ei kuulu maahan; se vetäytyy omalle tasolleen ruumiin kuoltua.

Näyttää siltä, että suomenkielen "ihminen" on myös sanskritilaista juurta. "Ihminen"-sanassa ovat juuriäänteinä mn. "Ih" voi olla samanlainen alkuliite eli prefiksi kuin hu latinan "humanus"-sanassa. Kun m:n ja n:n väliin pannaan a, saadaan man.

Tämä todellinen ajattelija, joka on antanut persoonallisellekin ihmiselle nimen, syntyy jälleen, kunnes se on kyllästytetty sillä kokemuksella, mikä persoonallisesta olemassaolosta voidaan saada jälleensyntymisketjussa kiinni ollessaan, on "ajattelija" karman lain alainen, so. sen täytyy tehdä tiliä vaelluksestaan aineen maailmoissa.

Avaruuden elämässä on lukemattomia kehitysjärjestöjä, jotka kaikki ovat toisiinsa rengastettuina. Kun se yksilöllinen elämänpesäke, jonka me tunnemme ihmisajattelijana, on suorittanut koko järjestönsä "oppijakson", siirretään se ylempään kehitysjärjestöön. Sellaisiin ylhäisiin järjestöihin kuuluvia, entisiä ihmisiä ovat ne mahtavat jumalat, jotka eriasteisina johtavat nykyistä aurinkokuntaamme. Maapallon nykyisen ihmisen kutsumus on aikanaan kohota samalle asteelle. "Uskolliselle palvelijalle", joka hoitaa hyvin tehtävänsä, annetaan kehitysjärjestön vaihteessa yhä suurempi hallitusvalta.

Tietäjä – tammi-, helmi-, maaliskuu 1909

Jatkuu...


Etusivu

Teosofia