Aate

Mitä teosofia opettaa

Tässä 12-osaisessa kirjoitussarjassa käsitellään teosofian opetuksia 12 eri puolelta, jotka ovat

    1. Jumala
    2. Luonto
    3. Ihminen
    4. Eläinkunta
    5. Kasvikunta
    6. Kivikunta
    7. Aine
    8. Elämä
    9. Kuolema
    10. Syyt ja seuraukset
    11. Ikuinen laki
    12. Kehityksen päämäärä

Aluksi tarkastellaan siis teosofian opetusta jumalasta.

1. JUMALA

Kristillisen kirkon jumaluusoppi puhuu elämän ikiperusteesta liian alhaista kieltä. Se selittää elämää suorastaan samalta kannalta kuin uudemman ajan ns. materialismi, so. että kaikki tunnustettava olemassaolo on yksinomaan fyysistä maailmaa, jota aistitaan ja havaitaan viiden aistin avulla. Tämä jumaluusoppi on mm. ottanut "todistaakseen" jumalan olemassaolon. Sitä todistustapaa, jolla jumalan olemassaolo tahdotaan kumoamattomasti näyttää toteen, kutsutaan "ontologiseksi" eli olemusopilliseksi. Mutta miten jumaluusoppi pääsee tätä todistustapaa seuraten tarkoitustensa perille ? Se väittää, että koska mitään ei synny ilman tekijää, niin täytyy kaikilla luonnon olemusaloilla olla alkuunpanijansa, valmistajansa ja tekijänsä. Mutta juuri tämä todistustapa on kristillisen jumaluusopin materialistisuuden epäämätön todistus. Kun se sanoo, ettei "tyhjästä synny mitään", niin se luonnollisesti edellyttää olevan "tyhjyyttä" ja sen täytettä, joka on fyysinen aine.

Kristillisen jumaluusopin kannalta on siis jumala suuri, viisas ja voimakas olento, joka suunnittelee, miettii ja ajattelee kuten ihminenkin, olento, joka kaipaa ja tarvitsee jotakin. Tavallinen järki kutsuu tällaista ajattelijaa ja suunnittelijaa persoonalliseksi olennoksi. Jumaluusoppi kyllä tunnustaa jumalan "hengeksi", mutta samalla se ihan tosissaan opettaa, että tämä henki juuri onkin persoonallisuuskäsitystä vastaan. Jumalan sanotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, aluton ja loputon, ikuisesti muuttumaton.

Kun kristillinen jumaluusoppi on ilmeisesti luonut tällaisen jumalakäsityksen ihmisen tajunnan kannalta, niin luulisi olevan päivänselvä asia, että se persoonallisuuden kannalta jumalaa käsitellessään myös huomaisi oppinsa epäpätevyyden. Persoonallisuushan on rajoitustila. "Persoona" merkitsee, että on olemassa muita persoonia, jotka ovat suhteessa siihen. Koska persoona on rajoitettu olemustila, se ei voi olla kaikkitietävä sen matemaattisen aksioomin mukaan, että "kokonainen on suurempi kuin sen osa". Kaikkitietävyys kuuluu rajattomuuteen. Persoonan, olkoon se kuinka suuri tahansa, on mahdotonta olla kaikkitietävä. Yhtä mahdotonta on sen olla kaikkivaltias ja kaikkialla läsnä oleva. Kuinka persoona voisi olla kaikkivaltias, so. sisältää kaiken voiman ja vallan, kun se itsekin on eristetty, rajallinen olento? Kuinka persoona voisi olla kaikkialla läsnä, kun se itse on suhteessa ympäristöönsä? Miten voisi persoonallinen olento olla aluton ja loputon, koska persoonallisuustila. juuri on kehityksen tulos? Kaiken kehityksen kaksi päätekijää ovat aika ja paikka eli toisin sanoin suhde ympäristöön.

Ei kristillisen jumaluusopin mukainen jumala siis kelpaa kaiken luojaksi. Se on tosi suuruudesta puhuttaessa lasten leikkikalu.

Mutta teosofian opetuksen mukainen jumala on todellakin suuri, että korkeinkin rajallinen tajuntakeskus pyhässä nöyryydessä lankeaa maahan hänen eteensä, käyttääksemme tällaista vertauksellista puheentapaa.

Teosofia ei äärimmäisestä elämän syystä puhuessaan voikaan tosissaan käyttää mitään yleisesti hyväksyttyä sanaa. Ei sen opettamalla ikielämällä ole, eikä koskaan voi olla minkäänlaista nimeä. Jos todellakin voidaan puhua "jumalan pilkkaamisesta", niin on äärettömyyden nimittämisyrityskin sellaista. Teosofia opettaa äärimmäisestä, aina muuttumattomasta kaiken ilmenneen elämän syystä aivan toisin kuin kristillinen jumaluusoppi tai tavallinen viisaustiede. Tämä itsessään muuttumaton oleminen ei ole jumala vaan jumaluus, se ei ole mikään voiman keskittymiskiteyminen, jollainen "olennon" aina täytyy olla, vaan kaikkiallinen, ikuinen, aluton, loputon, nimetön, käsittämätön elämä.

Tähän voisi joku kristitty jumaluusoppinut väittää, että teosofian jumaluusoppi on sitä tavallista lohdutonta panteismia, so. opetusta, jonka mukaan jumala on vaan luonnossa aina esiintyvä, itsessään sokea mekaaninen elämänvoima. Tämä luulo on suuri väärinkäsitys. Ei teosofia opeta jumaluudesta niin. Tuo materialistinen panteismi on teosofian jumaluusopista yhtä kaukana kuin kristillisen jumaluusopin mukainen persoonajumalakin. Se aate, joka ns. panteismissa esiintyy, on teosofisen opetuksen kannalta vaan jumaluuden työkalu, ei itse jumaluus. Toisaalta on minkä tahansa ajatusopillisen järjestelmän opettama suurinkin "jumala" teosofian valossa ikiolemisen paljas nöyrä käskyläinen. – Kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka esimerkiksi kristillinen kirkko tunnustaa jumalalle, tunnustaa teosofiakin, mutta se lisää: nämä ominaisuudet eivät voi olla keskitettyinä mihinkään "olentoon", so. rajalliseen tajuntatilaan.

"Mutta onko sitten teosofian jumaluusoppi monoteismia vai polyteismia, koska ei se kerran ole sitä tavallista panteismia?", kysynee taas kristitty jumaluusoppinut.

Ei se ole kumpaakaan tai on yhtä paljon molempia. Kun näet puhutaan monoteismista eli yksijumalaisuudesta tai polyteismista eli monijumalaisuudesta, väikkyy tajunnassa aina jonkinlainen eristetty voimankeskus. Teosofia sisältää sekä yksi- että monijumalaisuuden. "Jumala" on "yksi", kun tajunnassa tarkoitetaan kaikkeuden nimetöntä elämää; "jumalia" on "monta" – lukemattomia – kun tarkoitetaan pohjattomassa elämänmeressä toimivia, hallitsevia, ohjaavia ja järjestäviä voimankeskuksia. "Pakanoiden" monet jumalat ovat siis teosofian kannalta yhtäläinen tosiasia kuin kristillisen kirkon yksi ainoa jumala.

Eikö tämä "oppi" ole suloista, henkevää ja samalla järkevää? Kuinka voisi se elämä, joka huokuu rajattomuuden jokaisessa ilmennysmuodossa yhtä puolueettomasti, erityisesti pukeutua johonkin muotoon! Silloinpa se ei olisi kaikkiallinen. Mutta eristäytymistehtävä, sitä tai tätä eri ajanjaksoina oleminen, sellaisen tai tällaisen lähetystoimen täyttäminen kuuluu siihen ikielämästä ulos säteilevään järjestöön, jolla on alku ja loppu. Tämä järjestö käsittää lukemattomat, erilaisilla voimilla varustetut toimivat olennot, jotka vielä jälleensyntymisketjussa kiinni olevien ihmisten kannalta ovat jumalia.

Kun ajattelemme hyvin järjestettyä "maallista" sivistysvaltiota, niin saamme hämärän kuvan jumaluudesta. Hallitsijan kädessä ovat johtolangat, mutta hän on monien välikäsien kautta alituisessa vuorovaikutuksessa kansan kaikkien kerrosten kanssa. Ministerit, kuvernöörit, senaattorit ja kaikenlaiset muut alemmat viranhoitajat ovat hallitsijan ja kansan välisiä johtolankoja. Vapaammassakaan maassa ei hallitsijan valtaa pitävä persoona koskaan voi välittömästi lähestyä jokaista kansan yksilöä eikä päinvastoin. Kun kansa valitsee eduskunnan ajamaan asioitaan, tämä eduskuntakin on vain välikäsi.

Elämän suurta hallitsijaa ei kukaan voi lähestyä, sillä "joku" on aina eristystilassa oleva olento. Ei elämän hallitsija voi lähestyä ketään erityisesti, koska sellainen tapaus vaatisi kaiken keskittymistä ja kiteytymistä vain "joksikin". Mutta sittenkin on tämän hallitsijan ja koko avaruuden ilmennystilassa olevien eri olentojen välillä alituinen vuorovaikutus. Koko avaruus voidaan ajatella jaetuksi "piireihin", joita kaikkia johtaa suuri ylijumala. Suuremmat piirit jakautuvat pienempiin, joilla taas on omat käskynhaltijansa. Meidän aurinkokuntaamme hallitsee suuri jumala. Tämä on yksilöllinen – ei persoonallinen – tajuntakeskus. Aurinkokuntamme hallitsijan viisaus ja voima on niin suuri, ettei meillä voi olla siitä minkäänlaista käsitystä. Kapalolapsen ja oppineen professorin kykyjen toisiinsa vertaaminen tässä suhteessa olisi lasten leikkiä. Erotus on niin hirvittävän suuri, että se todella käy "kaiken ymmärryksen yli".

Eikö aurinkokuntamme hallitsija kelpaisi meille jumalaksi? Emmekö me kuolevaiset pyhällä hartaudella alentuisi tomuun tällaisen majesteetin edessä, jos meidän olisi mahdollista nähdä häntä ja seisoa hänen edessään?

Maapalloamme hallitsee myös suuri henkiolento, meistä katsoen voimallinen jumala. Jokaisella aurinkokuntamme planeetalla on oma henkinen "kuvernöörinsä", joka tekee tiliä koko aurinkokunnan hallitsijalle eli logokselle, sille "sanalle, joka alussa oli jumalan luona".

Sitten on lukematon joukko henkisiä suuruuksia, joiden tehtävät ovat erilaisia, kaikki tietysti tarkoittaen alemman luomiston opettamista ja johtamista. Mutta kaikki suurimmatkin jumalat ovat vaan "tomu ja tuhka" sen majesteetin edessä, jolla ei voi olla mitään nimeä, ei mitään erikoista ominaisuutta eikä eristettyä tehtävää vaan kaiken ilmenneen elämän hyväksi lakkaamatta uhrautuminen.

Tämä "ei mikään erittäin" ja samalla "kaikki yhteisesti" on teosofian opetuksen mukainen "ainoa totinen jumala", joka ehdottoman nöyryytensä tähden on ehdottomasti suurin.

Mutta ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja – seikka, joka todistaa ikielämän heijastuksesta "kuolevaisen" tajuntaan. Tulee näet vielä kysymys, onko tämä ikuinen "ei mikään" ja "kaikki" ajatteleva, toimiva järki, jos ei se kerran ole panteistinen mekanismi.

On. Mutta ikuisen "ajatuksesta" ja "järjestä" mitättömänkin kuvan saadaksemme meidän täytyy tajunnassamme tehdä se suuri voimainponnistus, että koetamme sulattaa koko avaruuden mittaamattomassa elämässä esiintyvät järjen- ja voimankeskukset – yhdeksi kokonaisuudeksi! Jos sen jaksamme tehdä, saamme katsella ehdottoman jumalan "kasvojen" kirkkautta!

Ottakaamme pieni vertauskuva. Otaksutaan, että maapallolla elää ihminen, joka tietää kaikki, mitä ihmiskunnan eri yksilöt satojen miljoonien vuosien kuluessa ovat tietäneet ja kokeneet ja mitä ne ihmiskunnan vastaisena kehityskautena tulevat tietämään – ihminen, jolla on kaikki se voima, joka maapallolla koko sen pitkänä kehitysjaksona on jossakin muodossa ilmennyt. Eikö sellainen ihminen ansaitsisi "viisaan" ja "voimallisen" nimeä? Mutta tämä vertauskuva ei ole auttanut meitä millimetrinkään matkaa ehdottoman jumalan viisauden ja voiman mittaamisessa. Meidänkin tajunnassamme on näet se tieto, että maapallo koko avaruuselämään verrattuna ei ole edes pisara meressä. Kuinka me sitten voisimme tajunnassamme yhdistää koko avaruuden järjen- ja viisaudenkeskukset!

Muuten niin suuri ja ylevä tutkiva, luokitteleva järki saa nöyrästi astua alas istuimeltaan niin pian kun se vallattomuudessaan tahtoo ruveta äärettömyyttään mittaamaan. Tässä ilmenee se kristillisenkin kirkon opettama totuus, ettei järki pysty käsittämään jumalallisia asioita. Mistä syystä ei se pysty? Tietysti siitä, että kaikki eri järjenkeskukset ovat rajallisia, eristettyjä tajuntatietoja. Mutta kirkko on tätä tosiasiaa käyttänyt yksipuolisesti. Se on vaatinut, ettei ihminen saa tehdä tutkimusyritystäkään vaan että hänen tulee nöyrästi uskoa. Mitä? Jonkin oppijärjestelmän sanastoa, joka on vertauskuvakieltä. Niin on tehtykin, ja tuloksena on kristillisen kirkon mieletön jumalaoppi!

Järki päinvastoin saa ja sen tulee yrittää tutkia jumalallisia asioita. Sellainen lakkaamaton koetus juuri laajentaa järjenpesäkettä, kunnes järki omasta hyväksymisestään – eikä minkään sivullisen voiman kiellosta tai käskystä – alistuu eli sulautuu henkeen. Järki on näet hengen edustaja ilmenneessä maailmassa. Kun järjenkeskus on niin laajentunut, ettei se enää mahdu ilmenneeseen elämään, on järjen valta kehityksen lain kannalta mahdottomuus. Järki on hengen lapsi, joka leikkii ainemaailmoissa, mutta tämä lapsi on aiottu kasvamaan täysi-ikäiseksi. Silloin se myös omaksuu täysi-ikäisen elämäntavat. "Kun minä olin lapsi, niin minä ajattelin kuin lapsi, puhuin kuin lapsi ja tein kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani minä hylkäsin lapselliset asiat", sanoo Paavali. Ei kukaan voi väittää, että lapsi-ikä olisi "huonompi" kuin täysi-ikäisyys. Ei se ole huonompi, mutta se kuuluu toiseen järjestöön. Samoin ei järkikään ole henkeä huonompi, mutta sen ilmenemistarve lakkaa silloin kun henki saa ohjakset käsiinsä, koska henki itsessään sisältää myös järjen yhtä hyvin kuin kukin täysi-ikäinen ihminen itsessään sisältää kaikki oman lapsuusaikansa kokemukset.

Minkä muun viisausopillisen järjestelmän jumaluusoppi on niin ihana kuin teosofian? Yksi- ja monijumalaisuus ovat tässä mitä suloisimmassa sopusoinnussa; ei toista tarvitse hylätä toisen voimassa pysyttämiseksi. Tarvitaan vaan aste-erotuksen edellyttäminen, ja molemmat ovat samalla kerralla yhtä "oikeat"; kumpikin yksikseen jätettynä ilman toisen täydennystä on taas yhtä "väärä".

Teosofian jumaluusoppi on minun tietääkseni ainoa, joka ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.

Kristittyjen enkelit ovat teosofisen viisausopin mukaan yksilöllisiä "pikkujumalia", jotka toimittavat suuren ylijumalan asioita. Tämä ylijumala on nimetön, aluton, loputon, kaikki muodot ja ominaisuudet sisältävä muuttumaton elämä, se "iki-pimeys", jonka edessä kaikki luodut pyhää kunnioitusta tuntien vapisevat, se lakkaamaton elämänhuokuminen, jota rajallinen ihmistajunta kutsuu rakkaudeksi, mutta äärettömästi jotakin enemmän kuin "kuolevainen" kieli voi lausua ja laajennuksenalainen tajuntakeskus tuntea.

Tietäjä – tammikuu 1909

Jatkuu...


Etusivu

Teosofia