J. V. Snellman 


Teosofia, hahmotelma [1826-28]

Maailma ja ihminen

Maailmankaikkeus on Jumalan ajatus. Siitä lähtien, kun tämän/tämä ideaalinen hengen kuva ilmestyi todellisuuteen, ja vastasyntynyt maailma täytti Luojansa tarkoituksen (sallikaa minulle tämä inhimillinen mieltämistapa), on kaikkien ajattelevien olioiden velvollisuutena ollut löytää uudelleen tämän näkyvissä olevan kokonaisuuden ensimmäinen piirustus, koneiston sääntö, etsiä ilmiöiden laki, ja palauttaa rakennelma takaisin pohjapiirustuksiinsa. Voin nähdä luonnon/luomakunnan ainoastaan yhdellä tavalla, nimittäin ajattelevana olemuksena. Suuri yhteenliittymä, jota kutsumme maailmaksi, on siten merkityksellinen ainoastaan, koska se on olemassa osoittaakseen minulle symbolisesti kaikkien olemusten erilaiset ilmaukset. Kaikki minussa ja ulkopuolellani on ainoastaan hieroglyfejä minun kaltaisessani voimassa. Luonnonlait ovat salakirjaimia, jotka ajatteleva olento liittää yhteen tehdäkseen itsensä toiselle ymmärrettäväksi; kirjaimisto, jonka avulla henget neuvottelevat täydellisimmän hengen kanssa ja itsensä kanssa. Harmonia, totuus, järjestys, kauneus ja erinomaisuus ilahduttavat minua, koska ne asettavat minut toimivaksi omistajakseen ja keksijäkseen ilmaistessaan minulle järjellisen tuntevan olennon läsnäolon ja antaessaan minun aavistaa yhteyteni tähän olentoon.

Tässä totuuden valtakunnassa uusi kokemus, esimerkiksi painovoimalaki tai Linnén luonnonjärjestelmä ilmaisee minulle saman kuin Herculanumissa esiin kaivettu antiikin maailma, molemmat ovat ainoastaan hengen heijastusta, uusi tuttavuus olennon kanssa, joka muistuttaa minua. Keskustelen äärettömän kanssa luonnon avulla läpi maailmanhistorian — luen taiteilijan sielun hänen Apollostaan.

Jos haluat vakuuttua, niin tutki (rückwärts) taaksepäin. Jokainen tila ihmisen sielussa vastaa fyysisessä luomakunnassa jotakin asiaa, jota käytetään sen merkkinä. Eikä ainoastaan taiteilija ja runoilija vaan myös abstraktein ajattelija on luonut tästä rikkaasta varastosta: vilkasta toimintaa kutsumme tuleksi, aika on vuolas virta, joka vierii pois meistä päin (von hinnen) nykyisyydestä. Ikuisuus on kehä, salaisuus kätkeytyy keskiyöhön ja totuus asuu salissa. Niin, alanpa jo uskoa, että fyysisen luomakunnan synkkä oraakkeli on edeltä käsin ilmoittanut ihmissielun tulevan kohtalon. Jokainen saapuva kevät, joka kohottaa maan helmasta hennon taimen, selvittää minulle kuoleman synkän arvoituksen, ja todistaa vääräksi tuskallisen huoleni ikuisesta unesta. Pääskynen, jonka talvella näemme jähmettyvän kylmästä ja keväällä jälleen heräävän uuteen eloon, kuollut toukka, joka uudelleen nuortuneena perhosena kohoaa ilmaan, antaa meille osuvan kuvan kuolemattomuudestamme. Kuinka merkitykselliseksi kaikki minulle nyt muuttuukaan, kaikki on nyt kansoittunut ympärilleni. Mikään luonnossa ei enää ole minulle autiota. Kun havaitsen ruumiin, aavistan siinä hengen, kun havaitsen liikettä, siinä kohtaan ajatuksen. "Sielläkään missä haudassa ei makaa kuollutta, missä ylösnousemusta ei ole odotettavissa, Kaikkivaltias puhuu minulle teoillaan ja niin ymmärrän opin Jumalan kaikkialla läsnäolevuudesta."

 

Idea, hahmotelma [1826-28]


Kaikki henget pyrkivät täydellisyyteen. Kaikki — tästä on hairahduttu/eksytty ainoatakaan poikkeusta ei kuitenkaan ole — kaikki pyrkivät tilaan, jossa vapaimmin voivat ilmaista kykyjään, kaikilla on sama taipumus laajentaa vaikutustaan, vetää luokseen, kerätä itseensä ja omia kaikki se, mitä he pitävät hyvänä, oivallisena ja viehättävänä/ihastuttavana. Kauniin, toden ja erinomaisen katseleminen on näiden ominaisuuksien hetkellistä omistamista. Asetumme itse tilaan, johon kiinnitämme huomiomme. Olemme hyveellisiä, tekojen alkuunpanijoita, totuuden keksijöitä ja nautimme onnellisuudesta heti kun ajattelemme niitä. Me itse muutumme ajatelluksi objektiksi. Tälle oletukselle perustan kaiken seuraavan.

Jotain tämän kaltaista sanoo jokaiselle jo sisäinen tunnekin. Jos me esimerkiksi ihailemme jaloa, urhoollista tai viisasta tekoa, emmekö sydämessämme silloin ole salaa tietoisia siitä, että olemme kyenneet tekemään samoin? Eikö jo heleä puna, joka tällaista kertomusta kuunnellessamme värjää poskiamme, paljasta, että ujoutemme pelkää ihailua, että olemme hämillämme kiitoksesta, jonka olemuksemme jalostaminen meille välttämättä tuottaa? Niin, meidän ruumiimmekin omaksuu toiminnan toteuttaneen ihmisen eleet, ja osoittaa selvästi, että sielumme on siirtynyt samaan tilaan. Kun olet ollut läsnä suuressa joukossa kerrottaessa suuresta teosta, etkö olekin pitänyt kertojaa sinä, joka odotti suitsutusta, joka otti vastaan sankarilleen suodun kiittelyn, ja jos itse olit kertojana, etkö koskaan yllättänyt sydäntäsi tällä onnellisella kuvitelmalla. Sinäkin olet nähnyt, miten eloisasti esimerkiksi minä voin kiistellä parhaimman ystäväni kanssa kauniin anekdootin tai hienon runon esittämisestä. Sydämeni on minulle salaa tunnustanut, että olen silloin ainoastaan kadehtinut sinulta kunniaa, joka omistajalta siirtyy esittäjälle. Siksi nopea ja syvä hyveen tunnistaminen käy yleisesti suuresta hyveen kyvystä, kun sitä vastoin epäröimättä epäillään sen ihmisen sydäntä, jonka pää raskaasti ja hitaasti käsittää moraalisen kauneuden.

Kootut teokset I, 
huhtikuu 1826–syyskuu 1839, sivut 28–30


 Etusivu

Teosofia