"Syntiinlankeemus" teosofian valossa
 

Kauan olen toimituspapereitteni joukossa säilyttänyt tämän ystävävainajani kirjoituksen. Olen pitänyt sitä kalliina aarteena, muistona siitä vilpittömästä ja läpeensä teosofismielisestä työtoverista, joka jo nuorena poikana omaksui teosofisen elämänymmärryksen ja vielä alaikäisenä rupesi auttamaan minua teosofisessa työnteossa. Hän kirjoitti tämän vuonna 1907 ja selvästi näkyy, kuinka edistynyt hänen ajattelunsa silloin jo oli. Monet Ruusu-Ristin lukijat, jotka tunsivat Väinö Valvanteen, tulevat varmasti suurella lämmöllä ja ilolla lukemaan —tämän sanon: onneksi — verrattain pitkän artikkelin. Ja niille uusille lukijoille, joille V. H. V. on tuntematon suuruus, on epäilemättä kiintoisaa tutustua tähän kirjailijaan, jonka etevyys olisi valmistanut hänelle kunniasijaa suomalaisten kirjailijain joukossa, jos karman herrat olisivat antaneet hänen elää kylliksi kauan. - P. E.
 

Teosofinen liike on epäilemättä huomattavimpia ilmiöitä nykyajan ajatuselämässä. Sen alkuunpanijasta, madame Blavatskysta on paljon kiistelty puoleen ja toiseen eikä historian tuomio ole hänestä vielä langennut. Mutta hänen nerokkuuttaan, laajoja tietojaan ja hämmästyttäviä aatteitaan — mistä hän ne sitten lieneekin saanut — ei ole kukaan kieltänyt. Niistä on jäljellä siksi suurenmoinen todistus The Secret Doctrine, kolme laajaa nidosta käsittävä teos, joka aikanaan sai suurimmatkin tiedemiehet kuten Max Müllerin ja Crookesin ihmettelemään.

Mad. Blavatsky asettui oppositioon koko silloista tieteellistä maailmaa vastaan ja siksipä hänen sanansa usein olivatkin hyvin purevia ja väitteensä liioiteltuja eikä sitä ole hänelle anteeksi annettu. Mutta kuitenkin antoi hän nykyajan ajattelulle suuren sysäyksen, jonka vaikutuksia nyt nähdään kaikkialla, uskonnon, tieteen ja kirjallisuuden alalla. Hänen kuolemansa jälkeen puolitoista vuosikymmentä sitten on maailma paljon muuttunut. Nyt ovat teosofiset aatteet jo kaikkialla sivistysmaissa saaneet arvoa ja tunnustusta, varsinkin sen jälkeen kuin niiden etevimmäksi edustajaksi on tullut Mrs. Annie Besant, maailmankuulu puhuja ja kirjailija. Yhä maltillisemmassa ja tieteellisemmässä muodossa esiintyy teosofia nykyään maailmassa.

Uskontoon on teosofia etupäässä vaikuttanut herättävästi ja puhdistavasti esittämällä muutamia "uusia" periaatteita, joita se itse väittää ikivanhoiksi. Ne ovat ikään kuin avaimia, jotka todella tuntuvat tuovan selvitystä moneen uskontotutkimuksen kiistanalaiseen kohtaan. Seuraavassa yksi esimerkki siitä, kuinka teosofia käsittää vanhoja pyhiä myyttejä ja traditioita.

"Syntiinlankeemus" on kristillisen oppijärjestelmän peruskiviä ja on painanut syvän leiman koko länsimaiseen uskonnolliseen ajatuselämään. Voimme sanoa, että tähän vanhan testamentin lankeemustaruun ovat nojautuneet kaikkein synkimmät ja vaarallisimmat uskonnolliset käsitykset, jotka kristikunnassa ovat olleet kehityksen esteenä ja yhä vieläkin ovat, niin kauan kuin niitä kasvavalle sukupolvelle opetetaan ainoana ehdottomana totuutena. Tuota kertomusta pidetään suorastaan Jumalalta saatuna ilmoituksena ja se tarjotaan pienelle lapselle, ennen kuin hän vielä on oppinut ajattelemaan, joten se kerrassaan syöpyy hänen mieleensä ja antaa pohjavärin hänen varhaiselle maailmankatsomukselleen. Juuri nousevan nuorison vuoksi tulisi jokaisen ihmisyyden ja kulttuurin ystävän kääntää huomionsa tämän uskonnollisen kysymyksen ratkaisuun eikä tyytyä siihen, että hän itse puolestaan tuntee olevansa vapaa dogmiuskon siteistä.

Millaisen käsityksen me jokainen lapsuudessamme olemme saaneet syntiinlankeemuksesta? Meille opetettiin tuo kertomus suurena yleismaailmallisena historiallisena tapahtumana, joka muka ikiajoiksi on ratkaissut ihmiskunnan kohtalon. Ensimmäisten ihmisten synti ja sen rangaistus lepää poistumattomana taakkana kaikkein jälkeen tulevien harteilla ja ihmisluonto on ainaisesti oleva olennaisesti paha ja kykenemätön hyvään.

Mutta jos tuo kertomus otetaan järkiperäisesti tutkittavaksi, huomataan siinä sellaisia pohjattomia kuiluja, joita eivät teologien saivartelut koskaan kykene täyttämään. Ajattelevalle ihmiselle nousee kysymyksiä, joihin hän turhaan hakee jumaluusopilta vastausta, hän huomaa epäjohdonmukaisuuksia ja mielettömyyksiä, joita eivät mitkään selitykset poista. Eikö Jumala ollutkaan ennalta-kaikki-näkevä? Olisiko hän saattanut "kokeilla" luotujensa kanssa, jos hänen silmälleen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus on yhtä? Ja kuinka saattoi hän sallia käärmeen olemassaoloa paratiisissa?

Itse kertomuksen ulkonainen muotokin on sellainen, että on mahdotonta uskoa sitä tositapaukseksi. Ja niin kuin E. Lampén kirjassaan "Uskonnonopetuksesta" on osoittanut, ei siinä suinkaan Jahve esiinny edullisessa valossa. Hän on siinä kuvattu kateelliseksi hirmuhallitsijaksi, joka ei soisi ihmiselle tietoa vaan valheella (!) pelottaa heitä syömästä tiedon hedelmää. Käärmeen neuvo tuntuu näet olleen totuutta lähempänä kuin Jumalan uhkaus.

Eipä siis ihme, että kriitillinen tutkimus on tuominnut kelvottomaksi koko tämän vanhan tarinan ja asettanut sen samaan asemaan kuin muiden kansojen jumaluustarut, jotka useinkin huomattavasti muistuttavat juutalaisten sepittämiä. Kaikki kansat elävät lapsuudessaan satujen ja kuvien aikaa, niin kauan kuin heidän todellisuusaistinsa ei vielä ole herännyt. Heille ei mikään ole yliluonnollista vaan he uskovat rohkeasti kuinka mielettömiä hyvänsä ja osoittavat jumalallista kunnioitusta sellaisille sepityksille, jotka vain ovat lähteneet kekseliäimpien ihmisten päästä.

Näin päättelee vapaamielinen tutkimus. Mutta onko tämä selitys puolestaan riittävä valaisemaan syntiinlankeemustarun syntyä ja sen voittamaa suurta merkitystä? Mitä tarkemmin tuota kertomusta katsellaan, sitä mahtavammalta se tuntuu yksinkertaisessa koruttomuudessaan, jokainen sana on siinä tarkoin punnittu, paikalleen sattuva ja kokonaisuuden eheydelle välttämätön. Se on muodollisestikin taideteos ja sisällöltään salaperäisesti todellisuutta uhkuva. Ihmetellen kysymme: kuka on uskaltanut omasta päästään kyhätä tuollaisen kertomuksen ja kuka on sille voinut hankkia jumalallisen kunnioituksen?

Teosofia käy tähän kysymykseen käsiksi aivan toiselta puolelta kuin uudenaikaiset mytologit. Se lähtee siitä edellytyksestä, että tällainen vanha pyhä taru todella on jumalallista ilmoitusta. Se merkitsee: tämä ei ole minkään ihmisen keksintöä vaan on ikivanha todellisuuden esitys, joka "vihittyjen" kesken on kulkenut perintönä ammoisista ajoista. Se on kotoisin aina niiltä suurilta mantereilta, jotka nyt sivistyksineen kaikkineen lepäävät valtamerien pohjassa. Ja teosofia sanoo, niin kuin monet uudemmat uskonnontutkijat: on kyllä totta, että kansat lapsuudessaan uskovat satuja, mutta ne eivät enempi kuin lapsetkaan kykene itse luomaan satuja, ainakaan sellaisia, jotka itsessään kätkisivät syvää viisautta. Ihmiskunnan historia on verrattavissa yksityisen ihmisen historiaan. Niin kuin lapsi ei ole jätetty oman onnensa nojaan vaan aina on viisaampien ympäröimä, jotka sitä vähitellen opastavat tietoon ja käsitykseen, niin on ihmiskunnallakin lapsuutensa aikana ollut suuria opettajia, korkeita olentoja, jotka kenties ovat tänne maan päälle tulleet muista tähdistä ihmiskunnan ensi askeleita ohjaamaan. Nämä viisaammat ihmiset ovat olleet uskontojen perustajia ja traditioiden ja myyttien alkuunpanijoita eivätkä nämä siis ole suinkaan tietämättömien keksimiä sepityksiä.

Tämä kaikki tuntuu ensi kuulemalla turhalta haaveilulta, mutta mitä enemmän sitä ajattelee, sitä järkevämmältä se vaikuttaa. Todella, jos uskonnoilla on joku todellisuus takanaan, jos on olemassa näkymättömiä maailmoja ja niissä korkeampia järkiolentoja, niin tämä on aivan johdonmukaista. Ja historian todistus vahvistaa tämän väitteen ihmeellisesti. Egyptin, Intian, Kreikan ym. maiden muinaistutkimus viittaa tuollaisiin suuriin jumalallisiin olentoihin, joiden vertaisia ei löydy myöhempinä aikoina. Nykyiselle tieteelle on mahdotonta selittää tätä tosiasiaa, sen ainoa keino on kieltää se. Mutta ei ole ainoastaan vanhoilla sivistyskansoilla tällaisia traditioita, vaan vieläpä villikansoillakin on kertomuksia muinaisesta kulta-ajasta, jolloin suuret kuninkaat ja opettajat heitä hallitsivat. Joka tapauksessa on tämä selitys yhtä todennäköinen kuin mytologian teoriat.

Kun tältä kannalta katsotaan syntiinlankeemusta, edellyttämällä, että se perustuu tietoon, jolle joku yksityinen ihminen on antanut ulkonaisen ilmaisumuodon, näyttäytyy kertomus aivan uudessa valossa. Ensiksikin on luonnollista, että se on vertauskuvallinen esitys eikä suinkaan aiottukaan historialliseksi kertomukseksi. Ja nyt olisi vain tiedettävä, mikä merkitys on kaikkien sanojen ja käsitteiden takana. Tästä sanoo teosofia: Salainen tieto on aina kulkenut ihmiskunnassa perintönä ajasta aikaan. Vihitty on sen aina uskonut toiselle vaitiololupauksen turvissa. Tuo pyhä taru on mitä taidokkaimmin kokoonpantu, niin että se vastaa todellisuutta sekä toiselta että toiselta puolen nähtynä, toisella tai toisella avaimella aukaistuna. Sillä on siten monta merkitystä, ja se merkitys, jonka teosofia on saattanut julkiseksi, on älyllinen, järjenomainen merkitys.

Kun järjellä syntiinlankeemusta tulkitaan ja todella etsitään siitä tietoa, huomataan heti, että se on kertomus ihmiskunnan kehityksestä, kertomus, jonka viisaat tietäjät ovat antaneet opettaakseen kansaa ja selvittääkseen heille maailman moninaisten kärsimysten ja ristiriitojen "syntyjä syviä". Paratiisi oli ihmiskunnan lapsuuden aika, sen ensimmäisen viattomuuden tila, jota vanhat traditiot sanovat "kulta-ajaksi". Se ei ollut "4000 vuotta eKr." vaan satoja tuhansia vuosia sitten, se ei ollut vain kahden ensimmäisen ihmisen lyhytaikainen onnen unelma vaan se käsitti arvaamattomia ajanjaksoja ja sukupolvia. Me kaikki nykyiset ihmiset olemme olleet mukana paratiisissa, sanoo teosofia, joka julistaa jälleensyntymistä ainoana järjellisenä kuolemattomuususkona. Me ihmiset olemme kaikki lujilla siteillä kiinnitetyt "Maa-emoon" ja seuraamme yhdessä ihmiskunnan historian mukana sen alusta loppuun asti.

Ymmärtääksemme, millainen onnen ja viattomuuden aika ihmisillä oli heidän eläessään "luonnontilassa", on seuraava kuvaus valaiseva. "Kun espanjalaiset v. 1620 valloittivat Ladronen saaret, luulivat saaren asukkaat olevansa ainoat ihmiset maan päällä. Heiltä puuttui miltei kaikki, mikä sivistyneelle näyttää välttämättömältä. Saarilla ei ollut eläimiä paitsi lintuja, jotka saivat liikuskella aivan rauhallisesti kaikkialla. He eivät olleet nähneet tulta eivätkä alussa voineet aavistaakaan sen laatua ja käyttöä. Hedelmät, pähkinät ja kasviaineet olivat heidän ainoa ravintonsa. Kaikki olivat he erinomaisen hyväkasvuisia ja kykenivät helposti kantamaan 250 kg. painon hartioillaan. Tautia eivät tunteneet ja kaikki elivät vanhoiksi. Monta oli elänyt yli 100 vuoden tuntematta koskaan vähintäkään sairautta."

Vanhat kreikkalaiset tarut puhuvat kulta-ajasta, jolloin ei ollut sotaa, ei aseita, ei valtiolaitosta lakeineen ja vankiloineen, tuomareineen ja tyranneineen. Ihmiset elivät luonnon puhtaista antimista huolitta ja murheitta, ajattelemattakaan sortaa toisiaan, koska kaikilla oli vapaa helppo toimeentulo. Ihmiset elivät luonnon yhteydessä samanlaista vapaata, tervettä, sopusointuista elämää kuin neitseellinen luonto. Heillä ei ollut tyydyttämättömiä himoja ja tarpeita, jotka olisivat tuottaneet ahdistuksia ja kärsimyksiä, he eivät kaivanneet verta ja raatojen lihaa ja kasvoivat siten terveiksi ja voimakkaiksi. He noudattivat puhtaita vaistojaan ja tottelivat viisaita, lempeitä johtajiaan niin kuin lapset vanhempiansa.

Mutta tämä aika ei saanut eikä voinut ainiaan kestää. Täydellisen ihmisen ihanne ei ollut itsetiedoton lapsi, joka ajattelematta, miltei konemaisesti tottelee hyvän lakia, vaan omatahtoinen, itsetuntoinen Jumalan tahdon täyttäjä, joka on kokenut sekä hyvän että pahan ja vapaaehtoisesti oppinut valitsemaan hyvän ja voittamaan pahan. Ihmisen täytyi oman sisäisen jumaluutensa voimalla voittaa itselleen iankaikkinen elämä ja sen tähden oli hänen koettava kaikki pahan ja kärsimyksen asteet ja käytävä kuolemasta kuolemaan oppiakseen, että ainoastaan jumalallinen, henkinen on todellisuutta, kaikki aistillinen vain peilikuvaa, katoavaista harhaa. Ihmisen täytyi asettaa oma tahtonsa elämän tahtoa vastaan ja "erottautua Jumalasta", jotta hän vähitellen pitkällä toivioretkellä, monen monituisen elämän kokemusten kautta oppisi näkemään, että hänen sisin olemuksensa onkin yhtä Jumalan kanssa ja että itsekkyys, eristyminen muusta maailmankaikkeudesta aina johtaa häviöön ennen tai myöhemmin. Hänen sisäinen henkensä elää kuolemattomana kautta aikojen, mutta se lähettää itsestään yhden persoonallisuuden toisensa jälkeen aistilliseen elämään kokemuksia kokoomaan. Mutta kaikki persoonallinen elämä ja toiminta, olkoon se sitten maan päällä, helvetissä eli kiirastulessa tai taivaassa, on rajallista ja ohimenevää. Tämä kuolema on syntiinlankeemuksen luonnollinen ja oikea ja onnellinen seuraus. Syntiinlankeemus on ensimmäinen askel ihmisen pitkällä kehitystiellä, joka ensin kulkee pahan kautta, mutta vähitellen kääntää pahan hyväksi elämän suuren kehityslain vaikutuksesta. Lankeemus ei olisi voinut jäädä tapahtumatta, ja sen tähden olikin hyvän ja pahan tiedon puu varta vasten istutettu keskelle paratiisia ja Elohim sanoi: "Jona päivänä te siitä syötte" (Septuagintan mukaan futuuri) edellyttäen, että he sen kerran tulisivat tekemään.

Näin sanoo teosofia. Tämä on se totinen monistinen maailmankatsomus, joka muinaisajoista asti on ollut viisaammilla ihmisillä, vaikka tietämättömien usko kaikkina aikoina on ollut dualistinen. Mutta nyt meidän aikanamme alkaa kaikkialla kristikunnassa selvitä suuri yhteyden totuus ja yhä enemmän vapaudutaan siitä synkästä painajaisesta, joka keskiajasta asti on levännyt hartioillamme, uskosta ikuiseen pahan valtaan, joka olisi Jumalan valtakunnan rinnalla. Teosofia ei ole suinkaan ainoa liike meidän päivinämme, joka kieltää pahan maailmanvallan, vaan miltei kaikki uudemmat ajattelijat ovat tulleet samaan johtopäätökseen sekä tieteen ja historian tutkimusten että omien uskonnollisten kokemustensa kautta.

Kuinka on sitten ymmärrettävä käärme ja Elohim? Eivätkö ne ole kaksi sovittamatonta vastakohtaa? Uskovaiset sanovat, että käärme, viisauden ikivanha symboli, on kaiken pahan alku ja juuri; se on "vanha mato", joka ikuisesti taistelee Jumalaa vastaan ja joka oikeastaan joutuu Jumalasta voitolle ihmiskuntaan nähden. Monet vapaa-ajattelijat taas sanovat, että käärme oli ihmiskunnan hyväntekijä, kehityksen eteenpäin vievä voima, itsenäisyyden ja vapauden henki. Elohim sitä vastoin muka edustaa orjamaisuutta, alistumista, pakkoa ja hirmuvaltaa.

Kumpi käsitys on oikeassa? Teosofian mukaan ei kumpikaan eli molemmat yhtä oikeassa. Ehdottoman Elämän kannalta nuo kaksi voimaa ovat yhtä, saman jumaluuden kaksi ilmennyspuolta. Absoluuttisessa olemassa-olossa sulavat yhteen "hyvä" ja "pahaa". Ja itse kertomuksessamme käärme ja Jumala edustavat sitä kuvaa, mikä Aatamilla eli ihmisellä on näistä maailmanvoimista tajunnassaan. Ja luonnollisesti kehittyvän ihmisen sielussa yksi ääni on sopusoinnun ääni, toinen on elämän ja toiminnan ääni, joka ensi alussa houkuttelee himoja ja itsekkyyttä seuraamaan ja aistillista maailmaa tavoittamaan. "Daemon est Deus inversus", "Pahahenki on Jumala ylösalasin käännettynä", sanoo vanha kabbalistinen lause ja siinä piilee mm. se totuus, että kun Daemon käännetään ylösalaisin, siitä tulee Jumala ja silloin on ristiriita lopussa ja Jumala on kaikki kaikessa.

Kuinka nyt tapahtui lankeemus? Jokaisessa ihmisessä on kaksi puolta, Aatami ja Eeva ja symbologian mukaan Aatami on ihmisen ajatteleva minä ja Eeva edustaa tunneluontoa. Nyt hänen sisässään puhui orastavan itsetietoisuuden ja itsekkyyden käärme-ääni: "Miksi tottelen ulkopuolisen voiman käskyä? Minä olen itse ja voin tehdä mitä tahdon. Ja minä tahdon tietää ja oppia käymään omia teitäni. Tahdon tuntea nautintoa omin päin." Nyt oli ihminen suurilta opettajilta saanut selvästi kuulla ja oppia, mikä olisi seurauksena, jos hän omin lupinsa söisi hyvän ja pahan tiedon puusta. Kun hän lähti kulkemaan himojen ja kärsimysten tietä, piti hänen viedä mukanaan tieto siitä, että hän itse vapaaehtoisesti oli valinnut tiensä ja että ikuinen Jumaluus ei ollut häntä pakottanut kuoleman polulle astumaan. Ihmisen piti aina voida sanoa itselleen: minusta itsestäni riippuu, että elämäni on sellainen kuin se on, ja minusta myöskin riippuu, tahdonko, että elämäni tulee muuttumaan, tahdonko kääntää oman tahtoni elämän tahdon mukaiseksi.

Mutta hyvän ja pahan tiedon puu oli ihanainen nähdä ja Eeva, ihmisen tunneluonto kuunteli ensiksi kiusaavaa ääntä, otti puusta ja söi, ja sen jälkeen myöskin ajatus, Aatami suostui tekoon ja otti siihen osaa — "ja molemmat söivät". Tämä syöminen ei ollut hetken työtä vaan vuosisatojen, sillä äärettömän hitaasti tapahtuvat ihmiskunnan kehityksen suuret vaiheet. Mutta kun ihmiset olivat syöneet kielletystä hedelmästä, aukenivat heidän silmänsä, he tulivat itsetietoisiksi, näkivät oman itsensä ja huomasivat olevansa alasti. He verhoutuivat häveten ja siitä asti on ulkonainen elämä aina ollut peittelemistä ja sisäisen ihmisen kätkemistä yhä useampien verhojen taakse.

Mitä itse kielletyn hedelmän syöminen oli, siitä antaa kertomus vain viittauksittain meidän tietää. Mutta mad. Blavatsky selittää salaisen tradition mukaan, että "lankeemus" koski ihmisen sukupuoliluontoa. Siihen asti oli ihmisellä niin kuin eläimillä sukupuolinen elämä ollut rajoittuneena tiettyihin vuodenaikoihin ja tapahtunut ainoastaan rakkauden kasvattamiseksi ja suvun lisäämiseksi. Mutta kielletyn hedelmän syöminen merkitsi, että ihminen alkoi etsiä nautintoa sukupuolielämästä, ja nainen, tunteille alttiimpana, ensiksi houkutteli miehensä siihen. Siitä asti muuttui ihmiselimistökin ja luonnollinen aikakautinen vaisto katosi, ja parittelu saattoi tapahtua milloin tahansa, mutta synnyttäminen, joka tähän asti oli ollut kivutonta, tuli tästä lähin naisen suurimmaksi rangaistukseksi ja kärsimykseksi. "Kivulla pitää sinun synnyttämän lapsesi", sanoikin Elohim Eevalle.

Runollisesti kuvaa kertomus, kuinka himojen liekin sammuttua — "kun päivä viileeksi tuli" — Jumalan ääni kuului paratiisissa ja Aatami lymyi, koettaen välttää oman sisäisen äänensä kuulemista. Mutta ankara oli elämän vastaus hänen ensimmäiseen rikokseensa: "Koska tämän teit, kirottu olkoon maa sinun tähtesi, orjantappuroita ja ohdakkeita pitää sen kasvaman ja surulla pitää sinun siitä elättämän itsesi kaiken elinaikasi."

Nyt luonnollisesti ainoastaan perin tietämättömät ja pintapuoliset voivat ajatella, että Jumala olisi "odottamattomasta" lankeemuksesta suuttuneena istuttanut maan päälle ohdakkeita ja muita vahingollisia ja kiusallisia kappaleita. Koko tämä rangaistus on sielullista laatua; maa on yhtä-ihana puutarha kuin ennenkin, mutta ihmisen silmät ovat auenneet: hän näkee nyt "hyvän ja pahan". Ennen hän ainoastaan huomasi ruusut ja kauniit ohdakkeen kukat; nyt hän vain tuntee piikit ja okaat. Tiedämmehän, että onni ja onnettomuus ensi kädessä riippuu siitä, millä silmillä ihminen katsoo maailmaa. Kun sisällä on ilo ja rauha, on maailma paratiisi, mutta kun viattomuus on väistynyt, on raskas pilvi peittänyt elämän auringon. Jumala ei ole mitenkään muuttanut mieltään ihmisen suhteen; ihmisen silmät ovat vain tulleet kykenemättömiksi näkemään paratiisia. Ja elämän armollinen laki sanoo hänelle: "Otsasi hiessä pitää sinun tekemän työtä ja elättämän itsesi". Tämä ei ole rangaistus vaan yhtä hyvin siunaus — luonnollinen keino kehityksen perille viemiseksi.

Kulta-aika oli loppunut. Ihmisessä heräsivät toiset himot toistensa jälkeen. Sodat ja riidat, anastukset ja vääryydet, kohtuuttomat pyyteet ja julmat hävityksen vietit lopettivat pian onnellisen ja helpon elämisen laadun. Kaikkien sota kaikkia vastaan alkoi ja viisaat opettajat vetäytyivät maan pinnalta pois. Siitä ajasta asti me ihmiset aina etsimme kadonnutta paratiisia, mutta paratiisin portilla seisoo enkeli säihkyvä miekka kädessään "vartioimassa elämän puun tietä". Tähän loppuu paratiisitaru, mutta meidän ihmisten tehtävä on sitä jatkaa. Meidän on maailman korven kautta kuljettuamme tultava takaisin paratiisiin, voitettuamme hyvän ja pahan tiedon ja opittuamme vapaaehtoisesti ja tietoisesti täyttämään Korkeimman Tahdon.

Tämä kaikkien ihmisten ääretön kehityksen taival ei ole päätetty yhdessä lyhyessä ihmiselämässä, sanoo teosofia. Yhä uudelleen syntyy ja kuolee persoonallisuus ja vasta pitkien kokemusten jälkeen tapahtuu henkinen "uudestisyntyminen" ja ihminen alkaa kulkea "elämän tietä" takaisin Eedeniin. Nämä totuudet ovat nykyaikana joutuneet ylenkatseen ja epäilyksen alaisiksi, mutta ne ovat ikuisia, ne ilmenevät kaikissa suurissa uskonnoissa hieman erivärisinä mutta ytimeltään samoina. Paratiisin portilla seisoo totuuden enkeli Kerubimi kaksiteräinen miekka kädessään vartioimassa, ettei kukaan valmistumaton pääse sisälle. Tiede, taide, kulttuuri, lemmenonni, luonnonpalvelus, kaikki tarjoavat jotakin onnea taivaltavalle ihmislapselle, mutta sitä lopullista, varmaa ja horjumatonta rauhaa ei saavuta kukaan, ken ei "myy kaikkea, mikä hänellä on ja ota ristiänsä" — kaikki kuvaannollisesti. Kirkollinen kristinusko on nykyään kokonaan unohtanut tämän suurimman ihanteen, mutta teosofian muodossa on se jälleen saanut sijansa nykyajan ajattelussa. Se on hypoteesi, kaukainen ihanne tavalliselle ihmiselle, mutta kaikkien uskontojen historia on täynnä todistuksia sen todellisuudesta.

Kristinusko on symboliikallaan jatkanut juutalaisten mystistä traditiota. Me tiedämme, kuinka armottomasti raamatunkritiikki on raamattua kohdellut. Se on huomannut sekä uudessa että vanhassa testamentissa niin paljon historiallisia mahdottomuuksia ja ristiriitoja. että sen on täytynyt tuomita useat tärkeät kertomukset legendoiksi. Mutta jos me raamattua käsittelemme samalla tavalla kuin kaikkea muutakin mystillistä kirjallisuutta, etsien siitä ennen kaikkea yleisinhimillistä, sisäistä, sielullista totuutta, eikä historiaa, kerran ja yhdessä paikassa tapahtunutta, niin se esiintyy aivan uudessa valossa ja saa takaisin suuren arvonsa. Jo aikaisimmat kirkkoisät, kuten Klemens Aleksandrialainen, Origenes ym. väittivät nimenomaan, että juutalaisten raamatun ja evankeliumin kertomuksilla kummallakin on sisäinen merkitys, joka on pääasia: ulkonainen kertomus voi usein olla todellisuudesta kaukana. Origines väitti niinkin, että raamatussa on tahallista mahdottomuuksia, juuri sitä varten, jotta ajatteleva lukija huomaisi, ettei ole tarkoitettu ulkonaisia tosiasioita vaan sielullisia. Esim. paratiisikertomuksesta Origenes lausui, "että kaikilla näillä asioilla on ominainen vertauskuvallinen merkitys". "Joka avoimesti käsittelee kertomuksia eikä tahdo tulla niiden kautta petetyksi, käyttää arvostelukykyään päättääkseen, mitä väitteitä hän hyväksyy ja mitä hän omistaa kuvaannollisesti, koettaen löytää siitä sepitysten tekijäin tarkoituksen, ja niitä väitteitä hän jättää uskonsa ulkopuolelle, ne kun on kirjoitettu vain muutamien yksilöiden tarpeeksi." [Contra Celsum IV 39, 42.]

Jollei vanhassa testamentissa olisi nähty muuta kuin se ulkonainen kuori, jota meiltä nykyään kouluissa opetetaan, niin ei sitä suinkaan olisi hyväksytty kristikunnan kaanoniksi, opinohjeeksi. Sillä meidän ei tarvitse luulla, että varhaisin kristinusko oli yhtä sokea ja umpimähkään uskova kuin nykyinen kristikunta. Yli muun uskovaisten lauman kohosivat silloin "gnostikot", "tietävät", jolla nimellä myöskin Origines ym. kirkkoisät nimittävät korkeammin valistuneita, vihittyjä. Noihin aikoihin ei vielä löytynyt "kirkkoa" eikä "lahkoja" vaan ainoastaan eri seurakuntia, joilla oli mitä erilaisimmat käsitykset kristillisestä opista, mutta jotka kaikki olivat palavia siveellisessä pyrkimyksessään. Opinkappaleet olivat silloin kunkin yksityisasioita. Gnostikot, älykkäimmät, syvimmät ja siveellisimmät kristityistä käsittivät kristinuskoa filosofisesti ja sielutieteellisesti. Heidän maailmankatsomuksensa ei ollut dualistinen vaan he uskoivat yhteen ainoaan Maailmanvoimaan, jonka ilmennyksenä on myöskin se, mitä me sanomme pahaksi. Sen tähden yksinkertaisemmat kristityt antoivat muutamille niistä pilkkanimeksi "ofiitit" eli "käärmeenpalvelijat" tai "Kainiitit", Kainin seuraajat. Äärettömällä vimmalla tuhottiin myöhemmin — silloin kun dogmirakennus kivettyi ja se lahko pääsi vallalle, jota nykyään pidetään ainoana ortodoksisena — kaikki jätteet gnostikkojen laajasta kirjallisuudesta, niin että meillä nyt monestakin suunnasta ei ole muuta tietoa kuin mitä vihamiehet, myöhemmät kirkkoisät antavat. Ja nämä tiedot ovat selvästi hyvin ristiriitaisia ja virheellisiä. Mutta kaikkein uusin tutkimus on alkanut tulla varsin merkillisiin tuloksiin, jotka näyttävät muuttavan koko käsityksemme alkuperäisestä kristinuskosta. Juuri nykyään, kun kristinuskoa joka puolelta ahdistetaan ja osoitetaan, kuinka jyrkästi ristiriitainen se on vapaalle, monistiselle la optimistiselle maailmankäsitykselle, on teosofia tullut näyttämään, että itse kristinuskossa sen kuoren alla piilee syvä ydin, joka kestää järjen kovimpienkin hyökkäysten edessä, joka tyydyttää kaikki oikeuden ja johdonmukaisuuden ja rakkauden vaatimukset. Kun tämä ydin saatetaan päivänvaloon, silloin poistuvat itsestään ne ulkonaiset kuoret, jotka ovat tälle ajalle tarpeettomia. Mutta oppikaamme kohtelemaan uskontoja samalla kunnioituksella kuin kaikkia tieteitäkin, sillä uskonto on tosi tiedettä olemukseltaan, tieteitten tiedettä. Se perustuu tosiasioihin, so. sielujen sisäisiin kokemuksiin, ja joka näitä pilkkaa, hän pilkkaa samalla yhtä osaa omasta itsestään. Hänessä itsessään asuva "uskova" karsii ja surkastuu, hänen elämästään katoaa tarmo ja iloisuus ja rauha ja hänen ajatuksensa alkavat vaeltaa kaikkiepäilyksen toivottomalta ulapalla.

Mutta jos otaksuttaisiinkin, että syntiinlankeemus on vertauskuvallinen kertomus yhdestä kehityskaudesta ihmiskunnan historiassa, niin mitä tällainen kaukainen tapahtuma enää kuuluu nykyaikana elävälle? Tähän antaa vastauksen teosofian uudistama ikivanha periaate: "Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla, niin kuin pienessä, niin suuressa." Ihmiskunnan historia toistuu joka ihmisen elämänhistoriassa, vaikkakin pienoiskoossa ja heikkona heijastuksena. Jokainen lapsi elää ensin onnen ja viattomuuden aikaa, jolloin kuolema ei vielä luo minkäänlaista varjoa hänen tiellensä. Mutta sitten hänelle tulee ennen tai myöhemmin kiusauksen hetki, toisessa tai toisessa muodossa, silloin hän syö hyvän ja pahan tiedon puusta, hänen silmänsä aukenevat, hänen onnensa kuolee ja hän karkotetaan paratiisista. Nyt alkaa työn aika, sekä sisäisen että ulkonaisen. Hän on nyt "kirottu", mutta hän on kirottu ainoastaan sikäli kuin hän itse pitää itseään kirottuna. Kukaan ei hänelle tahdo kostoa, kukaan ei häntä vihaa, vaan Taivas antaa hänelle niin kuin ennenkin runsaasti kaikkea armoaan. Mutta hänen omat silmänsä ovat sokaistuneet, hän näkee vain ohdakkeita, hänen sisässään on ristiriita. Mutta kohta kun hän käsittää, että "työ" ja ponnistus elannon ja vielä enemmän totuuden ja siveellisyyden saavuttamiseksi ei ole kirous vaan pikemmin siunaus, kun hän käsittää, että paratiisi on vielä olemassa je että hyvän ja pahan tiedon puu kerran on muuttuva "elämän puuksi", silloin hän kaikkien kärsimysten ja nautintojen keskellä voi nousta oman rajoituksensa yläpuolelle ja jo edeltäpäin riemuita suuresta elämännäytelmästä, joka aina uudistuen, aina kohoutuen ja kirkastuen kerran on päättyvä äärettömään sopusointuun ja autuuteen. Silloin hän ei kiroaa "syntiinlankeemusta" vaan tuntee sen ikuiseksi välttämättömyydeksi, joka ei ole onnettomuutta eikä onnea vaan kaikkien rajallisten tunteitten yläpuolella olevan sopusoinnun olennainen osa.

V. H. V.

Ruusu-Risti — lokakuu 1925


Etusivu

Teosofia