Annie Besant

Teosofia ja elämän probleemat

Suurten sielujen tekemät suuret ratkaisut ovat yksinäisyydessä tehtyjä. Niihin eivät ole vaikuttaneet ihmisten neuvot. Jos kaipaat toisten kannatusta, jos tarvitset tueksesi toisten mielipiteitä, silloin on hyvin luultavaa, että koettelemuksen tullessa sinä vapiset ja sanot neuvojallesi: "Voi, sinä neuvoit minua tekemään tämän. Näetkö, mihin vaikeuksiin se on minut saattanut ja kuinka minun täytyy kärsiä."

Sen tähden en ole milloinkaan neuvonut enkä tule neuvomaan suureen uhraukseen. Sanon teille, te ajattelevat miehet ja naiset: valitkaa oma korkeimpanne ja seuratkaa sitä rohkeasti. – Mutta jos joku teistä tulee luokseni ja kysyy: tuleeko minun uhrata tämä, tuleeko minun uhrata tuo, olisiko minun luovuttava tästä, sanon hänelle: – Ystäväni, ratkaisu on sinun, ei minun. Sinun omantuntosi täytyy neuvoa sinua. Sinun oman älysi on ohjattava sinua. Koska en voi kärsiä sinun puolestasi, en tahdo neuvoa. – Sillä ei kenelläkään ole oikeutta saattaa toista tekemään uhrausta, jonka itse puolestaan on halukas tekemään. Minä tunnen oman voimani ja heikkouteni. Monien pyrkimyksentäysien elämien aikana olen oppinut valitsemaan sen tien, jota kuljen. Mutta vaikka seuraankin tietä, jonka tiedän oikeaksi itselleni, kärsimyksen tietä, voisinko kehottaa toisia astumaan samalle tielle, toisia, jotka ehkä eivät ole valmistautuneet kohtaamaan tuskaa? En. Hänen, joka tahtoo uhmata kärsimyksiä, on tehtävä tuo ratkaisu tuskaa kohti oman selkeän näkemyksensä avulla, sillä muussa tapauksessa hän saattaisi tuskan puristuksessa toivoa, että olisi sittenkin valinnut helpomman ja sileämmän tien. Pioneerin täytyy tuntea voimansa. Hänen on valmistauduttava siihen, että tien kivet haavoittavat hänen jalkojaan ja okaat raastavat hänen ruumistaan. Älköön kukaan heikko astuko tuolle korkeamman, rasittavamman pyrkimyksen tielle. Me tarvitsemme pioneereja. Mutta me tarvitsemme rohkeuden, sydämen, voiman, kestävyyden pioneereja, joita ei mikään vaara voi lannistaa, ei mikään uhka lamauttaa, vain sellaiset ovat arvollisia astumaan pioneerien riveihin, jotka valmistavat tietä ihmiskunnan käydä tulevina aikoina.

Ja jos sanoisitte minulle: – Miksi meidän tulisi tehdä niin? Minkä tähden meidän pitäisi kärsiä, jotta toisten olisi helpompi kulkea? Miksi meidän ruumiimme pitäisi tulla haavoitetuiksi, jotta toisten polku olisi sileämpi? Vastaukseni on: – Ellei henki sydämessänne ole niin avautunut, että kehityksen polku on teille onnen polku, niin että jalkojenne vuotaessa verta ja ruumiinne kärsiessä te voitte hymyillen nostaa katseenne ja sanoa: "Herra, olen tullut täyttämään Sinun tahtosi"; ellei tuo polku ole teille ainoa onnen tie, teidän on parempi astua noita tavallisia, totuttuja teitä, joita miehet ja naiset ympärillänne astuvat.

Sillä ihmishengen kehityksessä on aste, jolloin kaikki halu siihen, mitä maailma voi antaa, on kadonnut ihmisen mielestä; jolloin hänen ainoa halunsa on se, että Jumalan tahto tapahtuisi maan päällä, niin kuin se on tapahtunut korkeammissa viisauden valtakunnissa, jolloin kärsimyksen etuoikeus tuon tahdon toteuttamiseksi on kaikkia maallisia iloja ja kaikkia maan tarjoamia asioita suurempi.

Marttyyrit ja sankarit kuolevat tietäen, että kuolema on riemullisin asia, mikä heitä voi kohdata, ja että heidän kuolemansa kautta maailman kehitystä on viety eteenpäin. Ellette tunne näin itsessänne, kulkekaa silloin sitä tietä, mikä teille on oikea. Sillä ymmärryksen ja omantunnon sopusointu ja Jumalan tunteminen ovat sankarille ja marttyyrille se voima, joka liekkienkin keskellä saa hänet hymyilemään ilosta katsoessaan tulevaisuuteen, jonka hän näkee. (Suom. S. M.)

Teosofi – 1940 n:o 7-8


Etusivu Artikkelit