George S. Arundale

Ylisielu

Kuinka lähelle ylisielu – sanonta tuntuu merkillisen sopivalta – voi joskus päästä ihmisen valvetajuntaa? – Se näyttää painautuvan sitä vasten, olevan jo sen kynnyksellä ja valtaavan sen.

Haluaisin tietää, miten kukin meistä koskettaa ylisielua. Itsessäni tuo kosketus ilmenee lämpönä, fyysisenä lämpönä, hehkuvana kuumuutena, joka toisinaan virtaa alas pään kautta, toisinaan selkärangan läpi.

Tuo lämpö ja kuumuus ei tietenkään ole pelkästään fyysistä, se syöksähtää myös tunne- ja älyruumiin läpi. Se virtaa ylhäältä päin, ja oloni tuntuu ihmeelliseltä, täydellisemmältä kuin normaalitilassa. Olen sekä fyysisesti että ylifyysisesti huomattavasti suurempi, avarampi ja syvempi – tahtoisin sanoa, olen "kaiken läpäisevä". Vastaavia sanoja on vaikea löytää, vaikka tuo hehkuva lämpö tuntuu täyttävän ihmisen kokonaan ja tekee hänet entistä voimakkaammaksi. Ihminen tuntee olevansa jotakin enemmän kuin ennen.

Mutta merkittävin seuraus, joka johtuu tästä ylisielun vaikutuksesta, on tunne siitä, että on erilainen kuin ennen. Ihminen näkee asiat uudella tavalla, aivan hätkähdyttävästi uudella tavalla. Näen kaikki asiat uudessa ja ihmeellisessä valossa, mitä hurmaavimmassa valossa. Sana "hurmaava" on paikallaan, sillä en ole vielä tutkinut tuota valoa ja minusta tuntuu samanlaiselta kuin odottaessani ja järjestäessäni ensimmäistä vieraskäyntiä tähän saakka tuntemattomaan maahan.

Näen totuuden uudessa valossa, opetukset ja elämän kokonaan uudessa valossa ja näen omat olosuhteeni sekä ystäväni uudella tavalla. Näen nyt sellaista, mikä tähän saakka on ollut pimeää, ja sanon itselleni: juuri tällä tavallahan asiat onkin nähtävä. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut tätä. Kuinka hurmaavan ihanaa! Uusi näkemyksen puoli näkemysteni kokoelmaan, parempi kuin mitä kokoelmissani tähän saakka on ollut. Ja nyt ulos maailmaan näkökyvyllä varustettuna tekemään tilaa puhtaammalle näkemisen kyvylle.

Joskus voin tarttua valoon ja pukea sen sanoiksi. Kuinka valtavan riemukasta se onkaan! Kuinka ihminen voikaan nauttia muodoista, jotka hän on löytänyt tässä "uudessa valossa"! Ja miten halukas hän onkaan näyttämään niitä kaikkialla. Hän rientää joka paikkaan ja osoittaa riemuiten kaikille tuota valoa. Kuinka tyhjänpäiväistä tavallisesti kaikki onkaan! Tuona samana hetkenä eivät ehkä toimi toisten ylisielut, tai sitten ne toimivat toisella tavalla. Ja kun joku on kuumeessa, voi kylmä vesisuihku olla pahaksi.

Siten ihminen oppii olemaan pidättyväinen tuollaisista kokemuksistaan puhuessaan. Toiset sanovat useinkin välinpitämättömästi: "aivan niin" ja muuttavat puheenaihetta juuri silloin, kun hän odottaa toisten sanovan "aivan niin" sellaisella äänenpainolla, jossa kuvastuu haltioituminen, mikä johtuu molempien ylisielujen yhteisymmärryksestä. Jokaisen täytyy itse oppia tuntemaan oma ylisielunsa, toisen kokemus ei riitä. Mutta jokaiselle, jonka ylisielu on laskeutumaisillaan, niin sanoakseni jo lähietäisyydessä, on kosketus toisen kanssa, joka on ylisielunsa yhteydessä, todella arvokas kokemus, sillä vaikka hän ei saisikaan kokea samanlaisia seurauksia, niin hänen ystävässään erikoistunut ylisielu tulee täten erikoistamaan itsensä hänessä – ohjaten hänet omille kartoittamattomille vesilleen elämänmerellä.

Tämä uusi valo, josta tässä kirjoitan, loistaa yhtä hyvin pienissä kuin niin kutsutuissa suurissa asioissa. Ihminen havaitsee uuden merkityksen, entistä laajemman tarkoituksen, hyvin hienon muutoksen, joka ilmenee kaikissa pienissä asioissa. Jokin jokapäiväisessä elämässä tavaksi tullut ja mitätön liike, puhetapa tai ele saa ylisielun valon loisteessa siihen aivan uuden merkityksen, toisen tarkoituksen, ja ihminen huomaa, että joistakin niistä on päästävä, toisia taas on jalostettava. Ne voidaan pitää tarpeellisina, kun ne ovat valettu jalompiin muotoihin. Jokapäiväisen elämän monet pienet asiat näyttävät tarvitsevan puhdistusta ja kaikista vähäpätöisimmätkin asiat tulevat tärkeiksi. Suuret asiat joko näyttävät kykenevän huolehtimaan itsestään, tai niiden juuret ovat mädäntyneitä, ne ovat sairaita ja sen tähden ne on elävöitettävä uudelleen. Mutta ylisielun valossa pienet asiat tehostuvat, eikä todellisuuden kannalta pieniä asioita enää olekaan. Yhtä suurenmoista on havaita, että ihminen voi leikkiä elämän jumalallista leikkiä aivan yhtä hyvin niin kutsutuissa pienissä kuin suurissakin asioissa. Kaikki on yhtä peliä, ja jos olette oppineet pelaamaan hyvin pienissä asioissa, voitte helposti pelata hyvin myös suurissa asioissa. Säännöt ovat aivan samat.

Ylisielun kosketus vaikuttaa niin, ettei ihminen voi pidättyä puhumasta, hän on ylitsevuotava. Vaikkei hän saakaan ymmärtämystä osakseen tavallisten ihmisten taholta, mikä tekee hänet varovaiseksi, hänen ylitsevuotava voimansa virtaa yli-inhimilliseen suuntaan. Tällainen on sääntö. Mutta ihmisen täytyy purkautua, sillä vaikka hän koskettaakin ylisielua vain yhdessä kohdassa, vaikuttaa tuo kosketus hänen koko olemukseensa, ja elämä muuttuu kaikkialla, vaikka vain tuoksi hetkeksi. Purkautumisen luonnollinen kulku ilmenee laajenemisena ulospäin. Ihminen ikään kuin tulee ylisielun täyttämäksi, niin että uusi elämä peittää hänet kokonaan ja tajunnan jokainen taso elävöityy.

Ihmisestä tulee originelli, hänestä tulee nero, hän tietää olevansa aikaansa edellä. Kahleet ovat kadonneet. Vapaus on saavutettu. Asiat tunnetaan perin pohjin. Esteet ovat kadottaneet tärkeytensä. Aika käy merkityksettömäksi. Etäisyyttä ei ole. Vaikeudet häviävät. Epäselvyys muuttuu selkeydeksi. Tärkeä erottuu vähemmän tärkeästä, elinkelpoinen elämään kelpaamattomasta. Epätodellinen pyyhkäistään pois ja todellinen kohoaa sen tilalle. Kaikki tämä on ylisielun magian vaikutusta. Mutta vaikutus ei ole pysyväistä. Kukaan ei koskaan unohda tätä kokemusta, mutta kukaan ei voi kokonaan uudistuakaan. Kokemuksen välittömyyden aitoutta ei parhainkaan muisti voi synnyttää uudelleen. Silloin kun kokemus on elävä, on siinä tietty jokin, joka ajan kuluessa tahrautuu. Sitä ei voida kutsua uudelleen esiin. Se voidaan muistaa vain osittain. Kuitenkaan ihminen ei ole sama tämän kokemuksen jälkeen. Hän on askeleen lähempänä päämääräänsä, tai kaksi tai kaksikymmentä askelta, sillä nyt ylisielu hallitsee. Olen usein halunnut tietää, kuinka lähelle lopullista päämäärää ihminen pääsee, tai ehkä on parempi sanoa, kuinka lähelle jotakin päämäärää hän pääsee, koska ylisielun mahtavan laskeutumisen hallitessa ihminen pääsee lähemmäksi päämääräänsä, tämän tiedän varmasti, mutta kuinka lähelle?

Joka tapauksessa muutos tapahtuu, ja monien muutosten jälkeen, joista jokainen jättää vaikutuksensa, ylisielu ottaa asuntonsa omien varjojensa joukossa, ja pilvet hehkuvat omassa valossaan, oman olemassaolonsa synnyttämässä valossa, kuten pilvet loistavat auringon noustessa ja laskiessa. Jos me voisimme pitää luonamme tuon kirkkauden, tuon mielen ylevyyden, vieläpä vahvistaa sitä, vetää sitä omaan olemukseemme suuremmassa määrässä, päästä sen lähteelle ja yhtyä siihen pysyvästi, niin silloin elämä virtaisi esteettömästi, eikä meihin enää koskisi tuska, ei kärsimys eikä kuolema. Mutta emme ole tottuneet pitämään kiinni asioista. Me tartumme niihin, ja sitten heitämme ne menemään. Perhosten tavoin me lennämme vaikutelmasta toiseen, kokemuksesta toiseen, aina rauhattomina, ei koskaan tyydytettyinä. Kun sitten tiellemme tulee kosketus Todellisuudesta, pääsee tottumus voitolle ja heiluri heilahtaa, kuten ennenkin, tajunnan ja tajuamattomuuden välillä. Koskettaen kokemusta elämämme heiluri lentää yli sen tajuamatta, unohtaen, ja heilahtaa takaisin saadakseen kosketuksen ulkokohtaiseen elämään. Milloinka heiluri on hiljaa, pysyy kiinni siinä todellisuudessa, jolle ei ole tajuttavaa eikä tajuamatonta?

Eikö meillä ole ollut kylliksi voimakkaita heilahduksia? Eikö niiden aika ole jo ohi? Emmekö jo pysähdy ja löydä rauhaa ikuisessa? Kuinka kauan ylisielu on vain tilapäinen vieras, joka jatkuvasti saa väistyä ja jättää paikkansa vähemmän tärkeille vieraille? Koska ylisielu lakkaa olemasta vieras? Koska se pääsee ilmennyksen kaikkien asuntojen omistajaksi? Koska se todella on kotona?

Suom. S. R.

Teosofi — n:o 3, 1941