Franz Hartmann

Teosofia ja teologia*

Teosofia on teologian sielu, ja ilman teosofiaa on teologia eloton ja hengetön. Teologia määritellään "jumalallisten asioiden tieteeksi", mutta teosofia on näiden asioiden omistaminen. Teologia on oppi, joka on saatu perintönä, mutta teosofia syntyy sisäisestä kokemuksesta. Edellinen on kokoonpantu teorioista, jälkimmäinen perustuu elämiseen. Toista voidaan oppia, mutta toinen on itsetuntemuksen pyhän hengen lahja. Teologia käsittelee ihmisten yhdistämistä Jumalaan, teosofia saa vasta alkunsa tästä yhdistämisestä eli lähentämisestä. Edellinen on oppi valosta, jälkimmäinen on itse tämä valo ja saavutus. Teologiaa opitaan koulussa, mutta teosofiaa ei voi mikään opettaja kellekään antaa – sen opettaja on viisaus itse, ja sen oppiminen tapahtuu siten, että se ilmenee oppilaan omassa hengessä. Teologia käsittelee erilaisia mielipiteitä siitä, mitä on pidettävä Jumalan Sanana ja miten sitä on selitettävä. Mutta teosofia on itse tämä Sana, jumalajatuksen ilmaus ihmisen sielussa. Teologia on ihmistekoa, teosofia sitä vastoin on ihmisen korkeamman minän ilmeneminen hänen persoonallisuudessaan.

* Teologia eli "jumal'oppi" on vanha sana ja käytettiin jo ennen kristinuskoa. Kreikkalaisia runoilijoita, varsinkin Hesiodosta, kutsuttiin "teologeiksi", mikäli he esittivät myyttejä ja kertomuksia jumalista. Nykyään on kirkko ottanut tämän sanan käytön omaksi oikeudekseen. — Suom. huom.

Tällä ei ole sanottu, että jokainen, ken itseään kutsuu "teosofiksi" tai on olevinaan jumalhengen valistama, todella on oikein valistunut, sillä tällaisia on vain harvoja maailmassa. Ei pitäisi sekoittaa teosofiaa teosofisiin oppeihin, ei viisautta niihin tietoihin, jotka on saatu viisaiden kirjoista. Teosofia eli jumalantuntemus, syntyy ikuisen ja katoavaisen erottamisesta. Se on kaiken henkisen edistyksen alku ja loppu ja inhimillisen kehityksen määränpää. Sitä, joka sisässään tuntee Jumalan kaikkialla olemisen, voidaan syystä kutsua "teosofiksi", ja korkeinkaan adepti ei voi saavuttaa mitään sen suurempaa kuin täydellisen jumalantuntemuksen yhdistymällä yhdeksi kaikkeuden kanssa. Se, joka tuntee tajunnassaan elävänsä Jumalassa ja Jumalan asuvan hänessä, on oikea teosofi, vaikkapa muut häntä kutsuisivat "ateistiksi" eli "jumalankieltäjäksi". Ateistina näet yleisesti pidetään sellaista, joka ei voi luoda itselleen mitään jumaluuden käsitettä eikä niin muodoin tahdo uskoa minkään Jumalan olemassaoloon, sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät. Mutta tässäpä merkityksessä me kaikki olemme "ateisteja", sillä jumaluus on kaikkea ihmiskäsitystä korkeampi, ja myös Raamatussa sanotaan: "Älä tee itsellesi Jumalasta mitään kuvaa (käsitettä)."

Teosofia on todellisen uskonnon henki, siinä ei ole mitään mielipiteiden, arvelujen ja järjestelmäin ristiriitaa. Siihen perustuvat kaikki maailman uskontojärjestelmät. Ne käsittelevät kaikki lain kirjainta. Teosofia on itse lain tuntemus ja laki. Viisaaksi, oppineeksi jumaluusoppineeksi ja saarnaajaksi tulemiseen riittää tavallinen äly, hyvä muisti ja puhelahja. Näillä kyvyillä jokainen voi toistaa sen, mitä hän on luennoista ja kirjoista oppinut, ja esittää sen omalla tavallaan. Mutta jollei hän sydämessään ole teosofi, so. jos häneltä puuttuu henkinen tieto siitä totuudesta, joka on kätkettynä jumaluusoppineiden teoksiin, niin hänen saarnansa on hengetön eikä tee kuulijoihin mitään vaikutusta. Ilman itsetuntemuksen henkeä on tottuneinkin kaunopuhuja vain ilveilijä. Senpä tähden sanookin Goethe "Faustissa", että ilveilijä voi antaa opetusta papille, jos pappi on ilveilijä. Vakuutukset eivät herätä oikeata henkistä pyrkimystä. Minkäänlaisten dogmien totena pitäminen ei anna pelastusta vaan ainoastaan hengen tunteminen. Kuollut usko ja luottamus auktoriteetteihin ei ole sitä elävää uskoa, minkä totuuden tunto synnyttää. Emerson sanoo: "Totisen saarnaajan tehtävä on näyttää meille, että Jumala on eikä että hän on ollut, ja todistaa, että hän puhuu eikä että hän on puhunut. Niin usein kuin muodollisuuksien palvelija nousee puhujatuoliin, pettyy harrasmielinen ja tulee epätoivoiseksi. Me tyrmistymme kuullessamme sellaisia rukouksia, jotka eivät ylennä vaan masentavat ja loukkaavat. Todellinen saarnaaja tunnetaan siitä, että hän jakaa seurakunnalleen omaa elämäänsä sellaisena kuin se ilmenee käytyään hänen ajatustensa tulen läpi... Voi sitä onnetonta miestä, joka on kutsuttu seisomaan saarnatuolissa eikä voi tarjota elämänleipää..." Teologeja on maailmassa suuri joukko, mutta kuinka vähän on todellisia teosofeja. "Kukaan, joka vähänkin ajattelee, ei voi mennä kirkkoihimme tuntematta, että kaikki se vaikutus, jonka julkinen jumalanpalvelus kerran teki ihmisten sieluihin, on mennyt tai ainakin menossa. Se on menettänyt kyvyn sytyttää hyvissä rakkautta ja pahoissa pelkoa. Nykyään tuntuu jo olevan merkki luonteen kunnollisuudesta ja totisesta uskonnollisuudesta, jos ihminen pysyy poissa tavanomaisista uskonnollisista kokouksista... Ja voiko kansaa kohdata mikään suurempi onnettomuus kuin uskon menetys? Silloin kaikki luhistuu, viisaus lähtee temppelistä ja asettuu asumaan markkinapaikoille, kirjallisuus tulee töykeäksi ja tiede kylmäksi. Yhteiskunta elää silloin enemmän surkeita pikkuasioita varten, ja ihmiset kuoltuaan eivät ole edes muistelemisen arvoisia."

"Kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi." Teologille kuuluu kirjain, jos hän on hengetön, teosofille kuuluu henki. Teosofia on uskonnon elämä, ja niin kuin sielu on kätketty ruumiiseen, niin on totuus kätketty teologisiin uskonkappaleisiin ja uskonnollisiin vertauskuviin ja taruihin, jotka ovat omiaan herättämään ihmisiä itse ajattelemaan. Ainoastaan se, minkä ihminen itse löytää ja itselleen omistaa, on hänen omaansa. Selitykset ehkä tyydyttävät hänen järkeään, mutta ainoastaan se, minkä hän itsessään elää, yhtyy hänen omaan olemukseensa.

Jos me esimerkiksi katselemme Jeesuksen kärsimyshistoriaa siten kuin se on esitetty Uudessa testamentissa, niin ajattelemattomalle uskovaiselle se merkitsee ainoastaan yhtä historiallisena pidettyä tapahtumaa, joka muka sattui Palestiinassa lähes kaksituhatta vuotta sitten. Vielä tänä päivänä kulkee pyhiinvaeltajia katsomassa luvattua "pyhää maata", joka kuitenkaan ei ole "luvattu" eikä "pyhä", eivätkä he aavista, että todellinen pyhä maa on löydettävissä ainoastaan omassa itsessämme, sydämen rauhassa ja epäitsekkäässä rakkaudessa. Teosofille tämä kärsimyskertomus on vertauskuvallinen esitys hänen omasta henkisestä uudestisyntymisestään. Hän tietää, että itsetuntemuksen jumalallisen kipinän syntyminen voi tapahtua ainoastaan neitseellisen puhtaassa sielussa ja että "uusi ihminen" (Kristus) syntyy ainoastaan hänen oman olemuksensa taivaallisesta osasta. Tämän syntymisen perusteella, joka on heräämistä korkeampaan tietoon, saattaa valistuksen saavuttanut ihminen jo "kaksitoistavuotiaana" käsittää paremmin henkisiä asioita kuin mitä hän saattaisi ikänsä tutkittuaan teologiaa, ja kykenee opettamaan "tämän maailman viisaita ja suuria" vertauksilla. Hän elää maailmassa, mutta ei kuulu maailmaan, sillä hän ja "lsä" ovat olemukseltaan yhtä. Ulkonaisesti hän elää aistimaailmassa, harhojen ja pimeyden valtakunnassa, jota voidaan sanoa täydellisten erehdysten erämaaksi ja joka viettelee itsekkyyteen, mutta muistaen korkeamman syntyperänsä hän voittaa maailman. Hän ajaa kaupustelijat ja rahanvaihtajat, pahat halut ja intohimot ulos sisäisestä temppelistään ja kulkee riemusaatossa. "Jerusalemiin", sydämensä pyhäkköön. Ne "fariseukset" ja" kirjanoppineet", jotka asustavat ja pitävät valtaansa hänen olemuksensa katoavaisessa osassa, pilkkaavat häntä, mutta luottaen sisällään asuvaan jumaluuteen hän ottaa ristinsä päälleen ja voittaa mystisen kuoleman kautta itsensä ja siten koko maailman.

Tämänlaiset kuvaukset eivät koske niin paljon tapahtumia, jotka ovat kenties jossakin kerran ulkonaisesti tapahtuneet, vaan ne koskevat yleismaailmallisten sielunlakien toimintaa, niin kuin kertomus yhden puun kasvusta koskee kaikkien samanlaisten puiden kasvua. Ikuinen totuus ei ole minkään erityisen aikakauden yksinoikeutta, se ei kuulu yhteen kansaan tai piiriin, eikä se ole vielä milloinkaan esiintynyt tässä maailmassa tulematta pilkatuksi, vainotuksi, väärinkäytetyksi ja ristiinnaulituksi. Siksi myös sen ystäviä vainotaan ja parjataan, sillä ulkonainen maailma on henkisen maailman peilikuva ja se, mikä sisäisesti tapahtuu suuressa kokonaisuudessa, tulee myös ulkonaisesti näyteltäväksi pienoistapahtumissa.

Teosofiset opit eivät ole ainoastaan niitä, joita viisaat saavutettuaan totisen itsetuntemuksen ovat jättäneet perinnöksi jälkeensä, vaan jokaiselle ihmiselle, joka on vastaanottavainen, puhuu itse viisaus hänen sisässään, eikä hän silloin kaipaa mitään enempää todistusta. Totuus on aina itsestään ymmärrettävä, se ei kaipaa tukia, se nojautuu itseensä ja tulee omaksi sille, joka voi sen omistaa. Lapsia opetetaan kertomuksilla, taruilla ja vertauksilla, jotka ovat omiaan herättämään totuuden, hyvyyden ja kauneuden vaistoa, ja ainoastaan tyhmyri voi käsittää näitä satuja kirjaimellisesti. Lapsi lukee hartaasti kertomusta lumotusta prinsessasta, jonka noita-akka vaivuttaa uneen, kunnes kuninkaanpoika herättää hänet ja ottaa omakseen. Itseviisas sanoo, että koko kertomus on keksitty ja ettei lapsille olisi tarjottava sellaisia typeryyksiä, mutta järkevä ihminen tietää, että "prinsessalla" tarkoitetaan sielua, "noita-akalla" aistillisuutta ja "kuninkaanpojalla" tiedon suuruutta. Me kaikki olemme vielä vaipuneina syvään uneen, totuuden valon tuntemattomuuteen, ja odotamme kuninkaanpoikaa, joka meidät herättäisi. Tällä tiedolla emme ole kuitenkaan pitkälle autettuja. Tämän sadun syvällisen merkityksen ymmärrämme vasta silloin, kun kuninkaanpoika meissä ilmaisee herrautensa.

Aivan samaa laatua kuin lastensadut ovat Raamatun kertomukset. Ei kukaan ihminen enää meidän päivinämme usko, että Joonas eli kolme päivää kalan vatsassa, ja tämän tarinan merkityksen selittäminen tyydyttää korkeintaan vain tieteellistä uteliaisuutta. Mutta me itse kukin voimme täyttää tarinan henkisen merkityksen, jos me "kalan" tai "lohikäärmeen" vatsasta pääsemme valon tietoisuuteen. Jokainen meistä on "Abraham" eli "brahmaani", jonka täytyy erota eläinluonnostaan ja lähettää jalkavaimonsa (Hagarin) erämaahan silloin, kun hän tahtoo ottaa omakseen ikivanhan viisauden (Rebekan). Jokaisella meistä on poika, joka on itsemme synnyttämä oma tahto, ja meidän täytyy tarjota tämä "poika" uhriksi jumalalle, jotta tahtomme tulisi yhdeksi jumalallisen tahdon kanssa. Koston Jumala on meissä itsessämme. Se on karma, jonka joka päivä ja joka hetki luomme itsellemme. Ne viholliset, jotka meitä uhkaavat, ovat meissä itsessämme ja taistelut "israelilaisten" eli "Jumalan ja pimeyden" lasten voimien välillä tapahtuvat yhä tänä päivänä ihmisten sydämissä. Vuosituhansien aikana ovat oppineet vaivanneet päätään löytääkseen vakuuttavan todistuksen Jumalan olemassaolosta, eivätkä ole sitä löytäneet. Mutta se, joka on tietoinen Jumalan läsnäolosta sisässään, ei kaipaa mitään muuta todistusta. Myyrä maan sisällä saattaa aprikoida, onkohan mitään valoa, mutta kotka, joka päivänvalossa levittää siipensä, omistaa valon.

Tarpeeksi kauan maailma on jo kulkenut lapsenkengissä ja antanut auktoriteettien taluttaa itseään nenästä, mutta nyt alkaa jo ajatusvapauden henki herätä, ja teosofiset opit raivaavat sille uraa. Nämä opit eivät ole tarkoitettu sokeasti omaksuttaviksi, vaan niiden tulee olla meille oppaina tiellämme itsetuntemusta kohti. Ne ovat sitä laatua, että jokainen vakava tutkija voi itse tarkastelemalla sisäistä elämäänsä tulla vakuuttuneeksi niiden totuudesta, kunhan hän vain vapautuu tarpeeksi erehdyksen ja taikauskon pauloista. Kukaan ei tahtone lapsilta tai raajarikoilta riistää kainalosauvoja ja tukia, mutta se, joka riippuu kiinni muiden ihmisten mielipiteissä, ei saavuta omaa tietoa, vaan pysyy laumaihmisenä ja vieraiden ajatussuuntien leikkipallona, sillä ihmisen kehittyminen yksilölliseksi persoonallisuudeksi alkaa vasta siitä, että hän kykenee itse ajattelemaan.

Ihminen on pieni maailma, ja hänessä on kaikki ne perusosat, jotka suuressa maailmassa ovat kehittymistään odottamassa. Ulkonaisia luonnonilmiöitä ja tapahtumia tarkkaamalla hän voi oppia itse arvostelemaan. Sisäistä elämäänsä tutkimalla hänelle selviää maailman sielun toiminta. Hän itse on oman pienen maailmansa luoja. Hän on sitä, miksi hänen oma ajattelunsa ja tahtomisensa on hänet tehnyt, hänessä ja suuressa maailmassa vaikuttaa yksi ja sama laki. Hän itse on näkymätön henki, jonka asuntona ja käyttövälineenä on näkyväinen ruumis. Sen kautta
hän tuo ajatuksensa ulkonaisesti ilmi, ja samaten on luonto kaikkine ilmiöineen ilmaus niistä aatteista, jotka ovat olemassa maailman sielussa. Muodot katoavat, mutta niitä luova henki on kuolematon, samoin kuin se sielu, joka on saavuttanut henkisen tiedon. Ruumiillisessa elimistössämme löytyvät kaikki jumalalliset voimat, mutta me emme ole vielä oppineet käyttämään niitä, eikä virallisen tieteen etevimmätkään edustajat edes aavista niiden merkitystä. Mutta "salainen tiede", joka kehkeytyy sisäisestä elämisestä, oppii ne kaikki tuntemaan.

"Salatiede", jota ei ole sekoitettava teosofiaan, vaikka teosofia (so. Jumalhengen ykseyden tunteminen luonnossa) onkin sen perustana, eroaa "ihmisviisaudesta" eli jokapäiväisestä älytoiminnasta siinä, ettei se ole hajanaista ja osittaista, vaan käsittää kaikkeuden yhtenäisenä kokonaisuutena. Lääketieteilijäksi voi tulla ymmärtämättä lakitiedettä, ja matemaatikoksi voi kyetä kivennäistiedettä tutkimatta, mutta salatieteessä vaatii yhden asian tunteminen myös toisten tuntemista. Esimerkiksi oppi jälleensyntymisestä selviää ainoastaan karmaopin tuntemisen kautta, ja tämä taas selviää ainoastaan jälleensyntymisen avulla, ja näiden molempien edellytyksenä on taas tieto niistä perusteista, joista ihminen samoin kuin maailma on kokoonpantu. Voidaan myös sanoa, että totuuden tuntemuksessa ei ole erilaisia mielipiteitä. Toisen ihmisen tieto voi asteeltaan olla korkeampi kuin toisen, mutta se on kuitenkin samaa. Suuri valo valaisee suurta huonetta, pieni valo pientä huonetta, mutta valo on kummassakin tapauksessa yhtäläinen.

Tämän valistuksen esteenä ovat alempaan ihmisluontoon tarttuneet ennakkoluulot, erehdykset, taikausko ja itsekkäät halut. Mutta teosofia vapauttaa meidät tästä kuvitellusta "minästämme". Hengetön teologia koettaa vetää taivasta alas maan päälle julkaistakseen sen salaisuudet, mutta teosofia nostaa vapautuneen hengen ylös tähtiin, "niin vieläpä Jumalan valtaistuimen ääreen".

(Neue Lotusblüten, tammikuu — helmikuu 1912)

Tietäjä − helmikuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.