Itse

Kaikki elämä pyrkii sisään päin, takaisin sinne, mistä se on lähtenyt. Elämä etsii sitä lähdettä, josta se saa voimansa, joka sille antaa viehätyksen ja iankaikkisen kauneutensa. Monenlaiset ovat tiet, joita kulkemalla ihminen voi saavuttaa elämän sykkivän sydämen – Itsen niin kuin itämaalaiset sitä kutsuvat. Ne tiet ovat monet, sillä tämä Itse on kaikkialla ja joka paikassa. Se on kivessä ja kasvissa, se on eläimessä, ihmisessä ja yli-ihmisessä. Mikä on tämä Itse? Ja milloin ihminen löytää sen?

Itse – ihmishengen ja maailmankaikkeuden Itse – on saavuttamaton. ”Valoon voit päästä, mutta liekkiin et milloinkaan koske.” Näin opettaa mystisen tien opas, Hiljaisuuden Ääni. Lepohetket, jolloin ihminen saa tuntea Itsen ihanuutta, ovat niitä varjoja, joita Se itsestään heittää ulos. Ihminen näkee tämän varjon ja tuntee sen jumalallisen viileyden vaikutuksen. Mutta Se, mikä varjon synnytti, ei voi milloinkaan näkyä, ei ulkonaiselle eikä sisäiselle katseelle. Etsijä, jos käännät katseesi Sitä kohti, älä anna ylpeyden täyttää sydäntäsi, kun olet nähnyt ja saavuttanut tietoa, ja saada sinua erehdyksestä uskomaan, että nyt olisit saavuttanut Sen, jonka takana ei enää ole mitään. Ei, sillä tiedä, että Itse on mysteerio, jota ei kukaan ole nähnyt. Monenlaiset ovat ne nimitykset, joilla Häntä nimitetään. Sillä kaikki ihmiset melkein poikkeuksetta aavistavat Sen olemassaolon. Monet pitävät Häntä niinä eriasteisina jumalolentoina, joita eri kansoilla on ja on ollut palvottavana. Ihmisessä kutsuvat muutamat Häntä korkeammaksi minäksi vastakohtana alemmalle minälle. Tämä ei kuitenkaan ole Hän, filosofin absoluuttinen Itse, Ehdoton Minuus. Hän tosiaankin on mysteerio, jota meidän on mahdoton ajatella. Voimme luonnehtia Häntä ainoastaan negatiivisesti eli kielteisin päätelmin: Hän ei ole sitä tai tätä. Muutamissa filosofisissa uskontojärjestelmissä kuten esimerkiksi buddhalaisessa on menty niin pitkälle, että tästä Korkeimmasta Itsestä ei puhuta mukaan on ihmiselle yhdentekevää, uskooko hän vai ei tämän Suuren Jumalan olemassaoloon.

Tärkeää on, että ihminen, joka haparoi pimeydessä ja etsii valoa, ajattelee filosofista elämää eikä pelkää. Ensimmäinen ominaisuus, joka vaaditaan ennen kuin askeltakaan tietoa kohti voidaan ottaa, on se, että me emme horju. Me emme saa hetkeksikään menettää tyyneyttämme emmekä luottamustamme siihen tiehen, jonka olemme valinneet kuljettavaksemme. Niin kuin elefantti tai auran eteen valjastettu härkä hiljaa vetäen kulkee vakoaan, jolle ohjaaja, ihminen, on sen määrännyt, niin tulee ihmisenkin kulkea hitustakaan väistymättä eteenpäin omaa, valitsemaansa henkistä tietä pitkin. Tämä ensimmäinen sääntö on sellainen, joka ei koske ainoastaan oppilaiksi aikovia vaan myös oppilaita ja vieläpä niitä mahtavia olentojakin, jotka toimivat ihmisten Opettajina. Mitä pidemmälle tiellä ihminen pääsee, sitä voimakkaampi on hänessä tämä ominaisuus. Se on ase, joka kädessä hän uskaltaa ja voi astua niitä valheen voimia vastaan, jotka ovat Itsen vihollisia.

Muistan, kuinka monta vuotta sitten olin kiihkeä saamaan selville ”Itsen salaisuutta”. En hetkeäkään säästänyt älyäni, vaan pakotin sen yhä hurjempiin ja hurjempiin ponnistuksiin. Ja mitä näin? Tahtoisin paljastaa kokemukseni kaikille ihmisille lohdutukseksi heidän etsimisessään. Tiedän, että filosofinen kaipuu elämän ja olemisen arvoituksen ratkaisemiseksi elää varsinkin nuorten mielissä hyvin voimakkaana. Jos taipumus älylliseen etsiskelyyn on ihmisessä voimakas ja hän ei löydä itselleen muuta tietä, jota pitkin kulkemalla hän voisi myös totuutta lähestyä, ei ole ihmeteltävää, että ihminen, nuori etsijä tulee synkäksi, pessimistiseksi ja surmaa itsensä. Sillä kammottavaa on se tyhjyys, kauhistuttava pimeys, joka täyttää hänen sielunsa ja joka täytti minunkin sieluni. Kaikki, mitä ajattelin, oli minulle valhetta. Ajatukset olivat vain spekulatiivisia kuvia, hengettömiä olentoja, joita itse loin, ylläpidin ja hävitin. Mitä huvia ne minulle tuottivat? ”Mitä minun hyödyttää ajatella?” huudahdin epätoivoissani. Minä etsin järjestä totuutta, todellisuutta, Itseä ei-itsen vastakohtana, enkä löytänyt sitä.

Nyt kun ihminen saavuttaa tämän vaiheen, on hyvin lähellä hetki, jolloin hän saa tehdä valinnan kahden tien välillä. Tähän saakka hän ei ole nähnyt muuta kuin yhden tien – nyt saattaa hänelle, jos oma luomansa entinen karma sen hänelle suo, avautua toinenkin tie. Hän huomaa, että se järki, jota hän oli ennen jumalanaan palvellut, ei viekään häntä todellisuuteen eikä pysty paljastamaan hänelle Jumalan salaisuutta. Järki ei kyennyt selittämään hänelle edes oman olemuksensa mysteeriota, vaan se oli niin kuin peili, jonka pinnalle ajatukset varjojen tavalla vaihtuivat. Häneltä jäi tuntemattomaksi sittenkin se, joka ajatteli ja joka loi ja synnytti ajatukset. Hän tunsi, että se oli hän itse, ja sen hän tahtoi millä hyvänsä hinnalla löytää. Itseä hän todellisuudessa etsi. Mutta nuo varjokuvat, joita se itsestään hänen sielunsa peilille heitti ja joita hänen järkensä järjesteli, eivät osanneet näyttää hänelle, mikä oli Jumala, mikä oli hän itse ja mitä oikeastaan oli elämä.

Järjen tie, jota hän oli kulkenut, ei enää yksin kyennyt hänen janoaan sammuttamaan. Siksi portti, jota hänen kätensä kosketti, avasi tien aivan uuteen elämään. Jokaiselle, joka tätä porttia kolkuttaa, voi aueta uusi elämä. Se erottaa toisistaan alemman ja ylemmän maailman. Kynnys, joka sen yli johtaa, vapauttaa ihmisen, joka hetkeksi sen toiselle puolelle astuu, persoonallisen itsen kahleista ja tosiaankin näyttää hänelle sen henkisen Itsen salaisuuden, jota hän oli läpi aikojen etsinyt. Katsoessaan filosofisesti itseään, näkee ihminen oman salaisuutensa häipyvän aivan kuin läpinäkymättömän verhon taa, jonka toiselle puolelle hänen ajatuksensa eivät voi tunkeutua. Filosofia tosin vie hänet kauaksi, vie hänet salaisuuden ovelle. Tähän saakka on ihminen seurannut omaa järkeään. Järki on ollut hänen herransa, hänen jumalansa niin kauan, kunnes hän tällä Itsen salaperäisellä portilla tulee huomaamaan, että on jotakin, joka on korkeampi kuin järki, että on jotakin, joka on suurempi kuin filosofia ja spekulaatio ja ylevämpi kuin ylevin ajatus, jonka inhimilliset aivot koskaan voivat luoda. Se on hän itse. Se on herra – se, joka käyttää järkeä palvelijanaan ja välikappaleenaan tässä persoonallisuuden harhamaailmassa.

Uusi tie, joka avautuu eteen, johtaa hänet sydämen kammioihin. Siellä hän löytää sen mitä etsi. Ja silloin hänen todellinen tiensä vasta alkaa.

G

Tietäjä − tammikuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.